Wikipedia

Bangladeshin historia

Itä-Bengalissa sijaitseva Bangladeshin kansantasavalta on lähes koko historiansa ajan ollut Intian niemimaalla hallinneiden valtakuntien syrjäistä reuna-aluetta. Antiikin aikoina Bengalia hallitsivat buddhalaiset kuningaskunnat ja 1200-luvulta lähtien islamilaiset sulttaanikunnat.[1][2] 1700-luvulla brittiläisten siirtomaavalta laajeni koko Bengalin alueelle.[3]

Siirtomaavallan purkauduttua Brittiläinen Intia jaettiin hinduenemmistöiseen Intiaan ja muslimienemmistöiseen Pakistaniin. Nykyisen Bangladeshin alue liitettiin Pakistaniin ja siitä muodostui erillään muusta Pakistanista ollut Itä-Pakistan. Pakistanin valta Bengalissa osoittautui toimimattomaksi alusta alkaen. Itä- ja Länsi-Pakistanilla oli täysin erilainen kieli ja kulttuuri ja ainoa niitä yhdistävä tekijä oli yhteinen uskonto. Itä-Pakistanissa asui suurin osa Pakistanin väestöstä, mutta lännessä sijainnut maan keskushallinto ei suostunut antamaan itäpakistanilaisille poliittista sananvaltaa. Idässä protestoitiin Länsi-Pakistanin hallintoa vastaan ja tilanne kehittyi sodaksi idän ja lännen välillä, jossa Intia asettui tukemaan Itä-Pakistania. Intian tuella Itä-Pakistan itsenäistyi Bangladeshin tasavallaksi vuonna 1971.[4][5]

Bangladeshin valtio kohtasi vaikeuksia heti alusta alkaen. Maassa kärsittiin elintarvikepulasta ja maassa nähtiin useita sotilasvallankaappauksia. Toisiaan seuranneet vallankaappaukset ajoivat maan 1980-luvulla sotilasdiktatuuriin, joka kaatui demokratiaa vaatineiden väkivaltaisten protestien jälkeen vuonna 1990. Diktatuurin kaatumisen jälkeen maa on palannut parlamentaariseen demokratiaan, mutta poliittinen sekasorto on jatkunut edelleen.[6][7]

Antiikin kuningaskunnat

muokkaa
 
Paharpurin buddhalainen temppeli on Palan valtakunnan aikana rakennettu luostari.

Bangladesh on suurimman osan historiastaan ollut Intian alueen syrjäseutua, joka on ollut kaukana maan poliittisista ja sotilaallisista tapahtumista. Historioitsijat uskovat että Bengali, johon kuuluu nykyisin Bangladesh ja Intian Länsi-Bengalin osavaltio, asutettiin noin tuhat vuotta ennen ajanlaskun alkua. Varhaiset asukkaat olivat dravidakieliä puhuvia kansoja.[1]

Ensimmäinen suuri valtakunta joka laajeni suurimpaan osaan nykyistä Bangladeshiä, Intiaa ja Pakistania, oli Maurya-valtakunta, jonka valtakausi kesti noin vuosina 320-180 eaa. Mauryan valta oli poliittisesti hyvin hallinnoitu, mutta Bengalin itäosien asemaa Maurya-vallan aikana ei tiedetä. Bengalin länsiosilla oli valtakunnalle jonkin verran merkitystä, sillä sieltä alukset purjehtivat Sri Lankan ja Kaakkois-Aasian suuntaan. Mauryan aikana Bengaliin saapui buddhalaisuus, mistä kuningas Ašokan poika Mahinda levitti uskontoa edelleen Sri Lankalle. Maurya-valtakunnan romahtamisen jälkeen Bengalin itäosia hallitsi Samatatan valtakunta, joka kuitenkin joutui alisteiseksi Gupta-valtakunnalle 300-luvulta jaa. alkaen.[1] Gupta-aikana hindulaisuus palasi valtauskonnoksi, mutta buddhalaisuus ei kadonnut.[2]

Kolmas suuri Bengalia hallinnut valtakunta oli lyhytikäinen Harsha-valtakunta vuosina 606-647, joka rapistui perustajansa kuningas Harshan kuoltua. Seuranneen sekaannuksen hyödynsi parhaiten buddhalainen päällikkö Gopala, joka perusti Palan valtakunnan vuonna 750. Pala-valtakunnan aikana Bengalissa oli suhteellisen vakaa hallinto ja maasta levitettiin buddhalaisuutta valtion lähialueille. Valtakunta kävi myös kauppaa ja lähettiläitä lähetettiin Tiibetiin ja Sumatralle asti.[1]

Pala-valtakunta hallitsi alueella noin 400 vuoden ajan. Valtakunnan kukistivat 1100-luvulla Sena-dynastian hindulaiset hallitsijat, jotka korvasivat buddhalaiset Pala-hallitsijat Bengalin valtiaina. Sena-dynastian valta-asema ei jäänyt pitkäikäiseksi muslimien vallan levitessä Bengaliin 1200-luvulla.[1][2]

Bengalin islamilaistuminen

muokkaa
 
1400-luvulla rakennettu Bagerhatin 60 kupolin moskeija on Bangladeshin suurin historiallinen moskeija.

Ensimmäiset kosketuksensa islamiin Bengali sai 900-luvulla arabikauppiaiden mukana.[2] Islamilaistumisprosessi oli pitkä, turkkilaiskansojen sotaretket Bengaliin alkoivat vuonna 1001, kun Ghaznavidit tunkeutuivat alueelle. Viimeinen suuri Sena-dynastian hinduhallitsija syrjäytettiin vallasta Länsi-Bengalissa vuonna 1202.[8]

Vuodesta 1206 Bengali kuului löyhästi Delhin sulttaanikunnan vaikutuspiiriin ja alue maksoi veronsa sotanorsuina muodollisen itsenäisyytensä säilyttämiseksi.[8] Bengali irtaantui Tughluq-dynastian aikana Delhistä ja vuonna 1341 syntyi itsenäinen Bengalin sulttaanikunta.[8][9][10] Se toimi itsenäisesti aina vuoteen 1576 asti, jolloin Mogulivaltakunnan hallitsija Akbar valloitti sen. Bengali pysyi mogulivallan alaisuudessa aina sen 1700-luvulla tapahtuneeseen hajoamiseen asti.[8]

Mogulivallan alaisuudessa alkoi Bengalin poliittinen sulautuminen muuhun Intian niemimaahan, mutta se ei koskaan ollut todella alistunut, sillä se oli aina liian kaukana Delhistä käsin hallitsevista sulttaaneista. Viestintäketjut olivat huonoja, jolloin Bengalin paikallisten hallitsijoiden oli aina helppo sivuuttaa Delhin käskyt ja toimia muodollisesti itsenäisesti. Mogulivallalla oli kuitenkin suuri vaikutus Bengaliin. Delhin ja Bengalin välille rakennettiin tie ja postiyhteyksiä parannettiin. Bengali toimi Mogulivaltakunnalle myös merkittävänä vilja-aittana, joka ruokki suurta moguliarmeijaa. Mogulivaltakunta ei kuitenkaan käyttänyt energiaa Bengalin puolustamiseen, vaan maaseutu kärsi nykyisen Myanmarin suunnalta tulleiden rakhineiden ja portugalilaisten merirosvojen hyökkäyksiltä. Yhden vuoden aikana merirosvot kaappasivat 40 000 bengalilaista myydäkseen heidät orjiksi, ilman että Delhin mogulivallan keskushallinto puuttui asiaan. Huolimatta suuresta epävakaudesta Bengalin maatalous laajeni, kaupankäynti kehittyi ja Dhakasta tuli yksi Etelä-Aasian tekstiilikaupan keskuksista.[8]

