Italian siirtomaat

Italian siirtomaavalta sai alkunsa kuningaskunnan aikana. Yhdistymisen jälkeen Italia haki paikkaansa Euroopan valtioiden joukossa ja pyrki pääsemään osalliseksi siirtomaiden jaosta. Yhtenäinen Italia kuitenkin syntyi vasta 1861, ja tällöin Britannia, Ranska, Espanja, Portugali ja Alankomaat olivat jo vuosisatojen ajan ottaneet siirtomaita haltuunsa. Näin ollen Italia saattoi hakea osaansa vain Afrikan valloituksessa, koska kyseinen manner oli ainut alue, jonne eurooppalaiset eivät olleet vielä laajasti levittäytyneet. Italian asema oli tässä mielessä siis samanlainen kuin Saksan keisarikunnan, joka syntyi vasta 1871.

Italia oli vuoteen 1914 mennessä saanut haltuunsa Somalimaan, Eritrean, Libyan ja Kreikan Dodekanesian, joista kaksi jälkimmäistä se oli saanut vuosien 1911–1912 sodassa Osmanien valtakunnalta. Italia oli kuitenkin epäonnistunut yrityksessään vallata Etiopian keisarikunta, joka oli Afrikan viimeisiä itsenäisiä valtioita. Vuonna 1922 syntynyt Benito Mussolinin johtama fasistinen Italia onnistui lopulta valtaamaan Etiopian vuonna 1935. Italia otti haltuunsa Albanian vuonna 1939, mutta näitä Italian eurooppalaisia omistuksia, kuten juuri Albaniaa ja Dodekanesiaa, ei ole yleensä katsottu kuuluviksi Italian siirtomaihin. Sen sijaan ne olivat osa ”Italialaista valtakuntaa”.

Toisessa maailmansodassa liittoutuneet valtasivat vähitellen Italian siirtomaita ja lopulta vuonna 1943 Italian, ja samalla päättyi myös Italian siirtomaavalta.

Italian yhdistyminen ja vaatimukset imperiumista (1861–1914)

Italian alueet Afrikassa vuonna 1896.

Italian yhdistyminen vuonna 1861 nosti uudessa kuningaskunnassa vaatimuksia maan saattamisesta eurooppalaisten siirtomaavaltojen joukkoon. Ollakseen vakavasti otettava eurooppalainen valtio kuningaskunnalla tuli olla siirtomaita, jotka toisivat sille samalla ulkopoliittista painoarvoa Euroopan valtapolitiikassa. Erityisesti Italiassa heräsi Rooman valtakuntaan viittaavia ajatuksia Mare Nostrumin alueen haltuunotosta. Koska Italia oli kuitenkin myöhäinen osallistuja siirtomaiden jaossa ja sillä oli suhteellisen vähän vaikutusvaltaa kansainvälisessä politiikassa, sen liikkumavara siirtomaapolitiikan suhteen riippui paljolti siitä, miten Euroopan suurvallat Britannia, Ranska ja Saksa sallivat sen toimia.

Italia oli kauan halunnut osmanien hallussa olevaa Tunisiaa, jossa asui huomattava ja alueelle taloudellisesti merkittävä italialaisväestö. Tunisian haltuunoton suunnittelu tuli todella ajankohtaiseksi vasta vuonna 1879, kun Britannia ja Saksa rohkaisivat Ranskaa lisäämään Tunisian Pohjois-Afrikan siirtomaa-alueisiinsa. Viime hetkillä Italia tarjosi Ranskalle mahdollisuutta alueen jakoon näiden kahden valtion välille, mutta Ranska kieltäytyi. Saksan tukeen luottaen Ranska lähetti paikallista kapinaa verukkeena käyttäen joukkonsa Algeriasta Tunisiaan, jonka miehityksen seurauksena syntyneessä Bardon sopimuksessa Tunisiasta muodostettiin Ranskan protektoraatti. Se oli todellinen šokki italialaisille, jotka lehdistössään nimittivät tapahtumaa ”tunisialaiseksi pommiksi”. Italialaiset tunsivat joutuneensa entistä enemmän eristyksiin, mikä vaikutti kolmiliiton solmimiseen Saksan ja Itävalta-Unkarin kanssa vuonna 1882.

