Kuuden päivän sota

Egyptin, Jordanian ja Syyrian sota Israelia vastaan 1967

Kuuden päivän sota (hepr. ‏מלחמת ששת הימים‎, Milkhemet Šešet haYamim, arab. حرب الأيام الستة‎, Ḥarb al‑ʾayām as‑sitta) oli 5.–10. kesäkuuta 1967 käyty sota arabivaltioiden Egyptin, Jordanian ja Syyrian muodostaman liittoutuman ja Israelin välillä. Arabivaltiot saivat taloudellista tukea Irakilta, Kuwaitilta, Saudi-Arabialta, Sudanilta ja Algerialta. Myös Neuvostoliitto ryhtyi tukemaan arabivaltioita.

Kuuden päivän sota
Osa Arabien–Israelin konfliktia
Päivämäärä:

5.–10. kesäkuuta 1967

Paikka:

Lähi-itä

Casus belli:

Egyptin laivasto sulkee Tiranin salmen Israelilta. Egypti häätää YK-joukot Siinailta. Egyptin joukkojen keskitys Siinain niemimaalle.

Lopputulos:

Israelin sotilaallinen voitto

Aluemuutokset:

Israel valtasi Egyptiltä Siinain ja Gazan, Jordanialta Länsirannan sekä Itä-Jerusalemin, Syyrialta Golanin.

Osapuolet

 Israel

Arabimaat:
 Yhdistynyt arabitasavalta
 Syyria
 Jordania
 Irak

Komentajat

Jitzhak Rabin
Moshe Dayan
Uzi Narkiss
Israel Tal
Mordechai Hod
Ariel Sharon

Arabimaat
Yhdistynyt arabitasavalta Abd al-Hakim Amr
Yhdistynyt arabitasavalta Abd al-Moneim Riad
Jordania Sharif Zaid ibn Shaker
Irak Hafez al-Assad

Vahvuudet

264 000 sotilasta
197 lentokonetta

Egypti 150 000; Syyria 75 000; Jordania 55 000; Saudi-Arabia 50 000; Irak 10 000 sotilasta; 812 lentokonetta[1]

Tappiot

Tappiot:
779 kuollutta
2 563 haavoittunutta
15 sotavankia

Tappiot:
21 000 kuollutta
45 000 haavoittunutta
6 000 sotavankia

Israelin joukot tarkastelevat tuhoamaansa arabimaiden lentokonetta.

Konflikti alkoi, kun Egypti saartoi Israelin laivaliikenteen Tiraninsalmen kansainvälisellä vesireitillä, poisti UNEF-rauhanturvaajat Siinain niemimaalta ja alkoi siirtää omia joukkojaan niiden tilalle. Tämän johdosta Israel teki ennalta ehkäiseväksi julistamansa iskun, jolla se onnistui tekemään Egyptin ilmavoimat toimintakyvyttömäksi muutamassa tunnissa. Jordania puolestaan hyökkäsi Israelin kaupunkeihin Länsi-Jerusalemiin ja Netanyaan. Sodan lopussa Israelin hallintaan jäivät Gaza, Siinain niemimaa, Länsiranta ja Golanin kukkulat[2]. Sodan tulos vaikuttaa merkittävällä tavalla alueen geopolitiikkaan yhä nykyäänkin.

Taustaa muokkaa

Vuonna 1956 käytyä Suezin–Siinain sotaa seurasi Lähi-idässä kymmenen verrattain rauhallista vuotta. Suezin sota oli päättynyt Egyptin kannalta sotilaalliseen häviöön, mutta poliittisen voittoon. Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton painostuslähde? pakotti Israelin vetäytymään Siinailta, minkä vastineeksi Egypti suostui lopettamaan sissiryhmien lähettämisen Israelia vastaan ja tekemään Siinaista UNEF-joukkojen valvoman aseettoman alueen.

Yksikään arabimaa ei edelleenkään hyväksynyt Israelin olemassaoloa, ja molemmat osapuolet aseistautuivat parhaansa mukaan. Arabimaiden pääaseistaja oli Neuvostoliitto[3] [4].

