Kieli

ihmisen viestintäjärjestelmä
Tämä artikkeli käsittelee ihmisten välistä viestintäjärjestelmää. Sanan muita merkityksiä on täsmennyssivulla.

Kieli on ihmisten sopimuksenvarainen äännesymbolien järjestelmä. Kieli on ensisijaisesti puhetta, jota tuotetaan puhe-elimillä. Kirjoitetussa kielessä puhe muunnetaan osittain luettavaksi.[1] Viittomakieltä tuotetaan käsin viittomalla.

Kielen avulla ihminen voi viestiä ajatuksiaan toisille ihmisille, ja kieli on tehnyt mahdolliseksi esimerkiksi tieteen, taiteen ja uskonnon kehittymisen. Kielellinen ilmaus voi olla myös teko, ja kieltä käytetään lisäksi esimerkiksi sosiaalisten suhteiden ylläpitämisessä.

Maailmassa on useita tuhansia kieliä. Ne voidaan jakaa sukupuun tapaisesti kielikuntiin, ja ne voidaan ryhmitellä myös alueellisesti tai ominaisuuksiensa perusteella.

Tärkeimmät kielitoiminnot sijaitsevat vasemman aivopuoliskon aivokuoressa. Ihmislapsi oppii oman äidinkielensä spontaanisti ilman ohjausta.

Kieltä tutkii kielitiede useine osa-alueineen.

AlkuperäMuokkaa

Pääartikkeli: Kielen synty

Kielen alkuperän ja kielen varhaisen kehityksen tutkiminen on vaikeaa. Kielen syntyminen on tapahtunut kauan sitten, eikä riittävää aineistoa ole säilynyt – puheesta ei jää minkäänlaisia jälkiä, eivätkä fossiilit paljasta aivojen kykyjä.[2][3][4][5]

Kielen alkuperästä on esitetty ahkerasti monenlaisia teorioita. Vanhoja teorioita kohtaan on esitetty arvostelua, jopa pilkkaa, ja niitä on kutsuttu liian rajoittuneiksi.[2][3]

Joidenkin nykyajan tutkijoiden mukaan ihmisen kielikyky syntyi yhdessä mutaatiossa, joka teki mahdolliseksi ilmaista monimutkaisia merkityksiä äänteitä yhdistelemällä. Toisten mukaan kielikyky kehittyi vaiheittain jopa miljoonien vuosien aikana. Siitä on edelleen erimielisyyttä, perustuiko kielen viimeinen kehitysvaihe eli kieliopin monimutkaistuminen nykyiselle tasolleen perimään vai kulttuuriin. FOXP2-geenillä uskotaan olevan jotain tekemistä kielikyvyn kanssa.[4] Nykyajan teoriat ihmisen kielikyvystä jaetaan kahteen ryhmään. Generatiivisen kieliteorian koulukunnan mukaan ihmisen kielikyky juontuu erityisestä "kielielimestä" eli "universaalikieliopista". Sen väitetään olevan geneettisesti määräytynyt mielen moduuli, joka kehittyi vaiheittain normaalin luonnonvalinnan muovaamana. Funktionaalinen eli kognitiivinen kielitiede taas ei pidä kielielintä välttämättömänä.[5]

Vanhojen ihmisfossiilien käyttö kielen ja puheen alkuperän tutkimisessa on sikäli vaikeaa, että puhe-elimistön pehmeät osat eivät säily fossiileina. Luiden pohjalta on kuitenkin päätelty, että varhaisimpien hominidien fysiologia miljoonia vuosia sitten ei mahdollistanut puhetta. Vielä neanderthalilaisenkin arvellaan pystyneen tuottamaan vain paljon rajoitetumman määrän äänteitä kuin missään ihmisen nykykielessä on. Joillain hominideilla oli kuitenkin nykyihmisen kaltainen puhe-elimistö jo 200 000 vuotta sitten. On arvioitu, että puhe kehittyi ajanjaksolla 100 000 – 20 000 vuotta sitten. Senaikaisissa ihmisyhteisöissä on arveltu täytyneen olla jonkinlainen tapa, kuten kieli, välittää tietoa ihmiseltä toiselle esimerkiksi työkalujen käytön opettamisessa. Puhetta on saattanut edeltää viittomakieli. Kirjoitettu kieli syntyi paljon myöhemmin, alle 10 000 vuotta sitten.[6]

