Avaa päävalikko

Yhdistyneet kansakunnat

hallitustenvälinen organisaatio
(Ohjattu sivulta YK)
Hakusana ”YK” ohjaa tänne. Sanan muista merkityksistä kerrotaan täsmennyssivulla.

Yhdistyneet kansakunnat (YK) on maailmanlaajuinen hallitusten välinen yhteistyöjärjestö. YK perustettiin toisen maailmansodan jälkeen 24. lokakuuta 1945 San Franciscossa Kansainliiton korvaajaksi edistämään kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta, oikeudenmukaisuutta sekä ihmisoikeuksia.

Yhdistyneet kansakunnat
  • United Nations (englanniksi)
  • 联合国 (kiinaksi)
  • Organisation des Nations unies (ranskaksi)
  • Организация Объединённых Наций (venäjäksi)
  • Organización de las Naciones Unidas (espanjaksi)
  • الأمم المتحدة (arabiaksi)
Flag of the United Nations.svg
Perustettu 24. lokakuuta 1945 (74 vuotta sitten)
Päämaja New York, Yhdysvallat (kansainvälinen vyöhyke)
Jäsenet 193 jäsenvaltiota
Viralliset kielet arabia, kiina, englanti, espanja, ranska, venäjä
Pääsihteeri António Guterres
Tunnustukset Nobelin rauhanpalkinto Nobelin rauhanpalkinto (2001)
Aiheesta muualla
Sivusto

YK:n organisaatio muodostuu kuudesta pääelimestä sekä New Yorkissa sijaitsevasta päämajasta. Pääelimet ovat yleiskokous, turvallisuusneuvosto, talous- ja sosiaalineuvosto, huoltohallintoneuvosto, kansainvälinen tuomioistuin ja sihteeristö. Niiden lisäksi YK:n rakenteeseen kuuluu ohjelmia ja rahastoja, erillisiä järjestöjä sekä erityisjärjestöjä.

YK:n perustamispäivä 24. lokakuuta on kansainvälinen Yhdistyneiden kansakuntien päivä, ja se aloittaa YK:n aseidenriisuntaviikon.

OrganisaatioMuokkaa

 
Yhdistyneiden kansakuntien päämaja New Yorkissa Yhdysvalloissa

YK:n organisaatio muodostuu kuudesta pääelimestä sekä New Yorkissa sijaitsevasta päämajasta. YK:n pääelimiä ovat yleiskokous, turvallisuusneuvosto, talous- ja sosiaalineuvosto, huoltohallintoneuvosto, kansainvälinen tuomioistuin ja sihteeristö. Näiden elimien tehtävät ja kokoonpano on määritelty Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjassa. Pääelimien lisäksi YK:n rakenteeseen kuuluu ohjelmia ja rahastoja, kuten Unicef ja UNHCR, erillisiä järjestöjä kuten IAEA ja WTO sekä erityisjärjestöjä kuten ILO, FAO ja WHO.[1]

Yhdistyneiden kansakuntien viralliset kielet ovat puhujamäärältään maailman suurimpien kielien joukkoon kuuluvat englanti, ranska, espanja, venäjä, kiina ja arabia: näistä päivittäisessä käytössä ovat englanti ja ranska.[2]

PääelimetMuokkaa

YleiskokousMuokkaa

 
Yleiskokouksen istuntosali YK:n päämajassa New Yorkissa.

Yleiskokous on YK:n päätöksentekopaikka, johon jokainen jäsenvaltio voi osallistua. Yleiskokouksen istunnot pidetään kerran vuodessa New Yorkissa YK:n päämajassa syyskuun ja joulukuun välillä. Muina aikoina yleiskokouksen tehtäviä hoitavat kuusi pääkomiteaa ja YK:n sihteeristö sekä muuta sen alaisuudessa toimivat järjestöt ja toimielimet.[3]

Kaikilla jäsenvaltioilla on yleiskokouksessa yksi ääni. Useimmissa asioissa päätöksentekoon riittää yksinkertainen enemmistö. Suurissa kysymyksissä kuten budjetin hyväksymisessä ja kansainväliseen rauhaan liittyvissä kysymyksissä tarvitaan kahden kolmasosan enemmistö. Nykyään pyritään kuitenkin mieluiten yksimielisyyteen. Yleiskokouksen päätökset edustavat kansainvälisesti hyväksyttyjä käsityksiä ja yleistä moraalia, mutta yleiskokous ei kuitenkaan voi pakottaa maita noudattamaan päätöksiään. Jäsenvaltiot voivat myös käyttää yleiskokouksessa puheenvuoroja mistä tahansa aiheesta.[3]

TurvallisuusneuvostoMuokkaa

 
Turvallisuusneuvoston sali New Yorkissa.

YK:n turvallisuusneuvostolla on YK:n peruskirjan mukaan päävastuu rauhan ja turvallisuuden säilyttämisestä maailmassa. Neuvostolla on 15 jäsentä, joista viisi on pysyviä (Yhdysvallat, Venäjä, Kiina, Ranska ja Iso-Britannia) ja loput valitaan kaksivuotiskausiksi yleiskokouksessa. Turvallisuusneuvosto kutsutaan koolle tarvittaessa, ja sen päätöksiä on YK:n jäsenmaiden noudatettava. Turvallisuusneuvosto voi esimerkiksi asettaa maille taloudellisia pakotteita tai aseidenvientikieltoja, tai se lähettää jollekin alueelle rauhanturvajoukkoja tai valtuuttaa jäsenvaltiot käyttämään sotilaallisia keinoja rauhan turvaamiseksi. Turvallisuusneuvosto antaa myös lausuntoja pääsihteeriehdokkaista ja uusista jäsenmaista.[4]

