Libanonin sota 1982

Libanonin sota
Osa Libanonin sisällissotaa
Israelin joukkoja Beirutissa vuonna 1982.
Israelin joukkoja Beirutissa vuonna 1982.
Päivämäärä:

19821985

Paikka:

Libanon

Lopputulos:

Israelin vetäytyminen suurimmasta osasta Libanonia
PLO:n siirtyminen Tunisiaan

Osapuolet

 Israel
Falangistit
Etelä-Libanonin armeija

Palestiina PLO
 Syyria
Hizbollah

Komentajat

Menachem Begin
Ariel Sharon
Rafael Eitan
Bashir Gemayyel
Sa'ad Haddad

Jasser Arafat
Hafiz al-Assad

Libanonin sota oli Israelin hyökkäys Libanoniin maan sisällissodan aikana vuonna 1982. Maahan edenneet Israelin asevoimat vetäytyivät vasta vuonna 1985 kalliiksi tulleen miehityksen jälkeen. Israel epäonnistui suurimmassa osassa tavoitteissaan, joita olivat esimerkiksi Palestiinan vapautusjärjestö eli PLO:n tuhoaminen ja Syyrian pakottaminen vetäytymään Libanonista. PLO joutui siirtymään Tunisiaan, mutta itse järjestö ei tuhoutunut.

Sodan aikana Israel tuki Libanonin maroniittien falangistiliikettä ja kristittyä Etelä-Libanonin armeijaa, joiden vastustajia olivat vasemmistolaiset muslimit ja PLO.

TaustaMuokkaa

 
Sisällissodan vaurioita Marttyyrien aukiolla Beirutissa vuonna 1982.

Libanonin sisällissotaMuokkaa

Libanonin sisällissota alkoi vuonna 1975 maan pääosin oikeistolaisten maroniittikristittyjen ja vasemmistolaisten muslimien välillä. Sotaan otti pian osaa myös useita maan ulkopuolisia tahoja. Jasser Arafatin johtama Palestiinan vapautusjärjestö eli PLO oli asettunut Libanoniin 1970-luvun alussa ja toimi pitkälti maan hallituksesta riippumatta. Sotaan he liittyivät vuonna 1976 vasemmistomuslimien kanssa kristittyjä vastaan. Vasemmisto sai tukea myös Irakista ja Libyasta. Sodan jatkuessa alkoi näyttää siltä, että maroniitit olisivat häviämässä. Hafiz al-Assadin johtamassa Syyriassa kehitys herätti huolta, sillä maan pelättiin jakautuvat palestiinalaisten johtamaan osaan ja Israelille myötämieliseen pieneen maroniittivaltioon. Kesällä 1976 maa liittyi sotaan maroniittien puolella estääkseen heidän tappionsa sisällissodassa, jonka ohella vahvistettaisiin maan vaikutusvaltaa sen omalla lähialueella.[1]

Syyrian asevoimat olivat paikallisiin joukkoihin nähden ylivoimaiset, mutta tilanne ei silti johtanut välittömään ratkaisuun. Maroniittien falangistien johtaja Bashir Gemayyel päätti yrittää houkutella Israel mukaan sotaan. Israelissa valtaan oli noussut Likud, jonka asenne sekaantumiselle oli aikaisempoia hallituksia myötämielisempi. Maa oli jo tukenut joitakin tahoja, kuten Etelä-Libanonissa toimineen majuri Sa'ad Haddadin kristittyä yksityisarmeijaa (Etelä-Libanonin armeija), joka oli julistanut hallitsemansa alueen Vapaaksi Libanoniksi vuonna 1979. Operaatio Litani oli ollut puolestaan Israelin suora isku PLO:n tukikohtia vastaan. Iskun takia Yhdistyneet kansakunnat olivat asettaneet Libanonin ja Isralelin välille rauhanturvajoukon eli UNIFIL.[1]

Gemayyel yritti provosoida Israelia aiheuttamalla maroniittien ja Syyrian asevoimien välisiä yhteenottoja keväällä 1981, mutta Israel tyytyi vielä vain ilmaiskuihin. Kesällä Israelin nilmavoimien iskut PLO:ta vastaan aiheuttivat raketti-iskuja Israeliin. Kohteeksi joutui esimerkiksi Kirjat Shmona. Raketti-iskujen provosoiminen lienee ollut Israelin ilmaiskujen tarkoituksenakin, jotta saataisiin aikanaa sotaan johtava kierre. Hankkeen taustalla vaikuttivat etenkin pääministeri Menachem Begin ja puolustusvoimien komentaja Rafael Eitan. Tilanne päättyi kuitenkin hetkeksi Yhdysvaltojen välittämään aselepoon.[1]