Italia onnistui viimein helmikuussa 1885 saamaan haltuunsa ensimmäisen siirtomaa-alueen, kun se salaisella sopimuksella Britannian kanssa otti haltuunsa haparoivalta Egyptiltä Massawan sataman Eritreassa Punaisenmeren rannalla ja epäsi samalla keisari Johannes IV:n hallitsemalta Abessinialta ainoan pääsyn merelle. Samalla estyivät Ranskan Somalimaan laajenemispyrkimykset. Samaan aikaan Italia miehitti Afrikan sarven eteläosassa sijaitsevan somalien asuttaman alueen, josta muodostettiin Italian Somalimaa. Rohkaistunut Italia himoitsi itselleen myös koko Abessiniaa, ja vuonna 1887 pääministeri Agostino Depretis määräsikin hyökkäyksen maahan. Hyökkäys kuitenkin keskeytettiin, kun Italian armeija menetti 500 miestä Abessinian keisarillisia joukkoja vastaan käydyssä Dogalin taistelussa. Depretiksen seuraaja pääministeri Francesco Crispi allekirjoitti keisari Menelik II:n kanssa Wuchalen sopimuksen, jossa Massawan italialaisomistus laajennettiin koskemaan koko Eritrean aluetta ja jossa ainakin italialaisen sopimusversion mukaan Abessiniasta tehtiin Italian protektoraatti.

Italian ja keisari Menelikin välit huononivat muutaman seuraavan vuoden ajan, kunnes vuonna 1895 syttyi ensimmäinen Italian–Abessinian sota Crispin määrättyä Italian armeijan tunkeutumaan maahan. Lukumäärältään ylivoimaiset mutta huonosti varustetut abessinialaisjoukot kukistivat italialaiset Adowan taistelussa, mikä oli Italialle nöyryyttävää ja myös paha kolaus maan itsetunnolle ja siirtomaavallalle Itä-Afrikassa. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun alkuperäisväestö voitti siirtomaavallan sodassa.

Heikentynyt keisarillinen Kiina antoi 7. syyskuuta 1901 Tientsinin Italian kuningaskunnan hallintaan. Aluetta hallittiin Rooman konsulaatista.

Nationalismin suosio kasvoi Italiassa 1900-luvulle tultaessa, mikä johti ensimmäisen italialaista nationalismia edustaneen puolueen Italian nationalistisen järjestön (Associazione Nazionalista Italiana) perustamiseen vuonna 1910. Puolue vaati Italian valtakunnan laajentamista. Lehdet täyttyivät kirjoituksista, joissa vaadittiin hyvitystä Abessiniassa koetuille tappioille ja kaipailtiin Rooman valtakunnan aikoja. Ehdotettiin, että entinen roomalainen provinssi, Libya, tulisi ”ottaa takaisin” Etelä-Italian väestökasvuongelmien ratkaisemiseksi. Peläten Britannian ja Ranskan ajavan Italian paitsioon Pohjois-Afrikan suhteen ja yleistä ilmapiiriä miellyttääkseen pääministeri Giovanni Giolitti julisti marraskuussa 1911 sodan Osmanien valtakunnalle. Onnistuneen sodan jälkeen Italia sai Libyan ja Dodekanesian saariston haltuunsa.

Ensimmäinen maailmansota ja sen jälkivaikutukset (1914–1922)

Italian pääministeri Vittorio Orlando (toinen vasemmalta) Britannian, Ranskan ja Yhdysvaltojen johtajien seurassa Versaillesissa 27. toukokuuta 1919.

Italia liittyi ensimmäisessä maailmansodassa vuonna 1915 ympärysvaltojen puolelle Britannian ja Ranskan rinnalle. Vastapalvelukseksi Italian tuli saada Lontoon sopimuksen mukaan sodan jälkeen Itävalta-Unkarilta Etelä-Tiroli, nykyisen Slovenian alueita, Istria, Pohjois-Dalmatia, Albania protektoraatiksi, Vlorë sekä osa Saksan siirtomaista Aasiassa ja Afrikassa. Lisäksi Dodekanesia ja muut Italian omistukset olisi vahvistettu kansainvälisesti tunnustetuiksi italialaisalueiksi. Versailles’n rauhassa vuonna 1919 Italia kuitenkin sai Euroopasta alueita vähemmän kuin oli luvattu eikä merentakaisia alueita ollenkaan. Huhtikuussa 1920 Britannian ja Italian ulkoministerit sopivat, että Italia saisi korvaukseksi Jubamaan, mutta Britannia hidasti sopimuksen täytäntöönpanoa painostaakseen Italiaa luopumaan Dodekanesiasta Kreikan hyväksi. Lopulta vuonna 1925 Jubamaa yhdistettiin Italian Somalimaahan, eikä Italia luopunut Dodekanesiasta.

