Wikipedia

Omanin historia

Omanin historialle on kautta aikojen ollut merkittävää sijainti kansainvälisen kauppaverkoston reitillä, Intian ja Afrikan välissä. Alueen väestö on toiminut kaupan välittäjänä, joka on tuonut alueen asukkaille lisätulonlähteen. Toisaalta riippuvuus muiden siviilisaatioiden varallisuudesta on vaikuttanut suoraan Omanin alueen asukkaiden elintasoon.[1][2] Keskeinen sijainti merikaupan keskuksena on houkuttanut alueelle myös vieraita valloittajia.[3]

Islamin suuntauksista Oman on ollut kautta historiansa ibadilaisuuden keskus. Omanin alueelle syntyi ensimmäinen ibadilainen imamaatti 700-luvulla. Omanin imamaatti kykeni yhdistämään alueen heimot yhteisen hallinnon alle.[4]

Eurooppalaisista alueelle saapuivat ensin portugalilaiset 1500-luvulla. Eurooppalaisten keskinäisessä kilpailussa Intiaan suuntautuvassa kaupassa, pääsivät voitolle britit ja portugalilaiset ajettiin pois Omanin alueelta. Omanilaiset osallistuivat portugalilaisten karkottamiseen Masqatista ja Sansibarin saarelta, minkä myötä Sansibar jäi Omanin haltuun. Sansibarin hallinnan myötä Oman kohosi merkittäväksi merivallaksi.[5][6] Alueen voimakkaimmaksi sotilaalliseksi ja taloudelliseksi mahdiksi nousi Britannia, jonka kanssa Oman solmi kauppasopimuksen 1800-luvulla.[7] Britit antoivat Omanin sulttaanille myös sotilaallista tukea kapinoiden tukahduttamiseksi, mikä sitoi Omanin tiukemmin Brittiläiseen imperiumiin.[8]

Omanin katsotaan itsenäistyneen 1970, jolloin Dhofarin kapinasta aiheutunut vallankumous nosti valtaan sulttaani Qabus ibn Said Al Saidin.[9][10] Hänen aikanaan Oman kehittyi öljyvaltioksi, mistä saadut tulot ovat nostaneet kansan elintasoa.[11][12]

Varhaiset vaiheet muokkaa

Varhaishistoria muokkaa

 
Mehiläispesähauta Hafit- ajalta, Jebel Hafeetissa Arabiemiirikuntien ja Omanin rajalla. Suurin osa vuoren itäiseltä juurelta löytyvistä sadoista haudoista on romahtanut.

Arkeologiset tiedot Arabian niemimaan itäosan varhaishistoriasta ovat niukkoja. Sumerilaisia ja egyptiläisiä kirjoituksia tulkitsemalla on päätelty, että nykyisen Omanin alueella sijaitsi muinainen Makan. Sumerilaisten kirjoitusten mukaan Makanista vietiin noin vuoden 2300 eaa. tienoilla Mesopotamiaan kuparia ja veistoksia varten tarvittavaa dioriittia. Tärkein alueelta saatava tuote oli kupari, jonka vienti oli huipussaan vuosina 2500–1800 eaa. ennen kuin kyproslainen ja anatolialainen kupari syrjäyttivät Makanin Mesopotamian valtakuntien tärkeimpänä raaka-ainelähteenä.[13][14] Tähän aikaan aikaan alueella on täytynyt olla jo yhteiskunnallinen organisaatio, joka on kyennyt organisoimaan metallin louhintaa, sulatusta ja kuljetusta rannikolle. Makanin yhteiskunnan muodosta ja kulttuurisista saavutuksista ei kuitenkaan tiedetä juuri mitään.[13]

Omanin alueen varhaishistoriassa on tehty ero kahden kulttuurin välillä. Hafit-kulttuuri alkoi noin 3000 eaa ja päättyi noin 500 vuotta myöhemmin. Myöhempi Umm al-Narin kulttuuri luokitellaan yleesä ajanjaksolle 2500-1200 eaa. On epäselvää, seurasiko tämä kulttuuri Hafit-kulttuuria vai vaikuttivatko ne osittain samanaikaisesti.[13] Verrattuna sumerilaisen kulttuurin rikkaaseen perintöön, vain harvat pyhäinjäännökset ovat säilyneet. Maan vuoristoisilla seuduilla on säilynyt runsaasti esi-islamilaiselta ajalta peräisin olevia hautoja. Hautojen rakenteen ja niistä löydetyn keramiikan perusteella on voitu tehdä ero kahden Makan-kauden kulttuurin välillä.[13]

Persialaisen ja kreikkalaisen kulttuurin aika muokkaa

500-luvulla eaa. Persiaa hallinneen Akhaimenidien valtakunnan vaikutusvalta kattoi koko Persianlahden. Persialaisten qanat-keinokastelujärjestelmää varten rakennettiin vedenalaisia tunneleita ja kanavia. Näitä rakennettiin myös nykyisen Omanin alueelle.[15] Aleksanteri Suuri valloitti Persian vuonna 330 eaa. Hän suunnitteli myös Arabian niemimaan valloitusta, kontrolloidakseen tuottoisaa suitsukekauppaa. Hänen kuoltuaan valtakunta hajaantui pienempiin osiin, kuten Ptolemaiosten hallitsemaan Egyptiin ja Seleukoksen hallitsemaan Persiaan. Näiden valtakuntien aikana kreikkalaisvaikutus ulottui syvälle itään. Tuolla ajalla Omanin alueen uskotaan olleen merkittävä suitsukekaupan keskus. Alueelta saatiin runsaasti suitsukkeissa tarvittavaa olibaanihartsia. Persian vaikutusvallan alle kuulumisella on yleisesti katsottu olleen piristävä vaikutus alueen taloudelle.[16] Omanin alueen läpi kulkenutta kauppareittiä kutsuttiin suitsuketieksi. Suitsuketien kaupankäynti oli vilkkaimmillaan noin 300 eaa.-200 jaa.[17]

