Gamal Abdel Nasser (arab. جمال عبد الناصر‎, Jamāl ʿAbd al-Nāṣir, 15. tammikuuta 1918, Aleksandria28. syyskuuta 1970) oli Egyptin presidentti 19561970.[1] Häntä pidetään yhtenä historian merkittävimmistä arabijohtajista ja hän oli arabinationalismin keulakuva 1950- ja 1960-luvuilla.

Gamal Abdel Nasser
Nasser portrait2.jpg
Egyptin presidentti
23. kesäkuuta 195628. syyskuuta 1970
Edeltäjä Muhammad Nagib
Seuraaja Anwar Sadat
Tiedot
Syntynyt 15. tammikuuta 1918
Aleksandria, Egypti
Kuollut 28. syyskuuta 1970 (52 vuotta)
Kairo, Egypti
Puolue Arabisosialistiunioni
Uskonto sunni-islam

Sisällysluettelo

ElämäkertaMuokkaa

Varhaisemmat vaiheetMuokkaa

 
Nasser nuorukaisena

Egyptiläisessä Beni Morrin pikkukaupungissa postivirkailijan pojaksi syntynyt Nasser[2] kiinnostui politiikasta jo 11-vuotiaana käydessään koulua Aleksandriassa. Hän osallistui ensimmäiseen mielenosoitukseensa ja sai iskun kasvoihin poliisin patukasta ja pidätettiin. Viimeisenä vuotenaan oppikoulussa Kairossa hänet valittiin poliittista muutosta kannattavien opiskelijoiden johtajaksi. Maaliskuussa 1937 hän meni kuitenkin sotilasakatemiaan ja jätti poliittisen toiminnan.

Vuonna 1939 hän lähti vapaaehtoisena Sudaniin vähän ennen toisen maailmansodan puhkeamista. Sodan aikana Nasser ja hänen ystävänsä Anwar Sadat ottivat yhteyttä italialaisiin ja suunnittelivat vallankaappausta karkottaakseen Ison-Britannian Egyptistä. He alkoivat koota ympärilleen vallankumousta kannattavia nationalisteja. Sodan aikana Nasser ei osallistunut taisteluihin, mutta sai kouluttajan viran Kairon sotilasakatemiasta. Seuraavina vuosina hän rekrytoi uudistusmielisiä upseereita ja vuonna 1949 ryhmä otti nimen "Vapaat upseerit".

Hän taisteli vuoden 1948 sodassa Israelia vastaan.[2]

Vapaat upseerit -ryhmä koostui nuorista alle 35-vuotiaista upseereista ja talonpoikais- ja alemmasta keskiluokasta lähtöisin olevista sotilaista. He suunnittelivat Ison-Britannian tukeman Egyptin kuningas Farukin syrjäyttämistä vallasta. 23. heinäkuuta 1952 Nasser johti sotilasryhmän kuningas Farukia vastaan. Sotilasvallankaappaus nosti valtaan vuoden 1948 sodan sotasankarin Muhammad Naguibin. Brittien omaisuus kuitenkin jätettiin rauhaan ja entisen kuninkaan sallittiin poistua maasta kunniallisesti ja vahingoittumattomana.

Vapaat upseerit muodosti vallankumousneuvoston, jonka johdossa oli Naguib ja varapuhemiehenä Nasser. Pääministerin virka annettiin veteraanipoliitikko Ali Mahirille, joka kuitenkin pakotettiin eroamaan 7. syyskuuta 1952, kun hän kieltäytyi tukemasta maauudistusta. Naguib nousi nyt myös pääministeriksi.

Kesäkuussa 1953, kun maauudistus oli käynnissä, Naguib ilmoitti monarkian päättämisestä ja julisti itsensä presidentiksi. Nasser ja Naguib ajautuivat pian toisiaan vastaan. Konflikti päättyi Naguibin eroon sekä presidentin että pääministerin virasta 23. helmikuuta 1954 ja vallankumousneuvosto julisti Nasserin pääministeriksi.

Suuri joukko kansalaisia protestoi Naguibin puolesta, ja pian myös suurin osa vallankumousneuvostosta vaati Naguibin palauttamista virkaansa ja vaalien järjestämistä presidentin ja pääministerin valitsemiseksi. Nasser erosi ja Naguib palasi valtaan. Nasser ehti kuitenkin käyttää lyhyttä pääministerikauttaan Naguibin tukijoiden puhdistamiseksi armeijasta ja seuraavan kahdeksan kuukauden aikana vähitellen käytännössä syrjäytti tämän vallasta. Lokakuussa 1954 Naguib viimein erosi ja Nasserista tuli Egyptin tosiasiallinen sotilasdiktaattori. Hän oli vallassa seuraavat viisitoista vuotta ilman merkittäviä haastajia. Naguib asetettiin kotiarestiin, jossa hän eli aina vuoteen 1972 kunnes silloinen presidentti Anwar Sadat armahti hänet.

