Taistelu Britanniasta

toisen maailmansodan taistelu

Taistelu Britanniasta (engl. The Battle of Britain) eli Ison-Britannian ilmasota käytiin toisessa maailmansodassa Britannian kuninkaallisten (RAF) ja Saksan ilmavoimien välillä 10. heinäkuuta – 31. lokakuuta 1940. Taistelun nimi tulee puheesta, jonka pääministeri Winston Churchill piti parlamentin alahuoneessa 18. kesäkuuta 1940: ”Taistelu Ranskasta on ohitse, mutta taistelu Britanniasta on vasta alkamassa.”[3]

Taistelu Britanniasta
Osa toisen maailmansodan länsirintamaa
Heinkel He 111 -koneita pommituslennolla Britanniaan.
Heinkel He 111 -koneita pommituslennolla Britanniaan.
Päivämäärä:

10. heinäkuuta – 31. lokakuuta 1940

Paikka:

Britannian ja Englannin kanaalin ilmatila.

Lopputulos:

Britannian voitto

Osapuolet

 Yhdistynyt kuningaskunta
Kansainyhteisö

 Saksa
 Italia

Komentajat

Yhdistynyt kuningaskunta Hugh Dowding
Yhdistynyt kuningaskunta Keith Park
Yhdistynyt kuningaskunta Trafford Leigh-Mallory
Yhdistynyt kuningaskunta Quintin Brand
Yhdistynyt kuningaskunta Richard Saul

Saksa Hermann Göring
Saksa Albert Kesselring
Saksa Hugo Sperrle
Saksa Hans-Jürgen Stumpff
Italia Rino Corso Fougier

Vahvuudet

600 yksipaikkaista hävittäjää
150 kaksipaikkaista hävittäjää
550 pommikonetta[1]

1 100 yksipaikkaista hävittäjää
350 kaksipaikkaista hävittäjää
1 400 pommikonetta[1]

Tappiot

544 kuollutta
422 haavoittunutta
1 547 lentokonetta

Siviilit:
43 381 kuollutta[2]
32 138 haavoittunutta

175 000 asuinrakennusta, 24 500 teollisuusrakennusta[2]

2 698 kuollutta
1 887 lentokonetta
967 vangittua
638 kadonnutta

Maailman ensimmäisessä lähes yksinomaan ilmavoimien välisessä kamppailussa Saksan ilmavoimat yritti saavuttaa ilmaherruuden Englannin kanaalin ja Etelä-Englannin yläpuolella, jotta operaatio Merileijonalle eli maihinnousu Englantiin olisi mahdollinen. Taistelu jakautui useaan vaiheeseen ja päättyi brittien voittoon. Sen virallinen muistopäivä Britanniassa on 15. syyskuuta.[4]

TaustaaMuokkaa

Pääartikkeli: Operaatio Seelöwe
 
Ilmatilan tähystäjä lontoolaisen rakennuksen katolla. St. Paulin katedraali taustalla.

Puolan offensiivissa ja taistelussa Ranskasta Saksan ilmavoimat oli osoittanut tehokkuutensa. Adolf Hitler ja ilmavoimien komentaja Hermann Göring uskoivat pystyvänsä tuhoamaan Britannian ilmavoimat. Saksan oli 15. syyskuuta 1940 tarkoitus tehdä maihinnousu Englantiin, mitä ennen olisi saavutettava ehdoton ilmaherruus.

Göring kehotti Hitleriä hyökkäämään Britanniaan välittömästi. Hitler kuitenkin tarjosi Britannialle rauhaa ja ehdotti kommunismin vastaisen sopimuksen solmimista.lähde? Osasyynä oli Hitlerin rotuopillinen näkemys englantilaisista arjalaisina. Winston Churchill totesi kuitenkin, että Saksa saattoi odottaa vain vastarintaa. Churchill ilmoitti Britannian pysäyttävän Saksan ja lupasi tunnetussa puheessaan kansalleen ”verta, hikeä ja kyyneliä”. Britteinsaarilla oli tuolloin ainoastaan kaksi taisteluvalmista divisioonaa.lähde? Brittien siirtoarmeija oli evakuoitu Ranskasta kaiken taistelukalustonsa menettäneenä.

Ilmavoimien tavoitteiksi asetettiin ilmaherruuden hankkiminen maihinnousua varten, Britteinsaarten saarto laivaston kanssa sekä Britannian vastarinnan murtaminen rajoittamattoman ilmasodan avulla. Tehtävä oli kokonaisuudessaan selkeästi strateginen.