Italian valtakunta (1922–1943)

»Imperialismi on ikuinen ja erottamaton elämän laki. Kaiken kaikkiaan se on vain tarve, toive ja tahto laajentua, mikä jokaisella yksittäisellä elävällä ja elinvoimaisella kansalla on.»
(Benito Mussolini, 1919)

Italian fasistisen liikkeen keulahahmosta Benito Mussolinista tuli vuonna 1922 Italian pääministeri sen jälkeen, kun fasistit olivat onnistuneet syrjäyttämään aiemman hallituksen. Mussolini ratkaisi Dodekanesian kysymyksen vuoden 1923 Lausannen sopimuksessa, joka vahvisti Italian hallinnon sekä Libyassa että Dodekanesiassa. Hän tosin epäonnistui yrityksissään palauttaa uudelle Turkin tasavallalle korvauksena omistusoikeuden Osmanien valtakunnan entisiin alueisiin Irakissa, josta oli tullut brittiläinen mandaatti sodan jälkeen.

Kuukausi Lausannen sopimuksen ratifioinnin jälkeen Mussolini määräsi Kreikalle kuuluvan Korfun saaren miehitettäväksi sen jälkeen, kun italialainen kenraali Enrico Tellini oli murhattu siellä. Italian lehdistö tuki operaatiota huomauttamalla, että Korfu oli kuulunut aikanaan Venetsian tasavallalle neljänsadan vuoden ajan. Kreikka veti tapauksen Kansainliiton käsiteltäväksi, mutta Mussolini vastusti menestyksekkäästi sen painostusta. Lopulta uhka joutua sotilaalliseen konfliktiin Britannian kanssa sai Italian vetämään joukkonsa pois Korfulta. Vastineeksi Italia sai vahingonkorvauksia Kreikalta. Kärjistynyt vastakkainasettelu Korfun kriisissä ja Italian ehdoton päättäväisyys olla luopumatta Dodekanesiasta sai Britannian ja Italian ratkaisemaan Jubamaan kysymyksen vuonna 1924 Italian Somalimaan hyväksi.

Mussolinin johtama Italia käynnisti lokakuussa 1935 toisen Italian–Abessinian sodan ja hyökkäsi Abessiniaan. Keisari Haile Selassie pakeni pääkaupunki Addis Abebasta 2. toukokuuta 1936, ja 5. toukokuuta italialaiset valtasivat kaupungin. Italialaiset yhdistivät Eritrean, Italian Somalimaan ja Abessinian uudeksi yhdeksi hallintokokonaisuudeksi nimeltä Italian Itä-Afrikka (Africa Orientale Italiana, A.O.I.).

Italia julistautui voittajaksi 9. toukokuuta 1936, ja Mussolini julisti Italian valtakunnan perustetuksi. Italian kuningas Viktor Emanuel III lisäsi titteleihinsä Abessinian keisarin arvon. Mussolini unelmoi alueen uusista italialaisista siirtomaista ja alueen elintason nostamisesta. Hyökkäys ei kuitenkaan ainakaan parantanut kansainvälistä suhtautumista Italiaan, koska Abessinia oli Kansainliiton jäsenmaa.

Italiassa uskottiin 1930-luvulla kärsittävän liikakansoituksesta, mikä rohkaisi ajatuksia siirtomaiden perustamisista. Suurin osa siirtolaisista meni Libyaan, jossa vuonna 1938 asui 89 098 italialaista pääasiassa Tripolin ja Benghazin rannikkokaupungeissa. Libyan rannikkoa kutsuttiinkin Italian ”neljänneksi rannaksi” (ital. quarta sponda).

