Palestiinan mandaattialueen sisällissota

sota juutalaisten ja arabien välillä Britannian mandaattialueella 1947–1948

Palestiinan mandaattialueen sisällissota oli Palestiinan arabien ja juutalaisten välinen sisällissota brittien hallitsemalla Palestiinan mandaattialueella, joka kesti marraskuun 1947 lopulta Israelin itsenäisyysjulistukseen toukokuussa 1948. Juutalaisten aseelliset järjestöt saavuttivat suhteellisen selvän sotilaallisen voiton hajanaisemmista arabeista.

Palestiinan mandaattialueen sisällissota
Juutalaisia taistelijoita Jerusalemin suunnalla 1. toukokuuta 1948.
Juutalaisia taistelijoita Jerusalemin suunnalla 1. toukokuuta 1948.
Päivämäärä:

marraskuu 1947–toukokuu 1948

Paikka:

Palestiinan mandaattialue

Lopputulos:

Arabien sotilaallinen tappio
Israelin itsenäisyyssota

Osapuolet

Juutalaiset

Arabit

Brittijoukot päätyivät molempien osapuolien iskujen kohteeksi. Ne olivat jo vetäytymässä alueelta ja vetäytyminen vietiin päätökseensä toukokuussa.

Itsenäisyysjulistusta 14. toukokuuta seuraavana päivänä muut arabimaat hyökkäsivät Israeliin, mistä alkoi Israelin itsenäisyyssota.

Tausta muokkaa

 
Yhdistyneiden kansakuntien esittämä Palestiinan jakosuunnitelma.

Brittien asema mandaattialueellaan Palestiinassa oli muuttunut erityisen tukalaksi toisen maailmansodan jälkeen. Juutalaisten asia sai tukea holokaustin jälkeen etenkin Yhdysvalloilta. Juutalaiset järjestöt olivat aloittaneet puolestaan terrori-iskut brittijoukkoja vastaan. Lopulta britit päättivät jättää Palestiinan kysymyksen Yhdistyneille kansakunnille, joka antoi 29. marraskuuta 1947 Yleiskokouksen päätöslauselma 181:n koskien Palestiinan jakoa kahtia juutalaiseen valtioon ja arabien valtioon.[1]

 
Arabitaistelijoita vuonna 1947.

David Ben-Gurionin johtama juutalaistoimisto hyväksyi YK:n laatiman jakosuunnitelman. Juutalaisten puolella oli toisaalta myös vähemmistö, joka vaati koko Palestiinaa. Arabit eivät hyväksyneet ehdotusta, jossa juutalaisille annettiin hieman yli puolet Palestiinasta. Arabien näkökulmasta YK:lla ei ollut oikeutta jakaa aluetta ja arabeista tehtiin holokaustin sijaiskärsijöitä. Arabiliitto ilmoitti jakoehdotuksen toteutumisen johtavan sotaan.[1]

Osapuolet muokkaa

Juutalaisten puolella merkittävin tekijä aseellisen puolustuksen kannalta oli Hagana-järjestöllä, jonka päätehtävänä oli ollut juutalaisten siirtokuntien puolustaminen. Ylin johto oli David Ben-Gurionilla. Haganasta erikseen toimi lisäksi kaksi muuta järjestöä; Irgun ja Lehi.[2]

Arabien toiminta oli luonteeltaan paljon juutalaisia hajanaisempaa. Monet heidän merkittävistä johtajistaan elivät maanpaossa. He eivät edes osallistuneet sotaan yhtenäisesti, vaan tietyt arabikylät jäivät siitä kokonaan sivuun. Useista paikallisista arabijoukoista ehkä tärkein oli Pyhän sodan armeija, jota johti Abd al-Qadir al-Husaini. Arabiliiton perustama Arabien vapautusarmeija hyökkäsi Palestiinaan tammikuussa 1948 ja sitä johti syyrialainen Fawzi al-Qawuqji. Muslimiveljeskunta lähetti alueelle vapaaehtoisia, joiden mukana oli esimerkiksi Kairossa tuolloin opiskellut Jasser Arafat.[2]

Sota muokkaa

 
Arabitaistelijoita ja tuhottu juutalaisen kolonan kuorma-auto.