Taistelun osapuoletMuokkaa

Royal Air Force (RAF)Muokkaa

Britannian kuninkaallisia ilmavoimia johti ilmamarsalkka Sir Hugh Dowding. Heinäkuun 1940 alussa ilmavoimilla oli välittömässä käytössään 347 Hawker Hurricanea 29 laivueessa ja 199 Supermarine Spitfireä 19 laivueessa. Varikoilla olevat koneet mukaan lukien koneita oli 754. Lisäksi oli kymmenen laivuetta raskaita Boulton Paul Defiant-hävittäjiä ja hävittäjiksi muunnettuja Bristol Blenheim -pommikoneita.[5] Laivueet oli jaettu neljään rykmenttiin (engl. Group), joiden vastuualueina olivat Etelä-Wales ja Länsi-Englanti (10. rykmentti), Suur-Lontoo ja Kaakkois-Englanti (11. rykmentti), Keski- ja Itä-Englanti (12. rykmentti) sekä Pohjois-Englanti ja Skotlanti (13. rykmentti). Rykmenttien komentajina olivat kenraalimajuri (engl. Air Vice Marshal) Quintin Brand (10.), kenraali (engl. Air Chief Marshal) Keith Park (11.), kenraalimajuri Trafford Leigh-Mallory (12.) ja kenraalimajuri Richard Saul (13.).

RAF:n tulikokeena oli Dunkerquen evakuoinnin suojaaminen, jollin hävittäjät toimivat toimintasäteensä äärirajoilla ja lukumääräistä ylivoimaa vastaan. Hävittäjät eivät voineet täysin estää Luftwaffen toimintaa tai olla näkyvästi läsnä, mikä aiheutti katkeruutta maavoimissa.[5] RAF:n taisteluhenki oli hyvä, vaikka tappiot olivat raskaita. Osa koneista menetettiin polttoaineen loppumisen vuoksi. Sama ongelma toistui Luftwaffen lentäjillä Britannian ilmasodassa, kun taas kotimaan yllä taisteleminen kohotti RAF:n moraalia. Alasammutulla lentäjällä oli mahdollisuus palata yksikköönsä välittömästi tai ainakin tietoisuus hoidosta haavoittumisen sattuessa.

RAF:n puutteita olivat Ranskan taistelukokemuksen jättäminen huomiotta ja virallinen pitäytyminen kaavamaisissa taistelumenetelmissä, vaikka niiden heikkoudet olivat jo tiedossa. Myös henkilöiden välillä oli kitkoja, ja kiistoja käytiin tavasta käyttää laivueita. Everstiluutnantti Douglas Bader ajoi suurten muodostelmien (engl. Big Wing) käyttöä Leigh-Malloryn kanssa.

 
Brittien tutkaverkko ilmasodan aikana.

Laivueenkomentaja Adolph Malan oli tärkein taktinen uudistaja, mutta hänen menetelmänsä tulivat käyttöön vasta 1941. Brittien etuna oli tutkajärjestelmä Chain Home, joka mahdollisti ilmassa oleville koneille lähes viiveettömän taistelunjohdon.

Raskaimmat hyökkäykset kohdistuivat Parkin johtaman 11. rykmentin alueelle. Parkin periaatteena oli käyttää laivueita tarpeen mukaan ja kerätä voimat pääkohteen lähelle. Pitkin lähestymisreittiä toistetut hyökkäykset pakottivat vihollisen saattohävittäjät kuluttamaan polttoainettaan taistelemiseen. Ensisijainen tehtävä ja päämäärä oli Parkin mielestä pommitusten estäminen. Leigh-Mallory puolestaan kannatti voimien käyttöä kokonaisvaltaiseen torjuntaan, mitä Park taas piti vihollisen päämääränä RAF:n hävittäjävoimien kuluttamiseksi. Dowding ei saanut kiistaa asettumaan, mikä oli osasyynä hänen siirtoonsa muihin tehtäviin taistelun päätyttyä.

Sekä RAF:n että Luftwaffen lentäjien valinta ja erittäin vaativa koulutus olivat maailman huippuluokkaa. RAF:n ylempi organisaatio oli silti tehokkaampi kuin Luftwaffen, mikä oli brittien voiton perusta.

Briteille tuotti suuren ongelman koulutettujen lentäjien puute, mitä paikattiin rekrytoimalla Britanniaan paenneita ulkomaisia ja entisistä siirtomaista saapuneita pilotteja. Lentäjiä otettiin myös laivaston lentojoukoista. Lentäjiä saapui myös Yhdysvalloista. Saksan valtaamilta alueilta paenneista lentäjistä eniten oli puolalaisia, joista muodostettiin Hurricaneilla lentäneet 302. ja 303. laivueet[5].

