Kansanmurha

Tiettyyn ihmisryhmään kohdistuva järjestelmällinen tuhuoaminen

Kansanmurha (oikeustieteessä joukkotuhonta) on jonkin tietyn etnisen, kielellisen, uskonnollisen tai muun ryhmän (yleensä vähemmistön) järjestelmällistä tuhoamista. Termin keksi Raphael Lemkin, ja aluksi sillä viitattiin armenialaisten kansanmurhaan ensimmäisen maailmansodan aikana sekä juutalaisten kansanmurhaan eli holokaustiin toisen maailmansodan aikana. Kansanmurhia tiedetään tapahtuneen useita ihmiskunnan historiassa antiikin ajasta lähtien.

Osa artikkelisarjaa
Syrjintä
Muodot
Uskontoryhmiä kohtaan
Ilmeneminen
Aiheeseen liittyvää
n · k · m
Nordhausenissa sijainneen Natsien pakkotyöleirin uhreja.

Kansanmurha on kansainvälisen oikeuden vastainen rikos. Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous hyväksyi vuonna 1948 yleissopimuksen kansanmurhan estämiseksi ja se astui voimaan 1951. Mahdollisten kansallisten tuomioistuinten lisäksi myös kansainvälinen rikostuomioistuin voi olla asiassa toimivaltainen.

Daniel Chirot ja Clark McCauley ovat Miksei tapeta niitä kaikkia? -kirjassaan eristäneet poliittisten joukkomurhien taustalta neljä yhdistävää tekijää. Ne ovat kosto, vihollisen pelko, tarve poistaa saastuttavat ”toiset” sekä tavoitteet, jotka vaativat vihollisen tuhoamista.[1]

Termin alkuperä ja määritelmäMuokkaa

Kansanmurha-termin oikeudellisen määritelmän kehitti puolalais-amerikkalainen oikeustieteilijä Raphael Lemkin (1900–1959). Hän otti käyttöön englannin kielen sanan genocide muodostamalla sen kreikan sanasta γένος, génos (suom. ”syntyperä, suku, kansa”) ja latinan sanasta caedere (suom. ”hakata maahan, surmata, tuhota”) teoksessaan Axis Rule in Occupied Europe (1944). Lemkinin määritelmä kansanmurhalle perustui holokaustiin ja armenialaisten kansanmurhaan. Lemkin myös esitti genocide-sanaa kansainvälisen oikeuden juridiseksi termiksi.

Ensimmäisissä termin määrittelyissä kansanmurhaan liitettiin rikokset poliittista, uskonnollista, rotu- tai muuta ryhmää vastaan. Neuvostoliitto vastusti tätä ankarasti ja poliittinen ryhmä tiputettiin määritelmästä. Neuvostoliitto liittolaisineen pyrki toisaalta saamaan määritelmään mukaan aikomukset tuhota kansallisen, rodullisen tai uskonnollisen ryhmän kieli, uskonto tai kulttuuri, mutta Yhdysvallat liittolaisineen vastustivat tätä, koska pelkäsi joutuvansa syytetyksi rasismista ja alkuperäisväestön assimilaatiosta.[2]

YK:n yleissopimus kansanmurhan estämiseksi ja siitä rankaisemiseksiMuokkaa

Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous hyväksyi 9. joulukuuta 1948 yleissopimuksen kansanmurhana pidettävän rikoksen ehkäisemiseksi ja rankaisemiseksi (Convention on the Prevention and Punishment of the Crime of Genocide). Sopimus astui voimaan 12. tammikuuta 1951, kun sen artiklaan XIII määritelty 20 jäsenmaata oli sen ratifioinut.[3][4]

Yhdysvallat liittyi sopimukseen vuonna 1988 sillä varauksella, ettei mikään sopimuksessa vaadi maata tekemään mitään, joka on Yhdysvaltain perustuslaissa kielletty. Monet maat eivät ole hyväksyneet Yhdysvaltain esittämää varaumaa, mukaan lukien Suomi, muut Pohjoismaat ja Viro.[5]

Suomen rikoslain säännökset kansanmurhastaMuokkaa

Suomen kansanmurhaa koskevat säännökset perustuvat Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksen vuonna 1948 hyväksymään yleissopimukseen. Suomi ratifioi osaltaan sopimuksen 18. joulukuuta 1959. Sopimus hyväksyttiin Suomessa vuonna 1959 annetulla lailla (557/59). Ensimmäiset rangaistussäännökset joukkotuhonnasta hyväksyttiin Suomen rikoslakiin 1974. Suomalaisen tuomioistuimen lisäksi myös Kansainvälinen rikostuomioistuin on asiassa toimivaltainen.