Varhaisella 1960-luvulla Syyria alkoi aseistaa sissihyökkäyksiä ja terrorismia Israeliin. Tätä kutsuttiin "kansan vapaussodaksi", ja se pyrki vaikuttamaan Baath-puolueeseen kohdistuvaan sisäiseen oppositioon. Palestiinalaisista armeijoista merkittävä oli Jasser Arafatin johtama al-Fatah, josta muodostui lopulta PLO:n hallitseva ryhmittymä.

Jordan-joen vedenkäytöstä oli neuvoteltu Israelin itsenäistymisestä saakka. Vuodesta 1953 vuoteen 1955 neuvotteluja veti Eisenhowerin asettama erityislähettiläs Eric Johnston. Arabiliiton lopulta hylättyä neuvottelutuloksen Jordania ja Israel aloittivat yksipuoliset toimet hylätyn neuvottelutuloksen mukaisten kastelujärjestelmien rakentamiseksi. Israelin johdettua veden Genesaretinjärvestä vastarakennettuun mittavaan kastelujärjestelmäänsä vuonna 1964 arabivaltiot alkoivat suunnitella Jordan-joen lähdejokien Hasbanin ja Baniaksen vesien ohjaamiseksi siten, etteivät ne enää virtaisi lainkaan Genesaretinjärveen. Suunnitelman toteutuminen olisi vähentänyt Israelin vedensaantia Jordan-joesta arviolta kolmasosalla, mikä olisi vastannut yhdeksäsosaa Israelin kokonaisvedensaannista. Israel ilmoitti pitävänsä suunnitelmaa sen suvereniteettia loukkaavana.[5] Vastauksena Israel suoritti vuoden 1965 aikana useita sotilasoperaatioita Syyrian alueella ohitustöiden tuhoamiseksi. Syyria aloitti vastavuoroisesti israelilaiskohteiden tulituksen tykistöllä Golanin kukkuloilta.lähde?

Marraskuussa 1966 palestiinalaississit iskivät Israeliin käyttäen Jordanian rajaa, minkä seurauksena Israel suoritti mittavan operaation rajaseudulle. Operaation tarkoitus oli PLO:n tukikohtien tuhoaminenlähde?, mutta se muuttui pian Israelin ja Jordanian keskinäiseksi yhteenotoksi. Taistelussa kuoli molemmilta puolilta kymmeniä ja haavoittui noin sata. Seurauksena Jordania aloitti täyden mobilisaationlähde?.

Sotaa edeltäneet toimenpiteet arabimaissalähde?:

  • 19.5.1967 YK-joukot poistuvat Nasserin vaatimuksesta.
  • 22.5.1967 Egypti sulkee jälleen Tiranin salmen israelilaisilta
  • 25.5.1967 Egyptin rohkaisemana Syyria, Irak, Jordania ja Saudi-Arabia siirtävät joukkojaan Israelin rajoille.
  • 31.5.1967 Egyptillä on 100 000 miestä ja 1 000 tankkia Israelin vastaisella ”puskurivyöhykkeellä”. Kairolainen El Akhbar-sanomalehti: ”Jordanian kanssa solmitun sotilaallisen sopimuksen mukaan Jordanian tykistö toimii koordinoidusti Egyptin kanssa ja Syyria on asemissa valmiina katkaisemaan Israelin kahtia Kalkilyan kohdalta, missä Israelin alue Jordanian aseleporajan ja Välimeren välillä on vain 13 km leveä.”
  • 4.6.1967 Israelin rajoille keskitettyjen arabijoukkojen määrä oli kolminkertainen Israelin armeijan miesvoimaan nähden.

Israelin rajariita Syyrian kanssa laajentui 7. huhtikuuta 1967 ilmataisteluksi Golanin yllä. Taistelussa Syyria menetti kuusi MiG-21-hävittäjää taistelussa yhtä Israelin Dassault Mirage III -hävittäjää vastaan. Rajasota kiihtyi, ja osapuolet vaativat selkkausten lopettamista, uhaten vastapuolta totaalisella tuhoamisella. Esimerkiksi Syyrian puolustusministeri Hafez al-Assad totesi ajan olevan tullut aloittaa "vapaussota sionistien savustamiseksi ilmaan arabien kotimaasta".