 
RAF:n puolalaisen 303. lentolaivueen lentäjiä
RAF:n ei-brittiläiset lentäjät
Kansalaisuus Määrä
Puolalaisia 139
Uusiseelantilaisia 98
Kanadalaisia 86
Tšekkoslovakialaisia 84
Belgialaisia 29
Australialaisia 21
Eteläafrikkalaisia 20
Ranskalaisia 13
Irlantilaisia 10
Tuntemattomia 8
Amerikkalaisia 7
Jamaikalaisia 1
Palestiinalaisia 1
Etelärhodesialaisia 1

Tärkeimmät konetyypitMuokkaa

 
Spitfire, varhainen malli Mk I
  • Boulton Paul Defiant. Kaksipaikkainen hävittäjä, jossa oli neljä taka-ampujan käyttämää konekivääriä. Defiant oli pettymys, koska taka-ampumon painon vuoksi ne olivat kömpelöitä eikä niissä ollut lainkaan eteenpäin ampuvia aseita. Koneet siirrettiin nopeasti yöhävittäjiksi Blenheim I F -koneiden rinnalle.
  • Bristol Blenheim. Konetyyppi toimi sekä yöhävittäjänä että pommittajana Britanniassa, joista pommittajista hävittäjiksi muunnettiin arviolta 200 koneyksilöä. Etenkin Intian rintamalle konetyyppiä vietiin paljon.[6] Defiantin tavoin, koneessa on takatorni, mutta jossa vain 1x 7,7 mm kk. Eteenpäin ampuvana aseistuksena, esiintyi 4x 7,7 mm kevyet kk:t I F-hävittäjäversiossa. Aseistus sijaitsi erillisessä rungon alla olevassa podissa. Lisäksi olivat muunnoskoneissa AI Mk.3 tai AI Mk.4 leko-tutkat.
  • Gloster Gladiator. RAF:n viimeinen kaksitasoinen hävittäjätyyppi. Gladiator oli jo vanhentunut, ja siksi sitä käytettiin vain pommikoneita vastaan Ison-Britannian pohjoisosissa, jonne saksalaisten hävittäjien lentosäde ei yltänyt.
  • Hawker Hurricane -hävittäjä. Spitfireä hitaampi, mutta kestävä ja helppo valmistaa. Suurimman osan ilmavoitoista saivat Hurricanet, koska suorituskykyisemmät Spitfiret ohjattiin taistelemaan hävittäjiä vastaan Hurricanejen taistellessa pommikoneita vastaan. Alle 6 000 m:n korkeudessa Hurricane pystyi liikehtimään paremmin kuin saksalaisten Bf 109, ja se oli vakaa ampuma-alusta.[7]
  • Supermarine Spitfire -hävittäjä. Keskikorkeuksissa ketterämpi kuin Bf 109, mutta hävisi nousukyvyssä. Joistakin heikkouksistaan huolimatta Spitfire on usein arvioitu parhaaksi taistelussa Britanniasta käytetyksi hävittäjätyypiksi.

Brittikoneet Hurricane, Defiant ja Spitfire oli varustettu Rolls-Royce Merlin III -moottorilla. Suora syöksyynlähtö aiheutti negatiivisen kiihtyvyyden, joka katkaisi polttoaineen virtauksen Merlin-moottorin kaasuttimelle sammuttaen moottorin hetkellisesti. Saksalaiskoneiden lentäjillä oli ahdistettuna tapana paeta syöksyyn, johon brittilentäjät eivät voineet välittömästi seurata. Bf-109:n ohjaimet tosin olivat oikaisussa hyvin raskaat. Matalalla tehdyn syöksyn seurauksena oli usein syöksyn jatkuminen maahan asti.[8]

Sekä Spitfiren että Hurricanen ketteryys ja hyvä ohjattavuus tuottivat voittoja briteille. Spitfiren siipi tuotti paremman nostovoiman. Sen suunnittelu esti elliptisen siiven arvaamattoman sakkaamisen ja kaatumisen syöksyyn, mikä oli vaarana Bf 109 -koneilla. Lisäksi brittihävittäjät olivat hyvin aseistettuja. Kahdeksan konekivääriä olivat tulinopeudeltaan tehokkaammat kuin Bf 109:n kaksi kiväärikaliiberista runkokonekivääriä (MG 17) ja kaksi 20 millimetrin siipitykkiä (MG FF), joiden rumpulippaiden kapasiteetti oli pieni. Runkoon sijoitettujen konekiväärien kohdistaminen oli helpompaa. Tykin ammusten osumateho oli parempi kuin konekiväärin. Konekivääreillä osuminen oli helpompaa suuren tulinopeuden ansiosta. De Wilde -sytytysluotien käyttöönotto paransi tuhovaikutusta.

