Avaa päävalikko

Safavidit olivat Persiaa hallinnut hallitsijasuku vuosien 1501 ja 1736 välillä. Suufilaisesta veljeskunnasta muodostuneen hallitsijasuvun kaudella kaksitoistašiialaisuudesta tuli Persian valtionusko ja voimakkaimmillaan valtakuntaa on pidetty šaahi Abbas I:n valtakaudella. Sittemmin safavidihallitsijoiden vaikutusvalta alkoi kuitenkin heiketä paikallisten mahtimiesten vallan kasvaessa. Lopulta paštujen sotaretki Persiaan johti Nadir Šahin valtaannousuun ja safavidien kauden päättymiseen.

Safavidit
1501–1736
Lippu
lippu

The maximum extent of the Safavid Empire under Shah Abbas I.png
Safavidien valtakunta laajimmillaan Abbas I:n valtakaudella.

Valtiomuoto kuningaskunta
Pääkaupunki Tabriz
Qazvin
Esfahan
Uskonnot kaksitoistašiialaisuus
Edeltäjä(t) Ak Kojunlu
Šervanšah
Seuraaja(t) Afšaridit

HistoriaMuokkaa

Safavidien hallitsijasuku sai nimensä suufilaisen veljeskunnan mukaan. Suufilaisuus on islamin mystinen suuntaus, joka korostaa etenkin henkilökohtaista jumalkokemusta. kun taas teologian, uskonnollisten lakien ja rituaalien merkitys on usein vähäisempää. Suufilaisuus oli näin helppo sovittaa muiden uskontojen käsityksiin ja monesti vasta islamiin kääntyneet kansat harjoittivatkin juuri suufilaisuutta. Tällaisiin kansoihin kuuluivat esimerkiksi monet turkkilaiset kansat. Safavidien suufilaisen veljeskunnan perustajana on pidetty mystikko Šaikh Safa al-Din al-Ardabilia, joka eli vuosina 1252–1334 Persian Azerbaidžanissa. Hänen seuraajiaan kutsuttiin safalaisiksi. Safalaisuus alkoi radikalisoitua myöhemmin 1400-luvulla, jolloin se alkoi saada myös šiialaisia piirteitä. Kannatusta liikkeellä oli etenkin Luoteis-Persiassa ja Itä-Anatoliassa asuneiden turkmeenipaimentolaisten keskuudessa. Safalaisuuden kannattajat alettiin tuntea myös punapäinä eli kizilbaš heidän käyttämiensä punaisten päähineiden mukaan. Liikkeen militarisoiduttua sen jäsenet alkoivat ottaa osaa etenkin Luoteis-Persian alueen valtakamppailuihin ja monet sen tuolloisista vaikuttajista saivat surmansa esimerkiksi Ak Kojunlu- ja Šervanšah-dynastioita vastaan käydyissä taisteluissa. Surmansa saaneisiin kuului myös liikkeen tuolloinen johtaja Sultan 'Ali (1489–1494), jonka jälkeen johtoon nousi Isma'il.[1]

Isma'ilista tuli safavidien dynastian perustaja hänen johtaessaan vuonna 1499 joukon kizilbaš-sotureita Gilanista ensin Šervanšah-dynastian pääkaupunkia Bakua vastaan ja myöhemmin myös Ak Kojunlu-ruhtinaita vastaan. Näin Luoteis-Persian hallitsijaksi noussut Isma'il kruunautti itsensä šaahiksi Tabrizissa laajentaen myöhemmin vielä valtakuntaansa Irakin ja Iranin ylängön alueille. Hän teki myös kaksitoistašiialaisuudesta valtakuntansa valtionuskon. Ennen pitkälti sunnalainen Persia šiialaistui ja šiialaisuudesta tuli myös Persian asukkaiden identiteetin tärkeä osa, joka erotti heidät sunnalaisista ryhmistä, kuten turkkilaisista, uzbekeista ja paštuista. Isma'ilin onnistui lyödä vihollisensa uzbekit vuonna 1510 käydyssä Mervin taistelussa, mutta lopulta hän menetti alueensa Itä-Anatoliassa hänen kärsittyään tappion osmaneille Čalderanin taistelussa vuonna 1514. Isma'il kuoli vuonna 1524.[1] Hänen seuraajakseen nousi tuolloin vain kymmenvuotias Tahmasp I. Kizilbašien eri ryhmittymän kamppailivat vaikutusvallasta ja uzbekit tekivät uusia hyökkäyksiä Persiaan. Čalderanin taistelun jälkeen musketteja ja kenttätykistöä hankkineen Persian armeijan onnistui kuitenkin ajaa uzbekit Amudarjan taakse. Tahmasp kuoli vuonna 1576 ilman selvää seuraajaa, mistä heräsi jälleen valtakamppailu.[2]