Neuvostoliitto kiihdytti konfliktia lähettämällä arabeille vääriä tietoja Israelin joukkojenkeskityksistä Syyrian rajalla[6]. Alueella olevien YK-joukkojen komentaja, kenraali Ensio Siilasvuo, ilmoitti välittömästi väitteiden olevan vääriä, mutta tämä ei estänyt Syyriaa vaatimasta Egyptiltä apua Israelia vastaan. Myös Jordania liittyi Egyptin ja Syyrian muodostamaan sotaliittoon. Arabimaat Marokosta Irakiin lähettivät joukkoja ja rahaa kiristäen tilannetta entisestään.

 
Akabanlahteen johtavan Tiraninsalmen kartta.

17. toukokuuta Egypti vaati alueella olevien YK:n rauhanturvajoukkojen vetämistä pois, mihin pääsihteeri U Thant taipui Israelin kieltäydyttyä joukkojen siirtämisestä omalle puolelleen. Egypti sulki Tiraninsalmen kansainvälisen vesireitin Israelin laivoilta 23. toukokuuta alkaen ja saartoi Eilatin sataman sekä Akabanlahden. Egyptin presidentti Gamal Abdel Nasser julisti puheessaan arabien olevan tarvittaessa valmiit taistelemaan ja tuhoamaan Israelin. Israel puolestaan oli jo Suezin sodan jälkeen julistanut, että Tiraninsalmen sulkeminen uudestaan olisi yhtä kuin sodanjulistus Israelia vastaan[7].

30. toukokuuta Egypti ja Jordania solmivat viisivuotisen liittosopimuksen, jolla Jordanian joukot siirtyivät Egyptin komentoonlähde?. Tämän seurauksena arabijoukot olivat vain 17 km:n päässä Israelin rannikosta, mikä mahdollistaisi panssarijoukkojen hyökkäyksen ja Israelin katkaisemisen kahteen osaan nopeimmillaan puolessa tunnissa.

Israel tukeutui Yhdysvaltoihin, joka yritti purkaa saartoa diplomatian keinoin. Neuvostoliitto esti kaikki yritykset käsitellä tilannetta YK:n turvallisuusneuvostossa[8]. Sotilaallisen voimatasapainon valossa Israelin tilanne vaikutti toivottomalta. Vaikka arabimaat eivät hyökkäisikään, ne voisivat näännyttää Israelin talouden, jonka armeijan mobilisointi oli tukahduttanutlähde?.

Sodan kulku muokkaa

 
Jordanian ja Israelin väliset sotatoimet 5.–7.6.1967.

Maanantaina 5.6.1967 Israelin ilmavoimat iski kello 7.45 yllättäen Egyptin yhdeksääntoista lentotukikohtaan tuhoten niissä olevat koneet. Tärkein kohde oli Kairon läntinen tukikohta, joka oli Tu-16-rykmentin sijoituspaikka. Egyptin kentille tehtiin noin 500 rynnäkkölentoa, minkä tuloksena tuhottiin 309 lentokonetta, ml. kaikki Tu-16-pommittajat, 27 Il-28-konetta, 12 Su-7-konetta, 90 MiG-21-, 20 MiG-19- ja 25 MiG-17-hävittäjää ja 32 kuljetuskonetta.[9]

Isku oli ajoitettu siten, että Egyptin henkilöstö oli matkalla palveluspaikoilleen, ja johtamisvalmius oli huono. Taktiikkaan kuului kiitoteiden tuhoaminen auringon suunnasta hyökäten Matran betonia läpäisevillä jarruvarjopommeilla tai tavallisilla 220 tai 450 kg pommeilla ja kentillä olevien koneiden tuhoaminen sen jälkeen tykkitulella. Osa pommeista varustettiin aikasytyttimillä korjaustöiden vaikeuttamiseksi.[9]