Yhden näkemyksen mukaan kaikki maailman kielet ovat syntyneet yhdestä lähteestä. Ihmisten hajaantuessa uusille elinalueille tämä kieli sitten olisi haarautunut useaksi kieleksi. Toisen näkemyksen mukaan eri paikoissa syntyi samanaikaisesti eri kieliä. Nykykielten samankaltaisuudet selittyvät tämän teorian mukaan ihmisten fysiologian ja ympäristön samanlaisilla rajoitteilla sekä eri kieliä puhuvien ihmisten kontakteilla. Kolmannen teorian mukaan kaikki nykykielet ovat haarautuneet yhdestä ja samasta alkukielestä, mutta sen rinnalla oli muitakin kieliä, jotka kuitenkin katosivat.[7]

Käyttö ja merkitysMuokkaa

Kieli antaa ihmiselle mahdollisuuden ilmaista itseään nopeasti ja tehokkaasti. Kielen symbolien, niin puhuttujen kuin kirjoitettujenkin, ansiosta ihminen pystyy koodaamaan ja välittämään monimutkaisia ja monivivahteisia ajatuksia. Niiden ymmärtäminen edellyttää vastaanottajalta saman kielen hallintaa. Kieli on mahdollistanut muun muassa tieteen, taiteen ja uskonnon syntymisen.[8]

Kielen toinen tarkoitus on interaktiivinen ja sosiaalinen. Kielen avulla suoritetaan tekoja, kuten annetaan käskyjä ja julistuksia tai tehdään kauppoja. Kielen avulla ihminen voi myös ilmaista omia tunteitaan, tutustua toiseen ihmiseen ja ylläpitää sosiaalisia suhteitaan.[8]

Kieli muovaa ihmistä monella tavalla. Pieni lapsi sosiaalistuu eli kasvaa ryhmänsä jäseneksi oppiessaan puhumaan vanhempiensa kieltä. Puhekieli on keskeisin yhteisön elämää ohjaavista normijärjestelmistä. Luonnolliset kielet toimivat kieliyhteisön keskeisimpänä välineenä maailman hahmottamisessa – lingvistinen suhteellisuushypoteesi olettaa jopa, että ensikieli määrää yksilön maailmankuvan eli hänen todellisuuskäsityksensä. Kielen sanastoon on koodattu sitä käyttävän yhteisön keskeiset kulttuuri-ilmiöt, ja monet kulttuurikäyttäytymisen muodot myös edellyttävät luonnollista kieltä perustakseen. Kielellä on lisäksi merkittävä osuus yksilön identiteetin hahmottumisessa. Etninen identiteetti perustuu ratkaisevasti etnisen ryhmän oman kielen hallintaan. Yksilön identiteettiin kuuluu myös hänen oma nimensä, joka ilmaistaan kieleen kuuluvina sanoina.[9]

Luonnollisen kielen ominaispiirteitäMuokkaa

Vain ihmisellä on kieli, ja kaikilla normaaleilla ihmisyksilöillä on kielellinen kyky. Muutkin eläimet pystyvät viestimään eleillä toisilleen, ja simpanssi voidaan opettaa käyttämään jonkinlaista ihmiskielen muunnelmaa. Ihmisen tapa käyttää kieltä on kuitenkin ainutlaatuinen.[10]

Luonnollinen kieli on ”luonnollinen” kolmessa eri mielessä:[11]

  • Se on kehittynyt vuosituhansien aikana jossakin ihmisyhteisössä.
  • Se on jonkun yksilön ensikieli eli äidinkieli, jonka hän on lapsena omaksunut (ei opiskellut tietoisesti).
  • Sitä käytetään erilaisissa tilanteissa yhteydenpitovälineenä ja maailman hahmotustapana.

