Avaa päävalikko
Suezin kriisi
Osa kylmää sotaa ja arabien–Israelin konfliktia
kartta joukkojen liikkeistä.
kartta joukkojen liikkeistä.
Päivämäärä:

29. lokakuuta7. marraskuuta 1956

Paikka:

Egypti

Casus belli:

Suezin kanavan kansallistaminen

Lopputulos:

Aselepo ja Egyptin poliittinen voitto

Osapuolet

Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Yhdistynyt kuningaskunta
Ranskan lippu Ranska
Israelin lippu Israel

Egyptin lippu Egypti

Komentajat

Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Anthony Eden
Ranskan lippu Guy Mollet
Israelin lippu David Ben-Gurion

Egyptin lippu Gamal Abdel Nasser

Suezin kriisi oli 29. lokakuuta7. marraskuuta 1956 käyty lyhyt sota Egyptin, sekä Ison-Britannian, Ranskan ja Israelin liittouman välillä. Egyptiin hyökänneet Britannia, Ranska ja Israel olivat aloittaneet suunittella sotaa Egyptin Gamal Abdel Nasserin ilmoitettua maan kansallistavan tuolloin brittiläis-ranskalaisen Suezin kanavan. Britannia ja Ranska päättivät palauttaa kanavan länsimaiseen hallintaan ja Israel osallistui sotaan miehittäen Siinain niemimaan. Kylmän sodan suurvallat Yhdysvallat ja Neuvostoliitto tuomitsivat hyökkäyksen pakottaen hyökkääjät vetäytymään alueelta. Britannialle ja Ranskalle kriisin päätös merkitsi niiden suurvalta-aseman loppua.

Sisällysluettelo

TaustaMuokkaa

 
Suezin kanavan sijainti.
Gamal Abdel Nasser ilmoittaa Suezin kanavan kansallistamisesta.

Suezin kanava on vuonna 1869 valmistunut ja vuonna 1870 käyttöön otettu Välimeren Punaiseenmereen yhdistävä kanava Siinain niemimaan ja manner-Afrikan välissä. Kanava kuuluu maailman vilkkaimpiin merireitteihin. Kanavan rakennuttaminen oli ollut alun perin ranskalais-egyptiläinen hanke, mutta Egyptin osuus päätyi Britannialle maan talousvaikeuksien takia 1870-luvulla.[1] Egyptistä tuli vain muodollisesti kuninkaansa alaisuudessa itsenäinen Britannian protektoraatti ja brittien taloudellisia etuja kanavalla oli valvomassa 30 000 sotilasta. Suezin kanava-alue oli myös ilmavoimien tukikohta, josta kuninkaalliset ilmavoimat uhkasi Neuvostoliittoa kylmän sodan alkaessa.[2]

Heinäkuussa 1952 Gamal Abdel Nasserin johtama nuorten egyptiläisten upseerien joukko kaappasi vallan Egyptissä tarkoituksenaan päästä eroon brittivallasta. Nasser piti itseään vallankumouksellisena ja panarabistina, joka pyrki käyttämään Egyptin eduksi maailman jakautumista eri leireihin. Ensin Nasser kääntyi Yhdysvaltojen puoleen haluten aseita Israelia vastaan, jonka kansaa Egypti oli tuolloin ottanut yhteen Egyptin hallinnoiman Gazan kaistaleen alueella. Kun Yhdysvalloissa aseita ei haluttu toimittaa, Nasser kääntyi Neuvostoliiton puoleen. Neuvostoliiton Nikita Hruštšovin hallinnon strategiaan kuului siirtomaiden käännyttäminen siirtomaaisäntiään ja niiden Yhdysvaltalaista liittolaista vastaan. Niinpä Egyptiin alkoi virrata rahaa ja aseita Neuvostoliitosta.[2]

Yhdysvalloissa presidentti Dwight D. Eisenhower, ulkoministeri John Foster Dulles sekä heidän kollegansa Britanniassa halusivat tuoda Egyptin ja Nasserin takaisin länsivaltojen piiriin houkuttimena taloudellinen tuki. Maailmanpankki, Yhdysvallat ja Britannia tarjosivat Nasserille 200 miljoonaa USD Assuanin padon rakentamiseksi. Pato Niilillä hallitsisi joen kausittaisia tulvia lisäten Egyptille tärkeää puuvillan tuotantoa sekä tuottaisi energiaa vesivoiman avulla. Vastineeksi Nasserin haluttiin kuitenkin vähentävän Israelin vastaista retoriikkaansa ja aloittavan salaiset rauhanneuvottelut David Ben-Gurionin kanssa. Egyptin tulisi myös ottaa etäisyyttä Neuvostoliittoon. Nasser ei kuitenkaan toiminut vaatimusten mukaisesti. Hän kieltäytyi rauhanneuvotteluista, kannusti Jordanian kuningas Husseinia karkottamaan brittisotilasneuvonantajat maastaan ja tunnusti Kiinan kansantasavallan. Kesään 1956 mennessä ajatus länsivaltojen rahoittamasta Assuanin padosta oli mennyttä.[2]