Ensimmäinen vaihe muokkaa

Sisällissota Palestiinassa alkoi marraskuun lopussa 1947 hieman samaan tapaan, kuin vuoden 1936 kapina. Arabit julistivat yleislakon ja alkoivat tehdä iskuja brittijoukkoja ja juutalaisia vastaan. Juutalaisten joukot keskittyivät sodan alkuvaiheessa lähinnä puolustautumiseen. Erityisen uhanalaisia olivat kaupunkien ja juutalaisten siirtokuntien väliset reitit, joilla kulkeviin saattueisiin arabit tekivät iskujaan. Irgunin ja Lehin tehdessä iskuja brittejä vastaan brittejäkään ei niin kiinnostanut suojella saattueita. Sodan luonne sissisotana sodan alkupuolella hyödytti etenkin arabeja.[2]

Juutalaiset päättivät lopulta muuttaa kokonaistaktiikkaansa hyökkäävämmäksi. Tilanne oli muuttunut heille hyvin vaaralliseksi, sillä arabit hallitsivat nyt esimerkiksi Tel Avivin ja Jerusalemin välistä tietä. Juutalaisten tilannetta oli toisaalta parantanut se, että he saivat huomattavan lähetyksen aseita Tšekkoslovakiasta. Britit olivat myös alkaneet kiihdyttää vetäytymistään alueelta. Suunnitelma D eli Tokhnit Dalet lähti käyntiin maaliskuun alussa. Osana suunnitelmaa oli tuhota tai tyhjentää vihamieliset arabikylät, sekä turvata juutalaisille YK:n jakoehdotuksen mukaiset juutalaisvaltion rajat, sekä joitakin sen ulkopuolellakin olevia alueita.[2]

 
Haganan taistelija al-Kastalissa huhtikuussa 1948.

Toinen vaihe muokkaa

Huhtikuun ja maaliskuun välisenä aikana Haganan hyökkäykset johtivat kokonaisten arabikylien tyhjenemiseen. Arabit olivat jäämässä selvästi alakynteen järjestelmällisemmissä taisteluissa. Abd al-Qadir al-Husaini sai surmansa al-Kastalin taistelussa huhtikuussa 1948. Toinen huomattava takaisku arabeille oli Deir Yassinin kylän menetys Jerusalemin suunnalla Irgunin ja Lehin sotilaille. Osa kylän asukkaista murhattiin. Sisällissodan viime vaiheessa vallattiin myös joitakin arabien tärkeitä keskuksia, kuten Tiberias, Jaffa ja Haifa. Juutalaisten ainoat tappiot koettiin Hebronin ja Jerusalemin suunnilla, jossa menetettiin joitakin juutalaissiirtokuntia.[2]

YK:n turvallisuusneuvosto perusti huhtikuussa 1948 Palestiinan välityskomission.[3]

Seuraukset muokkaa

 
Juutalaisten joukkojen 1. joulukuuta 1947 ja 20. toukokuuta 1948 hallitsemat alueet Palestiinassa.

Der Yasinin verilöyly painosti muita arabimaita puuttumaan tapahtumien kulkuun. Monet niistä suhtautuivat kuitenkin vielä sisällissodan alkuvaiheessa sotilaalliseen väliintuloon nihkeästi. Yhdistyneen kuningaskunnan lippu laskettiin Jerusalemissa 14. toukokuuta ja mandaattihallinnon piti päättyä keskiyöllä. Samana päivänä David Ben-Gurion luki Israelin itsenäisyysjulistuksen Tel Avivissa. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto tunnustivat maan heti itsenäiseksi, mutta sen rajat olivat jääneet sopimatta.[2] Seuraavana päivänä Egyptin, Jordanian, Syyrian, Libanonin ja Irakin armeijan joukot hyökkäsivät, mitä seurasi Israelin itsenäisyyssota.[4]

Arabien tappiolle sisällissodassa oli monia syitä. Arabien johdolla oli klaaniasioista johtuen keskenäisiä kiistojaan. Arabeilla oli myös etnisiä erimielisyyksiä. Arabinationalismiin oli liitetty piirteitä islamismista, minkä lisäksi se oli ylipäätään painotetusti yläluokan ideologia. Alueen kristityt arabit ja druusit olivat huomattavasti haluttomampia sotimaan. Lisäksi muilta arabimailta saatu tuki sisällissodan aikana oli suhteellisen vaatimatonta. Juutalaiset joukot osoittautuivat sitä vastoin hyvin kyvykkäiksi ja juutalainen yhteisö yhtenäisemmäksi.[2]

Lähteet muokkaa

Viitteet muokkaa

  1. a b Juusola 2014, s. 58-61
  2. a b c d e f g Juusola 2014, s. 62-65
  3. Käki, Matti & Kojo, Pauli & Räty, Ritva: Mitä Missä Milloin 1967. Kansalaisen vuosikirja, s. 104. Otava, 1966.
  4. Juusola 2014, s. 68