Keskiaika muokkaa

Islamin tulo muokkaa

Ennen islamin tuloa Omanin alueella palvottiin luonnonuskontoja, joille ominaista oli eri henkien palvonta.[18][4] Myös kristinuskolla oli alueella vahva asema.[18] Islam uskontona syntyi Arabian niemimaan länsiosassa 600-luvun alussa, mutta yhteydet sekä aavikon yli, että rannikon ympäri toimivat jo tuohon aikaan. Jo profeetta Muhammedin elinaikana, noin vuoteen 630 tultaessa, olivat Omanin alueen asukkaat jo omaksuneet islamin.[18][4]

Islamilaisen maailman valtakeskus siirtyi 600-luvun puolivälissä Syyrian Damaskokseen umaijadien dynastian noustessa valtaan. 700-luvun puolivälissä abbasidien vallankumous nosti valtaan abbasidien dynastian ja valtakeskus siirtyi Bagdadiin. Nykyinen Omanin alue oli vielä umaijadien ja abbasidien aikana vain väljästi osa arabivaltakuntaa.[19] Omanissa säilyi tänä aikana sunnalaisuuden ja šiialaisuuden lisäksi kolmas islamin suuntaus, kharijilaisuus. Nämä eivät kokeneet että kalifin tulisi olla Muhammedin perheestä, vaan kalifina voi toimia kuka tahansa, joka elää oikeaoppisen muslimin tavoin. Omanista muodostui kharijilaisuuden keskus. Kharijilaisuudesta kummunneista suuntauksista maltillisin, ibadilaisuus, nousi Omanissa merkittävimmäksi islamin tulkinnaksi, ja tämän asema on säilynyt nykypäivään asti.[20]

Omanin imamaatti muokkaa

Vuonna 751 Omanin alueelle perustettiin Omanin imamaatti. Se oli erillinen islamilainen valtakunta, joka ei suostunut alistumaan abbasidien valtaan. Valtakunta syntyi ibadilaisen imaami al-Julanda ibn Masudin johdolla.[20][4] Imamaatista tuli ensimmäinen Omania hallinnut keskusvalta, joka onnistui yhdistämään puoli-itsenäiset heimot. Yhteinen keskusvalta auttoi vahvistamaan valtakunnan merivoimia, ja maa hyötyi laajasta kauppaverkostosta, joka yhdisti islamilaisen maailman Eurooppaan ja Kaukoitään, mikä vaurastutti aluetta. 800-luvulla ensimmäinen omanilainen alus purjehti Kiinaan asti.[4] Omaninlahden rannalla sijainneet Sohar ja Masqat nousivat 800-luvulla merkittäviksi kauppapaikoiksi.[21]

Vieraat valloittajat muokkaa

Vuonna 928 karmaattien aavikkoheimo valloitti suurimman osan Arabian niemimaan kaakkoisosista. Heidän valtaansa päätyi myös Omanin alue. 900-luvun puolivälissä šiialaiset buijidit nousivat hallitsevaan asemaan abbasidien armeijassa. Buijidit käyttivät valtakunnassa todellista valtaa ohi abbasidikalifin, ja heidän klaaninsa hallitsi vuosisadan ajan nykyistä Irakin ja Iranin aluetta, sekä Omania Persianlahden vastarannalla. Buijidien valtaan siis päätyi karmaattien aiemmin hallitsemat alueet.[20]

1000-luvulla abbasidien valta kävi yhä heikommaksi. Valtakunta oli käytännössä olemassa, mutta se oli hajonnut useaan pienempään osaan, jotka vain nimellisesti tunnustivat kalifin vallan. Näihin lukeutuivat myös Buijidit. 1000-luvun puolivälissä keskiaasialaiset seldžukit valtasivat Iranin ylängön Buijideilta, ja heidän valtansa ulottui myös Omaniin asti.[22]

 
Bahlan linnoitus on nykyisin maailmanperintökohde.

Seldžukkien valta Omanissa kesti vuoteen 1154 asti, jolloin kotoperäinen Nabhanien dynastia karkotti seldžukit Omanista. Nabhanit perustivat pääkaupunkinsa Bahlaan. Bahlan linnoitus on säilynyt hyvin nykypäivään asti ja se on Unescon maailmanperintökohde. Nabhani-dynastian hallitsijat hallitsivat valtakuntaansa kuninkaina, imaamin merkitys valtakunnassa oli lähinnä symbolinen.[23] Seldžukkien vallan romahdettua yksi valtatyhjiön täyttäjistä oli myös Ormusin kuningaskunta, joka hallitsi Omaninlahden rannikkoa. Valtakunnan ensimmäinen hallitsija oli oletettavasti Omanista kotoisin ollut Muhammad Deramku. Hän hallitsi osia Omanista ja Omaninlahden vastarannalla olleesta Persiasta.[23] Valtakunnan keskus oli Hormuz nykyisen Iranin puolella ja siitä kasvoi tärkeä merikaupan keskus.[23][24] 1200-luvun mongolivalloitukset aiheuttivat sekasortoa Persiassa ja valtakeskus siirtyi Hormuzin saarelle.[23]