LuftwaffeMuokkaa

Pääartikkeli: Luftwaffe (Wehrmacht)

Luftwaffea komensi valtakunnanmarsalkka Hermann Göring, jota pidettiin karismaattisena johtajana. Hänen puutteena oli kyvyttömyys kuunnella rintamalentäjien kokemuksia ja tehdä niistä johtopäätöksiä. Saksalaisten lentäjien etuna oli tuore taistelukokemus. Lisäksi heidän taktiset menetelmänsä ilmataistelussa olivat parempia ja kokemuksen hiomia. Saksalaiset hävittäjälentäjät arvostelivat raskaasti ylempää johtoaan pommikoneiden suosimisesta hävittäjien kustannuksella.[9]

Luftwaffen taisteluun osallistuneet koneet oli jaettu kolmeen ilma-armeijaan. Norjassa ja Tanskassa oli kenraali Hans-Jürgen Stumpff johtama 1. ilma-armeija (saks. Luftflotte l).[10] Belgiassa ja Alankomaissa oli kenraalisotamarsalkka Albert Kesserlingin johtama 2. ilma-armeija. Merkittävin oli sotamarsalkka Hugo Sperrle johtama 3. ilma-armeija, jonka pommittajien tukikohdat sijaitsivat puolikaarella, joka ulottui Pariisin länsipuolelta Hollantiin. Tanskasta ja Norjasta tehtiin hyökkäyksiä Britannian pohjoisosiin. Syöksypommittajien tukikohdat olivat Lillestä ja Roueniin.

Luftwaffe käytti pommikoneita, syöksypommittajia, hävittäjiä ja tiedustelukoneita. Luftwaffen koneita ei kuitenkaan ollut suunniteltu operaatio Merileijonan toteuttamisen vaatimiin strategisiin operaatioihin, vaan salamasodan vaatimiin nopeisiin taktisiin iskuihin. Tämä oli pääsyy ongelmiin, joita Luftwaffella oli saamiensa tehtävien toteuttamisessa. Esimerkiksi pommittajille ei suhteellisen lyhyen toimintasäteen vuoksi voitu valita vaihtelevia lentoreittejä puolustuksen painopisteiden välttämiseksi. Pahin heikkous oli Me 109 -hävittäjäkoneiden lyhyt toimintasäde, joka rajoitti taistelualueen noin yhteen kymmenesosaan Britteinsaarista. Toiminta-ajan maksimoimiseksi hävittäjien tukikohdat sijaitsivat Calais’n, Normandian ja Cotentinin niemimaan alueilla mahdollisimman lähellä Englantia. Hävittäjät eivät voineet saattaa 5. ilma-armeijan pommittajia, jotka kokivat raskaita tappioita tekemissään hyökkäyksissä.

Pommittajille voitiin antaa hävittäjäsuojaa vain eteläisimmässä Englannissa, joten lentokonetehtaat ja tärkeät telakat esimerkiksi Liverpoolissa olivat käytännössä saksalaisten ulottumattomissa. Ilman hävittäjäsuojaa tehdyt päivähyökkäykset aiheuttivat saksalaisille sietämättömät tappiot. Yöpommituksissa taas ei saavutettu riittävää tarkkuutta. Alkuvaiheessa oli vielä ehdoton siviilikohteiden pommituskielto.

Luftwaffe pyrki RAF:n tuhoamiseen lähettämällä voimakkaita lento-osastoja sen lentokenttiä sekä tutka-asemia ja johtokeskuksia vastaan. Toisaalta tavoitteena oli myös vetää vihollisen hävittäjät kuluttaviin taisteluihin. Englannin kanaalin yllä pyrittiin estämään brittien merenkulku. Oman henkisen rasituksensa saksalaisille lentäjille aiheutti tietoisuus mahdollisesta sotavankeudesta, jos kone ammuttaisiin alas. Ilmasodan aikana Luftwaffe menetti 1 887 konetta.

Saksalaisten sukellusveneet eivät tuolloin vielä vähäisen lukumääränsä vuoksi kyenneet estämään polttoainetoimituksia Yhdysvalloista ja Kanadasta. Britannian merisaartoa toteutti vain noin 4–6 sukellusvenettä kerrallaan, kun Saksan laivaston laskelmien mukaan veneitä olisi tarvittu tehokkaaseen saartoon noin 300.