Talous- ja sosiaalineuvostoMuokkaa

YK:n talous- ja sosiaalineuvosto koordinoi YK:n ja sen ohjelmien ja eritysjärjestöjen taloudellisia asioita yleiskokouksen valtuuttamana. Sen toimialaan kuuluvat myös kehitysyhteistyön edistäminen ja yhteistyö kansalaisjärjestöjen kanssa sekä vuosituhattavoitteiden toteutumisen seuraaminen. Neuvostossa keskustellaan myös tärkeistä kansainvälisistä kysymyksistä. Neuvoston alaisuudessa toimii muun muassa YK:n ihmisoikeustoimikunta. Talous- ja sosiaalineuvostolla ei ole valtuuksia tehdä jäsenmaita sitovia päätöksiä. Neuvostoon kuuluu 54 maata, jotka yleiskokous valitsee kolmeksi vuodeksi kerrallaan.[5]

HuoltohallintoneuvostoMuokkaa

YK:n huoltohallintoneuvosto perustettiin huolehtimaan siirtomaiden itsenäistymisestä, ja se valvoi 1990-luvulle asti huoltohallintoalueita. Sen jälkeen se ei ole ollut toiminnassa, ja se kokoontuu vain tarvittaessa.[6]

Kansainvälinen tuomioistuinMuokkaa

Kansainvälinen tuomioistuin sijaitsee Haagissa Alankomaissa. Sen tärkein tehtävä on valtioiden välisten kiistojen selvittäminen. Valtioiden osallistuminen käsittelyihin on vapaaehtoista.[7]

SihteeristöMuokkaa

YK:n sihteeristö vastaa järjestön hallinnosta ja toteuttaa yleiskokouksen ja muiden toimijoiden päätöksiä. Sihteeristö toimii New Yorkissa, Genevessä, Wienissä ja Nairobissa. Sillä on seitsemän osastoa ja useita toimistoja, joissa työskentelee yhteensä noin 14 000 henkilöä yli 160 maasta. Sihteeristöä johtaa Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteeri, joka on myös YK:n hallinnollinen johtaja. Hänet valitaan viisivuotiskaudeksi.[8] Nykyinen pääsihteeri on portugalilainen António Guterres, joka astui virkaansa vuoden 2017 alussa.

JärjestötMuokkaa

Yhdistyneiden kansakuntien järjestöt ovat YK-järjestelmän operationaalisia toimijoita. Ne myös osallistuvat oman alansa linjausten ja politiikkojen luomiseen. Järjestöjen päämajat sijaitsevat eri puolilla maailmaa, minkä lisäksi niillä on eri maissa kenttätoimistoja. Järjestöjen toiminta perustuu vapaaehtoisrahoitukseen. YK:n järjestöjä ovat rahastot ja ohjelmat, erityisjärjestöt sekä ulkopuoliset kumppanijärjestöt, joka kuuluvat YK-järjestelmään mutta eivät toimi YK:n alaisuudessa.[9]

ErityisjärjestötMuokkaa

YK:n erityisjärjestöt ovat laillisesti itsenäisiä kansainvälisiä järjestöjä, joilla on omat sääntönsä, jäsenkuntansa, toimielimensä ja taloutensa. Jotkin niistä ovat aloittaneet toimintansa jo kauan ennen YK:n perustamista. Erityisjärjestöjen ja YK:n yhteistyö on määritelty niiden välisessä yhteistyösopimuksessa.[10]

Järjestö[11] Lyhenne Päämaja Perustettu Kotisivu
  Yhdistyneiden kansakuntien elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO   Rooma, Italia 1945 fao.org
  Kansainvälinen siviili-ilmailujärjestö ICAO   Montreal, Kanada 1947 icao.int
Kansainvälinen maatalousrahasto IFAD   Rooma, Italia 1977 ifad.org
  Kansainvälinen työjärjestö ILO   Geneve, Sveitsi 1919 ilo.org
  Kansainvälinen merenkulkujärjestö IMO   Lontoo, Yhdistynyt kuningaskunta 1959 www.imo.org
Kansainvälinen valuuttarahasto IMF   Washington D.C., Yhdysvallat 1945 imf.org
Kansainvälinen televiestintäliitto ITU   Geneve, Sveitsi 1865 itu.int
  Yhdistyneiden kansakuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö UNESCO   Pariisi, Ranska 1945 unesco.org
Yhdistyneiden kansakuntien teollistamisjärjestö UNIDO   Wien, Itävalta 1985 unido.org
  Maailman postiliitto UPU   Bern, Sveitsi 1874 www.upu.int
Maailmanpankki WBG   Washington D.C., Yhdysvallat 1945 worldbank.org
  Maailman terveysjärjestö WHO   Geneve, Sveitsi 1948 who.int
Maailman henkisen omaisuuden järjestö WIPO   Geneve, Sveitsi 1967 wipo.int
  Maailman ilmatieteen järjestö WMO   Geneve, Sveitsi 1950 wmo.int
Maailman matkailujärjestö UNWTO   Madrid, Espanja 1974 unwto.org

Rahastot ja ohjelmatMuokkaa

YK:n rahastot ja ohjelmat ovat yleiskokouksen päätöksellä perustettuja järjestöjä, joita on perustettu YK:n perustamisen jälkeen ilmenneisiin tarpeisiin. Rahastot ja ohjelmat toimivat taloudelliseen ja sosiaaliseen kehitykseen sekä ihmisoikeuksiin liittyvillä osa-alueilla, ja ne tekevät paljon kenttätyötä. Niillä on omat hallintoelimensä, ja suuri osa niiden rahoituksesta on vapaaehtoista eikä tule YK:n budjetista. Rahastojen ja ohjelmien jäseniksi lasketaan kaikki YK:n jäsenvaltiot.[12]

järjestö[11] Lyhenne Päämaja Perustettu Kotisivu
Maailman ruokaohjelma WFP   Rooma, Italia 1960 wfp.org
Yhdistyneiden kansakuntien lastenrahasto UNICEF   New York, Yhdysvallat 1946 unicef.org
Yhdistyneiden kansakuntien ympäristöohjelma UNEP   Nairobi, Kenia 1972 unep.org
Yhdistyneiden kansakuntien kehitysohjelma UNDP   New York, Yhdysvallat 1965 undp.org
* Yhdistyneiden kansakuntien pääomakehitysrahasto UNCDF   New York, Yhdysvallat 1966 uncdf.org
* Yhdistyneiden kansakuntien vapaaehtoiset UNV   Bonn, Saksa 1970 unv.org
Yhdistyneiden kansakuntien väestörahasto UNFPA   New York, Yhdysvallat 1969 unfpa.org
Yhdistyneiden kansakuntien asuinyhdyskuntaohjelma UN-Habitat   Nairobi, Kenia 1978 unhabitat.org

