Avaa päävalikko
Kaikki alueet jotka ovat joskus kuuluneet brittiläiseen imperiumiin.
Brittiläisen imperiumin laajeneminen 1600-luvulta 1900-luvulle.

Brittiläinen imperiumi oli imperiumi, johon kuuluivat Yhdistyneen kuningaskunnan hallitsemat siirtomaat ja muut alueet. Imperiumi alkoi syntyä 1600-luvulla ja oli laajimmillaan vuoden 1900 tienoilla, jolloin siihen kuului neljäsosa ihmiskunnasta. Se oli myös pinta-alaltaan suurin imperiumi ihmiskunnan historiassa.

Brittiläiseen imperiumiin kuului laajoja alueita Pohjois-Amerikasta, Karibialta, Afrikasta, koko Intia ja Australaasia, alueita Kaakkois-Aasiasta ja Tyyneltämereltä sekä jonkin aikaa suurin osa Lähi-idästä.

Brittiläinen imperiumi hajosi 1900-luvun aikana kun alusmaat itsenäistyivät. Moni niistä kuuluu nykyisin Kansainyhteisöön.

Sisällysluettelo

HistoriaMuokkaa

Useimmat historioitsijat jakavat Brittiläisen imperiumin kahteen vaiheeseen, "ensimmäiseen" imperiumiin ja "toiseen" imperiumiin. Niitä erottava käännekohta oli Pohjois-Amerikan brittiläisten siirtokuntien itsenäistyminen Yhdysvalloiksi vuonna 1783. Sen jälkeen imperiumin painopiste siirtyi ensin Intiaan ja Tyynellemerelle, ja 1800-luvulla myös Afrikkaan. Siinä kun ensimmäinen imperiumi oli rakentunut meriteitse tapahtuneelle kaupalle ja asuttamiselle, toinen imperiumi rakentui valloituksille, muunrotuisten alistamiselle ja taloudelliselle hyödyntämiselle.[1]

Brittiläistä imperiumia rakensivat yhtä lailla englantilaiset ja skotit. Irlannin osuus imperiumiin on kiistanalainen: se on nähty yhtäältä Englannin ja Skotlannin kumppanina ja toisaalta imperiumin ensimmäisenä alusmaana.[2]

Ensimmäinen imperiumiMuokkaa

Britannia perusti ensimmäiset merentakaiset siirtokuntansa 1500-luvulla.[3] Jotkut ajoittavat brittiläisen imperiumin alun jo vuoteen 1497 kun John Cabot valtasi Newfoundlandin kuningas Henrik VII:n nimiin. Yleisempää on ajoittaa imperiumin alku vuoteen 1607, jolloin britit perustivat ensimmäisen pysyvän siirtokuntansa James Riverille Virginiaan.[4]

Taloudelliset tavoitteet ja kilpailu Ranskan kanssa saivat Britannian perustamaan siirtokuntia Pohjois-Amerikkaan ja Karibialle. Vuoteen 1670 mennessä Britannialla oli siirtomaat Pohjois-Amerikan Uudessa-Englannissa, Virginiassa ja Marylandissa sekä siirtokuntia Bermudalla, Hondurasissa, Antigualla, Barbadosissa ja Nova Scotiassa. Jamaikan Iso-Britannia valloitti vuonna 1655. Brittiläinen Hudson’s Bay Company asettui nykyisen Kanadan luoteisosiin 1670-luvulla. Britannia soti Ranskan kanssa Kanadasta, kunnes Pariisin rauha 1763 jätti Britannian hallitsevaksi alueella.[3]

 
Brittien 1600-luvulla rakentama linnoitus Madrasissa (nyk. Chennai) Intian itärannikolla.