Luonnollisen kielen ominaispiirteitä ovat:[12]

  • Äänellisyys, eli kieli välittyy ensisijaisesti puhe-elinten avulla muodostetun äänen avulla (tästä poikkeuksena viittomakielet).
  • Sisällön riippumattomuus muodosta, eli esimerkiksi sana lapsi ei mitenkään muistuta lasta.
  • Sisällön ja muodon konventionaalinen suhde, eli tietyssä kielessä tietty ilmaus (muoto) on vakiintunut tarkoittamaan juuri tiettyä asiaa (sisältöä). Esimerkiksi suomessa tietynlaista eläintä sanotaan kissaksi, mutta muissa kielissä muoto on erilainen, kuten engl. cat, ruots. katt, unk. macska ja ven. кοшка (koška).
  • Vapaus tilannesidonnaisuudesta, eli kielen avulla voidaan puhua asioista, jotka eivät ole läsnä tietyssä tilanteissa tai joita ei ole lainkaan olemassa.
  • Kielikyvyn myötäsyntyisyys, eli ihmislapsella on synnynnäinen kyky omaksua kieli, jota hänen ympäristössään puhutaan.

Kieli on systemaattista, ja kaikki kielet ovat monimutkaisia ja säännöllisiä kaikilla tasoilla äänteistä lauseenmuodostukseen.[13]

Kielioppi ja kielen rakenneMuokkaa

Pääartikkeli: Kielioppi

Kielioppi tarkoittaa kielen järjestelmää ja rakennetta sekä niiden kuvausta. Kieliopin osa-alueita ovat morfologia eli muoto-oppi, syntaksi eli lauseoppi, fonologia eli äänneoppi ja semantiikka eli merkitysoppi.[14]

Kielessä voidaan ylimmällä tasolla erottaa äännetaso ja merkitystaso. Äänteiden yhdistelyä säätelee kunkin kielen fonotaksi[15]. Morfi (epätäsmällisemmin morfeemi) on pienin mahdollinen yksikkö, jolla on itsenäinen merkitys tai joka osoittaa muiden yksiköiden välisiä suhteita. Kielellinen ilmaus syntyy, kun äänteet seuraavat toisiaan ja merkitysyksiköt ovat peräkkäin, muodostaen sanoja ja lauseita. Sen lisäksi puheessa on samanaikaisia ominaisuuksia, kuten sävelkulut ja painotus.[16]

Kieli ja aivotMuokkaa

Katso myös: Neurolingvistiikka

On havaittu, että ihmisen aivoissa on kielelle erillinen kognitiivinen moduli, ja että kielessä on lisäksi erillisiä osastoja, joiden toimivuuteen vaikuttavat aivojen eri osiin kohdistuvat aivovammat. Afasiasta eli aivovamman tai aivosairauden aiheuttamasta kielellisestä häiriöistä kärsivien potilaiden avulla on opittu tuntemaan erilaisten kielellisten toimintojen sijaintia aivoissa.[17]

Ihmisen kolme tärkeintä kielialuetta löytyvät useimmilta ihmisiltä aivojen vasemmasta puoliskosta, ja neljä muuta tärkeää kielialuetta oikeasta aivopuoliskosta. Vasemman puoliskon tehtäviä ovat puheen tuottaminen, puheen ymmärtäminen ja sanojen tunnistus. Oikean puoliskon tehtäviä ovat sävyn tunnistaminen, rytmi, painotus ja intonaatio, puhujan tunnistaminen ja eleiden tunnistaminen.[18] Erityyppiset kielelliset tehtävät aktivoivat joukon eri alueita aivoissa. Monien aivokuoren alueiden tarkat tehtävät kielen kannalta ovat yhä epäselviä.[19]

Kielen lokalisaatio aivojen vasempaan puoliskoon alkaa ihmisellä hyvin varhaisessa iässä. Jo yhden viikon ikäinen vauva reagoi kieleen vasemmalla aivopuoliskollaan enemmän kuin oikealla. Myös oikea aivopuolisko osallistuu pienemmässä määrin kielen varhaiseen kehitykseen, ja aivovamman seurauksena oikea aivopuolisko voi ottaa tehtäväkseen vasemman puoliskon kielelliset toiminnot.[20]

 
Kielen kannalta tärkeimmät aivoalueet Brocan alue ja Wernicken alue ihmisaivojen aivokuorella. Otsan puoli vasemmalla ja takaraivon puoli oikealla.