Safavidien Persiaa on pidetty sotilaallisesti ja poliittisesti voimakkaimmillaan šaahi Abbas I:n valtakaudella vuosina 1571–1629. Hän nousi valtaistuimelle syrjäytettyään isänsä ja hän uudisti maansa hallintoa ja armeijaa. Armejan riippuvuus kizilbašeista väheni ja osmanien sekä uzbekien edelleen jatkuvat levittäytymispyrkimykset pidettiin kurissa. Pääkaupunki siirrettiin Qazvinista suojaisampaan Esfahaniin. Toisaalta jotkin Abbasin uudistuksista johtivat lopulta myös valtakunnan heikentymiseen. Hallitsijasuvut kärsivät usein verisistä valtakamppailuista hallitsijan kuollessa. Tältä välttyäkseen Abbas eristi safavidien prinssit haaremeihin, jolloin he eivät pystyneet luomaan omaa valtapohjaansa ennen hallitsijan perillisen nousua valtaistuimelle. Tapa johti kuitenkin kokemattomien perillisten riippuvuuteen hoviherroista ja valta keskittyi Persian paikallisille mahtimiehille. Välitöntä romahdusta ei tapahtunut Abbasin kuoleman jälkeen paljolti Persian ulkoisten uhkien puutteen takia. Osmanien kiinnostus itää kohti leviämisestä loppui heidän valloitettuaan Irakin vuonna 1638. Uzbekit tekivät edelleen ryöstöretkiä, mutta he olivat vakavan uhan muodostamiseksi poliittisesti liian hajanaisia.[3]

Suhteellisen rauhallinen ajanjakso safavidien historiassa päättyi 1700-luvun alussa. Safavidit hallitsivat alueita Khorasanissa, jota myös Intian niemimaan mogulit tavoittelivat itselleen. Monet alueen asukkaista olivat sunnalaisia paštuja, joita painostettiin kääntymään šiialaisuuteen etenkin safavidien kauden loppuvaiheilla. Safavidien yritys palauttaa tilanne hallintaansa Kai Khosraun johtamalla sotaretkellä Kandahariin vuonna 1711 päättyi tappioon. Lopulta safavideihin kyllästyneet Ghelzait ja Abdalit perustivat omat riippumattomat valtakuntansa. Vuonna 1722 Kandaharin Ghelzai-hallitsija Mir Mahmud marssi Persiaan armeijansa johdossa. Maaliskuussa hän kohtasi safavidien viimeisen toimintakykyisen armeijan lähellä Esfahania. Safavidit lyötiin hajalle ja Esfahan vallattiin kuukausien piirityksen jälkeen. Safavidihallitsija Sultan Husain pakotettiin luopumaan kruunusta ja Mir Mahmud perusti lyhytikäisen Hutak-dynastian. Yksi safavidiprinssi oli kuitenkin paennut kaupungista Qazviniin, jossa paštuhallitsijalle vihamieliset safavidien Persian mahtihenkilöt julistivat hänet kilpailevaksi hallitsijaksi nimellä Tahmasp II. Tahmaspin alaisuudessa toimi myös kyvykäs sotilasjohtaja Nadir Khan, joka tunnettiin myöhemmin paremmin nimellä Nadir Šah. Nadir voitti Hutakit useissa taisteluissa, kunnes hän viimein vuonna 1729 valtasi takaisin myös pääkaupunki Esfahanin. Tahmasp II saattoi nyt palata vanhaan pääkaupunkiin, mutta hänestä oli tullut käytännössä Nadirin nukkehallitsija. Kolme vuotta myöhemmin hänet syrjäytettiin ja korvattiin hänen alaikäisellä pojallaan. Nadir hankkiutui kokonaan eroon safavideista vuonna 1736, jolloin hän julistautui itse šaahiksi.[4]

KulttuuriMuokkaa

 
Safavidien aikaisen taiteilija Reza Abbasin maalaus Kaksi rakastajaa.