Itä-Intian kauppakomppania alkoi perustaa kauppa-asemiaan Intiaan vuonna 1600, ja Salmisiirtokunnat siirtyivät Britannian haltuun, kun yhtiö laajensi toimintaansa. Robert Clive torjui ranskalaiset ja voitti Bengalin hallitsijat vuonna 1750, minkä jälkeen Britannia sai Intian haltuunsa.[3]

Afrikan ensimmäinen pysyvä brittiläinen siirtokunta perustettiin James Islandille Gambiajokeen vuonna 1661. Sierra Leonen alue siirtyi Britannialle vuonna 1787 ja eteläisen Afrikan Hyväntoivonniemi 1806, minkä jälkeen britit ja buurit levittäytyivät brittien johdolla eteläisen Afrikan sisäosiin.[3]

Toinen imperiumiMuokkaa

 
Kapteeni James Cook löysi 1700-luvulla Britannialle uusia alueita eteläiseltä Tyyneltämereltä.

1780-luvulla Britannia sai uusia siirtokuntia Australiasta ja nykyisestä Ontariosta Kanadassa. Napoleonin sotien seurauksena brittiläiseen imperiumiin liitettiin Trinidad ja Ceylon, ja Pariisin rauhansopimuksessa 1814 Tobago, Mauritius, Saint Lucia ja Malta. Malakka liitettiin imperiumiin vuonna 1795 ja Singapore 1819. Kanadassa imperiumi laajeni Albertaan, Manitobaan ja Brittiläiseen Kolumbiaan. Myös Intiassa Britannia sai valloituksilla haltuunsa lisää alueita. Uusi-Seelanti liitettiin imperiumiin virallisesti 1840, ja sen jälkeen muitakin Tyynenmeren saaria. Burman britit saivat vuonna 1886, Punjabin 1849 ja Belutšistanin vuoteen 1857 mennessä.[3] Vuosadan lopulla Britannia laajensi imperiumiaan Kaukoidässä myös Bruneihin ja Sarawakiin. Hongkongista tuli Britannian omaisuutta vuonna 1841, ja britit toimivat myös Kiinan muissa satamissa kuten Shanghaissa.[3]

Orjakauppa Afrikasta Amerikkaan oli ollut taloudellisesti välttämätöntä Britannian Karibian-siirtokunnille ja Pohjois-Amerikan eteläosille, jotka ovat nykyisin Yhdysvaltain etelävaltioita. Britit lopettivat orjakaupan vuonna 1807 ja lakkauttivat orjuuden siirtomaissaan vuonna 1833.[3]

Suezin kanavan valmistuminen vuonna 1869 lyhensi meritietä emämaan ja Intian välillä. Sen johdosta Britannia laajensi satamaansa Adenissa, perusti protektoraatin Somalimaahan sekä kasvatti vaikutusvaltaansa Arabian eteläosissa ja Persianlahdella. Kyproksen Britannia valtasi 1878.[3]

 
Punch-lehden karikatyyri Cecil Rhodesista yksi jalka Kairossa ja toinen Kapkaupungissa, joiden välille hän oli rakennuttamassa lennätinlinjaa ja rautatietä.

Briannia hankki 1800-luvulla paljon siirtomaita Afrikasta. Se hallitsi Egyptiä vuodesta 1882 alkaen ja Sudania vuodesta 1899. Royal Niger Company laajensi 1800-luvun loppupuoliskolla brittien valtaa Nigeriaan, ja myös Kultarannikko ja Ghana siirtyivät Britannian haltuun. Brittiläinen East Africa Company toimi nykyisten Kenian ja Ugandan alueilla, ja South Africa Company toimi nykyisissä Zimbabwessa, Sambiassa ja Malawissa. Britannia valloitti toisessa buurisodassa 1899–1902 Transvaalin ja Oranjen vapaavaltion. Valloitusten seurauksena Britannia hallitsi yhtenäistä siirtomaiden ketjua Egyptistä Etelä-Afrikkaan. 1800-luvun lopussa Brittiläinen imperiumi kattoi lähes neljäsosan koko maailmasta ja yli neljäsosan sen asukkaista.[3]