Kielen prosessointi tapahtuu pääasiassa vasemman aivopuoliskon Brocan ja Wernicken alueilla. Kun ihminen kuulee sanoja, Wernicken alue sovittaa äänet niiden merkitykseen sitä ympäröivän Geschwindin alueella olevien hermosolujen avulla. Kun ihminen puhuu, Wernicken alue etsii oikeat sanat, jotka välitetään Brocan alueelle, joka muuttaa sanat ääniksi liikuttamalla kieltä, suuta ja leukaa sekä aktivoimalla kurkunpään.[19]

Brocan alueen vammasta kärsivän ihmisen kyky tuottaa lauseopin mukaisia lauseita vaikeutuu, ja puheesta saattaa puuttua muun muassa artikkeleita, prepositioita, pronomineja ja apuverbejä. Wernicken alueen vammasta kärsivä ihminen voi puhua lauseopillisesti oikein, mutta hän tuottaa semanttisesti poikkeavaa tai jopa käsittämätöntä puhetta, jossa on vääriä sanoja.[21]

Kielen omaksuminenMuokkaa

Pääartikkeli: Kielen omaksuminen

Pikkulapsella on kyky oppia kieli spontaanisti ja ilman ohjausta. Kielen omaksumisnopeus vaihtelee alkuvaiheessa suuresti, mutta erot tasaantuvat 4–5 vuoden ikään mennessä. Omaksumisnopeus ei ole yhteydessä älykkyyden, myöhemmän koulumenestyksen tai muun vastaavan kanssa. Noin kahdeksan vuoden iässä lapsi hallitsee pääpiirteittäin kielen rakenteet, vaikkei niiden hahmottaminen ja käyttäminen olekaan tällöin vielä aikuismaista. Yleensä lapset ymmärtävätkin enemmän kuin pystyvät itse tuottamaan. Kielenomaksumisen kriittinen ikä -hypoteesi olettaa, että kielenomaksumisen on lähdettävä käyntiin 7–9 vuoden ikään mennessä, muussa tapauksessa se ei koskaan luonnistu normaalisti.[22]

Kielet ja niiden luokitteluMuokkaa

Maailmassa on tuhansia luonnollisia kieliä. Arviot ovat vaihdelleet 3 000 ja 10 000 kielen välillä.[23] Ethnologue -julkaisun arvion (2005) mukaan kieliä on noin 7 000.[24] Eniten kieliä on Papua-Uusi-Guineassa, jossa tunnetaan noin 840 kieltä. Myös Indonesiassa ja Nigeriassa on yli 500 kieltä.[25] Kielten moninaisuus on suurinta maailman trooppisilla alueilla ja harvenee napoja kohti mentäessä, jopa suhteessa väestötiheyteen.[26]

Maailman suurimmat 23 kieltä kattavat noin puolet maailman väestöstä, mutta suurimmalla osalla maailman kielistä on vain muutama kymmenen tai sata puhujaa. Kielten kuolemat ovat kiihtyneet voimakkaasti 1900-luvulta alkaen.[25]

Kielen ja murteen välinen rajanveto tuottaa vaikeuksia kielten määrän määrittelemiseen. Kielitieteellisen määritelmän mukaan kielimuodot ovat saman kielen murteita silloin, kun niiden puhujat ymmärtävät toisiaan, mutta eri kieliä silloin, kun keskinäistä ymmärrettävyyttä ei ole.[24] Murteiden välillä on jatkumoita, joissa murre vaihtuu asteittain alueelta toiselle siirryttäessä niin, että jatkumon sisällä maantieteellisesti vierekkäisten murteiden puhujat ymmärtävät toisiaan, mutta jatkumon ääripäiden murteiden puhujat eivät enää ymmärräkään toisiaan. Euroopassa tällaisia jatkumoita ovat esimerkiksi skandinaavisten kielten jatkumo, muiden germaanisten kielten jatkumo, romaanisten kielten jatkumo ja eteläslaavilaisten kielten jatkumo. Kiinan kielessä on satoja murteita, jotka voidaan jakaa kahdeksaan ryhmään, joiden puhujat eivät ymmärrä muiden ryhmien puhetta. Kaikkia kiinan kieliryhmiä yhdistää kuitenkin sama kirjoitettu kieli. Murteiden eroista huolimatta kiinan puhujat pitävätkin kiinaa yhtenä kielenä.[27]