Israelin hävittäjät olivat lentäneet aluksi pitkälle Välimeren ylle ja sitten koukanneet jyrkästi etelään voidakseen hyökätä Egyptin tukikohtiin lännestä. Tämä taktinen liike varmisti iskun tehokkuuden. Egyptin ilmavoimat huomasivat Israelin koneet liian myöhään eivätkä ehtineet valmistautua. Israelin ilmavoimien komentaja Mordekai Hod oli antanut kuuluisan käskyn: ”Lennä, liidä vihollisesi ylitse ja tuhoa pirstaleiksi aavikolle, jotta Israel voi elää turvallisesti sukupolvien ajan.” Egyptiltä tuhoutui yli puolet 450:stä koneestaan ja niin Egypti menetti samalla ylivoimansa lentokoneiden määrässä.

Egyptistä saamiensa väärien tietojen vuoksi Syyrian, Jordanian ja Irakin ilmavoimat aloittivat hyökkäyksen Israeliin. Israelin ilmavoimat iski takaisin ja iltaan mennessä vastapuolen ilmavoimat oli lamautettu. Muun muassa Syyrian ilmavoimat kärsi tappioita ⅔ vahvuudestaan, Jordanian ilmavoimat oli tuhottu samoin kuin Irakin ilmavoimien Länsi-Irakissa H3-tukikohdassa olleet koneet. Arabit olivat menettäneet 416 konetta tuhoutuneina ja 393 vaurioituneina. Näin sota oli käytännössä ratkaistu ennen sen alkua.[10]

Iltapäivällä Israelin ilmavoimat hyökkäsi Egyptin tutkia vastaan ja tuhosi 25 tutkaa, joista 16 Siinailla. Päivän aikana käytiin vain yksi iso ilmataistelu 20 MiG-21:n ja 16 Miragen välillä, jossa neljä MiGia ammuttiin alas. Israel saavutti lopulta ilmaherruuden menetettyään 26 konetta, näistä 19 Egyptin vastaiskussa lentokentille. Tämän jälkeen ilmavoimat keskitettiin tulitukitehtäviin.[10]

 
Siinain valtaus 7.–8.6.1967.
 
Golanin kukkuloiden valtaus 9.–10.6.1967.

Pian ilmaiskun jälkeen kolme israelilaista divisioonaa hyökkäsi seitsemää egyptiläistä divisioonaa vastaan Siinailla[11]. Israelin pohjoisdivisioona, jota komensi Israel Tal, eteni Gazan kaistan ja Al-Arishin lävitse. Kaksi divisioonaa, joita johtivat Avraham Yoffe ja Ariel Sharon, hyökkäsivät Abu-Ageilan alueella. Kuultuaan tappiosta Egyptin puolustusministeri, sotamarsalkka Abdel Hakim Amer määräsi kaikki joukot perääntymään Siinailta, mikä merkitsi Egyptin tappiota. Nopeus, taitava koordinointi ja ilmatuki käänsivät tilanteen Israelin eduksi. Merijalkaväki valtasi strategisesti tärkeän Sharm el-Sheikhin satamakaupungin, ja koko Siinai oli israelilaisten käsissä kolmessa päivässä.

Länsiranta muokkaa

Jordanian kuningas Hussein oli arabijohtajista maltillisin. Jordania kuitenkin hyökkäsi Egyptin vaatimuksesta Länsi-Jerusalemiin sodan ensimmäisenä päivänä käyttäen raskasta tykistöä ja tunkeutuen joillekin alueille. 6. kesäkuuta Israelin puolustusvoimat saartoivat Jerusalemin Ammunition Hillin taistelussa ja seuraavana päivänä valtasivat nopeasti Länsimuurin ja Temppelivuoren. Jordan-joelle saavuttiin samana päivänä.