Imperiumi maailmansodissaMuokkaa

Ensimmäisessä maailmansodassa Britannian dominioissa oli voimassa asevelvollisuus, vaikka sitä joissain dominioissa vastustettiinkin. Merkittävä osa Australian, Kanadan ja Uuden-Seelannin aikuisesta miesväestöstä otti osaa sotaan. Brittejä kuoli sodassa 700 000, kanadalaisia 57 000, australialaisia 60 000 ja intialaisia 65 000. Sodan seurauksena Britannia liitti imperiumiinsa mandaattialueita Lähi-idästä sekä Afrikasta muun muassa Tanganjikan.[5]

Toisessa maailmansodassa imperiumin ja siitä eronneiden maiden muodostaman kansainyhteisön maiden sotilaiden määrä ja miestappiot olivat paljon pienemmät kuin ensimmäisessä maailmansodassa, vaikka maat mobilisoivatkin aiempaa suuremman määrän ihmisiä.[6]

HajoaminenMuokkaa

Britannia menetti Amerikan-siirtokuntansa sen jälkeen, kun Yhdysvallat itsenäistyi vuonna 1776. Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä jotkin muutkin siirtomaat irrottautuivat emämaasta, ja Britannia tunnusti vuonna 1931 dominionsa itsenäisiksi. Intia itsenäistyi vuonna 1947, ja muut Aasian, Afrikan ja Karibian siirtomaat seuraavina vuosikymmeninä. Britannian viimeinen merkittävä siirtomaa Hongkong siirtyi Kiinalle vuonna 1997. Moni itsenäistyneistä Britannian siirtomaista on jäänyt osaksi Kansainyhteisöä.[3]

Britannian siirtomaat itsenäistyivät eri syistä ja eri tavoin. Ulkoiset uhat britit onnistuivat aina torjumaan tehokkaasti, ja vain Japani toisessa maailmansodassa onnistui valloittamaan väliaikaisesti alueita Britannialta. Siirtomaat irrottautuivat imperiumista etupäässä imperiumin sisäsistä syistä. Britannia oli 1900-luvulla jo taloudellisesti ja sotilaallisesti kyvytön ylläpitämään suurta imperiumia, ja moni siirtomaa alettiin nähdä turhana rasitteena emämaalle. Brittivallan heikkeneminen samalla vahvisti siirtomaiden nationalistisia liikkeitä. Brittien dominiot Kanada, Australia, Uusi-Seelanti ja Etelä-Afrikka olivat ajautuneet Britanniasta erilleen jo ensimmäiseen maailmansotaan mennessä, kehittäneet oman kansallisen identiteetin ja muuttuneet käytännössä itsenäisiksi. Intiassa syntyi vahva itsenäisyysliike ensimmäisen maailmansodan aikana, ja vaikka Britannia pyrkikin pitämään maasta tiukasti kiinni aina toiseen maailmansotaan asti, Mahatma Gandhin johtama liike sai maalle itsenäisyyden 1947. Länsi-Afrikassa alkoi 1920-luvulta alkaen herätä vastustusta brittien poliittista yksinvaltaa kohtaan. Britit alkoivat antaa valtaa paikallisille toisesta maailmansodasta alkaen, mikä johti länsiafrikkalaisten siirtomaiden itsenäistymiseen yksi kerrallaan. Sama kehitys tapahtui Itä-Afrikassa, mukaan lukien Rhodesia, jossa valkoisia oli merkittävä osuus väestöstä.[7]

HallintoMuokkaa

Brittiläisen imperiumin ylin käskyvalta tuli Britannian kruunulta ja parlamentilta. Käskyvaltaa alusmaissa harjoittivat kuvernöörit, joskin he jakoivat valtansa usein paikallisten viranomaisten kanssa.[8] Joitain siirtomaita hallitsivat brittien omat viranomaiset suoraan, kuten Intian provinsseja ja Länsi-Afrikan rannikkoa. Joitain siirtomaitaan britit hallitsivat epäsuorasti, valvoen ja suojellen alkuperäisasukkaiden omia auktoriteetteja. Tällaisia olivat esimerkiksi Intian prinssit, Fulanin emiirit ja Malesian sulttaanit. Afrikassa britit hallitsivat heimopäälliköiden kautta, tarvittaessa nimeten sellaiset itse.[9]