Tärkeimmät konetyypitMuokkaa

 
Junkers Ju 88
  • Pommikoneet:
  • Hävittäjät:
    • Messerschmitt Bf 109, mallit D ja E, kevyt torjuntahävittäjä. Koneen kokonaislentoaika oli noin tunti, mikä tarkoitti vain 10–20 minuutin toiminta-aikaa Englannin ilmatilassa.
    • Messerschmitt Bf 110, raskas kaksimoottorinen kaukohävittäjä, josta suunniteltiin Luftwaffen päätyyppiä. Se ei pärjännyt ketterämpiä Hurricane- ja Spitfire-hävittäjiä vastaan. Konetyyppi siirrettiin pois päivähävittäjäkäytöstä.

SotatoimetMuokkaa

Ensimmäinen vaiheMuokkaa

Ensimmäisessä vaiheessa 10. heinäkuuta – 7. elokuuta saksalaisten tarkoitus oli houkutella RAF:n hävittäjät taisteluihin. RAF luopui nopeasti voimia kuluttavista hyökkäyksistä pelkkiä hävittäjämuodostelmia vastaan. Laivueet vedettiin pois rannikon läheisiltä lentokentiltä, jossa ne olivat maassa alttiina hävittäjien tekemille matalahyökkäyksille. Luftwaffen taktinen paremmuus tuli ilmi. RAF:n Defiant-hävittäjän heikkoudet tulivat ilmi, ja ne siirrettiin yöhävittäjiksi.

Samanaikaisesti Luftwaffe hyökkäsi meriliikennettä vastaan. Stuka-syöksypommittajat osoittautuivat helpoiksi maaleiksi hävittäjille, mikä aiheutti kitkaa hävittäjälennoston suhteissa sekä pommitusvoimiin että ilmavoimien johtoon, jolle sodan alussa menestynyt Stuka oli ollut tärkeä propagandaväline. Kiistoja käytiin erityisesti siitä, pitäisikö hävittäjien toimia pommittajien välittömässä läheisyydessä, mikä kohotti pommitusmiehistöjen moraalia, vai vapaasti pommittajien lähestymisreiteillä, mikä salli hyökkäävän ja aloitteellisen toiminnan hävittäjän vahvuuksia käyttäen. Taistelun ensimmäisen vaiheen aikana suoritettiin loppuun 24. heinäkuuta 1940 Luftwaffen voimien keskitys.

Toinen vaiheMuokkaa

Toisen vaiheen varsinaisena aloituksena pidetään Göringin 13. elokuuta aloittamaa Adlerangriff-suurhyökkäystä (suom. Kotkahyökkäys) RAF:n tukikohtiin.

23. elokuuta saakka hyökkäyksiä tehtiin tutka-asemia ja lähimpiä hävittäjätukikohtia vastaan. Hyökkäykset lentokentille olivat vaikeita aiheuttaen tappioita ilmatorjunnan ja hyvän naamioinnin vuoksi.[11] Norjasta ja Tanskasta toimivat pommittajat kärsivät suuria tappioita ja 5. ilma-armeija vedettiin pois taistelusta. RAF:n lentäjät olivat jatkuvien taistelujen vuoksi kestokykynsä rajalla.[12] Myös saksalaislentäjillä rasitus oli äärimmäistä erityisesti hävittäjälentäjillä, jotka suorittivat jopa viisi tehtävää päivässä.[12] Ventnorin tutka-asema Wightsaarella tuhoutui näissä hyökkäyksissä. Sen menetys onnistuttiin salaamaan ja tilalle tuotiin liikkuva tutkayksikkö.

Kolmas vaiheMuokkaa

Kolmannessa vaiheessa saksalaiset hyökkäsivät lentokonetehtaita ja tukikohtia vastaan. Britit luopuivat Biggin Hillin tukikohdasta sen johtokeskuksen ja viestiyhteyksien vaurioiduttua.

 
Lontoon pommitustuhoja

Neljäs vaiheMuokkaa

Neljännessä vaiheessa 24. elokuuta hyökkäykset kohdistettiin Lontooseen. Tämä oli seurausta Luftwaffen pommitusmuodostelman erehdyksestä, jossa pommitettiin siviilikohteita. Winston Churchill määräsi kostohyökkäyksen Berliiniin. Adolf Hitler puolestaan määräsi kostohyökkäyksiä Lontooseen vastoin aiempaa käskyään.[13] Saksalaisten tarkoitus ei ollut samanaikaisesti vähentää brittien ilmapuolustukseen kohdistuvaa painetta, mutta Luftwaffen voimat eivät riittäneet molempiin tehtäviin tehokkaasti.