Käytännössä murteet jaetaan eri kieliin kuitenkin usein poliittisin perustein, kuten valtionrajojen mukaisesti. Tällainen tilanne on esimerkiksi Balkanilla, jossa serbiaa ja kroatiaa pidetään nykyisin eri kielinä.[28]

Luonnolliset kielet voidaan luokitella kolmella tavalla:

  • Genealogisessa eli geneettisessä luokittelussa kielet yhdistetään toisiinsa niiden sukulaisuussuhteiden perusteella. Toisiinsa yhdistetään kielet, joiden oletetaan kehittyneen yhteisestä kantakielestä. Näin voidaan piirtää kielten sukupuut ja saadaan luettelo kielikunnista.[29]
  • Typologisessa luokittelussa kielet ryhmitellään niiden rakenneominaisuuksien ja näissä havaittavien yhtäläisyyksien ja erojen pohjalta. Tässä keskeistä on taivutusoppi, jonka mukaan kielet jaetaan isoloiviin, agglutinoiviin ja flekteeraaviin kieliin.[30]
  • Areaalinen eli alueellinen luokittelu tehdään maantieteellisestä näkökulmasta.[31] Kielet vaikuttavat toisiinsa helpoimmin sanojen ja sanontojen lainaamisella, mutta toisen kielen kieliopilliseen rakenteeseen vaikuttaminen vaatii intensiivisempää ja pitkäaikaisempaa kontaktia. Kielialue on maantieteellinen alue, jolla voidaan havaita kielikontakteista johtuvia yhteyksiä kielten rakenteessa. Makroalueet ovat hyvin laajoja kielialueita, joita yhden jaottelun mukaan maailmassa on kuusi. Kieliliitolla viitataan hyvin selviin vaikutuksiin eri genealogisiin ryhmiin kuuluvien kielten välillä. Tunnetuin kieliliitto on Balkanin kieliliitto, johon kuuluvilla kielillä on rakenteellisia yhtäläisyyksiä, jotka eivät johdu niiden kielisukulaisuudesta.[32]

Kielen muutoksetMuokkaa

Kaikki kielet muuttuvat ajan myötä eri tavoin, ja jokainen kieli on jatkuvassa muutoksen tilassa. Joskus kielestä erkaantuu murteita.[33] Maailman muuttuessa kielikin pysyy muuttumalla käyttökelpoisena.[34]

Kieli voi muuttua kielensisäisistä tai kielenulkoisista syistä. Kielensisäistä muutosta syntyy kielen luontaisen variaation pohjalta. Kieleen syntyy variaatiota, kun kielen käyttäjät tasapainottelevat monin eri tavoin kielen taloudellisuuden sekä ymmärrettävyyden kannalta tarpeellisen redundanssin välillä. Kielenulkoista muutosta puolestaan syntyy kielten välisten suhteiden, kielenpuhujien ympäristön ja kielen aseman vaikutuksesta. Kieleen omaksutaan esimerkiksi lainasanoja ja rakenneominaisuuksia muista kielistä, ja uusille asioille keksitään uusia ilmauksia.[35]

Jotkin osat kielessä ovat erityisen alttiita muutoksille. Sanasto lainautuu paljon helpommin kuin kieliopilliset elementit, joskin perussanasto on melko hitaasti muuttuvaa. Äänteenmuutoksilla on alkamis- ja loppumisaika, ja ne käyvät yleensä säännönmukaisesti läpi koko kielen. Äänteenmuutosten seurauksena kielen morfologia menettää usein säännöllisyyttään. Sanojen merkityksen muutoksissa vaikuttaa voimakkaasti etenkin metafora.[36]