Muita YK-organisaatioitaMuokkaa

Järjestö[11] Lyhenne Päämaja Perustettu Kotisivu
Yhdistyneiden kansakuntien pakolaisjärjestö UNHCR   Geneve, Sveitsi 1950 unhcr.org
Yhdistyneiden kansakuntien tasa-arvojärjestö UN Women   New York, Yhdysvallat 2010 unwomen.org
Yhdistyneiden kansakuntien kauppa- ja kehityskonferenssi UNCTAD   Geneve, Sveitsi 1964 unctad.org
Kansainvälinen kauppakeskus ITC   Geneve, Sveitsi 1964 intracen.org
Yhdistyneiden kansakuntien Lähi-idässä olevien palestiinalaispakolaisten avustus- ja työelin UNRWA   Amman, Jordania 1949 unrwa.org
Yhdistyneiden kansakuntien hankepalvelujen toimisto UNOPS   Kööpenhamina, Tanska 1949 unops.org

YhteistyöorganisaatiotMuokkaa

Järjestö[11] Lyhenne Päämaja Perustettu Kotisivu
  Kansainvälinen atomienergiajärjestö IAEA   Wien, Itävalta 1957 iaea.org
  Maailman kauppajärjestö WTO   Geneve, Sveitsi 1995 wto.org
  Kemiallisten aseiden kieltojärjestö OPCW   Haag, Alankomaat 1997 opcw.org
Täydellisen ydinkoekieltosopimuksen valvontajärjestöä valmisteleva toimikunta CTBTO Preparatory Commission
Kansainvälinen rikostuomioistuin ICC
Kansainvälinen siirtolaisuusjärjestö IOM
Kansainvälinen merioikeustuomioistuin ITLOS
Kansainvälinen merenpohjajärjestö ISA

KansalaisjärjestötMuokkaa

Yhdistyneiden kansakuntien ihanteita vaalimaan ja järjestöä koskevaa tiedotusta hoitamaan on moniin maihin perustettu kansalaisjärjestöjä. Yksi näistä on Suomen YK-liitto.

Päämäärät ja toimintaMuokkaa

Yhdistyneiden kansakuntien päämäärät ja periaatteet määritellään YK:n peruskirjassa vuodelta 1945. YK:n neljä päämäärää ovat:[13]

  1. kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitäminen sekä toimiminen niitä vaarantavien uhkien poistamiseksi
  2. kansakuntien välisten ystävällisten suhteiden kehittäminen
  3. valtioiden välisen yhteistyön aikaansaaminen kansainvälisissä kysymyksissä sekä ihmisoikeuksien ja perusvapauksien edistäminen
  4. toimiminen kansainvälisenä keskuksena, joka auttaa eri maita yhteisten tavoitteiden saavuttamisessa.

YK on toiminut perustamisestaan lähtien useasti rauhanturvaajana konfliktien aikana ja rauhanrakennusprosesseissa. Se on avustanut kriisien keskellä ja tukenut yhteiskuntien jälleenrakennusta. Se on myös pyrkinyt ennaltaehkäisemään konfliktien syntyä ja vaikuttamaan kriisitilanteiden syihin jo ennen niiden laajenemista.[13] Koska YK:lla ei ole omaa armeijaa, sen rauhanedistämistoiminta vaatii jäsenmaiden panostusta kuten sotilas- ja siviilihenkilöstön luovuttamista YK:n käyttöön.[13]

YK edistää ihmisoikeuksia ja on luonut kansainvälisoikeudellisen ihmisoikeusnormiston. YK:n johdolla laadittu sopimusjärjestelmä kattaa huomattavan osan inhimillisen elämän osa-alueista. YK toimii myös aktiivisesti sopimusten toimeenpanon ja noudattamisen valvonnassa.[13]

YK edistää taloudellista ja sosiaalista kehitystä sekä pyrkii poistamaan köyhyyttä ja vähentämään epätasa-arvoisuutta. Kestävän kehityksen edistämiseksi YK:n alaisuudessa toimii laaja verkosto erikoistuneita järjestöjä.[13]

YK:n toiminta on osaltaan auttanut rauhanomaisen ratkaisun löytymisessä yli 80 entisen siirtomaavaltion itsenäistyesä ja noin 170 alueellisen konfliktia ratkaisussa. Maailmanjärjestö on ollut mahdollistamassa vapaita vaaleja ainakin 45 valtiossa. Lisäksi YK on auttanut yli 80 poliittisen, taloudellisen, sosiaalisen ja kulttuurisen sekä ihmisoikeuksiin liittyvän sopimuksen täytäntöönpanossa.

YK on julistanut useita kansainvälisiä vuosipäiviä, joita vietetään maailmanlaajuisesti sen jäsenvaltioissa.[14] Joitain tällaisia teemapäiviä ovat Kansainvälinen rauhanpäivä, Maailman ruokapäivä ja Kansainvälinen lasten päivä.