Viimeinen suuri mogulihallitsija Aurangzeb kuoli vuonna 1707, minkä jälkeen Bengalin käskynhaltijat tulivat käytännössä itsenäisiksi. Alue oli riittävän voimakas torjuakseen alueita havittelevan marathivaltakunnan laajenemispyrkimykset. Kun alueen mogulikuvernööri Alivardi Khan kuoli vuonna 1756, hän jätti Bengalin hallinnan pojanpojelleen Siraj ud-Daulahille, joka menetti Bengalin hallinnan Britannialle seuraavana vuonna.[8]

Siirtomaa-aika

muokkaa
 
Robert Cliven voitto merkitsi brittien siirtomaavallan alkua Bengalissa.

Mogulihallitsija Aurangzebin aikana Englannin Itä-Intian kauppakomppania sai luvan perustaa kauppatukikohdan Länsi-Bengalin Kalkuttaan vuonna 1650. Mogulivaltakunnan rapistumisen myötä britit alkoivat osallistua yhä enemmän alueen politiikkaan ja sotilasoperaatioihin. Etelä-Aasia oli poliittisesti hajanainen, minkä ansiosta britit nousivat Intiassa valta-asemaan sotilaallisin valloituksin, lahjomalla tai tekemällä yhteistyötä paikallisten hallitsijoiden kanssa.[3] Mogulivallan romahtamisen jälkeen Bengalin Subahia hallinnut nawab Siraj ud-Daulah valloitti Kalkutan brittisiirtokunnan ryöstellen ja surmaten väestöä. Robert Cliven johtamat brittijoukot lähetettiin Madrasista rankaisemaan Bengalin nawabia ja valtaamaan Kalkutta takaisin. Cliven joukot löivät Siraj ud-Daulahin joukot Plasseyn taistelussa kesäkuussa 1757 ja valtasivat koko Bengalin, vaikka Cliven tehtävänä oli ollut vain vallata Kalkutta takaisin.[11][12]

Brittivalta Bengalissa vahvistui edelleen Buxarin taistelun jälkeen vuonna 1764, missä Hector Munron johtamat britit kukistivat Mogulivaltakunnan, Oudhin kuningaskunnan ja Bengalin muodostaman liittouman. Taistelun jälkeisessä rauhansopimuksessa mogulit luovuttivat Bengalin suvereniteetin briteille. Robert Clivestä tehtiin ensimmäinen Bengalin kuvernööri.[3][13]

Vuosisadan loppupuolella brittivalta Bengalissa vain vahvistui.[3] Britit aloittivat alueella tulojen keräämis ja maanomistusjärjestelmän, jossa maanomistus- ja vuokrausoikeus annettiin zamindareille, jotka toimivat alueella tulojen kerääjinä. Tulojen keräämisoikeudet huutokaupattiin korkeimpien tarjouksien tekijöille, riippumatta siitä oliko näillä käsitystä maatalouden tuottavuudesta tai alan kehityksestä. Bengalin maatalous joutui näin kaupunkilaisten rahoittajien keinottelun kohteeksi ja maatalouden kehitys pysähtyi.[14] Britit ryhtyivät myös hallinnollisiin uudistuksiin. Näiden painopisteenä oli länsimaisen filosofian, teknologian ja instituutioiden käyttöönotto. Paikallisilla kielillä annettiin perusopetusta, mutta korkeinta koulutusta sai vain englannin kielellä. Tavoitteena oli tuottaa paikallisväestöstä brittiläisten kulttuuristen arvojen mukainen yläluokka.[14]

Brittien tekemät uudistukset eivät miellyttäneet alkuperäisväestöä. Tasan sata vuotta Plasseyn taistelun jälkeen brittivaltaa nousivat vastustamaan heidän itse kouluttamansa intialaiset sotilaat, sepoyt. Sepoykapina sai alkunsa muslimien muodostamasta Bengalin sepoyosastosta, joka nousi brittivaltaa vastaan. Kapinan keskeisimmät taistelut käytiin nykyisen Intian puolella Delhissä, Lucknowssa ja Kanpurissa, mutta kapinalla oli vaikutusta myös Bengalissa, missä Dhakan ja Chittagongin sepoyt hyökkäsivät brittejä vastaan. Britit kukistivat kapinan, minkä jälkeen Intian hallinto siirrettiin kauppakomppanialta hallinnon alaisuuteen ja muodostettiin Brittiläinen Intia.[15][16][17][18]

 
George Curzon oli Bengalin jaon alullepanija. Samalla muotoutuivat Bangladeshin nykyiset rajat.

Brittiläisessä Intiassa muslimit jäivät syrjään maan liiketoiminnassa ja teollisuudessa, etenkin Itä-Bengalissa, joka oli kaukana kaupankäynnin keskipisteestä. Hindut olivat hallitsevassa asemassa lähes kaikilla yhteiskunnan aloilla.[19] Muslimien ja hindujen vastakkainasettelun ja hallinnon tehostamisen nimissä Intian varakuningas ja kenraalikuvernööri George Curzon päätti vuonna 1905 toteuttaa Bengalin jaon, jossa alue jaettiin hinduenemmistöiseen Länsi-Bengaliin, jonka pääkaupunkina toimi Kalkutta ja muslimienemmistöiseen Itä-Bengaliin, jonka pääkaupunki oli Dhaka.[20][21][22] Itä-Bengali oli pitkään ollut brittihallinnon laiminlyömä alue, mutta se oli alkanut kehittyä koulutuksen ja viestinnän alalla. Monet alueen muslimit katsoivat että heidän kulttuurinsa ero hindukulttuurista oli tunnustettu ja muslimijohtajat enimmäkseen tukivat jakoa.[20][21] Länsi-Bengalin koulutetun hinduväestön keskuudessa jako herätti tyytymättömyyttä ja brittejä vastaan nousi äänekkäitä protesteja, joita johti Intian kansalliskongressi. Vastavoimaksi kongressille Intian muslimit perustivat muslimiliiton vuonna 1906, joka tuki Bengalin jakoa ja puolusti muslimien oikeuksia.[20][23][21] Kansalliskongressi aloitti brittiläisten tuotteiden boikotoinnin ja rohkaisi intialaistuotteiden tuotantoa. Muslimit, jotka kannattivat Bengalin jakoa, eivät pystyneet kilpailemaan taloudellisesti ja poliittisesti vahvempia hinduja vastaan.[20][21] Painostuksen alla britit peruuttivat Bengalin jaon vuonna 1912, mikä kasvatti muslimien ja hindujen välistä eripuraa monessa osassa maata. Muslimien mielestä jaon peruuttaminen ja Bengalin jälleenyhdistyminen suosi hinduväestöä.[20]

