Hutak-dynastia
Hutak-dynastia oli paštutaustainen dynastia, joka hallitsi lyhyen aikaa 1700-luvulla suuria osia safavidien entisestä valtakunnasta. Dynastian perusti Ghelzaihin kuuluneen Hutak-klaanin päällikkö Mirwais Amir Khan, joka itsenäistyi vuonna 1709. Osia Persiasta valloitti hänen poikansa Mir Mahmud, joka julisti itsensä šaahiksi safavidien pääkaupunki Isfahanissa. Nadir Šah valtasi myöhemmin dynastian hallitsemat alueet takaisin ja Hutak-dynastian viimeinen tukikohta Kandahar kukistui vuonna 1738.
| Hutak-dynastia |
|
|---|---|
1709–1738 |
|
|
|
|
| Pääkaupunki |
Kandahar Esfahan |
| Edeltäjä(t) | Safavidit |
| Seuraaja(t) | Afšaridit |
Historia muokkaa
Persian safavidien šaahien valta oli alkanut rapistua 1600-luvun aikana. Valtakuntaan kuuluneet paštuvasallit Khorasanin alueella pysyivät pitkään uskollisina valtakunnalle tästä huolimatta ja Ghelzait tukivat šaahia etenkin mogulien Kandaharille muodostaman uhan takia. Useampi eri tekijä alkoi kuitenkin levittää Persian vastaista mielialaa paštujen keskuudessa. Safavidien valtakauden loppupuolella šiialainen keskushallinto alkoi painostaa kääntymistä virallisen islamin suuntaukseensa valtakunnan itäalueilla, jossa perinteisesti suufilaisuutta harjoittaneet kansat mielsivät itsensä sunnalaisiksi. Tilannetta pahensivat safavidien taitamattomat kuvernöörit. Vuonna 1709 Ghelzaihin kuuluneen Hutak-klaanin päällikkö Mirwais Amir Khan surmasi Kandaharin savafidikuvernöörin taistelussa. Hän tunnusti myös mogulien muodollisen ylivallan alueella, mutta käytännössä hän nousi heistä itsenäisen dynastian johtoon, joka tuli tunnetuksi hänen klaaninsa nimen mukaan nimellä Hutak-dynastia. Dynastian asema vakiintui, kun Ghelzait löivät kaksi vuotta myöhemmin kenraali Kai Khosraun johtaman safavidien hyökkäyksen. Voiton jälkeen myös Heratia hallinneet Abdalit julistautuivat itsenäiseksi Safavidien valtakunnasta. Uuden dynastian sisäinen valtataistelu oli ankaraa ja esimerkiksi vuonna 1715 kuolleen Mirwaisin seuraaja murhattiin hieman hänen valtaannousuunsa jälkeen.[1]
Sisäisistä riidoistaan huolimatta Hutak-dynastia alkoi kymmenisen vuoden kuluttua Kai Khosraun joukoista otetun voiton jälkeen levittää valtaansa Persiaan. Mirwaisin poika Mir Mahmud oli vallannut Kermanin jo vuonna 1720, mutta hän joutui palaamaan ensimmäiseltä hyökkäykseltään takaisin. Toinen hyökkäys tehtiin kahden vuoden kuluttua. Vuonna 1722 Mir Mahmoud johti 20 000:n miehen armeijan Kermanin ja Jazdin kautta aina safavidien pääkaupunki Isfahaniin saakka. Hänen onnistui voittaa ylivoimaiset persialaiset Gulnabadin taistelussa kaupungin ulkopuolella, mitä seurasi kuukausia kestänyt piiritys. Lopulta Isfahan antautui ja safavidišaahi Sultan Husain jäi paštujen vangiksi. Safavidien valtakunta oli luhistunut. Voittonsa jälkeen Mir Mahmud pyrki nostamaan itsensä šaahiksi. Sultan Husain pakotettiin luopumaan kruunustaan ja Mir Mahmud nai tämän tyttären. Safavidien valtakunnan käytännössä itsenäiset mahtimiehet eivät kuitenkaan aikoneet tunnustaa uutta hallitsijaa. Sen sijaan he asettuivat pääkaupungista paenneen safavidiprinssin puolelle, joka nostettiin Qazvinissa kilpailevaksi šaahiksi nimellä Tahmasp II. Persian kaaoksen viimeistelivät ulkovallat. Osmanien valtakunta hyökkäsi lännestä vallaten Kermanšahin ja Hamadanin, minkä lisäksi Venäjän keisarikunta lähetti armeijan Persian luoteisiin maakuntiin estääkseen Osmaneja valtaamasta Persiaa yksinään. Mir Mahmudista tuli vainoharhainen ja hän alkoi surmata todellisia ja kuviteltuja kilpailijoitaan. Lopulta hänet surmasivat hänen omat miehensä vuonna 1725. Mir Mahmudin seuraajaksi nousi Hutak-ylimystöön kuulunut Ašraf Khan, mutta Kandaharissa hallinnut Mir Mahmudin veli kieltäytyi tunnustamasta tätä ja Ghelzait jakautuivat näin kahtia. He muodostivat tästä huolimatta merkittävän sotilaallisen tekijän ja heidän onnistui esimerkiksi kukistaa osmanien armeija. Yritys tehdä sama venäläisille tosin epäonnistui suurin tappioin.[1]
Tällä välin safavidihallitsija Tahmasp II:n taustalla käytiin verinen valtataistelu perisalaisten mahtimiesten välillä, jonka voittajaksi nousi lopulta Nadir Khan. Nadir oli muodollisesti Tahmaspin alamainen, mutta todellisuudessa hän käytti enemmän käskyvaltaa. Nasir alkoi yhdistämään hajonnutta valtakuntaa kukistaen ensin Heratin ja Farahin Abdalit. Nasir alkoi kutistaa hutakien alueita nopeasti ja vuonna 1729 hän oli edennyt Isfahanin ulkopuolelle. Ašraf Khan kohtasi Nasirin taistelussa, joka päättyi paštujen murskatappioon. Ašraf pakeni ghelzaiden viimeiseen tukikohtaan Kandahariin, jossa hänet murhattiin. Nadir hankkiutui eroon safavidinukkehallitsijastaan vuonna 1736 nostaen itsensä šaahiksi. Hän valtasi takaisin osmaneille menetetyt alueet ja neuvotteli venäläisten vetäytymisen näiden valtaamilta alueilta. Seuraavaksi hän kukisti Heratin kapinoineet Abdalit, jotka liittyivät tappion jälkeen hänen joukkoihinsa. Seuraava kohde oli Ghelzaiden hallitsema Kandahar, joka kukistui maaliskuussa vuonna 1738. Kandahar hävitettiin ja Ghelzaiden johtohahmot karkotettiin eri puolille Persiaa. Nadir oli palauttanut Persian yhtenäisyyden ja hän jatkoi valloitusretkiään sen vanhojen rajojen ulkopuolelle.[1]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c Andrei Sergejeff: Afganistanin historia - Silkkitietä kulttuurien risteykseen, s. 139-144. Gaudeamus Helsinki University Press, 2011. ISBN 978-952-495-219-4. (englanniksi)