RahoitusMuokkaa

Yhdistyneiden kansakuntien sihteeristö laatii sääntömääräisen talousarvion joka toinen vuosi, ja yleiskokous hyväksyy sen istunnossaan. YK:n sääntömääräinen budjetti vuosille 2016–2017 on 5,4 miljardia Yhdysvaltain dollaria.[15]

Budjetista rahoitetaan esimerkiksi päämajan henkilöstön palkkoja ja matkustuskuluja. Rauhanturvatoimintaa, katastrofiapua tai alajärjestöjen kehitysyhteistyön rahoitusta ei lasketa kuuluvaksi sääntömääräisen talousarvion piiriin.[15]

Jäsenvaltiot maksavat osuutensa niiden maksukykyyn perustuvan prosenttiasteikon mukaisesti, jonka yleiskokous on hyväksynyt. Vuosina 2016–2017 suurimmat maksajat ja niiden osuudet sääntömääräisestä budjetista olivat:[15]

YK:n jäsenvaltio Osuus
YK:n budjetista
  Yhdysvallat 22,000 %
  Japani 9,680 %
  Kiina 7,921 %
  Saksa 6,389 %
  Ranska 4,859 %
  Iso-Britannia 4,463 %
  Italia 3,748 %
  Brasilia 3,823 %
  Venäjä 3,088 %
  Kanada 2,921 %

Vauraimmat jäsenmaat maksavat lisäksi vapaaehtoisia avustuksia, joilla rahoitetaan YK:n järjestöjen toimintaa.[15]

Nobelin rauhanpalkinnotMuokkaa

Yhdistyneille kansakunnille, sen järjestöille ja sen alaisuudessa työskenneille henkilöille on myönnetty useita Nobelin rauhanpalkintoja.[16]

HistoriaMuokkaa

Atlantin julistuksesta Yhdistyneiksi kansakunniksiMuokkaa

 
Churchill ja Roosevelt HMS Prince of Walesilla 1941.

Alun perin Yhdistyneet kansakunnat perustettiin liittoutuneiden maiden perustalle. Yhdistyneitä kansakuntia olivat ne maat, jotka liittyivät Winston Churchillin ja Franklin Rooseveltin 14. elokuuta 1941 taistelulaiva HMS Prince of Walesilla allekirjoittamaan kahdeksan kohdan Atlantin julistukseen. Julistuksessa määriteltiin Yhdysvaltain ja Yhdistyneen kuningaskunnan toista maailmansotaa koskevia tavoitteita, ja sitä on verrattu Yhdysvaltain presidentti Wilsonin neljäntoista kohdan ohjelmaan. Atlantin julistus oli osa Rooseveltin politiikkaa liittää Yhdysvallat toiseen maailmansotaan Britannian puolelle kuitenkaan sotaa itse julistamatta.

Akselivaltoja vastaan taistelleet liittoutuneet 26 valtiota allekirjoittivat tammikuussa 1942 Yhdistyneiden kansakuntien julistuksen, jonka pohjana toimi Atlantin julistus ja jossa käytettiin ensimmäistä kertaa termiä Yhdistyneet kansakunnat. Liittoutuneiden lisäksi julistuksen allekirjoitti 21 muuta valtiota. Britannian, Kiinan, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton edustajat määrittelivät lokakuussa 1943 Moskovan julistuksissa, että kansainvälisen rauhan ylläpitämiseksi oli perustettava kansainvälinen järjestö. Sen hallintorakenteita alettiin suunnitella Dumbarton Oaksin konferenssissa lokakuussa 1944. Jaltan konferenssissa helmikuussa 1945 sovittiin kansakuntien kokouksien järjestämisestä San Franciscossa.[17]

Yhdistyneiden kansakuntien peruskirja laadittiin huhti–kesäkuussa 1945 kokoontuneessa San Franciscon konferenssissa, jossa oli edustettuna 46 valtiota. Pohjana käytettiin ehdotuksia, jotka oli aiemmin laadittu Dumbarton Oaksin ja Jaltan konferensseissa. Peruskirjan allekirjoitti 26. kesäkuuta 1945 San Franciscossa 50 valtiota ja Puola myöhemmin 15. lokakuuta 1945.[18] Se astui voimaan 24. lokakuuta 1945, kun turvallisuusneuvoston viisi pysyvää jäsentä ja suurin osa muista YK:n silloisista jäsenvaltioista oli sen ratifioinut.[17]

YK:n jäsenyys määriteltiin avoimeksi kaikille ”rauhaa rakastaville valtioille”, jotka hyväksyvät peruskirjan vaatimukset ja ovat järjestön mielestä halukkaita ja kykeneviä täyttämään nämä vaatimukset käytännössä. Toisessa maailmansodassa hävinneellä puolella olleet valtiot saattoivat liittyä jäseniksi vasta myöhemmin, kun niiden suhteet voittajiin oli saatu sopimuksin selvitetyksi.

Kylmän sodan aikaMuokkaa

Kun 51 valtion edustajat kokoontuivat Lontoossa tammikuussa 1946 ensimmäisiin tapaamisiin, maailmanpoliittinen tilanne oli jo muuttumassa. Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin piti helmikuussa puheensa, jossa hän kertoi maailman olevan jakaantunut kahteen taloudelliseen ja poliittiseen järjestelmään. Britannian pääministeri Winston Churchill julisti maaliskuussa, että rautaesirippu on jakanut Euroopan. Eurooppa jakautui lopullisesti kahteen toisilleen vihamieliseen liittoumaan, kun Nato perustettiin huhtikuussa 1949.[19]

YK:n ensimmäiset vuosikymmenet olivat pitkälti Yhdysvaltojen valtakautta. Se näkyi erityisesti kansainvälistä kauppaa määritelleessä GATT-sopimuksessa, Kansainvälisessä valuuttarahastossa (IMF) ja Maailmanpankissa, jotka sisäistivät nopeasti Yhdysvaltojen taloudellisen ylivallan. YK:n hallinnollinen pääpaino oli alkuun ollut turvallisuusneuvostossa, mutta se siirtyi yleiskokoukseen, joka oli keskeisessä asemassa Yhdysvaltain ja sen liittolaisten taistelussa sosialistisia valtioita vastaan. Uusia jäseniä valittiin nihkeästi, ja sosialistimailla oli hyvin heikot mahdollisuudet saada enemmistö yleiskokoukseen.[20]