Ensimmäinen maailmansota kasvatti Intiassa kansallismielistä liikehdintää. Kansalliskongressi tuki Britanniaa sodassa siinä uskossa, että britit palkitsisivat Intian uskollisuuden poliittisilla myönnytyksillä. Muslimiliitto ei ollut yhtä varma kannastaan. Epävarmuutta puolueen sisällä aiheutti se että Italian–Turkin sota, Balkanin sodat ja Ensimmäinen maailmansota kuvattiin Intiassa islamin ja länsimaiden imperialismin vastakkainasetteluna.[23] Poliittisen sekasorron myötä alkoi herätä ajatus myös erillisestä muslimivaltiosta 1920-luvun lopulla. Yksi tämän aatteen alullepanijoista oli runoilija ja filosofi Muhammad Iqbal. Hän vaati luomaan muslimivaltion Intian luoteisosista, Punjabista, Sindistä ja Balochistanista. Bengali ei vielä tässä vaiheessa kuulunut suunnitelmiin. Muodostumaton muslimivaltio sai myöhemmin nimekseen Pakistan, mutta sen muodostamiseksi ei ollut poliittisesti organisoitua pyrkimystä.[24]

Vuonna 1934 Muhammad Ali Jinnah nousi Muslimiliiton johtoon. Hän kannatti kahden valtion mallia, perustuen hindulaisuuden ja islamin eroihin ja hänen mielestään Pakistanin valtion perustaminen oli ratkaisu asiaan. Muslimiliitto alkoi vuonna 1940 ajaa itsenäisen valtion muodostamista Brittiläisen Intian luoteisosista, idässä sijaitseva Bengali oli edelleen suunnitelmien ulkopuolella.[24] Kun Intian kongressipuolue kannatti yhtenäistä Intiaa, Muslimiliiton ja Kongressipuolueen väliset ristiriidat vain kasvoivat vuoden 1940 jälkeen. Ratkaisevaksi tapahtumaksi nousi Toinen maailmansota.[22][24]

Toisen maailmansodan aikana Muslimiliitto ja Intian kongressi suhtautuivat Ison-Britannian hallintoon eri asentein. Kun britit julistivan Intian puolesta sodan Natsi-Saksaa vastaan kuulematta ensin intialaisia poliitikkoja, useat intialaiset ministerit erosivat protestiksi ja kongressipuolue järjesti kansalaistottelemattomuuskampanjan. Monia aktivisteja vangittiin, heidän joukossaan Mahatma Gandhi ja Jawaharlal Nehru. Kongressipuolueen jäädessä päätöksenteon ulkopuolelle Muslimiliiton valta kasvoi, sillä britit kutsuivat Jinnahin maan hallitukseen. Jinnah vaati briteiltä Pakistanin valtion muodostamista Intian muslimienemmistöisistä maakunnista. Britit myöntyivät tunnustamaan Intialle itsenäisyyden sodan jälkeen, mutta heidän toiveenaan oli luovuttaa valta yhdelle seuraajavaltiolle. Kongressipuolueen ja muslimiliiton välit katkesivat vuonna 1946, kun maan kansleri alkoi muodostaa väliaikaista hallitusta ilman muslimiliittoa. Jinnah yllytti muslimit suoran toiminnan päivään, mitkä yltyivät verisiksi mellakoiksi erityisesti Bengalissa ja Biharissa. Muslimien joukkosurma Kalkutassa toi Gandhin paikalle, mikä rauhoitti tilanteen Bengalissa, mutta muualla Intiassa levottomuudet yltyivät. Maa oli ajautumassa sisällissotaan, kunnes myös Kongressipuolue ja brittihallinto ymmärsivät että ainoa keino ratkaista asia oli jakaa maa Intian ja Pakistanin valtioihin.[22][24] Idässä Bengali tultaisiin jakamaan Intian ja Pakistanin kesken, jolloin Itä-Bengalista muodostettiin erillään muusta Pakistanista olleen Itä-Pakistan. Alueiden välissä oli 1600 kilometriä Intian aluetta.[22][24][25]

Itä-Pakistan

muokkaa

Intian jako

muokkaa
 
Louis Mountbatten keskustelee maan jaosta Jawaharlal Nehrun ja Muhammad Ali Jinnahin kanssa.

Itä-Pakistania ja Länsi-Pakistania ei yhdistänyt mikään muu kuin yhteinen uskonto. Niitä erotti paitsi 1600 kilometrin etäisyys, niillä oli täysin erilainen kulttuuri, kieli ja etninen tausta.[5] Pakistanin valtio syntyi verenvuodatuksella, kun hindut ja sikhit pakenivat Pakistanista intiaan ja muslimit Intiasta Pakistaniin. Osapuolten välillä syntyneissä väkivaltaisuuksissa sai surmansa ehkä kaksi miljoonaa ihmistä.[25] Pakistanin rajat vakiinnutettiin nopeasti eikä uuden kansakunnan taloudellista elinkelpoisuutta huomioitu. Itä-Pakistanissa alue oli ollut riippuvainen hindujen hallinnasta. Maan jaon jälkeen monet Bengalin hindut pakenivat Kalkuttaan, ja heidän paikkansa kaupankäynnin hallinnassa ottivat Biharista tai Länsi-Pakistanin Punjabista muuttaneet muslimit.[25] Intian jaon jälkeen muslimien kaupankäynnin keskus siirtyi Bombaysta Länsi-Pakistanin Karachiin. Suuri osa Itä-Pakistaniin tulleista investoinneista tuli Länsi-Pakistanista. Itä-Pakistanin tärkein vientituote oli juutti, jonka tuotannon hallinta oli länsipakistanilaisten käsissä.[25] Itä-Pakistanin bengalin kielistä väestöä syrjittiin myös johtamistason tehtävissä, sillä länsipakistanilaiset suosivat bengalilaisten sijasta Biharista kotoisin ollutta urdunkielistä väestöä. Maassa oli puutetta koulutetusta henkilöstöstä maan hallinnassa, sillä kaikki hindu- ja sikhivirkamiehet olivat muuttaneet Intiaan. Dhakan korkeat hallinnolliset virat täyttivät yleensä Länsi-Pakistanista tai Intiasta muuttaneet henkilöt.[25]

Kieliliike ja itsenäisyysaate

muokkaa
 
Bengalin kieliliike sai tuhannet itäpakistanilaiset osoittamaan mieltään Dhakan kaduille.

