Palestiinan brittiläinen mandaatti

Kansainliiton Yhdistyneen kuningaskunnan valvontaan myöntämä mandaattialue Lähi-idässä vuosina 1920–1948

Palestiinan brittiläinen mandaatti (engl. Mandate for Palestine) oli Kansainliiton Yhdistyneen kuningaskunnan hallintaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen myöntämä mandaattialue Lähi-idässä vuosina 1920–1948. Sen alueella ovat nykyään Israel, Länsiranta ja Gazan kaista sekä joidenkin määritelmien mukaan osia läntisestä Jordaniasta. Alue siirtyi brittien hallintaan osmanivaltakunnan hajottua.

Palestiinan brittiläinen mandaatti
Mandate for Palestine
1920–1948
Palestine-Mandate-Ensign-1927-1948.svg Public Seal of High Commissioner of Palestine.svg
lippu vuosina 1927–1948 vaakuna

Brittiläisen mandaatin rajat vuonna 1946.
Brittiläisen mandaatin rajat vuonna 1946.

Valtiomuoto Kansainliiton mandaattialue
Kansainyhteisön suurkomissaari Sir Herbert Samuel
Sir Alan G. Cunningham
Pääkaupunki Jerusalem
Pinta-ala
– yhteensä 26 625,6 km² 
Väkiluku 1920:
752 048
1945:
1 764 520
Viralliset kielet englanti
Kielet englanti, heprea, arabia
Valuutta Egyptin punta (vuoteen 1927)
Palestiinan punta (vuodesta 1927)
Edeltäjä  Osmanien valtakunta
Seuraajat  Israel
 Jordania

HistoriaMuokkaa

VarhaishistoriaMuokkaa

Palestiina on ollut osa Egyptiä, Israelia, Assyriaa, Babyloniaa, Persiaa, antiikin Kreikkaa ja Rooman valtakuntaa. Osmanit hallitsivat aluetta vuosina 1517–1922.[1]

Vanhalla ajalla maassa asui juutalaisia, mutta vuosien 66–70 ja 132–135 kapinoiden jälkeen roomalaiset karkottivat valtaosan heistä. 600-luvulla maan valtasivat arabit. 1800-luvun lopulla syntyi sionistinen liike, joka pyrki perustamaan juutalaisvaltion Palestiinaan. Vuonna 1917 annettu Balfourin julistus tuki aikeita perustaa alueelle ”juutalaisten kansallinen koti”.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeenMuokkaa

 
Palestiinan brittiläinen mandaattialue alkuperäisessä laajuudessaan vuosina 1920–1922, jolloin se käsitti myös nykyisen Jordanian.

Jordanjoen itäpuolisesta mandaatista muodostettiin vuonna 1922 erillinen hallintoalue Transjordania. Jordanin länsipuolinen mandaatti säilyi Britannian hallinnassa vuoteen 1948.

Ristiriidat maahan muuttaneiden juutalaisten ja siellä asuvien arabien välillä johtivat useita kertoja väkivaltaisuuksiin. Vuonna 1920 Palestiinan juutalaisyhteisö perusti Hagana-järjestön puolustautuakseen arabien hyökkäyksiä vastaan. Vuonna 1929 kiista Jerusalemin Temppelivuoren hallinnasta aiheutti laajoja levottomuuksia. Vuonna 1936 arabit nousivat kapinaan brittien mandaattihallintoa vastaan.

Toinen maailmansotaMuokkaa

Toisen maailmansodan aikana monet arabit liittyivät brittiarmeijaan, jotkut taas ajattelivat akselivaltojen olevan liittolaisia sionisteja vastaan. Antisemitismin kasvaessa Euroopassa juutalaisten muutto Palestiinaan lisääntyi, mitä arabit vastustivat. Britit alkoivat rajoittaa juutalaisten maahanmuuttoa.

Yhdistyneiden kansakuntien jakosuunnitelmaMuokkaa

Brittien asettama Peel-komissio oli vuonna 1937 suositellut Palestiinan mandaattialueen jakamista juutalais- ja arabivaltioiksi. Eri osapuolia tyydyttävän ratkaisun löytyminen oli vaikeaa, ja lopulta britit vetäytyivät Palestiinasta toukokuussa 1948.[2] Yhdistyneet kansakunnat (YK) perusti asiaa ratkaisemaan komitean, joka suositteli kahden itsenäisen valtion perustamista[3] 31. elokuuta 1947 julkistamassaan raportissa. 29. marraskuuta YK:n yleiskokous hyväksyi suunnitelman äänin 33–13. Lähes kaikki arabijohtajat hylkäsivät jakosuunnitelman,[2] mutta Palestiinan juutalaistoimisto, juutalaisten brittihallinnon tunnustama virallinen edustaja, hyväksyi sen. Irgunin johtaja Menachem Begin vastusti jakoa.

Israelin itsenäistyminenMuokkaa

Tuleva pääministeri David Ben-Gurion julisti Israelin itsenäiseksi 14. toukokuuta. Neuvostoliitto ja Yhdysvallat tunnustivat melko nopeasti Israelin itsenäisyyden.

Palestiinalaisten eksodusMuokkaa

Yli 700 000 Palestiinan arabia pakeni kodeistaan vuosina 1947–1949 ensimmäisen Palestiinan sodan eli Israelin itsenäisyyssodan yhteydessä. Vain kymmenisen prosenttia israelilaisten valtaaman alueen arabiasukkaista jäi paikoilleen. Marraskuussa 1947 YK:n yleiskokous päätti äänin 33–13 jakaa Palestiinan brittiläisen mandaattialueen juutalaisten ja arabien kesken. Palestiinaa ympäröivät arabivaltiot torjuivat jakosuunnitelman vedoten muun muassa brittien antamiin lupauksiin täydestä itsenäisyydestä. Sisällissota Palestiinan arabiväestön ja juutalaisväestön välillä alkoi YK:n jakoehdotuksen jälkeen vuoden 1947 lopulla. Israelin julistauduttua itsenäiseksi 14. toukokuuta 1948 sota muuttui Israelin ja sinne hyökänneiden arabimaiden (Transjordania, Egypti, Syyria, Libanon, Irak) väliseksi sodaksi, joka jatkui aina kevään 1949 aseleposopimuksiin saakka. Israel selvisi voittajana sisällissodasta ja sitä seuranneesta valtioiden välisestä sodasta.[2]

Ennen sotaa arabeille tarjottiin mahdollisuus jäädä asumaan Israeliin. Suurin osa uskoi palaavansa maahan voittajana. Sodan jälkeen palestiinalaispakolaisten ei sallittu palata entisille asuinsijoilleen. Arabimaat, joihin heitä pakeni, eivät ole halunneet antaa heille kansalaisoikeuksia. Israeliin jääneet arabit ovat nykyisin Israelin kansalaisia.

LähteetMuokkaa

  1. Palestiinan alueen historiaa Helsingin Sanomat. 18.8.2014. Viitattu 19.8.2014.
  2. a b c Ole Kristian Grimnes: Otavan suuri maailmanhistoria. Osa 18. Jakautunut maailma, s. 97–99. Suomentanut Heikki Eskelinen. Helsinki: Otava, 1986. ISBN 951-1-09319-3.
  3. Kaisu-Maija Nenonen & Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 1027. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.

Aiheesta muuallaMuokkaa