SotasuunnitelmaMuokkaa

Israelissa iskujen jälkeen puolustusministeriksi nousi Ariel Sharon, joka myös pyrki määrätietoisesti sotaan. Israelissa laajalti vallitsevaksi ajatteluksi nousi ajatus niin sanotusta ennaltaehkäisevästä sodasta. Sen tarkoituksena oli kohentaa Israelin strategista asemaa ympäröiviin arabimaihin nähden. Välitön syy oli PLO:n tekemien iskujen lopettaminen ja järjestön ajaminen Libanonista. Etenkin Sharon otti kunniahimoisemman tavoitteen, kuin pelkästään järjestön ajamisen vain Israelin rajan tuntumasta. PLO:n joukot ja päämaja tuhottaisiin, minkä lisäksi Libanonissa valtaan nostettaisiin Israelille myötämielinen hallitus. PLO:n kukistuminen Libanonissa saattaisi johtaa sen heikentymiseen Israelin miehittämällä Länsirannalla ja Gazan kaistalla. Israelissa sen tilalle uskottiin nousevan maltillisempi rauhansopimukselle ja pakolaiskysymykselle Israelin kannalta avomielisempi johto. Tilanne oli otollinen toiminnalle kansainvälisesti. Egyptin kanssa oli saatu jonkin aikaa aikaisemmin rauhansopimus ja Irak ei voisi osallistua sotaan Irakin–Iranin sodan takia. Syyria tuki Irania pilaten suhteensa Irakiin ja joutuen jakamaan huomiotaan Israelista ja Libanonista Irakin vastaiselle rajalle. Yhdysvalloissa valtaan oli noussut Ronald Reaganin hallitus, jonka uskottiin asettuvan hyökkäyksen puolelle jos Yhdysvallat uskoisi hyökkäyksen olevan rajallinen.[1]

Israelin hyökkäyssuunitelman yksityiskohdista tiesivät etukäteen vain Sharon, Begin, Eitan ja ulkoministeri Yitshak Shamir. Laajemmin suunniteltaessa yhteistyötä tehtiin Libanonin maroniittien kanssa. Bashir Gemayyel asettui ehdolle maansa presidentiksi vuonna 1981 ja vaati Syyriaa poistumaan Libanonista. Talvella 1982 tehtiin vielä sopimus sodan tavoitteista, koordinoinnista ja tulevasta rauhansopimuksesta falangistien kanssa.[1]

Suunnitelmien lisäksi Israel tarvitsi muodollisen oikeutuksen hyökkäykselleen Libanoniin. Ongelma oli, että PLO ja Israelin pohjoisraja olivat varsin rauhallisia sitten Yhdysvaltojen välittämän aselevon. 3. kesäkuuta 1982 PLO:n vihollinen Abu Nidal-liike yritti murhata Israelin Ison-Britannian lähettilä'än Shlomo Argovin. Begin ja Eitan torjuivat tiedustelupalvelun tiedot Abu Nidalin syyllisyydestä ja kostoa vaadittiin nimenomaan PLO:ta vastaan. Israel päätti iskeä PLO:n tukikohtaan Beirutissa ja yleinen ymmärrys oli, että mahdollista kostoiskua seuraisi suora sota.[1]

SotaMuokkaa

 
Joukkojen liikkeet 1982.
 
Palava syyrialainen panssarivaunu kesäkuussa 1982.
 
PLO:n asemasta nousevaa savua.

EteneminenMuokkaa

4. kesäkuuta 1982 Israelin ilmavoimat isivät Beirutiin ja PLO tulitti raketteja Pohjois-Israeliin. 5. kesäkuuta Israelin hallitus päätti sodan alkamisesta seuraavana päivänä eli sanotusta operaatiosta "rauha Galileaan", jonka virallisesti oli tarkoitus olla rajallinen hyökkäys Libanoniin. Begin antoi vielä muutamaa päivää myöhemminkin ymmärtää tarkoituksena olla edetä vain 40 kilometriä rajasta samaan aikaan, kun epävirallinen suunnitelma vaati aina Beirutiin asti etenemistä.[1]

Sodan alkaessa 6. kesäkuuta huomattavia ongelmia Israelin asevoimille aiheutui siitä, että yhtä aikaa jouduttiin noudattamaan virallisia ja epävirtallisia suunnitelmia. Beginin vielä puhuessa rajallisesta sodasta maan asevoimat ottivat yhteen Syyrian asevoimien kanssa Libanonissa. Syyrian huomattavat Neuvostoliitosta hankitut ilmatorjuntaohjukset tuhottiin helposti Bekaan laakson alueella. Iskuja tehtiin myös ilmatorjuntaa vastaan itse Syyrian puolella. Samaan tapaan selvän tappion Israelin ilmavoimille kärsivät myös Syyrian ilmavoimat neuvostovalmisteisine hävittäjineen. Tuolloin näitä yteenottoja pidettiin huomattavana koitoksena itäisen ja läntisen teknologian välillä. Neuvostoliitossa selvä lopputulos lännen hyväksi kauhistutti.[1]