Vaikka kylmä sota vaikutti YK:n tehokkuuteen sen ensimmäisinä vuosikymmeninä, se sai aikaan kuitenkin myös monia myönteisiä kehitysaskelia. Vuonna 1948 YK antoi ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen, ja samana vuonna se lähetti ensimmäiset rauhanturvaajansa Lähi-itään ja Etelä-Aasiaan. YK toimi myös aktiivisesti toisen maailmansodan jäljiltä olleiden pakolaisten puolesta, mikä johti vuonna 1950 pakolaisjärjestö UNHCR:n perustamiseen.[21]

Kiinan kansantasavallan perustamista 1. lokakuuta 1949 seurasi Kiinan ja Neuvostoliiton liittouma ja heinäkuussa 1950 Korean sodan käynnistyminen. Sota oli YK:n ensimmäinen vakava haaste.[19] Neuvostoliitto boikotoi turvallisuusneuvoston istuntoja, joissa Kiinan tasavalta edusti Kiinaa. Neuvostoliiton vaatimus Kiinan kansantasavallan jäsenyydestä sai aikaan sen, että Yhdysvallat liittolaisineen kykeni käymään Korean sodan (1950–1953) YK:n nimissä. Näin Neuvostoliiton liittolaiset, Pohjois-Korea ja sitä tukevat kommunistisen Kiinan vapaaehtoiset, voitiin tuomita hyökkääjinä YK-järjestelmänkin puitteissa.lähde? Korean sodan yhteydessä hyväksyttiin niin sanottu ”Uniting for Peace” -päätoslauselma, joka antoi Korean operaation valvonnan Yhdysvaltain asevoimille. Päätöslauselma hyödynnettiin myös Suezin ja Unkarin kriiseissä 1956, Lähi-idän kriisissä 1958 ja Kongossa 1960.[22]

Yleiskokouksen merkitys kasvoi entisestään, kun turvallisuusneuvoston toiminta käytännössä halvaantui Neuvostoliiton alettua käyttää ahkerasti veto-oikeuttaan. Neuvostoliitto vastusti päätöslauselmia vuosina 1946–1965 kaikkiaan 103 kertaa, kun Yhdysvallat puolestaan teki ensimmäisen vetonsa vasta 1970. Neuvostoliiton innokas veto-oikeutensa käyttäminen johtui Yhdysvaltojen valta-asemasta. Yhdysvallat liittolaisineen pyrki nostamaan esille ihmisoikeuksia, taloudellista kehitystä ja kollektiivista turvallisuutta, mutta Neuvostoliitto painotti valtioiden itsemääräämisoikeutta.[22]

Kaksinapaisuudesta moni-ilmeisemmäksiMuokkaa

Yhdistyneiden kansakuntien jäsenistö alkoi hiljalleen monipuolistua 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa, jolloin YK:hon hyväksyttiin 43 uutta valtiota. Ne olivat pääasiassa entisiä siirtomaita, jotka valtasivat nopeasti kaksi kolmasosaa paikoista. Järjestön ilme ja sen kaksinapainen suhtautuminen maailmanpoliittisiin kysymyksiin alkoikin uusien jäsenten myötä muuttua ja saada uusia näkökulmia.[22] Moni uusista valtiosta ei ollut valinnut puoltaan lännen ja idän välisessä taistelussa, ja 25 tällaista valtiota perustivat vuonna 1961 Sitoutumattomien maiden liikkeen. Sitoutumattomien maiden liikkeen keskeisiä huolenaiheita oli talouden epätasainen jakautuminen etelän ja pohjoisten valtioiden välillä. Ensimmäisessä kauppa- ja kehityskonferenssissa 1964 perustettiin G77-ryhmittymä huolehtimaan siitä, että kehitysapu pysyy YK:n toiminnan keskiössä.[23]

Yhteiskunnalliset kysymykset, kehitysyhteistyö, naisten aseman parantaminen ja ihmisoikeudet nousivat 1960- ja 1970-luvuilla entistä keskeisimmiksi aiheiksi. YK:n kehitysohjelma perustettiin 1965. Se on johtanut siitä saakka monia kansainvälisiä kehitystoimintaprojekteja. YK järjesti 1970-luvulla 15 sosiaalisia ja taloudellisia asioita käsitellyttä maailmankonferenssia. Niistä ensimmäinen oli vuonna 1972 Tukholmassa järjestetty maailmankonferenssi ympäristökysymyksistä ja viimeinen vuonna 1980 Kööpenhaminassa pidetty YK:n naisten vuosikymmenen maailmankonferenssi.[24]

Yhdysvaltain vaikutusvalta YK:ssa romahti kehitysmaiden tulon myötä. Se myös hyökkäsi kehitysmaiden ja sitoutumattomien maiden politiikkaa vastaan ja vaati niiltä poliittisten vaatimusten lisäksi vastuunottoa. Yhdysvallat irtautui järjestön toiminnasta, kun se ei enää pystynyt toteuttamaan sen avulla omaa politiikkaansa. Neuvostoliitollakin oli omat vaikeutensa yleiskokouksen kanssa, joten erityisesti Intia, Brasilia ja Japani onnistuivat vahvistamaan omaa asemaansa.[25]

Kylmästä sodasta uuden vuosituhannen haasteisiinMuokkaa

Neuvostoliiton kaaduttua ja kylmän sodan loputtua poliittinen valta hajautui useammalle valtiolle ja myös monille yrityksille ja järjestöille. YK:ssa uusi aikakausi näkyi yhteisymmärryksen lisääntymisenä, eikä turvallisuusneuvostossa käytetty enää veto-oikeutta kovinkaan usein.[26]

YK:ssa haluttiin 1990-luvulla täydentää rauhanturvaamista pakotteilla ja voimatoimilla, jotka sen peruskirjan VII luku mahdollisti. Käänne tapahtui jo vuonna 1990, kun YK:n turvallisuusneuvosto valtuutti Yhdysvallat johtamaan liittouman käyttämään kaikki keinoja Kuwaitin vapauttamiseksi. Persianlahden sodassa ei kuitenkaan toimittu peruskirjan mukaan, sillä sotilaalliset toimet olivat Yhdysvaltain presidentin alaisuudessa eikä turvallisuusneuvoston alaisen esikuntavaliokunnan alaisuudessa. Turvallisuusneuvosto hyväksyi 1990-luvulla Yhdysvaltain johtamat voimatoimet myös Somaliassa, Kroatiassa ja Bosniassa, mutta varsinkin epäonnistumiset Somaliassa ja Bosniassa aiheuttivat huolta YK:n mahdollisuudesta rauhaan pakottamisessa.[26]