Eurooppalaisten tulo muokkaa

1500-luvulle tultaessa Hormuz kukoisti Intiaan suuntautuvan kaupan ja maanviljelyksen ansiosta. Intian valtameren tuottoisa maustekauppa houkutteli eurooppalaisvalloista ensimmäisenä Portugalia. Portugalilaisten saapuminen osui samaan aikakauteen, jolloin Osmanien valtakunnan vaikutusvalta laajeni Arabiaan. Osmanien ylivaltaan alistui koko Arabian niemimaa, lukuunottamatta Omania.[25] Portugalilaiset valloittivat ensin nykyisin Jemenille kuuluvan Sokotran saaren Arabian niemimaan eteläpuolella vuonna 1507. Pian tämän jälkeen portugalilaiset valloittivat Hormuzin ja Masqatin. Hormuzista tuli Portugalin tukikohta lähes sadan vuoden ajaksi. Hormuzista käsin Portugali jatkoi valtansa laajentamista Persianlahdelle.[25] Portugalista tuli seuraavan vuosisadan ajaksi hallitseva kauppamahti. Vaikka he eivät tavoitelleet poliittista valtaa, he rakensivat useita linnoituksia Omanin alueelle.[6] Portugalin vallan kasvu Persianlahdella toi heidät suoraan konfliktiin Osmanien kanssa. Osmanit onnistuivat 1552 valloittamaan Masqatin linnoituksen ja vuonna 1581 ryöstämään koko kaupungin. Masqat säilyi kuitenkin portugalilaisten hallinnassa.[25] Portugalin valtaa Persianlahdella uhkasi myös safavidien hallitsema Persia. Lisäksi Intiaan suuntautuvaan kauppakilpailuun tulivat 1600-luvulla mukaan Englanti ja Hollanti.[6] Persian saahi Abbas liittoutui Englannin kanssa, ja Portugali menetti Hormuzin persialaisille vuonna 1622. Portugali keskittyi tämän jälkeen hallitsemaan Masqatin aluetta.[26] Masqat säilyi Portugalin vallassa vuoteen 1650 saakka, jolloin uudelleen voimistunut Oman onnistui Yarubi-dynastian johdolla valtaamaan Masqatin takaisin kuuden kuukauden piirityksen jälkeen.[26][27]

Omanin imperiumi muokkaa

Nousu merikauppamahdiksi muokkaa

Muiden eurooppalaisvaltojen aiheuttaman paineen myötä portugalilaisten valta alueella heikkeni, jolloin Omanin hallitsijat pystyivät myötävaikuttamaan heidän pois ajamisessaan Itä-Afrikasta. Tämän kehityksen myötä Portugalin tukikohta Mombasassa ja Sansibarin saarella jäivät omanilaisten hallintaan vuonna 1698. [5][6] Omanilaiset hyökkäsivät portugalilaisia vastaan myös Bombayssa vuonna 1661. Omanin valta Mombasassa kesti 30 vuotta. Mombasalaiset liittoutuivat Portugalin kanssa ja omanilaiset ajettiin pois vuonna 1728.[28]

 
Omanin hallitsemat alueet laajimmillaan ja merkittävimmät kauppareitit.

1600-luvulla eurooppalaisvaltojen kauppakilpailu alueella kääntyi englantilaisten eduksi Englannin Itä-Intian kauppakomppania solmi Omanin kanssa kauppasuhteet vuonna 1646.[29] Ulkovaltoja oli jo kauan ennen brittejä houkuttanut Omanin satamien strateginen sijainti idän ja lännen välissä.[3] Tämän sijainnin merkitys kasvoi aikakaudella, jolloin maitse kulkevat kauppareitit alkoivat korvautua merireiteillä.[29] Lisäksi Omanin satamat sijaitsivat suotuisasti monsuunituuleen nähden. Nämä vaihtuvat tuulet sanelivat kahden kauppaverkoston suunnan ja rytmin. Lounaismonsuuni huhtikuusta syyskuuhun mahdollisti purjehduksen itään, kun taas koillismonsuuni marras-maaliskuussa vauhditti matkoja länteen.[3] Oman oli Intiaan suuntautuvalla reitillä merkittävä väliasema, ja sen myötä myös omanilaisia siirtolaisia muutti merten taakse. Osa omanin ibadilaisista päätti muuttaa myös uskonnollisten syiden takia, sillä he kokivat jäävänsä alakunteen šiialaisten ja sunnalaisten puristuksissa. Toisaalta ibadilaisia muutti samasta syystä lähialueilta Omaniin.[30] Syrjivää politiikkaa harjoittivat kuitenkin myös omanilaiset itse. Afrikasta kuljetettiin tuhansia orjia Omaniin taateliviljelmille.[30] Sansibar oli orjakaupan tärkein kauppasatama, jonka kautta kulki 50 000 orjaa vuodessa.[5][3]