Yksi Pakistanin tärkeimmistä vastakkainasettelua aiheuttaneista kysymyksistä oli ratkaisu siitä, mikä tulisi uuden valtion viralliseksi kieleksi. Jinnah taipui Biharin ja Uttar Pradeshin alueilta muuttaneiden vaatimuksiin, jotka vaativat että urdusta, tuli tehdä maan virallinen kieli. Punjabin, Sindhin, puštun ja belutšinkieliset Länsi-Pakistanissa, sekä bengalin kieliset, eli banglanpuhujat Itä-Pakistanissa olivat järkyttyneitä siitä että heidän kielelleen annettiin toisen luokan asema. Idässä tyytymättömyys muuttui väkivaltaiseksi, idän bengalilaiset muodostivat enemmistön, noin 54 prosenttia Pakistanin koko väestöstä.[25] Omia etujaan ajaakseen itäpakistanilaiset perustivat vuonna 1949 Awamiliiton.[7] Jinnah kuoli vuonna 1948 ja hänen kuolemansa jälkeen vastarinta kielikysymyksessä yltyi väkivaltaiseksi Dhakassa vuonna 1952, kun opiskelijat vaativat banglalle yhdenvertaista asemaa. Poliisi reagoi ampumalla väkijoukkoon ja kaksi opiskelijaa sai surmansa. Tapauksen muistolle rakennettiin Dhakaan myöhemmin Shaheed Minar muistomerkki. Välikohtauksen jälkeen banglankieliset alkoivat ajaa omaa kieltään urdun rinnalle viralliseksi kieleksi yhä ponnekkaammin.[25]

 
Huseyn Shaheed Suhrawardy ja Sheikh Mujibur Rahman nousivat merkittävimmiksi Itä-Pakistanin itsemääräämisoikeutta vaatineiksi henkilöiksi.

Jinnahin kuoleman jälkeen pääministeriksi nousi Liaquat Ali Khan. Hänet kuitenkin murhattiin vuonna 1951 ja maan johtoon nousi Khwaja Nazimuddin.[25][4] Jinnahin ja Liaquatin jälkeen Pakistan ajautui yhä epävakaampaan suuntaan ja maassa alkoi muodostua poliittis-sotilaallinen kulttuuri.[25] Maan kenraalikuvernöörinä toiminut Malik Ghulam Muhammad oli tyytymätön Nazimuddinin kyvyttömyyteen hoitaa Itä-Pakistanin levottomuuksia ja syrjäytti tämän virastaan vuonna 1953.[25][4] Maan politiikka oli kaoottisessa tilassa ja poliitikoille oli tärkeämpää oman maakunnan etu. Muualla maassa pelättiin että Punjabista käsin hallittiin koko kansaa.[25]

Merkittäväksi itäpakistanilaiseksi poliitikoksi nousi Awamiliiton Huseyn Shaheed Suhrawardy. Hänen suosionsa Bengalissa nosti hänet maan pääministeriksi vuonna 1956, mutta Länsi-Pakistanissa hän ei nauttinut suurta suosiota kansan keskuudessa. Hän ajoi Itä-Pakistanille suurempaa autonomiaa, minkä takia hän menetti tukeaan länsipakistanilaisilta poliitikoilta. Hänet syrjäytettiin pääministerin paikalta vuonna 1957.[25]

Pakistanista muodostettiin tasavalta vuonna 1962, jolloin myös bengalilaiset saivat pieniä myönnytyksiä.[26] Suhrawardy kuoli vuonna 1963, minkä jälkeen Awamiliiton johtoon nousi Sheikh Mujibur Rahman. Hän oli jo aiemmin puolustanut Itä-Pakistanin vapauttamista ja hänestä tuli maan autonomialiikkeen johtohahmo.[26] 1960-luvun ensimmäisellä puoliskolla maan bruttokansantuote henkeä kohden kasvoi Länsi-Pakistanissa 4,4 prosenttia ja Itä-Pakistanissa 2,6 prosenttia. Bengalilaiset katsoivat että maan vientitulot tulivat idän juutin ja teen tuotannosta. Vuoteen 1960 saakka noin 70 prosenttia maan vientituloista oli peräisin idästä. Juutin maailmanlaajuisen kysynnän myötä idän osuus vuosikymmenen puolivälissä oli alle 60 prosenttia ja 1970-luvun alussa alle 50 prosenttia. Todellisista luvuista huolimatta Mujib vaati maan talouden eriyttämistä lännestä. Lännessä hyödyttiin myös itää enemmän vihreän vallankumouksen mukaisen teknisen edistymisen ja pakistanilaisten tekstiilien kysynnän kasvusta. Idässä oltiin myös pettyneitä siihen, että koska lännessä istui maan hallitus, se oli ulkomaanavun suurin hyötyjä.[26]

Bangladeshin synty

muokkaa

Vuonna 1966 Mujib vaati poliittista ja taloudellista autonomiaa Itä-Pakistanille, mikä oli ristiriidassa Pakistanin presidentin Ayub Khanin tavoitteeseen lisätä kansallista integraatiota. Maan hallinnon pelkona oli että maa jakaantuisi kielellisesti ja kulttuurisesti, jonka väkirikkain ja voimakkain alue olisi Bengali. Kun Mujibia tukeneet mielenosoitukset äityvät mellakoiksi Dhakassa, hänet pidätettiin vuonna 1968 ja Ayub joutui Itä-Pakistanissa kansan epäsuosioon. Ayub menetti suosiotaan myös Länsi-Pakistanissa ja hän luovutti hallinnan Yahya Khanille vuonna 1969. Tämä ilmoitti pitävänsä itseään siirtymäkauden johtajana, jonka tehtävänä oli palauttaa järjestys ja järjestää uudet vapaat vaalit.[27]

Vaalit järjestettiin joulukuussa 1970 ja enemmistön parlamenttipaikoista voitti Awamiliitto, joka sai 162 paikkaa 300:sta.[27][5] Awamiliiton menestystä vaaleissa nosti Bengaliin marraskuussa 1970 iskenyt hirmumyrsky, joka surmasi arviolta neljännesmiljoona ihmistä.[5] Pakistanin hallintoa ja Yahya Khania syytettiin välinpitämättömyydestä Itä-Pakistania kohdannutta katastrofia kohtaan. Vankilasta vapautunut Mujib syytti Länsi-Pakistania siitä että maan viljavarantoa ei hyödynnetty avun saamiseksi itään, vaan apu tuli ensimmäiseksi ulkomailta.[27]

Sheikh Mujibur Rahmanin johtaman Awamiliiton vaalivoitto tarkoitti sitä, että hänestä piti tuleman Pakistanin pääministeri. Tätä ajatusta vastustivat kiivaasti presidentti Khan ja Pakistanin kansanpuolueen johtaja Zulfikar Ali Bhutto. He eivät voineet hyväksyä Mujibin ajatusta luoda Pakistanista liittovaltio. Liennyttääkseen osapuolten välisiä jännitteitä Mujib suostui tekemään vastaehdotuksen ja ehdotti että hänestä tulisi maan itäosan pääministeti ja Bhuttosta länsiosan. Ehdotukseen ei suostuttu ja Itä-Pakistanissa aloitettiin laajamittainen kansalaistottelemattomuuskampanja. Mujib kehotti ryhtymään yleislakkoon, kunnes Länsi-Pakistanissa suostuttaisiin kunnioittamaan vaalitulosta ja muodostamaan uusi hallitus. Presidentti Yahya jätti Mujibin vaatimukset huomiotta ja lykkäsi kansalliskokouksen koollekutsumista loputtomiin. Sen sijaan hän nimesi Tikka Khanin Itä-Pakistanin sotilaskuvernööriksi. Myös idässä olevien lännen sotilasjoukkojen määrää kasvatettiin rajusti, noin 25 tuhannesta 60 tuhanteen sotilaaseen, jolloin maan armeija oli lähellä valmiustilaa.[27] Yahyan ja Mujibin väliset neuvottelut katkesivat maaliskuussa 1971, minkä jälkeen Länsi-Pakistanin armeija aloitti hyökkäyksen Itä-Pakistaniin 25. maaliskuuta 1971. Kuolonuhrien joukossa oli useita opiskelijoita, sillä länsipakistanilaisten väkivaltaisuuksien kohteena oli erityisesti Dhakan yliopisto ja hindujen asuttamat alueet. Pakistanin armeija surmasi järjestelmällisesti satoja bengalilaisia.[27][28] Mujib pidätettiin ja useimmat Awamiliiton johtajat pakenivat Kalkuttaan. Kalkutassa he julistivat Itä-Pakistanin itsenäiseksi Bangladeshin valtioksi.[27][4]