Nasser oli ennakoinut länsivaltojen luopuvan taloudellisesta avustaan. Neuvostoliiton kanssa oli solmittu vastaava sopimus 400 miljoonan USD:n avustuksesta Assuanin patoa varten, minkä lisäksi Nasser julisti 26. heinäkuuta 1956 Egyptin aikovan kansallistaa Suezin kanavan. Britanniassa Anthony Edenin hallitus alkoi pohtia sotilaallisen väliintulon mahdollisuutta. Hallituksen ministerien kokouksessa päätettiin Britannian välttämättömien etujen turvaamisen edellyttävän sotatoimia. Eden halusi osoittaa Britannian olevan edelleen suurvalta ja tuekseen hän sai Ranskan. Ranskassa pääministeri Guy Mollet halusi katkaista Nasserin tuen Ranskan siirtomaa Algeriassa taisteleville kansallismielisille sisseille. Kolmannen liittolaisen Ranska ja Britannia saivat Israelista. David Ben-Gurion halusi avata Egyptin hallitseman Tiraninsalmen Israelille. Yhdysvaltojen Eisenhower oli puolestaan varoittanut syyskuussa Edeniä siitä, että Yhdysvallat pelkäsi sotilaallisen väliintulon kääntävän Lähi-Idän ja Pohjois-Afrikan länttä vastaan. Yhdysvallat ei kuitenkaan ollut tietoinen Britannian, Ranskan ja Israelin suunnitelmista. 23. lokakuuta kolme liittolaismaata tapasivat Ranskan Sèvresissä, jossa sovittiin sotatoimien yksityiskohdista.[2] Suunnitelman laati ranskalainen operaatiota myöhemmin johtanut kenraali André Beaufre.[3] Israelin tuli hyökätä Egyptin Siinain niemimaalle, jolloin Ranska ja Britannia antaisivat molemmille osapuolille uhkavaatimuksen kanava-alueen läheisyydestä vetäytymisestä. Kun Nasser ei tähän suostuisi, brittijoukot puuttuisivat tilanteeseen ranskalaisten tuella.[2]

HyökkäysMuokkaa

 
Port Saidissa ilmaiskun jälkeen kohoavia savupatsaita.
 
Tuhoutuneita egyptiläisiä panssarivaunuja Siinailla.

Israelissa Ben-Gurion esitteli suunnitelman Siinain valtaamiseksi hallitukselleen 28. lokakuuta. Kaikkia yksityiskohtia ei kerrottu, mutta hallituksen annettiin tietää toimien olevan suurvaltojen linjojen mukaisia. Edes armeija ei saanut tietää kaikista yksityiskohdista, mikä haittasi tulevia sotatoimia. Siviiliväestölle asiasta ei kerrottu mitään. Israelin hyökkäys Siinaille alkoi 29. lokakuuta. Ensimmäisessä vaiheessa noin 400 laskuvarjosotilasta tiputettiin alueelle lähellä Suezin kanavaa. Egyptiläiset yllätettiin hyökkäyksellä tyystin. Suunnitelman mukaan 30. lokakuuta Britannia ja Ranska esittivät molemmille osapuolille uhkavaatimuksen vetäytymisestä 15 kilometrin päähän kanavasta, jonne israelilaiset eivät todellisuudessa vielä olleet edes edenneet.[4] Ennustettuun tapaan Egypti ei tähän suostunut, vaan kanavaan upotettiin aluksia sen tukkimiseksi, minkä lisäksi Nasserin liittolaiset Syyriassa räjäyttivät öljyä Irakista Välimerelle kuljettaneen öljyputken.[2] 31. lokakuuta Ranskan ja Britannian ilmavoimat iskivät Egyptiin tehden Egyptin ilmavoimista toimintakyvyttömät.[4]

Hyökkäyksen alun kiivaan vastarinnan jälkeen Israel valtasi Gazan kaistan marraskuun alkupäivinä ja lähes koko Siinai oli sen hallussa 6. marraskuuta mennessä. Hyökkäyksen aikana maa sai tärkeää ilmatukea, aseistusta ja logistista apua Ranskalta. Lisäksi Egypti oli keskittänyt joukkonsa kanava-alueelle brittien ja ranskalaisten ilmahyökkäysten alettua. Israel oli saavuttanut tavoitteensa Tiraninsalmen avaamiseksi valloittamalla Siinain eteläkärjen ja salmen suun kaksi saarta. Koko operaatiossa oli saanut surmansa noin 200 israelilaista, kun taas egyptiläisten puolella tappiot olivat tuhansia. Maan armeija oli myös kärsinyt huomattavat materiaalitappiot. 7. lokakuuta Israel ilmoitti purkaneensa Egyptin kanssa vuonna 1949 tehdyn aseleposopimuksen, mikä tarkoitti käytännössä aikeita jäädä niemimaalle. Brittien ja ranskalaisten maajoukot saapuivat kanava-alueelle vasta edelleen jatkuneiden ilmaiskujen jälkeen 5. marraskuuta.[4]