Al Bu Sa'id -dynastian nousu muokkaa

Persiaa hallinneet Safavidit kukistuivat vuonna 1722 Nadir Šahin valloitusten myötä. Nadir Šah teki myös kolme sotaretkeä Omaniin, mutta valta Persianlahden toisella puolella ei ollut pysyvää. Omanin sisämaasta kotoisin olleen Al Bu Sa'id -suvun johdolla omanilaiset yhdistivät voimansa ja Persian joukot ajettiin pois Omanista.[31] Omanin uudeksi hallitsijaksi nousi vuonna 1747 Ahmad bin Said Al Bu Sa'id. Sama suku on Omanissa vallassa edelleen.[32] Al Bu Sa'id -dynastian alku oli kuitenkin vaikea, sillä Ahmad joutui sisällissotaan omia poikiaan Saidia ja Sultania vastaan. Nämä pakenivat maasta ja hankkivat tukikohdakseen nykyisen Pakistanin alueella sijaitsevan Gwadarin kaupungin. Gwadar jäi Omanin hallintaan Ahmadin kuoltua. Se säilyi pitkään osana Omania, kunnes se myytiin Pakistanille vuonna 1958. [28] Omanin hallitsemat merentakaiset alueet tekevät Omanin historiasta erityisen muiden Arabian niemimaan valtioiden keskuudessa. Toisaalta Omanin imperiumi ei ollut samankaltainen kuin eurooppalaisvaltojen imperiumit, sillä Oman ei ollut yhtä selkeästi keskusjohtoinen ja maan johdossa käytiin kovia sisäisiä valtataisteluita. Merentakaiset alueet olivat kuitenkin tiukasti kytköksissä Omaniin, minkä vuoksi Oman oli myös monikulttuurinen ja taloudellisesti kehittynyt. Omanin satamien merkitys kauppapaikkoina alkoi vähetä 1700-luvulla, jolloin uudet arabiklaanit nousivat valtaan Persianlahden rannikolla. Samat suvut hallitsevat edelleen Kuwaitissa, Qatarissa, Bahrainissa ja Arabiemiirikunnissa. Näiden alueella sijaitsevat kaupungit nousivat Persianlahden merkittävimmiksi kauppakaupungeiksi.[28] Näiden hallitsevien sukujen välinen valtataistelu häiritsi alueella toimineiden brittien etuja. Brittien puuttuminen tilanteeseen tarkoitti pitkällä aikavälillä sitä, että alueet päätyivät brittivaltaan, mutta toisaalta se vakiinnutti alueen tuolloisten hallitsijoiden aseman ja nykyisten Persianlahden rannikkovaltioiden esimuodot syntyivät.[33]

Britannian liittolaiseksi muokkaa

Brittivallan kasvaessa alueella, joutuivat Omanin hallitsijat toteamaan että kilpailu merivallasta Britanniaa vastaan oli mahdotonta. Oman solmi vuonna 1798 Britannian kanssa sopimuksen, jonka mukaan britit saivat rakentaa Masqatiin linnoitetun kauppa-aseman. Tämän myötä Omanista tuli Britannian liittolainen. Omanin asema oli kuitenkin muista Persian rannikkovaltojen asemasta poikkeava, sillä Omanista ei tullut Britannian protektoraattia. Se ei luovuttanut kaikkea ulkopolitiikkaansa ja puolustustaan Britannian käsiin. Omanille liittolaisuus toi turvaa ulkoisia uhkia vastaan, kun taas briteille oli tärkeää estää Napoleonin hallitseman Ranskan pyrkimykset laajentaa valtaansa Arabianmerellä.[34] Omania uhkasi myös wahhabilaisten vallan kasvu Arabian niemimaan sisäosissa, jotka pyrkivät levittämään aatettaan Persianlahden rannikolle. Wahhabilaiset sekaantuivat Omanin sisäiseen valtataisteluun vuonna 1807, kun eri osapuolet hakivat ulkopuolisia liittolaisia, kuka wahhabilaisilta, kuka länsimaalaisilta.[34][35] Britit avustivat vuonna 1808 Omanin hallitsijana toiminutta Sa'id bin Sultan al Bu Sa'idia kukistamaan maan sisäisen wahhabilaiskapinan.[36]

Laajeneva merivalta muokkaa

 
Masqatin satamaa vuonna 1903.

Tilanteen rauhoituttua Omanissa, se pystyi jälleen valtakuntansa laajentumispyrkimyksiin ja se hankki uusiksi tukikohdikseen 1820-luvulla Pemban saaren nykyisessä Tansaniassa ja Paten saaren nykyisessä Keniassa.[36] Vuonna 1785 Oman valtasi nykyisen Tansanian rannikon tuntumasta myös Kilwan saaren.[28] Omanin aktiivinen toiminta Itä-Afrikassa oli siinä määrin vilkasta, että Sansibariin siirrettiin vuonna 1832 koko Omanin sulttaanin hovi. Muuton taustalla oli myös saudien aiheuttama paine Arabian niemimaan sisäosista. Tämän myötä Sansibarista tuli omanilaisen imperiumin keskus.[36] Sansibarissa alettiin viljellä Indonesiasta tuotua mausteneilikkaa, joka aiheutti valtavan työvoimapulan. Oman ratkaisi tämän tuomalla työvoimaksi orjia Afrikasta.[37] Britannian liittolaisena britit hyväksyivät Omanin aseman Itä-Afrikassa. Sansibarista muodostui kansainvälinen kaupan keskus puolen vuosisadan ajaksi. Samalla voimistui myös Britannian ote Omanista, vaikkakaan brittivalta ei Omanissa koskaan tullut yhtä suoraa, kuin Persianlahden rannikkovaltioissa.[36] Britannian painostuksen vuoksi Oman pysäytti orjakaupan ja vuonna 1850 solmittu sopimus antoi Britannialle oikeuden tuhota orjakaupan keskuksia Omanissa. Orjuus lopetettiin Omanissa kuitenkin virallisesti vasta vuonna 1970.[37] Vuonna 1840 Omanin sulttaani Sa'id al Bu Sa'id solmi brittien kanssa sopimuksen, että tämän kuoltua valtakunnan hallinta annetaan kahdelle hänen pojistaan. Toinen saa Sansibarin ja toinen Masqatista johdetun Omanin. Tällä tavoin sulttaani saattoi pyrkiä estämään valtataistelut, jollaisen hän oli itsekin joutunut käymään. Tämä antoi kuitenkin Britannialle mahdollisuuden puuttua Omanin vallanperimykseen.[36]