Brittien valta perustui yhtäältä vallanpitäjien itseluottamukseen ja toisaalta alamaisten suostumiseen hallittaviksi. Britit vahvistivat auktoriteettiaan muun muassa pystyttämällä julkisia rakennuksia ja esittelemällä sotilaallista voimaansa paraateilla. Toisinaan valtaa tuettiin voiman avulla – valloituksilla, vastarinnan tukahduttamisella, verojen keräämisellä ja työvoiman sijoittelulla. Siirtomaasotien käyminen ja kapinoiden kukistaminen väkivallalla sekä sotimisen kalleus johtivat kuitenkin usein siirtomaahallinnon arvosteluun emämaassa. Kauppareitin tai tulonlähteen turvaamiseksi britit tyytyivätkin vaikeuksien välttämiseksi yleensä vain lain ja järjestyksen ylläpitämiseen ja verojen keräämiseen.[10]

Britannian muodollisesti hallitsemien alueiden lisäksi imperiumiin on katsottu epävirallisesti kuuluneen myös alueita, joita Britannia ei hallinnut, mutta joille sen vaikutusvalta kuitenkin ulottui esimerkiksi kaupankäynnin alueella kuten Shanghai ja Buenos Aires.[11]

Britannian parlamentissa ei siirtomailla koskaan ollut omaa edustustaan, vaikka sellaista toisinaan ehdotettiinkin. Joillain parlamentaarikoilla kylläkin oli henkilökohtaista siirtomaataustaa. Britannian parlamentti jätti siirtomaiden asiat yleensä niiden omien hallintoelinten hoidettavaksi. Siirtomaiden omistus ei myöskään vaikuttanut juurikaan siihen tapaan, jolla Britanniaa hallittiin.[12]

TalousMuokkaa

 
Brittien tuulimylly jauhamassa sokeriruokoa Antigualla vuonna 1823.

Lähes kaikki Britannian varhaisten siirtokuntien perustajat olivat yhtiötä ja magnaatteja, jotka hankkivat itselleen siirtokuntia yksi kerrallaan. Englannin kruunu ei osallistunut niiden perustamiseen tai johtamiseen vaikka harjoittikin jonkinlaista nimitysvaltaa ja valvontaa. Kruunu valvoi siirtokuntia 1600- ja 1700-luvuilla lähinnä kaupan ja laivakuljetusten alueella. Siirtomaita valvomaan perustettiin vuonna 1801 siirtomaavirasto, jonka kautta siirtomaiden hallinnot pidettiin kurissa.[3]

Siirtokunnista tuotiin raaka-aineita Englantiin, ja niille annettiin monopolit esimerkiksi tupakkaan ja sokeriin Britannian markkinoilla. Vastineeksi niiden täytyi hoitaa kaikki kauppansa englantilaisilla laivoilla ja toimia Britanniassa valmistettujen tuotteiden markkina-alueena.[3] Tämä suljettu talousjärjestelmä kesti imperiumissa 1800-luvun alkupuolelle. Silloin käynnistynyt teollinen vallankumous osoitti muun muassa sen, että yksikin valtio saattoi saada etua muihin nähden niitä suuremmalla teollisella tai maataloudellisella tehokkuudella. Adam Smith oli myös esittänyt, että useimmissa olosuhteissa varallisuus saattoi kasvaa rajattomasti. Tämän seurauksena Britannia alkoi 1820-luvulta alkaen avata omia ja siirtomaidensa markkinoita saadakseen vientituotteilleen maailmanmarkkinat. Vuonna 1846 britit lakkauttivat brittiläisten ja siirtomaiden tuotteiden tullietuudet. Vapaakauppa jatkui imperiumissa vuoteen 1932 saakka. Sen jälkeen britit palasivat protektionistiseen kauppajärjestelmään, jossa siirtomaiden tuotteiden tullimaksuja alennettiin tai niille suotiin kiintiöt, ja siirtomaille annettiin rajoituksia maahantuontiin imperiumin ulkopuolisista maista.[13]