Neuvostoliitto oli vastanut sodan puhkeamiseen aloittaen uuden sotilaskaluston toimittamisen Syyriaan. Yhdysvalloissa alettiin puolestaan pelätä sodan laajenevan Neuvostoliiton sekaantumisen takia täysimittaiseksi ja maan asenne muuttui sodan vastaiseksi. Syyria ja israel saivat kuitenkin nopeasti aikaan aselevon. Israeliissa hallitusta syytettiin sen hyväksyymisestä liian aikaisin ja arabimaailmassa Syyriaa syytettiin palestiinalaisten jättämisestä oman onnensa nojaan. Syyrian joukkoja jäi vielä Bekaan laaksoon ja Beirutiin. Itse sota Libanonissa ei loppunut Syyrian ja Israelin tulitaukoon.[1]

Beirutin piiritysMuokkaa

Israelin asevoimat olivat edenneet nopeasti Beirutin tuntumaan, jossa suunnitelmien mukaisesti kohdattiin maroniittien joukot. PLO oli jäänyt loukkuun Länsi-Beirutiin. Alkuperäisen suunnitelman mukaan maroniitit valtaisivat Länsi-Beirutin, mutta Gemayyel selitti nyt tämän huonontavan hänen mahdollisuuksiaan presidnetinvaaleissa, jotka oli tarkoitus järjestää elokuussa. Israelissa Sharon vaati hallitukselta lupaa vallata Länsi-Beirut Israelin joukoilla, mutta sodan vastustus oli kasvanut tällä välin nopeasti. Libanonissa PLO:ta ja Syyriaa vaadittiin puolestaan vetäytymissuunitelmaa verenvuodatuksen lopettamiseksi. PLO ja Syyria taipuivat lopulta PLO:n johdon siirtyessä Tunisiaan. Gemayyel nousi presidentiksi 23. elokuuta. Pian kävi selväksi, että maroniitit eivät olleet suunnitelmista huolimatta myöskään valmiita rauhaan Israelin kanssa. Rauhan pelättiin suututtavan maan muslimit. Gemayyel itse murhattiin kuukausi valitsemisensa jälkeen. Tarkoituksena oli kutienkin vielä Israelin ja falangistien yhteinen operaatio Beirutissa muutamien vielä olemassa olleiden PLO:n pesäkkeiden kukistamiseksi.[1]

Gemayyelin oli murhauttanut Syyria, joka hävittyään suorissa yhteenotoissa ol ibnyt alkanut käymään sotaa epäsuorasti libanonilaisia ryhmittymiä hyväkseen käyttäen. Israelin asevoimat päättivät hallituksen tahdoin vastaisesti lopulta Länsi-Beirutiin etenemisestä. Beirutissa piiritettiin palestiinalaisten pakolaisleirit Sabra ja Shatila. Israleilaiset pyysivät falangisteja puhdistamaan leirit a hyökkäys alkoi 16. syyskuuta. Lopputuloksena oli Sabran ja Shatilan verilöyly, jossa kuoli vähintään satoja PLO:n taistelijoita ja siviilejä. Verilöylyllä falangistit kostivat Gemayyelin murhan ja palestiinalaisten siirtymisen maroniitteja vastaan sisällissodan aikana. Israelin asevoimat eivät puuttuneet tapahtumiin, vaikka se oli saanut ennalta siitä varoittavia vihjeitä. Verilöyly johti mittavaan arvosteluun ulkomailla.[1]

MiehitysMuokkaa

Israelin kannalta sota Libanonissa alkoi muuttua yhä tukalammaksi. PLO ei ollut tuhoutuhunut ja nyt Israelin joukkoja vastaan iskuja teki myös Hizbollah. Syyrian asevoimat olivat jääneet maahan. Begin erotti Sharonin Sabran ja Shatilan tapahtumien takia ja Begin itse erosi loppukesästä 1983. Hieman aikaisemmin Yhdysvaltain diplomatian ajama rauhansoipimus Libanonin kanssa kariutui. Joukkojen ylläpito Libanonissa oli hyvin kallista vei 30 % puolustusbudjetista. Pääministeriksi nousi Israelissa vuonna 1984 työväenpuolueen Shimon Peres. Talvella 1985 Israelin hallitus päätti lopulta yksipuolisesta vetäytymisestä Libanoinista jääden miehittämään vain kapeaa turvavyöhykettä, jolla myös Etelä-Libanonin armeija jatkoi toimintaansa.[1]

LähteetMuokkaa

  1. a b c d e f g h i j k l Juusola, Hannu: Israelin historia, s. 181–198. Gaudeamus Helsinki University Press, 2014. ISBN 978-952-495-559-1.