Jakautunut imperiumi muokkaa

Sa'id al Bu Sa'idin kuoltua vuonna 1856 Oman ja Sansibar erosivat toisistaan.[38] Sansibarin sulttaanikunnan hallitsijaksi nousi Majid bin Said. Arabian niemimaalle jääneen valtakunnan nimeksi muotoutui Masqat ja Oman. Sen hallitsijaksi nousi Thuwaini bin Said.[39] Valtakunnan jako tiesi taantumaa Arabian niemimaalle jääneelle Omanille, joka erotettiin näin tärkeästä vaurauden lähteestään.[38] Masqatin satama menetti myös merkityksensä tärkeänä välietappina Intiaan. Suezin kanavan valmistuminen ja nopeammat höyrylaivat lyhensivät matka-aikaa Intiaan. Masqat ajautui lamaan, josta se nousi vasta vuosisadan kuluttua, kun maa vaurastui öljytulojen myötä.[40] Heikentynyt taloudellinen tilanne ja Britannian imperialistiset toimet Omanissa ja lähialueilla, herätti tyytymättömyyttä etenkin sisämaassa, missä ibadilaisella imaamilla oli perinteisesti ollut paitsi hengellistä, myös poliittista valtaa. Omanissa nousi liike nimeltä al-nahda, jonka tavoitteena oli tuoda islam takaisin poliittiseksi voimaksi. Liike muodosti uhan sulttaani Thuwainille, jonka valtaa uhkasivat myös saudit ja wahhabilaiset. Monet vastustivat myös hänen liittoaan brittiläisten kanssa. Thuwainin kohtaloksi koitui kuitenkin hovin sisäinen valtataistelu. Hänet murhattiin vuonna 1866 ja valtaan nousi hänen poikansa Salim.[40] Tämä ei ollut pitkään vallassa, kun sisämaassa uudelleen perustetun imamaatin imaami Azzan bin Qaisin johtamat joukot valtasivat Masqatin vuonna 1868.[41] Tällöin Sansibarin sulttaani Majid puuttui tilanteeseen ja yhdessä veljensä Turkin kanssa he kokosivat liittouman al Bu Sa'id -suvun nostamiseksi takaisin valtaistuimelle. Sansibarin lisäksi Dubain Ajmanin ja Ras al-Khaiman sheikit auttoivat kukistamaan Azzan bin Qaisin ja palauttamaan al Bu Sa'idit valtaan vuonna 1871.[40]

Osana britti-imperiumia muokkaa

Brittivallan kasvu muokkaa

1900-luvun vaihteeseen tultaessa Persianlahden rannikkovaltiot olivat käytännössä osa brittiläistä imperiumia. Omanin tilanne oli hieman erilainen, eikä se ollut suoraan brittivallan alainen, mutta sen voidaan katsoa kuuluneen britti-imperiumin vaikutuspiiriin. Sansibarin kanssa Britannia teki vuonna 1890 protektoraattisopimuksen, mutta Masqatin kanssa Britit solmivat vain kauppasopimuksen vuonna 1891, mutta sen ehtoihin kuului kielto antaa maata muiden ulkovaltojen käyttöön. Oman oli taloudellisesti riippuvainen Britanniasta ja Britannia myös pakotti sulttaanin perumaan jo tekemänsä kauppasopimuksen Ranskan kanssa vuonna 1898. Toisaalta Britannia turvasi sulttaanin aseman Masqatissa, kun sisämaan joukot yrittivät 1900-luvun alkupuolella jälleen syrjäyttää sulttaanin.[7] Kauppasopimusten myötä Brittiläisestä Intiasta muutti Omaniin ja muualle protektoraatteihin intialaisia kauppiaita. Yhteys Intiaan toimi myös toiseen suuntaan ja omanilaisen eliitin jäsenistä useat opiskelivat Intian brittiläisissä kouluissa.[42]