Tilanne kehittyi Bangladeshin itsenäisyyssodaksi, joka ajoi eri arvioiden mukaan 8-10 miljoonaa itäpakistanilaista pakolaisiksi Länsi-Bengaliin Intiaan. Hallitsematon pakolaisvirta Intiaan aiheutti sen, että Intian pääministeri Indira Gandhi antoi tukensa Itä-Pakistanin kapinallisille.[28][4][29] Kiina ja Yhdysvallat tukivat sodassa Pakistania, minkä vuoksi Gandhi varmisti ennen Intian väliintuloa Neuvostoliiton tuen.[29] Intian armeija hyökkäsi sekä Itä-Pakistaniin että Länsi-Pakistaniin joulukuussa 1971. Bangladeshin itsenäisyyssota johti lopulta Kolmannen Intian-Pakistanin sodan syttymiseen.[4][29]

Intialaisjoukot olivat Itä-Pakistanissa huomattavasti paremmin varustautuneita ja suuremmalla miehistöllä kuin Länsi-Pakistanin joukot, joita heikensi lisäksi taistelu kaukana lännen täydennysjoukoista. Intialaisia auttoi myös Bangladeshin vapautusarmeijan Mukti Bahinin joukot, jotka onnistuivat pitämään Pakistanin armeijan paikoillaan monilla alueilla. Intialaisilta kesti lopulta 12 vuorokautta kukistaa pakistanilaisjoukot.[28] Pakistan vetäytyi 16. joulukuuta 1971, mikä takasi Bangladeshin itsenäisyyden. Länsi-Pakistanissa Yahya Khan syrjäytettiin vallasta ja Zulfikar Ali Bhutto astui hänen tilalleen. Mujibur Rahman vapautettiin vankilasta ja hän palasi Dhakaan juhlittuna sankarina.[4]

Itsenäinen Bangladesh

muokkaa

Mujibin kausi

muokkaa
 
Mujibur Rahman toimi Bangladeshin ensimmäisenä presidenttinä.

Tammikuussa 1972 vasta itsenäistyneen Bangladeshin tasavallan ensimmäiseksi presidentiksi nimettiin vastikään vankilasta vapautnut Sheikh Mujibur Rahman.[6] Pakistanin sotilashallinto oli tuominnut hänet kuolemaan, mutta Yahya ei pannut tuomiota täytäntöön. Sodan jälkeen valtaan Pakistanissa nousi siviilihallinto, ja Bhutto antoi Mujibille mahdollisuuden palata Dhakaan.[30] Mujib ei pitänyt presidentin virkaa kauan, vaan hän alkoi hallita maata pääministerinä Bangladeshin uuteen, Intian perustuslakiin pohjatuvan, perustuslain nojalla. Sen mukaan kansalla oli pääministerin nimeämä presidentti, jonka kansanedustuslaitos hyväksyi. Maan perustuslaki on tunnettu hänen mukaansa mujibismin nimellä, ja se sisältää nationalismin, sosialismin, sekularismin ja demokratian neljä pilaria. Seuraavina vuosina Mujib kuitenkin itse hylkäsi kaiken mitä Bangladesh teoriassa edusti; perustuslaillisuuden, oikeusvaltion periaatteen, sananvapauden, oikeuden eriarvoisuuteen ja yhtäläiset työllistymismahdollisuudet.[30]

Itsenäistymisensä jälkeen Bangladesh kohtasi monia ylitsepääsemättömältä näyttäneitä ongelmia, jotka hidastivat maan jälleenrakentamista. Yksi suurimmista ongelmista oli lain ja järjestyksen puute. Sodan jälkeen monet sissit vetäytyivät maaseudulle, eivätkä Mujibin pyynnöistä huolimatta luopuneet aseistaan vaan maaseudulle syntyi alueita joilla valtaa pitivät aseistautuneet ryhmät.[31]

Mujib palkitsi Bangladeshin itsenäisyystaisteluun osallistuneet nimittämällä heitä korkeisiin virkoihin, mutta hän syrjäytti aiemmin Pakistanin virkamiehinä toimineet päätöksenteosta, samoin kuin monet Länsi-Pakistanista paluumuuttajina Bangladeshiin palanneet. Paluumuuttajat muodostivat noin puolet maan armeijasta, ja heistä muodostui Mujibille poliittinen oppositio. Osa heistä perusti radikaalin Kansallisen sosialistipuolueen, Jatiyo Samanjtantrik Dal, (JSD). Mujib taas perusti kansallisen puolustusvoiman, jonka jäsenten tuli tehdä Mujibille henkilökohtainen lupaus ja puolustusvoimat oli näin todellisuudessa Mujibin yksityisarmeija.[31]

Maassa kärsittiin elintarvikepulasta ja se oli hyvin riippuvainen ulkomaisesta avusta, joka tuli pääasiassa Intiasta ja Neuvostoliitosta. Maassa rehotti korruptio ja mustan pörssin kauppa. Taloudellista kaaosta lisäsi talouspolitiikka, maan tuotanto- ja kaupankäynti kansallistettiin, mikä esti yrittäjyyden. Lisäksi banglan kieli syrjäytti englannin kaupan ja hallinnon aloilla, mikä eristi maan maailmantaloudesta.[31]

Mujib sai vielä kansan enemmistön tuen vuonna 1973 pidetyissä maan ensimmäisissä vaaleissa, jolloin Awamiliitto voitti 282 edustajan paikkaa 289:stä. Vaalien jälkeen maan talous ja turvallisuustilanne heikkenivät nopeasti, mikä johti Mujibin suosion romahtamiseen. Hän hallitsi maata arvonimellä Bangabandhu, eikä hänen autoritaariseksi muuttunut hallintonsa miellyttänyt kaikkia. Vuonna 1975 perustuslakia muutettiin ja Mujib alkoi hallita maata presidenttinä, jolla oli täysi toimeenpanovalta. Hän kielsi kaikki oppositiopuolueet ja Bangladeshista muodostettiin yhden puolueen valtio, joka tuhosi parlamentaarisen järjestelmän. Perustuslaissa lueteltuja perusoikeuksia ei enää noudatettu ja maa muuttui diktatuuriksi.[31] [4]

Tyytymättömyys Mujibiin johti lopulta siihen että osa armeijan upseereista nousi kapinaan. Mujib ja useita hänen perheenjäseniään salamurhattiin elokuussa 1975. Mujibin jälkeen muuttui myös maan diplomaattinen asema. Pakistanin presidentti Bhutto ilmoitti että Pakistan tunnustaisi välittömästi maan uuden hallituksen ja tarjosi maalle ruoka- ja vaateapua. Suhteet Intiaan kärsivät Mujibin kauden jälkeen. Monet bangladeshilaiset olivat kiitollisia Intian tarjoamasta avusta itsenäisyystaistelussa, mutta he katsoivat että Intian armeija pysyi maassa liian pitkään sen jälkeen kun Pakistanin armeija oli voitettu.[31]

Zian hallintokausi

muokkaa
 
Ziaur Rahman yritti kehittää maata kohti demokratiaa.