Kielen variaatioMuokkaa

Kieli vaihtelee eri tilanteissa ja eri ihmisten käyttämänä. Vaihtelua aiheuttavia kielenulkoisia muuttujia ovat ajan lisäksi puhujan ikä, kotipaikka, sosioekonominen luokka, sukupuoli, kielenkäyttötilanne tai rekisteri, yksilölliset pyrkimykset ja kanava.[37]

Yksilön puheenpartta kutsutaan idiolektiksi. Jokainen puheyhteisö käyttää kielestä omaa variaatiotaan. Maantieteellisiä kielen variaatioita ovat paikallismurteet. Aluepuhekielet perustuvat vanhoihin aluemurteisiin, mutta ne sisältävät myös yleiskielisiä piirteitä. Sosioekonomiselta taustaltaan samankaltaiset ihmiset voivat puhua samaa sosiaalimurretta eli sosiolektia. Kieli vaihtelee myös puhetilanteen ja kirjoitettavan tekstityypin mukaan, jolloin puhutaan kielen eri rekistereistä.[38]

Naisten puhe on enemmän norminmukaista kuin miesten, ja naiset mukautuvat meneillään oleviin kielenmuutoksiin miehiä nopeammin. Naiset myös esimerkiksi käyttävät miehiä enemmän adjektiiveja, tunneilmaisuja ja pronomineja.[39]

Keinotekoiset kieletMuokkaa

Pääartikkeli: Keinotekoinen kieli

Keinotekoinen kieli eli tekokieli ei ole kehittynyt luonnollisesti osana kulttuuria, vaan sen fonologia, kielioppi ja sanasto on luotu tietoisesti. Useat keinotekoiset kielet on suunniteltu ihmisten käytettäväksi, useimmiten toimimaan kansainvälisinä apukielinä, mutta niille on muitakin käyttötarkoituksia. Jotkut on luotu kirjallisuudessa käytettäväksi, kielitieteellisiin kokeiluihin, salailuun, tai harrastuksena pelkästään tekemisen ilon vuoksi. Tällaisia taidekieliä käytetään usein keinotekoisissa maailmoissa.

Kansainvälinen apukieli on kehitetty universaalikieleksi eli erikielisten ihmisten väliseksi apukeinoksi. Sen taustalla on yleensä ihanteellisia pyrkimyksiä: on haluttu ratkaista maailman monikielisyyden aiheuttamat ongelmat ja pyritty maailmanrauhaan. Menestyksellisimmät apukielet perustuvat luonnollisiin kieliin. Sanasto perustuu yleensä romaanisiin tai germaanisiin kieliin, ja kieliopista on pyritty tekemään mahdollisimman yksinkertainen.[40] Apukieliä ovat esimerkiksi volapük, esperanto, ido, novial, interlingua ja lingua franca nova

Formaalisia kieliä ovat esimerkiksi propositiologiikka ja tietokoneen ohjelmointikielet. Formaaliset kielet on kehitetty tiettyjä tarkoituksia varten, joten niiden käyttömahdollisuudet ovat rajalliset luonnollisiin kieliin verrattuna. Symboleita on vähemmän kuin luonnollisissa kielissä, ja ilmaukset ovat täsmällisiä, kun taas luonnolliset kielet joustavat ilmaisutarpeen mukaan.[41]

Taidekieliä ovat esimerkiksi klingon, quenya ja sindar. Leikkikieliin kuuluu esimerkiksi kontinkieli.