Parantaakseen kulkuyhteyksiä siirtomaissaan britit rakensivat niihin tarvittavan infrastruktuurin: satamia, maanteitä, rautateitä ja kanaaleja. Kulkuyhteyksiä hyödynnettiin raaka-aineiden kuljettamiseen sisämaasta rannikolle ja sitä kautta emämaahan, brittiläisten tuotteiden kuljettamiseen siirtomaiden sisäosiin, sotilaiden kuljetuksiin, sekä sisämaan kaivosten ja plantaasien omistajien tarpeisiin. Koska maa oli siirtomaissa halpaa, siirtolaiset saattoivat perustaa suuria maatiloja pienin kustannuksin.[14] Teollisuutta britit eivät siirtomaihinsa juurikaan perustaneet.[15]

Siirtomailla on katsottu olleen suuri merkitys Britannian vaurauteen. Britannia myi siirtomaistaan maahantuotuja tuotteita edelleen muualle Eurooppaan, mikä rikastutti rahtaajia ja kauppiaita sekä toi hallinnolle tullituloja. Brittiläinen teollisuus tarvitsi teollisen vallankumouksen aikana siirtomaiden avulla saatua pääomaa sekä siirtomaiden suojeltuja markkinoita tuotteilleen. Toisaalta on arveltu myös, että siirtomaatalous hidasti Britannian teollisuuden nykyaikaistamista sekä aiheutti kuluja armeijan ja laivaston ylläpitämisessä, sillä viktorianaikainen armeija oli ensijaisesti tarkoitettu koko brittiläisen imperiumin puolustamiseen.[16]

Suhtautuminen alusmaihinMuokkaa

Britit olivat 1800-luvulle asti ajatelleet, että ihmiset olivat kaikkialla maailmassa luonnoltaan samanlaisia, ja että kaikki yhteiskunnat noudattaisivat samanlaista kehityskulkua, jonka ylin aste oli brittiläinen yhteiskunta. 1800-luvulla kuitenkin jouduttiin toteamaan, että monet alusmaat eivät pysyneetkään emämaan kehityksen tahdissa. Syntyi käsitys ihmisroduista, niiden eroavaisuuksista ja hierarkiasta, joilla myös oikeutettiin brittien valta-asema ja rotusyrjintä. 1900-luvulla siirtokuntien johtajat alkoivat rotuajattelun sijaan nähdä siirtomaat kansakuntina, joita he pitivät tasa-arvoisina Britannian kanssa. Siirtomaavalta oli myös luomillaan rakenteilla tehnyt kansakuntien synnyn mahdolliseksi.[17]

PerintöMuokkaa

Brittiläisellä imperiumilla on ollut syvällinen vaikutus nykyisiin rajoihin ja väestöihin. Britit vetivät uusia valtionrajoja valloituksillaan ja sopimuksillaan. Suuret ihmismäärät liikkuivat imperiumin sisällä ja määrittivät monen valtion väestörakenteen nykypäivään asti. Pohjois-Amerikasta ja Australaasiasta tuli brittien takia kulttuuriltaan eurooppalaisia. Britit olivat myös kuljettamassa 11 miljoonaa afrikkalaista Atlantin yli orjiksi Amerikkaan. 1800-luvun puolivälistä alkaen suuret määrät intialaisia ja kiinalaisia siirtotyöläisiä muutti Britannian siirtomaihin, missä heidän jälkeläisensä muodostavat yhä suuren osan monen valtion väestöstä.[18]

Britit levittivät omia instituutioitaan, kulttuuriaan ja englannin kieltään koko imperiuminsa alueelle, missä ne vaikuttivat paikallisiin yhteiskuntiin. Brittivaikutteita on yhä nähtävissä vaihtelevissa määrin entisten alusmaiden hallinnossa, uskonnossa, koulutuksessa, kaupunkien pohjapiirroksissa, kulttuurisissa mieltymyksissä, urheilussa ja vapaa-ajan harrastuksissa.[19]