Golanin kukkulat muokkaa

Syyria kävi sotaa Golanin kukkuloilta käsin tyytyen ampumaan Pohjois-Israelia tykistöllä[12]. Kun sotatoimet Siinailla olivat ohi, israelilaisilla oli riittävästi joukkoja pohjoiselle rintamalle. Sodan loppuvaiheessa Israel valtasi Golanin kukkulat vähäisin tappioin 10. kesäkuuta mennessä. Kaikkiaan sotatoimet kestivät kuusi päivää, mistä sota on saanut nimensä. Arabimaat menettivät yli 400 lentokonetta, lähes kaikki panssarivoimansa, laivoja ja kaatuneina arvioiden mukaan noin 15 000 sotilasta sekä upseerialähde?. Israelin tappiot olivat 777 kaatunutta, 2 586 haavoittunutta ja 17 lentokonettalähde?.

Kuuden päivän sodan häviäminen olisi merkinnyt Israelin poistumista maailmankartalta, minkä tavoitteen arabit ilmoittivat selvästi. Syyrian puolustusministeri Hafiz al-Assad ilmoitti 20.5.1967 seuraavasti: ”Sotilaamme ovat nyt täydessä valmiudessa – – käynnistämään vapautustoimet ja kitkemään siionistit arabien asuinseuduilta. Sotilaana uskon, että aika on kypsä heidän tuhoamiselleen.”lähde? Arabijohtajien aggressiivisen antisionistista retoriikkaa oli noudattanut aiemmin myös Syyrian presidentti lausuen 22.5.1966: "Haluamme täydellisen sodan ilman rajoituksia, sodan, joka hävittää siionistit perustuksiaan myöten."[13]

Arabien tavoitteesta huolimatta Israel yllätti koko maailmanlähde? voittamalla sodan. Israelin strategian mukaan arabinaapurit oli pystyttävä lyömään alle kymmenessä päivässä, minkä jälkeen maan talous olisi romahtanut murtaen myös asevoimat. Kuuden päivän sodan kulku noudatti kuitenkin yllättävän tarkasti Israelin strategiaalähde?, ja maa säilytti olemassaolonsa.

Jälkiseuraukset muokkaa

Syyria hyväksyi YK:n aselepoehdotuksen 8. kesäkuuta, mutta Israel hylkäsi sen, koska sen operaatiot olivat vielä kesken. Egypti suostui aselepoon 9. kesäkuuta ja lopullisesti aselepo solmittiin aamulla 10. kesäkuuta.[14] Israelin sodan aikana valloittamat alueet jäivät sen miehittämiksi sodan jälkeenkin.

Israel menetti sodassa kokonaisuudessaan 42–45 konetta eli 18 % taistelukonevahvuudestaan. On arvioitu, että Israelilla oli kesällä 1967 valmiina vähintään kaksi ydinasetta, joita olisi käytetty, jos sota oli kääntynyt tappiolliseksi, ilmavoimat tuhottu tai arabit käyttäneet joukkotuhoaseita.[14]

Heti sodan jälkeen Israel ehdotti arabimaille neuvotteluita. Se oli valmis vetäytymään valtaamiltaan alueilta vastineena juutalaisvaltion tunnustamisesta ja rauhansopimuksesta[15]. Sudanin Kharthumissa pitämänsä kokouksen jälkeen arabimaat vastasivat kuuluisalla kolmen ein päätöksellään: ei rauhaa Israelin kanssa, ei Israelin tunnustamista, ei neuvotteluja Israelin kanssa [16]. Myöhemmin samana vuonna myös YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi päätöslauselman numero 242, jossa Israelia vaadittiin vetäytymään miehitetyiltä alueilta ja arabimaita tunnustamaan Israel.

Länsirannan vallatuilta alueilta pakeni arviolta n. 300 000 palestiinalaista Jordaniaan[17]. Golanin ja Itä-Jerusalemin asukkaat saivat Israelin kansalaisuuden Israelin liitettyä ne itseensä 1980-luvulla[18]. YK:n turvallisuusneuvosto vaati Israelia vetämään asevoimansa valtaamiltaan alueilta[19] [20]. Arabimaita se vaati tunnustamaan Israelin ja solmimaan sen kanssa rauhan.

Egyptin ja Israelin välinen vihanpito ei laantunut, vaan Suezilla käytiin vuosikausia niin sanottua näännytyssotaa.