Maailmansotien aikakausi muokkaa

Ensimmäinen maailmansota ei koskettanut Omania suoraan, mutta Brittiläisen Intian armeijan yksiköitä sijoitettiin sodan aikana Masqatiin mahdollisten hyökkäysten varalta. Sodan aikana joukot torjuivatkin hyökkäyksiä, mutta ne tulivat sisämaan heimojen, eikä keskusvaltojen taholta.[43] Näitä satunnaisia kapinoita leimahti eri syistä useiden vuosikymmenien ajan, kunnes vuonna 1920 neuvoteltiin sopimus, joka antoi sisämaan imamaatille itsehallinnollisen oikeuden hoitaa omia asioitaan. Tätä seurasi rauhallinen ajanjakso, jonka aikana imaami ja Omanin sulttaani Sa’id ibn Taimur olivat säännöllisesti kirjeenvaihdossa.[38][44] Toinen maailmansota ei myöskään koskettanut suoraan Omania, eikä se joutunut sotatoimien kohteeksi tai puolustamaan Britannian etuja.[45] Sodan jälkeisenä aikana Britannian sotilaallinen tuki Omanille nousi merkittäväksi sulttaanin vallassapysymisen kannalta. Britannia tuki Omania Saudi-Arabiaa vastaan kiistassa Buraimin keitaan hallinnasta. Buraimin alue oli omistussuhteiltaan monimutkainen ja osa siitä oli Abu Dhabin sheikin hallinnassa, osa taas Omanin sulttaanin. Välillä sitä taas oli hallinnut Omanin imamaatti. Saudit miehittivät alueen vuonna 1952, sillä alueella otaksuttiin olevan tärkeä öljyesiintymä. Britannian tuella alueen hallinta jäi Omanille.[8]

Sisäiset levottomuudet muokkaa

Britannian puuttuminen sotilaallisesti Omanin asiohin teki Omanista selkeästi brittiläisen protektoraatin, vaikka virallista protektoraattisopimusta ei koskaan tehty. Britannian apua tarvittiin myös sisämaan imamaatin kapinan kukistamiseksi.[8] Omanin imamaatti pysyi autonomisena vuoteen 1954 asti, jolloin imaamiksi nousi Ghalib al-Hinai. Tämä päätti luoda imamaatista itsenäisen valtion ja nousi Musqatin sulttaania Sa’id ibn Taimuria vastaan. Tukea imamaatti sai Saudi-Arabialta. Sulttaanin ja imaamin joukkojen väliset yhteenotot jatkuivat koko 1950-luvun. Tilanne raukesi lopulta Britannian väliintuloon; brittiläisten johtama rykmentti hyökkäsi sisämaahan ja tukahdutti imamaatin kapinan.[46][44] Britannian intresseissä oli myös turvata alueen öljynetsijöille työrauha.[38] Omanista löydettiin öljyä varsin myöhään, vasta vuonna 1963. Tällöin muissa Persianlahden maissa öljyntuotanto oli jo käynnissä.[47] Sisämaan levottomuuksia vakavampi uhka oli 1960-luvulla syttynyt Dhofarin kapina. Kapinan myötä Oman joutui kärsimään kylmän sodan vaikutuksista Persianlahden maista eniten. Yhtenä syynä oli sen läntinen naapurimaa, kommunistiseen leiriin kuulunut Etelä-Jemen.[48] Kapina sai alkunsa Dhofarissa eläneen vuoristokansa džibbalien keskuudessa, jossa oli herännyt tyytymättömyys sulttaaniin. Näistä levottomuuksista kehittyi marxilainen liike, Dhofarin vapautusrintama, jonka tavoitteena oli perustaa erillinen Dhofarin valtio.[46][44] Liikettä tukivat Neuvostoliitto, Kiina ja Etelä-Jemen. 1960-luvulla Dhofrissa tehtiin useita iskuja ja myös sulttaani Sa’id ibn Taimur yritettiin salamurhata.[48] Britannia antoi Omanille kapinan kukistamisessa koulutusapua ja sotilaallista tukea. SAS-joukot operoivat kapinallisia vastaan ja ilmavoimat iskivät kapinallisten tukikohtiin. Dhofarin kapina tapahtui kuitenkin aikakaudella, jolloin Britannia oli pyrkimässä eroon Persianlahden protektoraateistaan. Tämän vuoksi Britannia alkoi tukea kapinallisten kritisoiman sulttaanin syrjäyttämistä valtaistuimelta. Sulttaani Sa’id ibn Taimurin poika Qabus oli uudistusmielinen ja brittimyönteinen.[49][9] Sa’id ibn Taimur syrjäytettiin verettömässä vallankaappauksessa heinäkuussa 1970. Qabus nostettiin sulttaaniksi ja hän onnistui taivuttelemaan osan kapinallisista liittolaisikseen.[11][9] Qabus sai kapinan kukistamisessa sotilaallista apua Jordanialta ja Iranilta, sekä taloudellista apua Saudi-Arabialta ja Arabiemiirikunnilta. Kapina saatiin kukistettua vuonna 1975.[11][9][10]

Itsenäinen Oman muokkaa

Qabusin valtaannousu muokkaa

Qabusin vallankaappaus merkitsi käytännossä Omanin itsenäistymistä kansainvälisesti tunnustetuksi valtioksi. Vuonna 1971 Oman liittyi sekä YK:n, että Arabiliiton jäseneksi.[9][10] Valtaan noustuaan Qabus nimitti Omanin ensimmäisen hallituksen ryhtyi kehittämään maan hallintorakennetta.[10] Hän peri maan, jota vaivasi lukutaidottomuus ja sosiaalisen infrastruktuurin, kuten koulutuksen ja terveydenhuollon puute.[11] Maa oli hyvin köyhä, ja monet olivat muuttaneet työn perässä muihin Persianlahden valtioihin kuten Bahrainiin ja Kuwaitiin, joissa öljyvarat olivat mahdollistaneet nopean talouskasvun.[9]