YK:ssa nostettiin 1990-luvulla aktiivisesti esiin myös esimerkiksi köyhyys, naisten asema ja ihmisoikeudet. Näiden tiimoilta järjestettiin suuria maailmankonferensseja, joiden pohjalta luotiin 2000-luvun maailmanlaajuiset kehitystavoitteet.[26] YK järjesti syyskuussa 2000 niin sanotun vuosituhathuippukokouksen, joka oli ensimmäinen yleiskokouksen tapaaminen, jossa oli paikalla kaikkien jäsenvaltioiden päämiehet. Sen yhteydessä koottiin vuosituhatjulistus. Huomiota siitä ovat saaneet erityisesti vuosituhattavoitteet, joiden päämääränä oli vastustaa köyhien maiden kehittymistä jarruttavia tekijöitä.[27]

YK:n rauhanoperaatiot ovat 2000-luvulla muuttuneet entistä kunnianhimoisemmiksi, ja niiden tavoitteena on auttaa vielä sodan jälkeenkin yhteiskunnan jälleenrakentamisessa. Työn tukemiseksi perustettiin 2005 rauhanrakennuskomissio. Rauhanrakennus sai myös takapakkia, kun Yhdysvallat ja Britannia hyökkäsivät ilman kansainvälisen yhteisön täyttä tukea Irakiin maaliskuussa 2003.[27]

Jäsenyyksien historiaaMuokkaa

 
YK:n jäsenvaltiot liittymisvuosineen

Yhdistyneisiin kansakuntiin liittyivät sen perustamisen yhteydessä myös Neuvostoliittoon kuuluneet neuvostotasavallat Ukraina ja Valko-Venäjä, jotka olivat kärsineet erityisen paljon oltuaan taistelualueina toisessa maailmansodassa. Neuvostoliitto epäili brittiläisen kansainyhteisön maiden tuovan Britannialle moninkertaisen äänimäärän, kun taas Yhdysvaltain osavaltioiden ryhtyminen suoraan YK:n jäseniksi Valko-Venäjän tai Ukrainan tapaan olisi voinut olla Yhdysvaltain perustuslain vastaista.

Pohjoismaista Norja ja Tanska kuuluivat perustajajäseniin. Ruotsi ja Islanti liittyivät jäseniksi vuonna 1946.

Toisessa maailmansodassa hävinneellä puolella olleille valtiolle, muun muassa Suomelle, mahdollisuus anoa YK:n jäsenyyttä muodostui vasta Pariisin rauhansopimuksen tultua voimaan syksyllä 1947. Kuitenkin suurvaltojen, lähinnä Neuvostoliiton sekä Yhdysvaltain ja sen liittolaisten, välisestä tasapainopolitiikasta johtui se, ettei 19501954 Yhdistyneisiin kansakuntiin otettu uusia jäseniä, ennen kuin niitä oli riittävän suuri ja tasapuolinen joukko. Vasta 14. joulukuuta 1955 YK:n jäseniksi hyväksyttiin samanaikaisesti Albania, Bulgaria, Ceylon (nyk. Sri Lanka), Espanja, Irlanti, Italia, Itävalta, Jordania, Kambodža, Laos, Libya, Nepal, Portugali, Romania, Suomi ja Unkari.

Kylmän sodan vuoksi myös molemmat Saksat olivat kauan YK:n ulkopuolella ja hyväksyttiin jäseniksi vasta vuonna 1973. Lisäksi molemmat Koreat pääsivät YK:n jäseniksi vasta vuonna 1991.

Kun Afrikassa sijainneet entiset siirtomaat etupäässä 1960-luvulla itsenäistyivät, ne liittyivät yleensä YK:n jäseniksi lyhyen ajan kuluessa itsenäistymisestään. Sama juttu tapahtui myös kylmän sodan päättyessä Jugoslavian ja Neuvostoliiton hajoamisten yhteydessä syntyneiden uusien valtioiden kohdalla. Poikkeuksena oli valkoisen vähemmistöhallituksen itsenäiseksi julistama Rhodesia, nykyinen Zimbabwe, joka ei saanut kansainvälistä tunnustusta, ennen kuin siellä 1980-luvulla oli siirrytty enemmistövaltaan.

Merkittävä muutos Yhdistyneiden kansakuntien jäsenvaltioiden piirissä tapahtui 1971, kun Yhdistyneiden kansakuntien perustajajäsen, Kiinan tasavalta, syrjäytettiin Yhdistyneistä kansakunnista ja Kiinaa edustamaan valittiin Kiinan kansantasavalta Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston pysyvän jäsenen oikeuksin. Tämä Yhdysvaltain aikaansaama hanke perustui Richard Nixonin hallinnon ulkoasiainministeri Henry Kissingerin sukkuladiplomatiaan, minkä tarkoituksena oli päästä vetämään yhdysvaltalaisjoukot Vietnamista ilman, että Yhdysvaltain liittolaisena toiminut Etelä-Vietnam olisi hävinnyt Vietnamin sodan Kiinan kansantasavallan Pohjois-Vietnamille myöntämän tuen vuoksi. Toinen mahdollistaja Yhdysvaltain Mao Zedongin johtaman Kiinan kansantasavallan tunnustamiseksi 1976 oli Kiinan ja Neuvostoliiton välirikko sen jälkeen, kun Neuvostoliitto oli Hruštševin johdolla sanoutunut irti stalinismista.