Neuvostoliiton delegaatio vieraili Egyptissä 21. kesäkuuta ja maa sai 130 uutta taistelukonetta jo viikon kuluttua. Vuoden kuluttua arabimailla oli saman verran kalustoa kuin ennen sotaa. Israel osti Yhdysvalloista 131 konetta, kun Ranska ei enää suostunut myymään sille. Egypti teki laajamittaisia tykistökeskityksiä Israelin asemiin miehitetyllä Suezilla, PLO:n taistelijat hyökkäsivät Jordaniasta Israeliin ja israelilaiset kommandot Egyptiin. Israelilaiset muun muassa kaappasivat egyptiläisen P-12-tutkan ja kuljettivat sen Israeliin tutkimuksia varten.[14] 21. lokakuuta 1967 egyptiläiset ohjusveneet upottivat israelilaisen Eilat-hävittäjän.

Israel on 1970-luvulta alkaen sallinut kansalaistensa perustaa siirtokuntia miehitetyille alueille.[21]

Egyptin presidentti Nasser tarjoutui eroamaan epäonnistuttuaan sodassa, mutta eroa ei hyväksytty. Egyptin ja Israelin väliset taistelut jatkuivat 1969 Suezin kanavan varrella ja Israelin ilmaiskuilla Egyptiin. Yhdysvaltain neuvottelemana saavutettiin aselepo elokuussa 1970. Siinai palautettiin Egyptille vuonna 1982 (Camp Davidin rauhansopimus, 1978) vuoden 1973 Jom kippur -sodan jälkeen.

Vuonna 1982 Israel palautti Camp Davidin sopimuksen mukaisesti vuonna 1982 Egyptille Siinain niemimaan, joka pinta-alaltaan vastaa noin 90 % vuonna 1967 vallatusta alueesta. Miehitetyiksi jäivät Jordanialta vallattu Länsiranta ja Egyptiltä vallattu Gaza sekä Syyrialta vallattu Golanin alue. Arabimaista Egyptin lisäksi vain Jordania on noudattanut YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmaa 242 ja tunnustanut Israelin sekä solminut sen kanssa rauhan.

Vuonna 2005 Israel luovutti Gazan Palestiinan itsehallinnolle. Israel on kuitenkin vuodesta 2007 lähtien asettanut Gazalle ilma-, maa- ja merisaarron, joka estää siviilejä sekä hyödykkeitä, kuten ruokaa ja lääkkeitä liikkumasta sujuvasti rajan läpi.[22] Israelin mukaan toimenpide on välttämätön Israelin suojelemiseksi Hamasin hyökkäyksiltä. Rajoitusten vuoksi Gazan talous on ollut vaikeuksissa. Gazan työttömyysaste on yli 40 prosenttia.[23]

Kuka aloitti kuuden päivän sodan? muokkaa

Sodan jälkeen Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksen hyväksyttäväksi tarjottiin useita erilaisia päätöslauselmaehdotuksia. Muun muassa Neuvostoliitto vaati Israelin julistamista hyökkääjäksi ja sen asevoimien vetämistä vallatuilta alueilta ilman ehtoja. Mielipiteet siitä, mikä valtio tai valtiot olivat syyllisiä sodan syttymiseen menivät jyrkästi ristiin. Selvää oli vain se, että ensimmäisen laukauksen ampui Israel. Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksessa Israelin ulkoministeri Abba Eban puolustautui toteamalla, että hyökkäys ja sodan aloitus voidaan suorittaa muutenkin kuin ampumalla. Hän vetosi hyökkäyskäsitteen määrittelyyn, jonka Neuvostoliitto itse oli vuonna 1957 Yhdistyneissä kansakunnissa esittänyt. Sen mukaan hyökkääjäksi on tuomittava valtio, joka sulkee toisen valtion rannikon tai satamat. Tämän tulkinnan mukaan sota alkoikin jo 17. toukokuuta, jolloin Egyptin presidentti Nasser ilmoitti sulkevansa Tiraninsalmen kansainvälisen vesireitin Israelin laivoilta. Yleinen käsitys Yhdistyneissä kansakunnissa oli, että Israelia saattoi "murhan sijaan syyttää korkeintaan hätävarjelun liioittelusta". Neuvostoliiton vaatimus Israelin julistamisesta hyökkääjäksi sai puolelleen 36 ääntä, vastaan äänesti 57 maata. Äänestämästä pidättyi 24 valtiota[24][25].