Italialaissiirtolaisia siirtyi myös Italian Itä-Afrikkaan. Vuoden 1931 väestönlaskennan mukaan Eritreassa asui 4 188 italialaista ja Italian Somalimaassa 1 631 italialaista. Viisivuotisen italialaisen Abessinian aikana Itä-Afrikassa asui suurin piirtein 300 000 italialaista, mutta heistä runsas kolmannes oli sotaväkeä. Brutaalin Rodolfo Grazianin tuhoisan hallintokauden jälkeen Italian Itä-Afrikkaa tuli johtamaan menestyksekkäämmin Aostan herttua Amedeo, joka oli kuninkaan serkun poika. Hän toteutti edistysohjelman, jonka aikana rakennettiin runsaat 3 000 kilometriä uutta päällystettyä maantietä, 25 sairaalaa, 14 hotellia sekä kymmenittäin postikonttoreita, puhelinvaihteita, vesijohtoja, kouluja ja kauppoja. Italialaisten turvallisuuden korostamisen takia ne keskittyivät lähinnä suurten asutuskeskusten ympärille eikä kovin kauas sisämaahan.

Vuonna 1939 Italia hyökkäsi Albaniaan ja teki siitä valtauksen jälkeen protektoraattinsa. Nykyisen Albanian alue oli aikanaan ollut osa Rooman valtakuntaa, johon se oli kuulunut jo ennen kuin roomalaiset valtasivat Italian pohjoisosat. Alue oli tosin tullut albaanien haltuun jo aikoja sitten, mutta Italia oli silti säilyttänyt vahvat siteet Albanian johtoon ja vaikuttanut alueen ilmapiiriin. Mussolini ehkä halusi näyttää Italian voimaa ja menestystä pärjätäkseen Saksalle, johon Itävalta sekä Böömi ja Määri oli aiemmin liitetty. Italian kuningas Viktor Emanuel III otti Albanian kruunun, ja Albania sai Shefqet Verlacin johtaman fasistisen hallituksen.

Toinen maailmansota (1940–1943)

Mussolini ja Hitler kesäkuussa 1940.

Mussolini asettui toisessa maailmansodassa Saksan valtakunnanjohtajan Adolf Hitlerin puolelle tarkoituksenaan laajentaa Italian alueomistuksia. Mussolinilla oli suunnitelmia aluelaajennuksista, jotka koskisivat osia Etelä-Ranskasta, Korsikaa, Maltaa, Tunisiaa sekä osaa Algeriasta, Atlantin puoleista satamaa Marokosta, Ranskan Somalimaata, brittiläistä Egyptiä ja Sudania.

10. kesäkuuta 1940 Mussolini julisti sodan Britannialle ja Ranskalle, joista kumpikin oli ollut sodassa Saksan kanssa jo edeltävän vuoden syyskuusta asti. Italian joukot tunkeutuivat Etelä-Ranskaan, mutta aselepo kirjoitettiin pian Ranskan ja Saksan välillä. Näin ollen italialaiset olivat ehtineet tunkeutua vain muutaman kilometrin Ranskan puoleista rajaa. Kaksi päivää myöhemmin Ranskan ja Italian välisessä sopimuksessa Ranska luovutti Italialle Nizzan ja osan Savoijista.

Lokakuussa 1940 Mussolini määräsi hyökkäyksen Kreikkaan seuratakseen Saksan menestystä, mutta se alkoi kompuroiden ja päättyi lopulta noloon vetäytymiseen takaisin Albanian puolelle.

Huhtikuussa 1941 Saksa käynnisti hyökkäyksen Jugoslaviaan ja tämän jälkeen Kreikkaan. Italia sekä muutamat muut Saksan liittolaiset tukivat kumpaakin operaatiota. Saksalaiset jyräsivät Jugoslavian noin kahdessa viikossa ja huolimatta Kreikan saamasta brittiläisestä avusta se joutui saksalaisten haltuun huhtikuun loppuun mennessä. Italialaiset saivat haltuunsa alueita sekä Jugoslaviasta että Kreikasta. Aostan neljäs herttua Aimone sai hallitsijanimellä kuningas Tomislav II johdettavakseen juuri perustetun Kroatian valtion.