Mujibin jälkeen maan presidentkiksi nousi Awamiliiton Khondaker Mostaq Ahmad. Monet uskoivat hänen olleen yksi salaliittolaisista Mujibin salamurhassa. Mostaq ilmoitti että maahan palautettaisiin parlamentaarinen demokratia, Mujibin poliittisten puolueiden kielto kumottaisiin ja hän lupasi luopua autoritäärisista valtuuksistaan. Epävakaa tilanne kuitenkin jatkui ja Mujibille lojaalit armeijan vapaustaistelivat toteuttivat uuden vallankaappauksen 3. marraskuunta 1975. Kapinaa johti Khaled Mosharraf, minkä jälkeen maan johtoon nousi Abu Sadat Mohammad Sayem ja Mosharraf itse nousi armeijan johtoon. Armeijan johdosta syrjäytetty Ziaur Rahman kuitenkin johti uutta kapinaa, jonka johdosta Mosharraf surmattiin 7. marraskuuta 1975.[32]

Vallankaappausten sarjan jälkeen valta keskittyi armeijan päälliköksi kohonneelle Ziaur Rahmanille. Hän lykkäsi presidentti Sayemin lupaamia vaaleja ja keskitti ylimmän vallan itselleen.[32] Zia yritti integroida asevoimat ja valtionhallinnon, mikä teki osan nopeasti korkeaan asemaan kohonneista vapaustaistelijoista tyytymättömiksi. Zia nimitti uudeksi armeijan päälliköksi Hossain Mohammad Ershadin.[33] Pyrkiäkseen laillistamaan valtansa, hän järjesti kansanäänestyksen vuonna 1977, minkä jälkeen hän kansan tuen saatuaan alkoi toimia myös maan presidenttinä.[4] Sayem vetäytyi maan johdosta vedoten huonoon terveyteen.[33]

Zia oli poliittisia vastustajiaan kohtaan häikäilemätön, mutta hän oli myös suosittu poliitikko.[33] Hän teki merkittäviä uudistuksia maan jälleenrakentamisessa ja talouden kehittämisessä. Myös poliittisten puolueiden kielto poistettiin.[33][4] Zian kaudella maan perustuslakia muutettiin islamilaisten periaatteiden mukaiseksi.[33][5] Tehdäkseen eroa Intiaan, Bangladesh pyrki luomaan siteitä muiden islamilaisten valtioiden kanssa.[33] Toimet johtivat myöhemmin Etelä-Aasian alueellisen yhteistyöjärjestön perustamiseen vuonna 1985.[33][4]

Zia ei täysin onnistunut saamaan kaikkia maan armeijan päälliköitä tyytyväisiksi. Vuonna 1977 Japanin punaisen armeijakunnan terroristit kaappasivat Japan Airlinesin lennon ja pakottivat sen laskeutumaan Dhakan kansainväliselle lentokentälle. Hallituksen huomion kiinnittyessä näihin tapahtumiin puhkesi kapina. Kapinoitsijat surmasivat useita ilmavoimien upseereita, minne he olivat kokoontuneet neuvottelemaan kaappaajien kanssa. Armeija kukisti kapinan nopeasti, mutta maan tiedusteluverkosto oli selkeästi epäonnistunut ja sen johtohahmoja erotettiin.[33]

Vuonna 1978 Zia ilmoitti että maassa järjestettäisiin vaalit seuraavana vuonna, ja että maata kehitettäisiin kohti demokratiaa ja perustuslakia muutettaisiin riippumattoman oikeuslaitoksen ja parlamentin luomiseksi. Hän perusti Bangladeshin nationalistipuolueen (Jatiyo Ganatantrik Dal, BNP), jonka johtoon nimettiin Abdus Sattar. Vuoden 1979 vaaleissa nationalistipuolue saavutti 207 paikkaa parlamentin 300:sta paikasta.[33]

Zian kohtaloksi koitui lopulta vuoden 1977 tapahtumien jälkipyykin seuraukset. Hänet murhattiin Chittagongissa 30. toukokuuta 1981. Salamurhan takana väitettiin olevan Chittagongin armeijan komentaja, joka oli vuoden 1977 tapahtumien seurauksena siirretty Chittagongiin. Armeijan ylipäällikkö Ershadin johdolla kapina kukistettiin ja kapinoinut komentaja sai surmansa. Seuranneissa oikeudenkäynneissä useita salamurhaan osallistuneita upseereita tuomittiin kuolemaan.[33]

Ershadin sotilasdiktatuuri

muokkaa

Zian kuoleman jälkeen presidentiksi nousi Abdus Sattar. Hän oli jo ikääntynyt ja hänen terveytensä oli heikko, mutta hänen suurin heikkoutensa maan sotavoimien silmissä oli se että hän oli siviili. Vaikka Zia oli luopunut omasta asemastaan armeijan päällikkönä, hänellä oli vahvat siteet maan armeijaan. Todellinen valta maassa keskittyi armeijan päällikölle Hossain Mohammed Ershadille. Sattar pyrki vähentämään maan hallinnon sotilaallista vaikutusvaltaa, mikä herätti Ershadissa vastustusta. Vuonna 1982 Sattar syrjäytettiin ja Ershad otti täyden vallan sotatilalain nojalla, perustellen että armeija oli maan ainoa järjestäytynyt voima, joka hallitsisi kunnes uudet vaalit voitaisiin järjestää.[33][4]

 
Hussain Muhammad Ershadin johtama sotilasdiktatuuri hallitsi Bangladeshia 1980-luvulla.

Ershadista tuli myös maan presidentti vuonna 1983, mutta monille bangladeshilaisille hän oli vallankaappaaja, joka syrjäytti laillisesti valitun presidentin ja esti Zian kaudella aloitetun maan politiikan hitaan vapautumisen.[7][33] Vahvistaakseen valtansa hän perusti oman kansallispuolueensa ja vuonna 1986 järjestettiin vaalit, joita useat oppositiopuolueet boikotoivat. Vaaleissa Ershadin puolue voitti useimmat parlamenttipaikat.[4]

Uskoen että maan armeija oli vahvasti hallinnassa, sotatilalaki kumottiin myöhemmin vuonna 1986 ja loppuvuodesta järjestettiin presidentinvaalit. Vaaleja boikotoivat jälleen merkittävimmät oppositiopuolueet Awamiliitto, jonka johdossa oli Mujibin tytär Sheikh Hasina Wazed, sekä BNP, jonka johdossa oli Zian leski Khaleda Zia ur-Rahman. Ershad sai vaaleissa enemmistön tuen, mutta oppositiopuolueet kyseenalaistivat Ershadin hallinnon laillisuuden.[4][34]

 
Noor Hossain ammuttiin kuoliaaksi marraskuun 1987 mielenosoituksissa. Hän nousi diktatuurin kaatumisen symboliksi.