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  1. Martin Gilbert: The Arab-Israeli Conflict. Its History in Maps. Weidenfeld & Nicolson, London 1979, ISBN 978-0-297-77592-8, sivu 67.
  2. Osmo Apunen: Murrosaikojen maailmanpolitiikka, s. 322. Tampereen yliopisto, 2004.
  3. Six Day War left mixed legacy 7.6.2007. The Japan Times. Viitattu 14.1.2008.
  4. Remaking the world in six days Los Angeles Times. 3.6.2007. Viitattu 14.1.2008.
  5. Murakami, Masahiro: ”Historical review of the political riparian issues in the development of the Jordan River and basin management”, Managing Water for Peace in the Middle East: Alternative Strategies. Tokio: United Nations University Press, 1995. ISBN 92-808-0858-3. Teoksen verkkoversio (viitattu 8.12.2009). (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
  6. Juusola, Hannu: ”Nasser haastaa Israelin”, Israelin historia, s. 131. Gaudeamus, 2005.
  7. United Nations Conference on the Law of the Sea, Geneva: UN Publications 1958, pp. 132–134.
  8. Precursors to war:Immediate Drift CAMERA. (englanniksi)
  9. a b Lappi, Ahti, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, s. 358
  10. a b Lappi, s. 358, 359
  11. Egyptian Front (7:45 AM, June 5, 1967: The Israeli Air Attack ja The Simultaneous Israeli Ground Attack) CAMERA. (englanniksi)
  12. Syrian front (rivit 30–35) CAMERA. (englanniksi)
  13. YK Yleiskokouksen pöytäkirjat: Letter dated 13 June 1967 from the Minister for Foreign Affairs of the Union of Soviet Socialist Republics UNISPAL. Arkistoitu 15 marraskuu 2014.
  14. a b c Lappi, s. 360
  15. Walter Lacquer, The Road to War, s. 297 (London: Weidenfeld and Nicolson, 1968).
  16. [http://www.palestinefacts.org/pf_1967to1991_khartoum.php ISRAEL 1967-1991 KHARTOUM 1967] Palestine Facts. Arkistoitu 8.1.2008. Viitattu 14.1.2008.
  17. https://www.sixdaywar.org/long-term-effects/arab-refugees/ (englanniksi)
  18. GOLAN HEIGHTS LAW December 14, 1981 Israelin ulkoministeriö. (englanniksi)
  19. The Meaning of Resolution 242 American-Israeli Cooperative Enterprise. Viitattu 14.1.2008.
  20. Third Arab-Israeli War 1967 Ted Thornton, Northfield Mount Hermon School. Arkistoitu 16.12.2007. Viitattu 14.1.2008.
  21. Myths & Facts Online Settlements American-Israeli Cooperative Enterprise. Viitattu 14.1.2008.
  22. Crisis in Gaza: why food, water and power are running out | Israel-Hamas war | The Guardian amp.theguardian.com. Viitattu 6.12.2023.
  23. Lee Ying Shan: What is the Gaza Strip? What you need to know about the territory at the heart of the Israel-Hamas war CNBC. 17.10.2023. Viitattu 6.12.2023. (englanniksi)
  24. Max Jakobson, Pelon ja toivon aika, s. 429–430 (Otava, 2001)
  25. Union of Soviet Socialist Republics: draft resolution, A/L.519, June 19 1967, DOCUMENT A/L.519 at: http://domino.un.org/unispal.nsf/0/2795fff6b58b212c052566cd006e0900?OpenDocument (Arkistoitu – Internet Archive)

Aiheesta muualla muokkaa

 
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kuuden päivän sota.