Syrjäytettyään Kiinan tasavallan Yhdistyneistä kansakunnista Yhdysvallat kuitenkin takasi lainsäädännöllään Taiwanin tosiasiallisen itsenäisyyden sotilasavun ja turvallisuustakuiden muodossa. Taiwan 1971 oli Guomindangin hallitsema diktatuuri, jota johti Tšiang Kai-šek, joka piti kiinni tiukasti yhden Kiinan politiikasta eli siitä, että Kiinan tasavalta Taiwanilla on Kiinan valtion ainoa laillinen edustaja, ja Kiinan kansantasavalta on kapinallinen osa tätä Kiinaa. Myös Kiinan kansantasavalta pitää vielä nykyään kiinni yhden Kiinan politiikasta, jonka mukaan Taiwan on Kiinan kansantasavallan kapinallinen maakunta. Kiinan tasavallan demokratisoiduttua Guomindang joutui välillä oppositioon, ja jotkut kannattavat myös yhden Kiinan politiikasta luopumista ja Taiwanin itsenäisyyttä.

Sveitsi kieltäytyi pitkään liittymästä YK:hon, koska ei katsonut sen soveltuvan yhteen puolueettomuutensa kanssa. Vasta syyskuussa 2002 se liittyi jäseneksi samaan aikaan kuin tuolloin itsenäistynyt Itä-Timor. 28. kesäkuuta 2006 Montenegro liittyi Yhdistyneisiin kansakuntiin 192. jäsenvaltiona. Viimeksi järjestöön liittyi 14. heinäkuuta 2011 193. jäsenvaltio, Etelä-Sudan.

Suomi ja YKMuokkaa

Suomi jätti jäsenhakemuksen heti Pariisin rauhansopimuksen tultua voimaan 1947. Suurvaltapoliittisista syistä Suomi samoin useat muutkin maat kuitenkin hyväksyttiin jäseniksi vasta 14. joulukuuta 1955. Jo edellisenä vuonna oli kuitenkin perustettu Suomen YK-liitto tiedotusta antamaan ja koulutusta järjestämään.

Suomi korosti asemaansa YK:n jäsenenä ja puolueettomana rauhanturvaamisen kannattajana. Suomen ensimmäinen merkittävä ulkopoliittinen toimi Yhdistyneiden kansakuntien piirissä oli kiireellä järjestetty osallistuminen UNEF I -rauhanturvaoperaatioon Siinailla Suezin kriisin jälkeen. Sittemmin Suomi on ollut aktiivinen rauhanturvatoiminnassa, kansainvälisen oikeuden kehittämisessä, ihmisoikeuskysymyksissä, aseidenriisunnassa sekä monenkeskisissä kehitysyhteistyöhankkeissa. 1960-luvulta alkaen Suomi on antanut kehitysapua.

Suomi on toiminut muun muassa yleiskokouksen puheenjohtajamaana 2000–2001 sekä turvallisuusneuvoston vaihtuvana jäsenenä 1969–1970 ja 1989–1990.[28]

Muutamia suomalaisia on ollut YK:ssa korkeissa asemissa. Helvi Sipilä oli järjestön ensimmäinen naispuolinen apulaispääsihteeri. Martti Ahtisaari on toiminut apulaispääsihteerinä, pääsihteerin erityisedustajana Namibiassa ja erityislähettiläänä Kosovo-neuvotteluissa. Harri Holkeri toimi yleiskokouksen puheenjohtajana Suomen puheenjohtajakaudella. Lisäksi Ensio Siilasvuo toimi YK:n apulaispääsihteerinä johtaessaan Lähi-idän rauhanoperaatioita.

Suomi maksaa vuonna 2019 YK:lle jäsenmaksua sääntömääräiseen budjettiin noin 11,7 miljoonaa dollaria.[29] Sen lisäksi Suomi antaa vapaaehtoista rahoitusta YK:n erityisjärjestöjen toimintaan, kuten YK:n väestörahastolle, lastenrahastolle ja tasa-arvojärjestölle.[28]

Suomen YK-politiikasta vastaa ulkoasiainhallinto yhteistyössä muiden ministeriöiden, viranomaisten, eduskunnan ja yksityisen sektorin kanssa. Suomen YK-politiikan muotoilemiseen ja kehittämiseen osallistuu myös aktiivinen kansalaisyhteiskunta ja laaja järjestökenttä.[28] Suomen ulkoministeriön vuonna 2008 julkaiseman Suomen YK-strategian mukaan Suomi pitää YK:ta keskeisimpänä monenkeskisen yhteistyön välineenä.[30]

Suomella on pysyvä edustusto YK:n päämajassa New Yorkissa sekä useissa YK:n erityis- ja kumppanuusjärjestöissä. YK:lla ei Suomessa ole virallista edustajaa.[28]

Suomen YK:n suurlähettiläätMuokkaa

vuodet suurlähettiläs[31]
1956–1958 G. A. Gripenberg
1959–1965 Ralph Enckell
1965–1972 Max Jakobson
1972–1977 Aarno Karhilo
1977–1983 Ilkka Pastinen
1983–1988 Keijo Korhonen
1988–1991 Klaus Törnudd
1991–1998 Wilhelm Breitenstein
1998–2005 Marjatta Rasi
2005–2009 Kirsti Lintonen
2009–2014 Jarmo Viinanen
2014– Kai Sauer

ArvosteluaMuokkaa

Yhdistyneitä kansakuntia on historiansa aikana paitsi kiitelty, myös arvosteltu monesta syystä. Länsimaiset hallitukset ovat syyttäneet YK:ta paisuneeksi ja tehottomaksi. On huomautettu, että YK käyttää 2010-luvulla rahaa 40 kertaa enemmän kuin se käytti 1950-luvun alussa. Kehittyvät maat ovat nähneet YK:n epädemokraattisena ja rikkaiden maiden johtamana. Arvostelua on herättänyt myös muun muassa YK:n byrokraattisuus, korruption peittely ja sen turvaneuvoston epädemokraattinen politiikka. YK:ta on myös syytetty diktaattorien pesäksi. YK:n on sanottu käyvän sotaa rauhan puolesta mutta katsovan kansanmurhia vierestä.[32]