Kun taistelu Britanniasta oli kuumimmillaan, italialaiset käynnistivät hyökkäyksen Egyptiin tavoitteenaan saada Suezin kanava haltuunsa. 16. syyskuuta 1940 mennessä italialaiset olivat edenneet runsaan 96 kilometrin päähän rajalta, mikä oli hyvä saavutus muuten huonoa sotaonnea kokeneilta italialaisilta. Britit kuitenkin käynnistävät joulukuussa operaatio Compassin, ja helmikuuhun 1941 mennessä britit olivat kukistaneet Italian 10. armeijan ja tunkeutuneet syvälle Libyaan.

Itä-Afrikan sotatoimet alkoivat Italian etenemisillä brittiläiseen Keniaan, Brittiläiseen Somalimaahan ja Sudaniin. Kesällä 1940 Italian asevoimat valtasivat menestyksekkäästi koko Brittiläisen Somalimaan, mutta vuonna 1941 brittien menestyksekkään vastahyökkäyksen vuoksi italialaiset joutuivat vetäytymään syvälle Italian Itä-Afrikkaan. Keisari Haile Selassie palasi 5. toukokuuta 1941 Addis Abebaan palauttaakseen kruununsa. Italialaisten viimeinen vastarintapesäke kukistettiin marraskuussa Gondarin solassa. Huolimatta Italian Itä-Afrikan kukistumisesta osa italialaisista jatkoi alueella sissisotaa vielä kaksi vuotta.

Italian omistukset Ranskassa laajenivat hieman marraskuussa 1942, kun saksalaiset miehittivät Vichyn Ranskan operaatio Antonissa. Italia miehitti Toulonin, kaiken Provencesta Rhônejokeen asti sekä Korsikan.

Italian valtakunnan loppu (1943–1960)

Tripolin katedraali Libyan kuningaskunnassa 1960-luvulla.

Syksyllä 1943 Italian valtakunta tuli loppuunsa. Akselivaltojen joukkojen antautuminen 7. toukokuuta Tunisiassa ja muut Italian jatkuvat takaiskut saivat kuningas Viktor Emanuel III:n suunnittelemaan pääministeri Mussolinin erottamista. Liittoutuneiden Sisiliaan toteuttaman maihinnousun vuoksi Mussolinin kannatus ja tuki romahtivat. Fasistien suuren neuvoston kokouksessa 24. heinäkuuta Italian parlamentin puheenjohtaja, fasistien johtava poliitikko Dino Grandi hyökkäsi rajusti Mussolinia vastaan ja vaati kuninkaan perustuslaillisen vallan palauttamista. Kokouksen päätteeksi järjestetyssä äänestyksessä Mussolini syrjäytettiin maan ja puolueen johdosta äänin 19–7 yhden äänestäessä tyhjää. Seuraavana päivänä kuningas Viktor Emanuel III erotti Mussolinin ja määräsi hänet pidätettäväksi. Myöhemmin saksalaisten operaatiossa Mussolini vapautettiin, ja hänestä tuli Italian sosiaalisen tasavallan johtaja.

Ulkonaisesti Italian uusi kuninkaan ja sotamarsalkka Pietro Badoglion johtama hallitus säilytti Italian akselivaltojen puolella, mutta salaisesti se aloitti neuvottelut liittoutuneiden kanssa. Päivää ennen kuin yhdysvaltalaiset toteuttivat Italian mannermaalle hyökkäyksen aloittaneen maihinnousun Salernoon Italian hallitus kirjoitti salaisesti aselevon liittoutuneiden kanssa. 8. syyskuuta aselepo julistettiin julkisesti. Näin ollen saksalaiset hyökkäsivät entisiä liittolaisiaan vastaan ja ottivat haltuunsa italialaisten jäljellä olevat alueet Albaniassa ja Dodekanesiassa. Osa italialaisjoukoista Balkanilla liittyi vastarintaliikkeeseen taistelemaan saksalaisia vastaan. Dodekanesian valtauksen aikana liittoutuneet yrittivät ottaa Dodekanesian haltuunsa italialaisjoukkojen avulla, mutta tilanne päättyi saksalaisten täydelliseen voittoon.

Vuonna 1947 Italian tasavalta menetti virallisesti merentakaiset alueensa rauhansopimuksen perusteella. Marraskuussa 1949 Italian Somalimaasta tehtiin Yhdistyneiden kansakuntien huoltohallintoalue, josta tuli 1. heinäkuuta 1960 yhdessä Brittiläisen Somalimaan kanssa osa uutta itsenäistä Somalian tasavaltaa.