Öljyvaltioksi muokkaa

Omanin omia öljyvarantoja päästiin hyödyntämään vasta 1970-luvulla, vaikka öljylöydöt oli tehty vuosikymmentä aiemmin.[9] Qabusin noustua valtaan tämä prosessi vauhdittui.[12] Vakaan tulonlähteen ansiosta julkisten palvelujen verkosto rakennettiin koko maahan. Maan tieverkosto, sähkö ja vesi, koulut, terveydenhuolto ja modernit viestintävälineet tulivat koko väestön ulottuville. Qabusin toimien johdosta häntä pidetään ylivoimaisesti suosituimpana johtajana arabimaailmassa.[11][12] Ulkosuhteissa Qabus pyrki vähentämään brittiläisten neuvonantajien roolia ja palkkaamaan menetetyiltä Sansibarin ja Gwadar alueilta palanneita, joilla oli kansainvälistä kokemusta. Britannia säilyi edelleen Omanin liittolaisena, mutta öljyvarojen myötä riippuvuussuhde muuttui yhteistyösuhteeksi.[50]

Muihin Persianlahden maihin ja Arabimaihin Qabus on pyrkinyt pitämään suhteet ystävällisinä.[50] Oman oli mukana perustamassa Persianlahden maiden yhteistyöneuvostoa vuonna 1981.[51] Saudi-Arabian kanssa maat sopivat rajakiistansa vuonna 1991. Myös Iraniin, johon muilla arabimailla on viileät, välit Oman on pyrkinyt säilyttämään hyvät suhteet islamilaisen vallankumouksen jälkeen. Oman oli puolueeton myös 1980-luvun Iranin-Irakin sodan aikana. Persianlahden sodassa Oman luopui puolueettomuuspolitiikastaan ja tuki Yhdysvaltain johtamaa liittoumaa.Oman on ottanut sovittelevan roolin Israelin–Palestiinan konfliktin suhteen ja se on pyrkinyt myös toimimaan Iranin ja Yhdysvaltain välisten kireiden suhteiden liennyttäjänä.[50]

Kotimaan politiikassa naiset saivat oikeuden äänestää vuonna 1994,[50] ja vuonna 2003 äänioikeutta laajennettiin kaikille yli 21-vuotiaille omanilaisille. Tätä ennen äänestää olivat saaneet vain valitut henkilöt, kuten johtavassa asemassa olleet henkilöt.[10] Omanin politiikka Qabusin valtakaudella on ollut vakaata.[11] Poliittista vakautta on osaltaan tuonut maan öljyvaroista riippuvainen talous. Maan öljyvarantojen ei odoteta kestävän 2050-luvulle saakka, joten maassa on jouduttu jo ryhtymään toimiin muiden tulonlähteiden kehittämiseksi.[10] Vuoden 2011 arabikevään levottomuudet näkyivät myös Omanissa, joskin mellakointi oli paljon lievempää. Huolimatta Qabusin tekemistä sosiaalisista ja poliittisista uudistuksista, mielenosoitukset syttyivät uudelleen vuonna 2012, sillä mielenosoittajat pitivät uudistusten tahtia liian hitaana ja uudistuksia liian rajallisina. Kaiken kaikkiaan sulttaani Qabus reagoi arabikevään mielenosoituksiin merkittävämmillä uudistuksilla kuin muut Persianlahden hallitsijat. Mielenosoitukset saivat kuitenkin maan hallinnon tinkimään hallinnon avoimuudesta ja sananvapautta rajoitettiin.[11][52]

Haithamin valtakausi muokkaa

Sulttaani Qabus kuoli tammikuussa vuonna 2020, hallittuaan maata 50 vuoden ajan. Hänen seuraajakseen nousi hänen serkkunsa Haitham bin Tariq Al Said. Tämä oli toiminut pitkään eri tehtävissä Qabusin hallinnossa ja hänen nimityksensä edusti maan politiikan jatkuvuutta. Heti valtaan noustuaan hän joutui kohtaamaan maailmanlaajuisen koronaviruspandemian ja siitä johtuneen öljyn hinnan laskun. Tämä pakotti monipuolistamaan valtion tulonlähteitä ja osana sopeuttamistoimenpiteitä Omanista tuli ensimmäinen Persianlahden alueen maa, joka verottaa suurituloisia.[53] Haitham jakoi valtaansa edeltäjäänsä enemmän, ja maan talous-, puolustus-, ja ulkomaanpolitiikan hoitovastuut jaettiin ministereille. kun Qabusin aikana nämä olivat kuuluneet sulttaanille. Hän teki kuitenkin maan sulttaanin asemasta perinnöllisen.[53][54]