Englannin kielen nykyinen asema maailmankielenä on seurausta Britannian englanninkielisen siirtomaan Yhdysvaltain myöhemmästä vahvasta asemasta.[19] Englannin kieli levisi imperiumissa monella tavalla. Koska englannista tuli hallinnon ja kaupan kieli, paikallisten asukkaiden Aasiassa ja Afrikassa oli hyödyllistä opetella se. 1820-lukuun mennessä siirtomaiden hallinnot vaativat englannin käyttöä paikallisten kielten ja aikaisempien siirtomaaisäntien kielten sijaan jo virallisestikin. Englanti levisi myös Britanniasta tulleiden siirtolaisten mukana etenkin Pohjois-Amerikkaan, Australiaan ja Uuteen-Seelantiin. Siirtomaissa englannista kehittyi erilaisia muunnelmia, pidginejä ja kreoleja.[20]

Brittiläiset papit ja lähetyssaarnaajat levittivät protestanttista kristinuskoa alusmaihin. Eniten kristinusko levisi Afrikassa, mutta myös Intiassa käännynnäisiä oli 1900-luvun alussa nelisen miljoonaa.[21]

 
Pyhän Paavalin katedraali Kalkutassa edustaa 1800-luvun uusgoottilaista arkkitehtuuria.

Britit perustivat siirtomaihinsa uusia kaupunkeja ja pystyttivät lukemattomia rakennuksia. Moni kaupunki, kuten Kalkutta ja Kapkaupunki, kasvoivat linnakkeen ympärille. Kaivoskaupungit kuten Johannesburg ja Kimberley syntyivät timanttikaivosten lähelle. New Delhin britit rakensivat 1900-luvulla Intian pääkaupungiksi. Pääkaupunkien keskuksiksi rakennettiin suuria hallintorakennuksia brittivallan merkiksi. Arkkitehtuuri noudatti kulloinkin Britanniassa muodissa ollutta suuntausta tai Rooman valtakunnasta muistuttavaa klassista tyyliä. Joissain siirtomaissa arkkitehtuuriin otettiin vaikutteita myös intialaisesta arkkitehtuurista mutta hyvin harvoin muiden maiden perinteistä.[22]

Brittiläisen imperiumin vaikutus alusmailleen on kiistanalainen aihe. Vallitsevan kannan mukaan kolonialismi oli pelkästään pahasta, ja alusmaiden asukkaita kohdeltiin julmasti. Esimerkiksi taloustieteilijöiden Leander Heldringin ja James Robinsonin mukaan siirtomaavalta hidasti Saharan eteläpuolisen Afrikan edistystä, toteutti rasismia ja köyhdytti Afrikkaa. Jotkut tutkijat ja myös afrikkalaiset, kuten itsenäisyysjohtaja Patrice Lumumba ja kirjailija Chinua Achebe, ovat kuitenkin huomauttaneet, että brittien siirtomaavallalla oli hyviä ja hyödyllisiäkin puolia. Brittivalta oli laajalti alkuperäisten asukkaiden hyväksymää, koska se tarjosi hyvän ja asiantuntevasti johdetun hallinnon ja hyvinvointia. Historioitsija Niall Ferguson on kirjoittanut, että britti-imperiumi levitti läntisen lain, hallinnon ja vapaan kaupan käytäntöjä ympäri maailman. Itsenäisinä valtioina menestyneistä brittien alusmaista on nostettu esille esimerkiksi Singapore, Belize ja Botswana, jotka tutkija Bruce Gilleyn mukaan ovat rakentaneet kolonialismin perustalle.[23]

Hallinnollinen jakoMuokkaa

 
Brittiläinen imperiumi vuonna 1921. Tummanpunaisella dominiot, magentalla protektoraatit, ruskealla mandaattialueet, oranssilla muut alusmaat.