Safavidien kauden aikainen visuaalinen taide sai vaikutteita il-kaanien aikana Persiaan saapuneista kiinalaisesta taiteista, joihin yhdistyi paikallinen persialainen perinne. Kauden visuaalista taidetta on kuvailtu elegantiksi ja aistilliseksi. Safavidien kauden maalaustaide esittää usein elämäniloisia aiheita, kuten rakkautta, musiikkia ja puutarhoja.[5]

Persialaisella kulttuurilla oli ollut voimakas vaikutus koko itäiseen islamilaiseen maailmaan jo ennen safavidien kautta ja sama ajtkui savafidien kaudella. Esimerkiksi persian kieli toimi Osmanien valtakunnan diplomaattisen kirjeenvaihdon kielenä ja ajan turkkilainen runous seurasi persialaisia muotoja. Erityisesti persialainen kulttuuri kukoisti Suurmogulien valtakunnassa, jossa persiaa käytettiin runouden, musiikin ja uskonnollisen ajattelun kielenä. Safavidien kauden šiialaisuudella oli toisaalta persialaista kulttuuria pääosin sunnalaisesta muusta islamilaisesta maailmasta eristävä vaikutus. Persialaisia runoilijoita oli muuttanut suurmogulien Intiaan ja kauden runoutta onkin kutsuttu joskus safavidirunoudeksi ja itse asiassa aikakauden perisalainen runous kukoisti turkkia hovikielenä käyttäneen safavidien Persian ulkopuolella. Kriitikoiden mielipiteet safavidirunoudesta ovat vaihdelleet ja sitä on kuvailtu joskus väljähtyneenä.[6]

Uskonnollisesti safavidien kautta on pidetty edeltäneitä vuosisatoja ahdasmielisempänä. Ääriajattelu kukoisti hovissa ja ulaman keskuudessa. Safavidivaltiolla ja šiialaisella papistolla oli läheinen yhteys. Suufilaisuus taantui älyllisen elämän kanavoituessa madrasoihin. Vähemmistöjen olot huononivat johtuen käsityksistä vääräuskoisten epäpuhtaudesta. Esimerkiksi juutalaiset määrättiin vuonna 1642 käyttämään vaatteissaan punaisia merkkejä, hienojen vaatteiden ja vyönauhojen käyttö kiellettiin ja juutalaisten sana oli arvoton oikeudessa. Juutalaisia rajoittivat myös lukuisat muut säännökset. Olot tosin vaihtelivat suuresti riippuen eri alueista. Joillakin paikkakunnilla koulutetut mullahit olivat juutalaisten, kristittyjen ja zarathustralaisten suojelijoita. Šiialaisuudessa Persian pyhien kaupunkien, kuten Qomin ja Mašhadin merkitys kasvoi, kun pääsy Irakin pyhättöihin vaikeutui osmanien vastaisten sotien takia. Šiialaisuuden hallitseva asema johti šiialaisen ajattelun kauteen, jota on kutsuttu Isfahanin kouluksi. Koulun edustajia olivat esimerkiksi Mir Damad, Mir Fenderski ja šeikki Baha'i.[6]

LähteetMuokkaa

  • Andrei Sergejeff: Afganistanin historia - Silkkitietä kulttuurien risteykseen. Gaudeamus Helsinki University Press, 2011. ISBN 978-952-495-219-4.
  • Michael Axworthy: Iranin historia. alkuteos: Iran: Empire of the Mind. A History from Zoroaster to the Present Day. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Into Kustannus Oy, 2007. ISBN 978-952-264-191-5.

ViitteetMuokkaa

  1. a b Sergejeff 2011, s. 120-124
  2. Sergejeff 2011, s. 131
  3. Sergejeff 2011, s. 137-138
  4. Sergejeff 2011, s. 139-143
  5. Sergejeff 2011, s. 196
  6. a b Axworthy 2007, s. 150-153