Suomen rikoslaissa kansanmurha tunnetaan käsitteellä joukkotuhonta ja rikoslain 11 luvun 6 §:ssä (21.4.1995/578)[6] säädetään:

JoukkotuhontaMuokkaa

”Joka jonkin kansallisen, rodullisen, etnisen tai uskonnollisen ryhmän taikka niihin rinnastettavan kansanryhmän hävittämiseksi kokonaan tai osittain

  1. surmaa ryhmän jäseniä,
  2. aiheuttaa ryhmän jäsenille vaikeita ruumiillisia tai henkisiä sairauksia tai vammoja,
  3. ryhtyy pakkotoimiin syntyvyyden ehkäisemiseksi ryhmän piirissä,
  4. pakolla siirtää lapsia ryhmästä toiseen tai
  5. muulla vastaavalla tavalla olennaisesti huonontaa ryhmän elinehtoja,

on tuomittava joukkotuhonnasta vankeuteen vähintään neljäksi vuodeksi tai elinkaudeksi. Yritys on rangaistava.”

Myös joukkotuhonnan valmistelu ja salahanke joukkotuhontaan säädetään rangaistavaksi:

Joukkotuhonnan valmisteluMuokkaa

”Joka 1 §:ssä mainitussa tarkoituksessa

  1. sopii toisen kanssa joukkotuhonnan tekemisestä tai
  2. laatii joukkotuhontasuunnitelman,

on tuomittava joukkotuhonnan valmistelusta vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään neljäksi vuodeksi.”

Rikoksen tunnusmerkistöMuokkaa

Hallituksen esityksestä laiksi ilmenee, että säännöksen tunnusmerkistön täyttyminen edellyttää, että ”pitää olla olemassa todellinen ja varteen otettava sopimus tai suunnitelma” kansanmurhan tekemiseksi ”ennen kuin teko voisi tulla kansanmurhan valmisteluna rangaistavaksi”. Näin ollen esimerkiksi kahden henkilön ravintolakeskustelussa tehty ”sopimus” jonkin kansanryhmän hävittämisestä jäisi rangaistavuuden ulkopuolelle. Aivan epärealistiset sopimukset ja suunnitelmat jäisivät niin ikään säännöksen soveltamisalan ulkopuolelle. Säännöksen tarkoituksena on säätää rangaistavaksi sellaisten henkilöiden toiminta, jotka sopivan tilaisuuden tullen todellisuudessa voisivat ryhtyä panemaan suunnitelmaa täytäntöön sekä sellaisen vakavasti otettavan suunnitelman laatiminen, joka olisi toteutettavissa, todetaan esityksessä.

Poliittisena lyömäaseenaMuokkaa

Ranskan parlamentissa on hyväksytty laki, jonka mukaan armenialaisten kansanmurha on tosiasia, jonka kieltämisestä voidaan tuomita rangaistukseen holokaustin kieltämisen tavoin. Turkki kiistää armenialaisten kansanmurhan tapahtuneen. Ranskan aloitteet ovat nostaneet protesteja Turkissa.[7] Turkkilaiset poliitikot ovat puolestaan nostaneet esiin ”Algerian kansanmurhan”, johon Ranska on heidän mukaansa syyllistynyt Algerian sodan aikana.[8]

Azerbaidžan on viime vuosina kampanjoinut muun muassa lehti-ilmoituksilla ja elokuvaesityksillä saadakseen 25.–26. helmikuuta 1992 tapahtuneen Xocalın kylän valtauksen tunnustettua kansanmurhaksi. Tunnustuksen ovat antaneet ainakin Pakistanin ja Meksikon parlamentit.[9]

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Benz, Wolfgang: Holokausti. (Der Holocaust, 1995.) Suomentanut Tapani Hietaniemi. Sivilisaatiohistoria-sarja. Tampere: Vastapaino, 2000. ISBN 951-768-075-9.
  • Glover, Jonathan: Ihmisyys: 1900-luvun moraalihistoria. (Humanity: A moral history of the twentieth century, 1999.) Suomennos: Petri Stenman. Pystykorvakirja. 4. painos 2007. Helsinki: Like: Suomen rauhanpuolustajat, 2003. ISBN 952-471-020-X.
  • Sven Lindqvist: Tavoitteena kansanmurha (Like, 2009)

Aiheesta muuallaMuokkaa

 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kansanmurha.