Lähteet muokkaa

  • Halonen, Mikko; Ahmajärvi, Mari.: Persianlahden pikkujättiläiset. Gaudeamus Oy, 2022. ISBN 987-952-345-181-0.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Oman: Maritime Trade in Ancient Times 29.9.2010. fanack.com. Viitattu 2.11.2023. (englanniksi)
  2. ↑ Omani Ports Target for Old Foreign Powers 29.9.2010. fanack.com. Viitattu 2.11.2023. (englanniksi)
  3. ↑ a b c d Oman: Ties to India and East Africa (7th Centurey – 19th Century) 29.9.2010. fanack.com. Viitattu 2.11.2023. (englanniksi)
  4. ↑ a b c d e Oman: The Imamates (750 CE – 1784) 29.9.2010. fanack.com. Viitattu 2.11.2023. (englanniksi)
  5. ↑ a b c History of Zanzibar african-horizons.com. Viitattu 2.11.2023. (englanniksi)
  6. ↑ a b c d Oman: European Powers (16th Centurey – 17th Centurey) 29.9.2010. fanack.com. Viitattu 2.11.2023. (englanniksi)
  7. ↑ a b Halonen, s.88-89
  8. ↑ a b c Halonen, s.119-120
  9. ↑ a b c d e f g Halonen, s.168-169
  10. ↑ a b c d e f Consolidation of the state under Qaboos bin Said Encyclopædia Britannica. Viitattu 2.11.2023. (englanniksi)
  11. ↑ a b c d e f g The Rule of Sultan Qaboos 29.9.2010. fanack.com. Viitattu 2.11.2023. (englanniksi)
  12. ↑ a b c The Oil Exploration in Oman 29.9.2010. fanack.com. Viitattu 2.11.2023. (englanniksi)
  13. ↑ a b c d Grabtürme des dritten vorchristlichen Jahrtausends am Golf von Oman 1.11.1994. spektrum.de. Viitattu 2.11.2023. (saksaksi)
  14. ↑ Digging in the Land of Magan archaeology.org. Viitattu 2.11.2023. (englanniksi)
  15. ↑ Halonen, s.35
  16. ↑ Halonen, s.36-38
  17. ↑ Incense Route Unesco World Heritage Centre. Viitattu 2.11.2023.
  18. ↑ a b c Halonen, s.38
  19. ↑ Halonen, s.39-41
  20. ↑ a b c Halonen, s.41-42
  21. ↑ Halonen, s.44
  22. ↑ Halonen, s.46
  23. ↑ a b c d Nabhani Dynasty academic-accelerator.com. Viitattu 2.11.2023. (englanniksi)
  24. ↑ Halonen, s.48
  25. ↑ a b c Halonen, s.50-52
  26. ↑ a b Halonen, s.55
  27. ↑ Portuguese and Persian invasions Encyclopædia Britannica. Viitattu 2.11.2023. (englanniksi)
  28. ↑ a b c d Halonen, s.64-65
  29. ↑ a b Halonen, s.57-58
  30. ↑ a b Halonen, s.62-63
  31. ↑ Halonen, s.59
  32. ↑ Restoration of Omani rule Encyclopædia Britannica. Viitattu 2.11.2023. (englanniksi)
  33. ↑ Halonen, s.66-67
  34. ↑ a b Halonen, s.69-70
  35. ↑ Halonen, s.71
  36. ↑ a b c d e Halonen, s.79
  37. ↑ a b Halonen, s.101-102
  38. ↑ a b c d The Decline Role of Omani Ports ( 1856 – 1869) 29.9.2010. fanack.com. Viitattu 2.11.2023. (englanniksi)
  39. ↑ Saʿīd ibn Sulṭān Encyclopædia Britannica. Viitattu 2.11.2023. (englanniksi)
  40. ↑ a b c Halonen, s.85
  41. ↑ Azzan bin Qais, Sultan of Muscat and Oman memim.com. Viitattu 2.11.2023.
  42. ↑ Halonen, s.92-95
  43. ↑ Halonen, s.106
  44. ↑ a b c Periodic civil unrest Encyclopædia Britannica. Viitattu 2.11.2023. (englanniksi)
  45. ↑ Halonen, s.118
  46. ↑ a b The Omani Rebellions (1957-1960s) 29.9.2010. fanack.com. Viitattu 2.11.2023. (englanniksi)
  47. ↑ Halonen, s.112-116
  48. ↑ a b Halonen, s.166-167
  49. ↑ Halonen, s.167-168
  50. ↑ a b c d Halonen, s.170-171
  51. ↑ Oman: International orientation 29.9.2010. fanack.com. Viitattu 2.11.2023. (englanniksi)
  52. ↑ Oman’s Arab Spring 2011 29.9.2010. fanack.com. Viitattu 2.11.2023. (englanniksi)
  53. ↑ a b Sultanate of Haitham bin Tariq Encyclopædia Britannica. Viitattu 2.11.2023. (englanniksi)
  54. ↑ Halonen, s.172
Aasian valtioiden historia
  Afganistan   Arabiemiraatit   Armenia   Azerbaidžan   Bahrain   Bangladesh   Bhutan   Brunei
  Etelä-Korea   Filippiinit   Georgia   Indonesia   Intia   Irak   Iran   Israel
  Itä-Timor   Japani   Jemen   Jordania   Kambodža   Kazakstan   Kiina   Kirgisia
  Kuwait   Laos   Libanon   Malediivit   Malesia   Mongolia   Myanmar     Nepal
  Oman   Pakistan   Palestiina   Pohjois-Korea   Qatar   Saudi-Arabia   Singapore   Sri Lanka
  Syyria   Tadžikistan   Taiwan   Thaimaa   Turkki   Turkmenistan   Uzbekistan   Venäjä
  Vietnam   Hongkong   Macao
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Omanin_historia&oldid=22171159”