Vuodesta 1987 lähtien oppositioryhmät järjestivät suuria mielenosoituksia ja lakkoja, joissa vaadittiin Ershadin eroa. Mielenosoitukset kiihtyivät heinäkuussa 1987, kun poliisi ampui mielenosoittajia Dhakassa, mikä vaati siviiliuhreja ja eri puolilla maata pidätettiin 500 mielenosoittajaa. Ershadin vastustajat vastasivat yleislakolla, joka äityi myös väkivaltaisiksi yhteenotoiksi poliisivoimien ja mielenosoittajien välillä.[34] Levoton tilanne jatkui syksyyn, jolloin Hasina ja Khaleda Zia suunnittelivat kutsuvansa koolle sotilasdiktatuurin vastaisen joukkomielenosoituksen.[34] [35] Mielenosoitukset Dhakassa kiihtyivät väkivaltaisiksi ja poliisi avasi tulen mielenososoittajia kohti. Surmansa saaneiden mielenosoittajien joukossa oli Awamiliiton alajaoston johtaja Noor Hossain, josta tuli Bangladeshin demokratiataistelun symboli.[35][36] Ershad ryhtyi toimiin tilanteen rauhoittamiseksi, julisti maahan poikkeustilan ja Hasina, Khaleda Zia ja muita merkittäviä oppositiojohtajia pidätettiin. Lisäksi määrättiin kaikkien kansalaisten kansalaisoikeuksien peruuttamisesta ja tiedotusvälineitä kiellettiin julkaisemasta mitään uutisia hallituksen vastustajien vangitsemisesta.[34]

Opposition liikehdintä ja vuoden 1987 tapahtumat eivät kyenneet kaatamaan Ershadin hallintoa, mutta ne muodostivat ratkaisevan käänteen maan demokratiakehityksessä ja sotilasdiktatuurin kaatumisessa.[34] Vuosikymmenen lopulla painostusta Ershadille lisäsi maan heikko tila.[4] Oppositioryhmät kykenivät järjestäytymään uudelleen ja protestit kiihtyivät taas vuonna 1990. Opposition eri ryhmittymät olivat tiiviisti yhtenäisiä ja niillä oli yhteinen päämäärä saada maahan demokratia. Ershadin vastustajat koostuivat nyt Bangladeshin eri väestöluokista, mukana oli työväenluokkaisten lisäksi myös koulutettu väestönosa. Mielenosoitukset ja lakot lamaannuttivat Dhakan marraskuussa 1990, jolloin hallitus julisti maahan poikkeustilan ja ulkonaliikkumiskiellon Dhakaan. Mielenosoitukset kuitenkin jatkuivat huolimatta poikkeustilasta.[34][35]

Mielenosoitusten jatkuessa Ershad jäi alakynteen, sillä hänen vastustajiinsa lukeutuivat nyt myös maassa keskeisessä asemassa oleva koulutettu luokka, myös osa poliisivoimista ja Ershadin hallituksen jäsenistä oli kääntynyt häntä vastaan. Lopulta Ershad suostui eroamaan joulukuussa 1990 viikoittaisten väkivaltaisiksi muuttuneiden mielenosoitusten jälkeen.[34][35][4] Ershadin jälkeen valtaan nousi korkeimman oikeuden päällikkö Shahabuddin Ahmed, jonka oli määrä johtaa maata siihen asti että maassa järjestetään kansalliset vaalit.[34][35][4]

Parlamentarismin aika

muokkaa
 
Sheikh Hasina
 
Khaleda Zia
Diktatuurin kaatumisen jälkeen maata ovat hallinneet pääministereinä Sheikh Hasina ja Khaleda Zia, joiden johtamien puolueiden valtataistelu on leimannut maan politiikkaa.

Helmikuussa 1991 maassa järjestetyt vaalit olivat maan ensimmäiset demokraattiset vaalit.[34] Suurimmaksi puolueeksi vaaleissa nousi BNP ja Khaleda Zia nousi pääministeriksi. Hänen hallintonsa saavutuksiin kuului perustuslain muuttaminen parlamentaariseksi ja maan talous- ja koulutusuudistusohjelman edistämisen. Hänen toimintaansa vaikeutti Awamiliiton ja muiden johtavien oppositiopuolueiden käynnistämä lakko. Hänen hallintokautensa alun vastoinkäymisiin kuului myös maahan iskenyt trooppinen hirmumyrsky huhtikuussa 1991, joka surmasi noin 130 000 ihmistä.[4]

Oppositio vaati usein Khaledan eroa ja uusia vaaleja. BNP voitti myös seuraavat, vuoden 1996 helmikuussa pidetyt vaalit, mutta vaaleissa vain pieni osa äänioikeutetuista oli äänestänyt, sillä Awamiliitto boikotoi vaaleja. Julkisen paineen vuoksi Khaleda erosi vaalien jälkeen vaalivoitosta huolimatta. Saman vuoden kesäkuussa pidetyissä vaaleissa Hasina Wazed kohosi vaalivoiton myötä pääministeriksi. Poliittinen tilanne ei kuitenkaan muuttunut Hasinan kaudella. BNP boikotoi vuorostaan parlamenttia ja hallinnon vastaiset mielenosoitukset olivat yleisiä.[4] Vuosikymmenen lopulla maata koettelivat jälleen luonnonkatastrofit, kun vuonna 1998 monsuunisateiden aiheuttamat tulvat jätti alleen kaksi kolmasosaa maa-alasta, jättäen 30 miljoonaa ihmistä kodittomaksi.[4][7]

Hasinan hallituskaudella maan talous parani hieman, mutta vuoden 2001 vaaleissa Awamiliitto koki tappion BNP:lle ja Khaleda palasi pääministeriksi. Awamiliiton ja BNP:n välit pysyivät kireinä ja poliittinen sekasorto ja oppositioon jääneen Awamiliiton järjestämät lakot jatkuivat. Khaleda siirsi virkansa viranhaltijalle vuonna 2006, kunnes uudet vaalit voitaisiin taas järjestää. Maan hallitus näki puoluejohtajien Khaledan ja Hasinan väliset poliittiset taistelut esteeksi maan vakaudelle ja vuonna 2007 molemmat naiset pidätettiin, Hasina syytettynä kiristyksestä ja Khaleda korruptiosta. Seuraavana vuonna heidät vapautettiin ja vuoden 2009 vaaleissa Awamiliitto sai jälleen vaalivoiton ja Hasina palasi pääministeriksi.[4][7]