Imperiumin eri alueet olivat hallinnollisesti eri asemassa ja sen mukaisesti niistä käytettiin eri nimityksiä. Brittiläinen Intia muodostettiin vuonna 1877 keisarikunnaksi, jonka keisarinnaksi kuningatar Viktoria samalla julistettiin. Kanada, Etelä-Afrikka, Australia ja Uusi-Seelanti, joissa asui runsaasti brittiläisiä siirtolaisia, olivat itsehallinnollisia dominioita. Muut siirtomaat olivat kruununsiirtomaita tai protektoraatteja. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Britannian hallinnassa oli myös Kansainliiton mandaattialueita.

Ennen kuin dominiot vuonna 1931 lopullisesti saivat itsenäisen valtion aseman, brittiläiseen imperiumiin kuuluneet valtiot ja alueet jaettiin niiden hallinnollisen ja lainsäädännöllisen aseman perusteella seuraavasti:[24]

Yhdistynyt kuningaskuntaMuokkaa

DominiotMuokkaa

Dominioilla oli parlamentaarinen itsehallinto ja oikeus tehdä ulkopoliittisia sopimuksia.

Intian keisarikuntaMuokkaa

Intia julistettiin vuonna 1877 keisarikunnaksi, ja Britannian kuningas oli samalla Intian keisari. Intialla oli oma parlamentti ja oikeus tehdä ulkopoliittisia sopimuksia, mutta käytännössä sekin oli selvästi Britannian hallinnassa, siirtomaahan verrattavassa asemassa. Vuonna 1947 keisarikunta lakkautettiin ja sen alueista muodostettiin kaksi itsenäistä valtiota, Intia ja Pakistan.

Kruununsiirtomaat ja suojelualueetMuokkaa

Suojeluvaltiota ja suojelumaitaMuokkaa

YhteisdominiotMuokkaa

MandaattialueetMuokkaa

Mandaattialueet olivat entisiä Saksan siirtomaita tai Turkille kuuluneita alueita, jotka ensimmäisen maailmansodan jälkeen siirtyivät Kansainliiton valtuutuksella voittajavaltioiden hallintaan.

A-mandaatit, Britannian hallinnassaMuokkaa

B-mandaatit, Britannian hallinnassaMuokkaa

C-mandaatitMuokkaa

  • Etelä-Afrikan hallinnassa:
  • Australian hallinnassa:
  • Uuden-Seelannin hallinnassa:
  • Britannian, Australian ja Uuden-Seelannin yhteishallinnassa:

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  • Marshall, J. P. (toim.): Cambridge Illustrated History of the British Empire. Cambridge University Press, 1996. ISBN 0-521-43211-1.

ViitteetMuokkaa

  1. Armitage, David: The Ideological Origins of the British Empire, s. 1–3. Cambridge University Press, 2002. ISBN 0-521-78978-8.
  2. Marshall 1996, s. 10.
  3. a b c d e f g h i j k l British Empire Encyclopaedia Britannica. Viitattu 24.3.2019.
  4. Marshall 1996, s. 10.
  5. Marshall 1996, s. 78–84.
  6. Marshall 1996, s. 87.
  7. Marshall 1996, s. 94–105.
  8. Marshall 1996, s. 11–12.
  9. Marshall 1996, s. 162.
  10. Marshall 1996, s. 166, 158–161.
  11. Marshall 1996, s. 12.
  12. Marshall 1996, s. 322–323.
  13. Marshall 1996, s. 108–113.
  14. Marshall 1996, s. 113–125.
  15. Marshall 1996, s. 138.
  16. Marshall 1996, s. 324–328.
  17. Marshall 1996, s. 217–223.
  18. Marshall 1996, s. 7.
  19. a b Marshall 1996, s. 8.
  20. Marshall 1996, s. 186–189.
  21. Marshall 1996, s. 203–207.
  22. Marshall 1996, s. 224–244.
  23. Mikko Puttonen: Kolonialismin parempi puoli on tulenarka aihe: siirtomaa­järjestelmää puolustanut tieteellinen artikkeli poistettiin väkivallan pelossa Helsingin Sanomat. 27.2.2018. Viitattu 24.3.2019.
  24. Iso tietosanakirja, 2. osa (Berylli-Edmund). Otava, 1931.
 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Brittiläinen imperiumi.