YK:n ihmisoikeusneuvostoa on usein syytetty islamilaisten ja afrikkalaisten maiden etujen ajamisesta. Monet länsimaiset hallitukset ja joukko aktivistiryhmiä ovat arvostelleet YK:n vuonna 2009 hyväksymää päätöslauselmaa, jossa tuomitaan "uskonnon solvaaminen" ihmisoikeusrikoksena. Arvostelijoiden mukaan islamilaisten maiden aloitteesta syntynyttä päätöslauselmaa voidaan käyttää sanavapauden rajoittamiseen muslimimaissa.[33] Vatikaani arvosteli vuonna 2018 YK:ta uskonnonvastaisuudesta köyhien maiden avustustoiminnan yhteydessä.[34] Islamilaiset maat pitävät YK:n ihmisoikeuksien julistusta liian länsimaisena ja ovat laatineet omat ihmisoikeuksien julistuksensa.[35][36]

Valtioiden yksinoikeus kansainvälisessä päätöksenteossa saattaa polkea alleen yksittäisten ihmisten ja ryhmien tarpeita. YK-järjestelmässä tätä epäkohtaa ovat pyrkineet korjaamaan erilaiset kansalliset tai kansainväliset kansalaisjärjestöt. [37]

YK:n asettaman ryhmän 2000-luvun alussa julkaisemassa raportissa myönnettiin järjestössä olevan monia hallinnollisia ongelmia ja sirpaloitumisesta johtuvaa tehottomuutta, ja että se ei pystynyt auttamaan avuntarvitsijoita tarpeeksi hyvin.[32]

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  • Hanhimäki, Jussi M.: The United Nations – A Very Short Introduction. New York, NY: Oxford University Press, 2015. ISBN 978-0-19-022270-3.
  • Kankaansivu, Kirsi: Yhdistyneet kansakunnat. UNIpress, 2007. ISBN 9789515790521.
  • Leisma, Inka (toim.): Yhdistyneet kansakunnat – järjestelmä ja toiminta yksissä kansissa. Helsinki: Suomen YK-liitto, 2009. ISBN 978-952-9694-73-0.

ViitteetMuokkaa

  1. Kankaansivu 2007, s. 17, 19.
  2. UN official languages un.org. Viitattu 8.12.2013. (englanniksi)
  3. a b Kankaansivu 2007, s. 17–18.
  4. Kankaansivu 2007, s. 18–21.
  5. Kankaansivu 2007, s. 21.
  6. Kankaansivu 2007, s. 22.
  7. Kankaansivu 2007, s. 22–23.
  8. Kankaansivu 2007, s. 18.
  9. YK:n järjestöt Yhdistyneet kansakunnat. Suomen YK-liitto. Viitattu 22.3.2019.
  10. Erityisjärjestöt Yhdistyneet kansakunnat. Suomen YK-liitto. Viitattu 22.3.2019.
  11. a b c d YK-järjestelmä 2018. Suomen YK-liitto. Viitattu 22.3.2019.
  12. Rahastot ja ohjelmat Yhdistyneet kansakunnat. Suomen YK-liitto. Viitattu 22.3.2019.
  13. a b c d e YK:n toiminta Suomen YK-liitto. Viitattu 22.3.2019.
  14. Oja, Heikki: Aikakirja, s. 193. Otava, 1999. ISBN 951–1–16334–5.
  15. a b c d YK:n rahoitus Yhdistyneet kansakunnat. Suomen YK-liitto. Viitattu 22.3.2019.
  16. United Nations and the Nobel Peace Prize United Nations. Viitattu 22.3.2019.
  17. a b Leisma, s. 17.
  18. UN|DPI — OD|Dag Hammarskjöld Library: Member States|On the Record www.un.org. Viitattu 29.12.2018. (englanniksi)
  19. a b Hanhimäki, s. 17–18.
  20. Leisma, s. 19.
  21. Hanhimäki, s. 20.
  22. a b c Leisma, s. 20.
  23. Hanhimäki, s. 22.
  24. Leisma, s. 21.
  25. Leisma, s. 22.
  26. a b c Leisma, s. 23.
  27. a b Leisma, s. 24.
  28. a b c d Suomen osallisuus YK:n toimintaan Yhdistyneet kansakunnat. Suomen YK-liitto. Viitattu 23.3.2019.
  29. https://www.ykliitto.fi/tietoa-yksta/suomi-ja-yk Suomen YK-liitto. Viitattu 3.6.2019.
  30. Yhteistyön maailma - Suomen ulkoasiainhallinnon YK-strategia – Ulkoasiainministeriö 28.5.2008
  31. Suomen pysyvät edustajat YK:ssa SUOMEN PYSYVÄ EDUSTUSTO, Yhdistyneet kansakunnat, New York. Suomen ulkoasiainministeriö. Viitattu 30.12.2012.
  32. a b Chris McGreal: 70 years and half a trillion dollars later: what has the UN achieved? The Guardian. 7.9.2015. Viitattu 22.3.2019.
  33. Laura MacInnis: U.N. body adopts resolution on religious defamation 26.3.2009. Reuters. Viitattu 23.3.2019.
  34. Vatican official warns U.N. of hostility toward religion Crux. 5.3.2018. Viitattu 23.3.2019.
  35. Alueelliset ihmisoikeusjärjestelmät Ihmisoikeudet.net. Viitattu 19.3.2014.
  36. Leo Näre: Ihmisoikeudet on turvattava ennen muuta 29.9.2012. Helsingin sanomat. Viitattu 19.3.2014.
  37. YK kansainvälisenä järjestelmänä (Internet Archive) Tietopaketti YK:sta. YK-liitto. Viitattu 11.4.2014.

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Bennis, Phyllis: Tulilinjalla YK. Like, 2005. ISBN 952-471-637-2.
  • toim. Annika Lindblom: Pieni maailmankirja: YK:n toimintaa ja tavoitteita. Suomen YK-liitto, 1995. ISBN 952-9694-14-8.

Aiheesta muuallaMuokkaa