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  • Carter, Rita; Aldridge, Susan; Page, Martyn; Parker, Steve: Aivot: Kuvitettu opas aivojen rakenteeseen, toimintaan ja häiriöihin. Readme.fi, 2016 (alkuteos The Brain Book, 2009). ISBN 978-952-321-166-7.
  • Crystal, David: The Cambridge Encyclopedia of Language. Cambridge University Press, 1987. ISBN ISBN 0-521-42443-7.
  • Fromkin, Victoria & Rodman, Robert & Hyams, Nina: An Introduction to Language. Wadsworth, Cengage Learning, 2011. ISBN 9781439082393.
  • Heatherington, Madelon E.: How Language Works. Winthrop Publishers, 1980. ISBN 9780876263334.
  • Häkkinen, Kaisa: Kielitieteen perusteet. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2014 (1. painos 1994). ISBN 978-951-717-820-4.
  • Karlsson, Fred: Yleinen kielitiede. Helsinki: Gaudeamus, 2008 (1. painos 1998). ISBN 978-952-495-071-8.
  • Ojutkangas, Krista et al.: Johdatus kielitieteeseen. Sanoma Pro, 2013. ISBN 978-952-63-2011-3.

ViitteetMuokkaa

  1. Häkkinen 1994, s. 34–35.
  2. a b Crystal 1987, s. 288–289.
  3. a b Richard Nordquist: Five Theories on the Origins of Language ThoughtCo.. 29.6.2020. Viitattu 12.10.2020.
  4. a b Ray Jackendoff: How Did Language Begin? Linguistic Society of America. Viitattu 12.10.2020.
  5. a b Timo Haukioja: Kielikyky ja evoluutio Tieteessä tapahtuu 5/2002, viitattu 12.10.2020
  6. Crystal 1987, s. 290–291.
  7. Crystal 1987, s. 291.
  8. a b Vyv Evans: What Do We Use Language For? Psychology Today. 14.12.2014. Viitattu 13.10.2020.
  9. Karlsson 2008, s. 26–28.
  10. Heatherington 1980, s. 24–25.
  11. Karlsson s. 2.
  12. Karlsson s. 12.
  13. Heatherington 1980, s. 28–29.
  14. kielioppi Tieteen termipankki. Viitattu 11.10.2020.
  15. Häkkinen 2014, s. 108.
  16. Häkkinen 2014, s. 79–85.
  17. Fromkin et al. 2011, s. 51.
  18. Carter et al. 2016, s. 144–145.
  19. a b Carter et al. 2016, s. 146–147.
  20. Fromkin et al. 2011, s. 54–55.
  21. Fromkin et al. 2011, s. 47–49, 68.
  22. Timo Haukioja, luento 27.1.2009
  23. Crystal 1987, s. 284.
  24. a b Ojutkangas 2013, s. 18.
  25. a b Juha Merimaa: Mitä ta­pah­tuu maa­il­man pie­nil­le kie­lil­le? 12.6.2018. Helsingin yliopisto. Viitattu 12.10.2020.
  26. Ojutkangas 2013, s. 22.
  27. Crystal 1987, s. 25, 284–285.
  28. Ojutkangas 2013, s. 19–20.
  29. Häkkinen 2014, s. 38–39.
  30. Häkkinen 2014, s. 45–46.
  31. Häkkinen 2014, s. 49–50.
  32. Ojutkangas 2013, s. 24, 33–34.
  33. Heatherington 1980, s. 26.
  34. Ojutkangas 2013, s. 213.
  35. Ojutkangas 2013, s. 218–222.
  36. Ojutkangas 2013, s. 222–224.
  37. Karlsson 2008, s. 250.
  38. Karlsson 2008, s. 251–256.
  39. Karlsson 2008, s. 257–258.
  40. Karlsson s. 4.
  41. Karlsson s. 3.

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Anhava, Jaakko: Maailman kielet ja kielikunnat. Helsinki: Gaudeamus, 1998 (3. painos 2005). ISBN 951-662-734-X.
  • Kalliokoski, Jyrki & Kotilainen, Lari & Pahta, Päivi (toim.): Kielet kohtaavat. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2009. ISBN 978-952-222-081-3.
  • Piippo, Irina & Vaattovaara, Johanna & Voutilainen, Eero: Kielen taju. Kieli, asenteet ja ideologiat. Helsinki: Art House, 2016. ISBN 978-951-884-540-2.

Aiheesta muuallaMuokkaa

 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kieli.