Yhdysvalloissa uutinen kriisistä otettiin vastaan raivostuneena. Eisenhowerilla oli vain viikko seuraaviin presidentinvaaleihin. Maa ryhtyi ajamaan tulitaukoa YK:ssa ja yritti estää Neuvostoliiton väliintulon.[2] Yhdysvalloille oli tärkeää, että Neuvostoliitto ei voisi käyttää tilannetta vahvistaakseen omaa asemaansa Lähi-idässä.[4] Israelin Yhdysvallat uhkasi tuomita hyökkäävänä osapuolena.[2] Liittolaiselleen Britannialle maa ilmoitti puolestaan Yhdysvaltojen ja Britannian erityissuhteen olevan vaakalaudalla. Neuvostoliitossa Hruštšov näki kriisin tilaisuutena ohjata maailman huomio pois tällä välin alkaneesta Unkarin kansannoususta.[2] Maan pääministeri Nikolai Bulganin oli puolestaan uhannut osapuolia jopa ydinaseilla. 7. lokakuuta taistelevat osapuolet taipuivat YK:n turvallisuusneuvoston antamaan tulitaukovaatimukseen.[4]

SeurauksetMuokkaa

Kuvaa uutisarkistoista Suezin kriisin jälkimainingeista.

Ranska ja Britannia suostuivat vetämään joukkonsa kanava-alueelta ja niiden tilalle alueelle sijoitettiin YK:n joukkoja.[4] Näin sai lopulta alkunsa Yhdistyneiden kansakuntien UNEF I -rauhanturvaoperaatio, johon myös vuotta aikaisemmin Yhdistyneiden kansakuntien jäseneksi liittynyt Suomi osallistui.[5] Ranska ja Britannia olivat viimeistä kertaa olleet keskeisessä asemassa Lähi-idän sodissa ja Suezin kriisin ratkaisu merkitsi viimein niiden suurvalta-aseman murenemista. Niiden tilalle Lähi-idässä olivat nousseet Yhdysvallat ja Neuvostoliitto. Britannian Edenille kriisi merkitsi uran loppua. Nasserille kriisi oli huomattava voitto. Vihollinen ei ollut saanut kanava-aluetta ja hänen hallintonsa ei ollut hajonnut. Nasserista tuli arabimaailman ja laajemmin koko kolmannen maailman sankari kolonialistien vastaisessa taistelussa.[4]

Israel ei ollut yhtä taipuvainen vetäytymiseen. Siihen oli kuitenkin lopulta taivuttava Yhdysvaltojen uhattua vetää kaiken tukensa maalta. Israel viivytteli pitämällä hallussaan kaistaletta niemimaalta Eilatista niemimaan kärkeen ja miehittämällä edelleen Gazaa, mutta lopulta näiltäkin alueilta vetäydyttiin maaliskuussa 1957, kun Yhdysvallat oli luvannut Tiraninsalmen pysyvän avoinna israelilaiselle merenkululle. Toisin kuin Britannian Edenistä, Ben-Gurionista tuli Israelin politiikan suurmies, joka oli käynyt tasaveroisena neuvotteluja suurvaltojen kanssa. Kaikkiin tavoitteisiinsa Israel ei ollut päässyt, mutta esimerkiksi Tiraninsalmi oli nyt avattu ja egyptiläiset joukot eivät palanneet asemiinsa Siinain niemimaalla. Armeija oli osoittanut kykynsä sodassa, mikä näkyi myös politiikkaan siirtyneiden Moshe Dayanin ja Shimon Peresin poliittisena menestyksenä.[4]

LähteetMuokkaa

  1. Charles Gordon Smith William B. Fisher: Suez Canal Encyclopædia Britannica. Viitattu 30.9.2018. (englanniksi)
  2. a b c d e f g h i Melvyn P. Leffler ja Odd Arne Westad: The Cambridge History of the Cold War - Volume II Crises and Détente, s. 305-312. Cambridge University Press, 2010. ISBN 978-0-521-83720-0. (englanniksi)
  3. Spencer C. Tucker: Cold War: A Student Encyclopedia, s. 1966-1972. ABC-CLIO, 2008. ISBN 978-1-85109-706-7. (englanniksi)
  4. a b c d e f g h Hannu Juusola: Israelin historia, s. 117-124. Gaudeamus Helsinki University Press, 2014. ISBN 978-952-495-559-1. (englanniksi)
  5. Osmo Apunen: Murrosaikojen maailmanpolitiikka, s. 266. Tampereen yliopisto, 2004.
 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suezin kriisi.