Ensimmäinen merkittävä Britannian kaupunkien pommitus (Blitz) tehtiin 7. syyskuuta noin 600 pommikoneen voimalla. Pommitukset saavuttivat huippunsa 15. syyskuuta, jolloin Luftwaffe pommitti kaupunkia yli 1 000 pommikoneen voimalla. Luftwaffe menetti tässä yhdessä iskussa 56 lentokonetta ja RAF 26. Luftwaffe luopui myöhemmin päivänvalossa suoritettavista pommituslennoista.

Blitz-pommitukset jatkuivat 1. lokakuuta saakka. Toiminta ja torjunta kohdistui Lontoon ympäristöön, mikä antoi briteille tilaisuuden siirtää laivueitaan lepoon. Vastaavasti taistelualueelle tuli levänneempiä yksiköitä määrävahvuisina maan muilta puolustusalueilta.

Viides vaiheMuokkaa

Viidennessä vaiheessa tehtiin yöpommituksia, jotka eivät johtaneet tulokseen siviilien moraalin tai maan sodankäyntikyvyn lamauttamiseksi.

Merkittävin yöpommitus tehtiin Coventryyn 14. marraskuuta 1940, kun lähes 500 yöpommittajaa iski kaupunkiin surmaten 500 siviiliä ja tuhoten valtavia alueita. Pommittajat hyökkäsivät saman yön aikana kolme eri kertaa pudottaen kaupunkiin 1 200 pommia, 30 000 palopommia ja 50 laskuvarjomiinaa.[14] Saksalaisilla oli käytössä alkeellinen radiosuunnistusjärjestelmä Knickebein (”pihtikinttu”). Lähes 5 000 kotia ja 75 prosenttia kaupungin teollisuudesta tuhoutui. Päämaalina pommituksessa oli kaupungin sotateollisuus, varsinkin sen tärkeä lentokoneteollisuus. Yötorjunta oli kehittymätöntä, mutta eri syistä johtuvat onnettomuudet olivat hyökkääjälle yhtä suuri riski kuin torjunnan vaikutukset.

Saksan sodanjohto syytti päiväpommitusten epäonnistumisesta hävittäjäyksiköitä. Göring esitti virheellisesti, että hävittäjät olisivat kieltäytyneet pommittajien saattotehtävistä.[11] Kolmasosa hävittäjistä määrättiin muutettaviksi hävittäjä-pommittajiksi. Tämä heikensi moraalia ja nosti edelleen jännitteitä ylimmän johdon ja laivueiden esimiesten välillä.

Molemmat osapuolet olivat järjestäneet meripelastuspalvelun, joka poimi alasammutut lentäjät tehokkaasti. Molemmilla oli muunneltuja torpedoveneitä ja erilaisia nopeita rannikkoaluksia nimenomaan pelastustehtäviä varten, koska koulutetut lentäjät olivat tärkeitä. Myös vastapuolen miehistöä saatettiin pelastaa, mikä tietenkin vei pelastetun sotavankeuteen.

Saksalaiset luopuvat maihinnousustaMuokkaa

Luftwaffe ei onnistunut hankkimaan tavoitteeksi asetettua ilmaherruutta, ja lähestyvä syksy ja talvi tekivät maihinnousuyrityksestä käytettävissä olevilla aluksilla vaarallisen. 17. syyskuuta oli asetettu takarajaksi. Toisaalta Hitler toivoi edelleen erillistä aselepoa Britannian kanssa, mutta myös hänen aikeensa hyökkäyksestä Neuvostoliittoon vaikutti ratkaisevasti päätöksessä luopua maihinnousuyrityksestä.

Taistelun kuluessa RAF:n pommikoneet ja Britannian rannikkolennosto (engl. Coastal Command) pommittivat satamiin koottuja maihinnousualuksia ja itse satamia. Syyskuussa britit havaitsivat, että aluksia oltiin siirtämässä pois.[13]

Talven aikainen ilmasotaMuokkaa

 
Brittiläisten ja saksalaisten lentokoneiden käymän taistelun jättämiä tiivistysjuovia taivaalla 18. syyskuuta 1940