Nasser presidenttinäMuokkaa

Nasser herätti ensimmäisen kerran tyrmistystä lännessä solmimalla syyskuussa 1955 asekauppasopimuksen Tšekkoslovakian kanssa.

Vuonna 1956 Nasser oli ainoa ehdokas presidentinvaaleissa, ja hänestä tuli Egyptin presidentti. Hän lisäsi presidentin valtaoikeuksia, kansallisti teollisuutta ja käynnisti suuria kansallisia rakennushankkeita kuten Assuanin padon rakentamisen, joka oli alkusyy Suezin kriisille vuonna 1956.

Länsivallat vetäytyivät patohankkeesta heinäkuussa 1956. Kun Yhdysvallat ja Yhdistynyt kuningaskunta kieltäytyivät rahoittamasta hanketta , Nasser päätti kansallistaa Suezin kanavan ja kauttakulusta perittyjen maksujen avulla järjestää rahoituksen Assuanin padon rakentamiselle. YK:n turvallisuusneuvosto kokoontui ja tunnusti Egyptin oikeuden Suezin kanavaan sillä ehdolla, että se päästäisi läpi vieraiden maiden alukset.

Kuitenkin 29. lokakuuta Israelin joukot hyökkäsivät Siinaille ja 31. päivä Ranskan ja Ison-Britannian joukot etenivät kanava-alueelle – Suezin kriisi alkoi. Yhdysvaltain presidentti Eisenhower kehotti kolmea valtiota vetäytymään, ja 5. marraskuuta 1956 Neuvostoliitto jätti asiasta uhkavaatimuksen. Lopulta Egypti vapautui entisten siirtomaaherrojensa joukoista ja lähestyi suhteissaan Neuvostoliittoa. Loppujen lopuksi Assuanin padon rakentamiseen käytetyistä varoista lähes kolmannes tuli Neuvostoliitolta. Kymmenvuotinen rakennusurakka valmistui 1970.

Lämpimien Neuvostoliiton suhteiden ansiosta Egypti omaksui sosialistisia vaikutteita ja määräsi vuoteen 1962 mennessä kaikista yrityksistä vähintään 51 % valtiolle. Vierailullaan Neuvostoliitossa 9.–26. toukokuuta 1964 Nasser vastaanotti Neuvostoliiton sankarin arvonimen ja Leninin kunniamerkin. Täydelliseen talouden sosialisointiin Egypti ei kuitenkaan ikinä ryhtynyt ja Nasserin seuraaja Anwar Sadat palasi kapitalistiseen järjestelmään.

Arabijohtajana Nasserin politiikka tuli yhdistetyksi panarabismiin. Syyria ehdotti poliittista yhdistymistä joulukuussa vuonna 1957. Nasserin oli mahdotonta kieltäytyä tästä, sillä hänet oli jo ennalta nostettu arabimaiden yhdistäjäksi. Kieltäytyminen Syyrian tarjouksesta olisi huojuttanut hänen asemaansa arabien keskuudessa. Yhdistynyt arabitasavalta kaatui kuitenkin jo 1961 vallankaappaukseen Syyriassa.

Nasserin uhkapeli johti vuoden 1967 kuuden päivän sotaan. Hän halusi palauttaa Egyptin joukot Siinain niemimaalle ja vaati YK:n rauhanturvajoukkoja poistumaan alueelta. 23. toukokuuta 1967 Egypti sulki Tiraninsalmen Israelin laivoilta ja saartoi Eilatin sataman, katkaisten Israelin ainoan yhteyden Intian valtamerelle, ja Israel hyökkäsi tuhoisasti Egyptiin, Jordaniaan ja Syyriaan. Sota jatkui rajoitettuna sodankäyntinä lähes Nasserin kuolemaan asti. Sodan hävinneenä Nasser tarjoutui eroamaan virastaan, mutta protestoiva kansa salli hänen jäädä presidentiksi kuolemaansa saakka. Hän kuoli sydänkohtaukseen syyskuussa 1970 pian PLOn ja Jordanian sisällissotaa,"mustaa syyskuuta", koskevien neuvottelujen jälkeen.

LähteetMuokkaa

  1. Gamal Abdel Nasser Encyclopedia Britannica. Viitattu 29.11.2013.
  2. a b Huovinen, Pentti ja Siikala, Kalervo (toim.): Maailmanpolitiikan kasvot, s. 138–139. Helsinki: Weilin & Göös, 1963.

Aiheesta muuallaMuokkaa

 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Gamal Abdel Nasser.