Maan demokratiakehitystä on jarruttanut diktatuurin kaatumisen jälkeen valtapuolueiden Awamiliiton ja BNP:n välinen valtataistelu. Valtaanpäästyään toinen osapuoli ei ole antanut juuri sananvaltaa oppositiolle.[34] Poliittisella kaaoksella on lopulta ollut vain vähäinen merkitys maan perusongelmille. Kun vuoden 1974 väestönlaskennassa väkiluku oli 74 miljoonaa, on väkiluku 40 vuodessa yli kaksinkertaistunut, huolimatta suuresta maastamuutosta kun monet bangladeshlaiset muuttavat Intiaan. Yli puolet työvoimasta saa toimeentulonsa maataloudesta ja kalastuksesta. Taloudellista kehitystä on tapahtunut vain Dhakan ja Chittagongin ympäristössä.[4]

Lähteet

muokkaa
  1. ↑ a b c d e EARLY HISTORY, 1000 B.C.-A.D. 1202 U.S. Library of Congress. Viitattu 26.6.2018. (englanniksi)
  2. ↑ a b c d Buddhist, Hindu, and Muslim dynasties until c. 1700 Encyclopædia Britannica. Viitattu 26.6.2018. (englanniksi)
  3. ↑ a b c d EUROPEAN COLONIZATION, 1757-1857 U.S. Library of Congress. Viitattu 26.6.2018. (englanniksi)
  4. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v The Pakistani period, 1947–71 Encyclopædia Britannica. Viitattu 26.6.2018. (englanniksi)
  5. ↑ a b c d e Kiljunen, Kimmo: MMM Valtiot ja liput, s. 368-370. Helsinki: Otava, 2004. ISBN 951-1-18177-7
  6. ↑ a b Bangladesh since independence Encyclopædia Britannica. Viitattu 26.6.2018. (englanniksi)
  7. ↑ a b c d e Bangladesh profile - Timeline BBC. Viitattu 26.6.2018. (englanniksi)
  8. ↑ a b c d e f ISLAMIZATION OF BENGAL, 1202-1757 U.S. Library of Congress. Viitattu 26.6.2018. (englanniksi)
  9. ↑ BENGAL iranicaonline.org. Viitattu 26.6.2018. (englanniksi)
  10. ↑ Foundations of Tughlaq Dynasty in India historydiscussion.net. Viitattu 26.6.2018. (englanniksi)
  11. ↑ Tammita-Delgoda, Sinharaja: Matkaopas historiaan - Intia, s. 142-156. Suomentanut Toppi, Anne. Suomi: Kustannusosakehtiö Puijo, 1996. ISBN 951-579-030-1
  12. ↑ Siraj-ud-daulah sscnet.ucla.edu. Viitattu 26.6.2018. (englanniksi)
  13. ↑ Battle of Buxar Encyclopædia Britannica. Viitattu 26.6.2018. (englanniksi)
  14. ↑ a b The British Raj U.S. Library of Congress. Viitattu 26.6.2018. (englanniksi)
  15. ↑ Tammita-Delgoda, Sinharaja: Matkaopas historiaan - Intia, s. 157-180. Suomentanut Toppi, Anne. Suomi: Kustannusosakehtiö Puijo, 1996. ISBN 951-579-030-1
  16. ↑ THE UPRISING OF 1857 U.S. Library of Congress. Viitattu 26.6.2018. (englanniksi)
  17. ↑ Ganesan V.B.: 1857 War and the unsung heroes of Bengal 16.12.2013. thehindu.com. Viitattu 26.6.2018. (englanniksi)
  18. ↑ Revisiting the Great Rebellion of 1857 14.7.2014. thedailystar.net. Viitattu 26.6.2018. (englanniksi)
  19. ↑ THE NATIONALIST MOVEMENT, 1857-1947 U.S. Library of Congress. Viitattu 26.6.2018. (englanniksi)
  20. ↑ a b c d e The Division of Bengal, 1905-12 U.S. Library of Congress. Viitattu 26.6.2018. (englanniksi)
  21. ↑ a b c d The British period, c. 1700–1947 Encyclopædia Britannica. Viitattu 26.6.2018. (englanniksi)
  22. ↑ a b c d Tammita-Delgoda, Sinharaja: Matkaopas historiaan - Intia, s. 181-199. Suomentanut Toppi, Anne. Suomi: Kustannusosakehtiö Puijo, 1996. ISBN 951-579-030-1
  23. ↑ a b Development of the Muslim League, 1906-20 U.S. Library of Congress. Viitattu 26.6.2018. (englanniksi)
  24. ↑ a b c d e Two Nations Concept, 1930-47 U.S. Library of Congress. Viitattu 26.6.2018. (englanniksi)
  25. ↑ a b c d e f g h i j k l Transition to Nationhood, 1947-58 U.S. Library of Congress. Viitattu 26.6.2018. (englanniksi)
  26. ↑ a b c The "Revolution" of Ayub Khan, 1958-66 U.S. Library of Congress. Viitattu 26.6.2018. (englanniksi)
  27. ↑ a b c d e f Emerging Discontent, 1966-70 U.S. Library of Congress. Viitattu 26.6.2018. (englanniksi)
  28. ↑ a b c The War for Bangladeshi Independence, 1971 U.S. Library of Congress. Viitattu 26.6.2018. (englanniksi)
  29. ↑ a b c Tammita-Delgoda, Sinharaja: Matkaopas historiaan - Intia, s. 200-214. Suomentanut Toppi, Anne. Suomi: Kustannusosakehtiö Puijo, 1996. ISBN 951-579-030-1
  30. ↑ a b Early Independence Period, 1971-72 U.S. Library of Congress. Viitattu 26.6.2018. (englanniksi)
  31. ↑ a b c d e Fall of the Bangabandhu, 1972-75 U.S. Library of Congress. Viitattu 26.6.2018. (englanniksi)
  32. ↑ a b Restoration of Miltary Rule U.S. Library of Congress. Viitattu 26.6.2018. (englanniksi)
  33. ↑ a b c d e f g h i j k l The Zia Regime and Its Aftermath U.S. Library of Congress. Viitattu 26.6.2018. (englanniksi)
  34. ↑ a b c d e f g h i j Bangladeshis bring down Ershad Regime 1987-1990 18.11.2012. swarthmore.edu. Viitattu 26.6.2018. (englanniksi)
  35. ↑ a b c d e 1990 The movement For Democracy in Bangladesh 4.2.2015. abac-bd.com. Viitattu 26.6.2018. (englanniksi)
  36. ↑ Shaheed Noor Hossain Day being Observed 10.11.2016. dhakatribune.com. Viitattu 26.6.2018. (englanniksi)
Aasian valtioiden historia
  Afganistan   Arabiemiraatit   Armenia   Azerbaidžan   Bahrain   Bangladesh   Bhutan   Brunei
  Etelä-Korea   Filippiinit   Georgia   Indonesia   Intia   Irak   Iran   Israel
  Itä-Timor   Japani   Jemen   Jordania   Kambodža   Kazakstan   Kiina   Kirgisia
  Kuwait   Laos   Libanon   Malediivit   Malesia   Mongolia   Myanmar     Nepal
  Oman   Pakistan   Palestiina   Pohjois-Korea   Qatar   Saudi-Arabia   Singapore   Sri Lanka
  Syyria   Tadžikistan   Taiwan   Thaimaa   Turkki   Turkmenistan   Uzbekistan   Venäjä
  Vietnam   Hongkong   Macao
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Bangladeshin_historia&oldid=22768531”