Lokakuussa 1940 Belgiaan saapui Italian ilmavoimien yksikkö, joka hyökkäili Luftwaffen tukena Etelä-Englantiin. Talven aikana operaatiot Blitz ja Adlerangriff eivät kuitenkaan enää saavuttaneet aikaisempaa tehoaan. Talven aikana kumpikin osapuoli menetti noin 200 konetta. Luftwaffen ilmaiskut jatkuivat toukokuuhun 1941, mutta Britanniassa ei enää koettu syksyn 1940 kaltaista tuhoa. Tilanne oli nyt RAF:n hallinnassa eikä Luftwaffe kyennyt enää aiheuttamaan kriittisiä tappioita. Päinvastoin se kärsi itse koko ajan tappioita, joihin ei olisi ollut varaa ajatellen tulevaa suurhyökkäystä itään. Talviolosuhteiden vuoksi saksalaisten hyökkäysten tarkkuus kärsi. Toukokuussa Englannin pommitukset eivät enää olleet suuri uhka. Jatkuvat ilmaiskut vaihtuivat epäsäännöllisiksi pommituksiksi.

Taistelun seurauksetMuokkaa

Saksan ilmavoimat menettivät 31. lokakuuta mennessä yli 1 700 hävittäjä- ja pommikonetta. Brittien tappiot jäivät 1 400 lentokoneeseen. Lisäksi Luftwaffe menetti lukuisia lentäjiä vankeina, kun taas alasammutuista koneista pelastautuneet britit päätyivät useimmiten turvallisesti omien puolelle. Ilmasotaa ja sen ratkaisevaa merkitystä kuvasi Winston Churchill:

»Koskaan aiemmin näin moni ei ole ollut kiitollisuudenvelassa näin harvoille.»
(Winston Churchill 20. elokuuta 1940.[15][16])

Churchill tarkoitti tällä paitsi hävittäjälentäjiä, niin myös ilmavalvonnan henkilöstöä, joista useita palkittiin ja keskeisimpiä aateloitiin. Churchill ei tutkan salaamissyistä voinut mainita ilmavalvontaa tässä puheessa.[17]

Ennen taistelua Britanniasta ei tiedetty minkälaisia tuhoja modernin ilma-aseen pommituksista voisi suurkaupungeille aiheutua. Arveltiin, että jopa 700 000 saattaisi kuolla ja yli miljoona haavoittua.lähde? Kaupunkilaiset lähettivät lapsensa turvaan maalle ja Kanadaan. Viimeksi mainittu kuitenkin lopetettiin, kun saksalaiset upottivat yhden lapsia kuljettaneista laivoista Atlantilla. Kaikkiaan lapsia siirrettiin yhteensä kaksi miljoonaa. Metroasemille rakennettiin ensiapukeskuksia ja käymälöitä sekä varattiin ruokaa. Saksalaisten pommitukset Britannian taistelun aikana surmasivat noin 27 450 siviiliä.

Hugh Dowding ja Keith Park siirrettiin toisiin tehtäviin. Erityisesti Leigh-Mallory syytti Parkia siitä, että hän koki taistelun henkilökohtaisena eikä pyytänyt ajoissa apua hänen johtamaltaan rykmentiltä. Park puolestaan epäili Leigh-Malloryn vitkastelleen tahallisesti avun lähettämisessä sitä pyydettäessä. Dowding ei saanut kiistoja ratkaistuksi, mutta hän oli jo varsin iäkäs ja taistelu kulutti häntä henkisesti. Lisäksi hänen täytyi puolustaa hävittäjäasetta poliittisesti sekä ennen sotaa että sen aikana. Hän joutui vastustamaan esimerkiksi suuntausta, jossa kaksimoottorisilla hävittäjillä olisi ollut keskeinen osa, vaikka taistelukokemus jo osoitti muuta.[18] Dowdingin tilalle RAF:n johtoon nousi Sholto Douglas. Tämä käytti hävittäjävoimia virheellisesti maahyökkäyksiin, joiden vaikutus oli vähäinen. Hyökkäykset aiheuttivat tappioita ja lentäjien moraali laski. Näissä tehtävissä saivat ilmatorjuntatulessa surmansa muun muassa Spitfire-ässät Eric Lock ja Brendan Finucane.

Taistelu vaikutti siihen, että Britanniassa pidettiin vahvoja päivähävittäjävoimia, vaikka strategisia päiväpommituksia ei maahan enää tehty ja koneita olisi tarvittu kipeästi muilla sotanäyttämöillä.[19] Luftwaffen keskuudessa oli vahva tunne puolustuskannalle siirtymisestä. Kiistat pommituslennoston vaikutuksesta koko Luftwaffeen jatkuivat edelleen, sillä kasvava hävittäjistön tarve oli jo nähtävissä.[20]

LähteetMuokkaa

  • Bauer, Eddy: Toinen maailmansota 1. WSOY, 1973.
  • Briggs, Asa & Ovaska, Mervi & Aalto, Seppo & Haataja, Lauri & Tiitta, Allan: Ratkaisun hetket : 100 tapahtumaa, jotka muuttivat maailmaamme. Helsinki: Valitut palat, 1995. ISBN 951-584-073-2.
  • Galland, Adolf: Ensimmäiset ja viimeiset. WSOY, 1956.
  • Newark, Tim & sivujen 148–149 teksti Veikko Ahola: 50 taistelua jotka muuttivat maailmaa. Suomentanut Kuhlman, Irmeli. Helsinki: Gummerus, 2002. ISBN 951-20-6139-2.
  • Lappalainen, Jussi T.: Aseet ja taistelut. Sotataidon kolme vuosituhatta. Helsinki: Otava, 1988. ISBN 951-1-10479-9.
  • McKinstry, Leo: Hurricane – Victor of The Battle Of Britain. John Murray Publishers, 2010. ISBN 978-184854-341-6. (englanniksi)
  • McKinstry, Leo: Spitfire – A Portrait of a Legend. John Murray Publishers, 2008. ISBN 978-0-7195-6875-6. (englanniksi)
  • Spick, Mike: Luftwaffen hävittäjä-ässät. Koala-kustannus, 1999.
  • Valtonen, Hannu: Messerschmitt Bf 109 ja Saksan sotatalous. Tikkakoski: Keski-Suomen ilmailumuseo, 1999. ISBN 951-95688-7-5.
  • Hyvönen, Jaakko: Yöhävittäjät iskevät. Tampere: Apali, 2010. ISBN 978-952-5877-14-4.
  • Supermarine Spitfire Mk Vb, Frantisek Dolezal (1909 – 1945), Tamiya 1:48 Kit History & Collections – Dogfighter.com. Viitattu 17.10.2020. (englanniksi)
  • Kershaw, Alex: Vieraalla taivaalla. Otava, 2007. ISBN 978-951-1-21652-0.
  • Saura, Veikko Emil: Tutka toisessa maailmansodassa. WSOY, 1950.
  • Price, Alfred & Holmes, Tony & Weal, John: Spitfire Mk I/II -ässät 1939-41. Suomentanut Lehti, Heikki & Varmo, Karri. Helsinki: Koala-Kustannus, 2002. ISBN 952-5186-35-0.
  • Szczesny Henryk Cieldegloire.com. Arkistoitu 10.10.2015. Viitattu 24.9.2014. (ranskaksi)

ViitteetMuokkaa

  1. a b Crhistensen, Else: Britannia uhattuna. Tieteen Kuvalehti Historia, 2008, nro 12, s. 46–47. Oslo: Bonnier. ISSN 0806-5209.
  2. a b Lappalainen 1988, s. 189.
  3. The Battle of Britain 1940 – Britain Prepares for War Historical Society. 2007. Arkistoitu 23.7.2008. Viitattu 17.10.2020. (englanniksi)
  4. Alfred Pricelähde tarkemmin?
  5. a b c Leo McKinstrylähde tarkemmin?
  6. Humble, R., 1976: s. 20-21.
  7. Mike Spick – Luftwaffen hävittäjä-ässät Koala-kustannus 1999lähde tarkemmin?
  8. Valtonen 1999 s. 232−233.
  9. Ensimmäiset ja viimeisetlähde tarkemmin?
  10. Eddy Bauer – Toinen Maailmansota osa 1 1978 ISBN 951-0-05841-6lähde tarkemmin?
  11. a b Galland
  12. a b Kershaw s. 169–188.
  13. a b Toinen maailmansota
  14. Hyvönen s. 118.
  15. Fafner, Hans Henrik: Kaksitoista kuolematonta sitaattia historianet.fi. 26.12.19. Viitattu 17.10.2020.
  16. 'The Few'. The Churchill Centre. Arkistoitu 16.12.2008. Viitattu 17.10.2020. (englanniksi)
  17. Saura s. 112.
  18. McKinstry: Spitfire
  19. McKinstry:Hurricane s. 264–265.
  20. Galland s. 126, 163, 221.

Aiheesta muuallaMuokkaa

 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Taistelu Britanniasta.

InternetlinkkejäMuokkaa

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Lentäjäsankari Douglas Bader, Paul Brickhill, Otava
  • Luftwaffe, John Killen, WSOY, 1969
  • Hurricane - Victor Of The Battle Of Britain (englanniksi) - Leo McKinstry 2010 John Murray Publishers
  • Spitfire - A Portrait of a Legend.(englanniksi) - Leo McKinstry 2008 John Murray Publishers

MuutaMuokkaa