Suufilaisuus

islamin suuntaus

Suufilaisuus (arab. تصوف‎, taṣawwuf) on islamin kansanomainen ja uskonnollista mystiikkaa korostava virtaus ja uskonnollis-poliittinen liike, joka alkoi kehittyä 1100-luvulla seurauksena siitä, että islamilainen uskonoppineiden luokka oli vähitellen vieraantunut kansasta ja muodostunut itseensä sulkeutuneeksi oppineistoksi.[2] Sana suufi on luultavasti johdettu arabian sanasta villa (arab. صوف, suuf), koska suufeilla oli tapana pukeutua vaatimattomaan villakauhtanaan.[3] Suufilaisuuden esikuvia oli mahdollisesti Syyrian kristillisten munkkien harjoittama asketismi.[2]

Tanssivat derviššit etsivät yhteyttä Jumalaan tanssin avulla. Tanssin käyttö tähän tarkoitukseen kuuluu vain suufilaisuuden turkkilaiseen mevlevi-suuntaukseen.[1]

HistoriaaMuokkaa

Kuuluisa bagdadilainen uskonoppinut Al-Ghazali (1057–1111) loi pohjaa suufilaisuudelle, kun hän hylkäsi työnsä oppineita kouluttavassa madrasassa ja vetäytyi mystikko-askeetiksi. Hän katsoi, että madrasoiden opetuksella ei enää ollut yhteyttä ikuisen elämän tavoitteluun. [2] Uskonnolliseen virkamieskoulutukseen keskittyneet madrasat olivat syntyneet 1000-luvulla seldžukkien valtakunnassa Lähi-idässä ja levinneet koko islamilaiseen maailmaan.[4] Mahdollisesti ne olivat osasyynä islamilaisen papiston eli ulaman virkamiehistymiseen ja papiston asenteen muuttumiseen elitistiseksi.[2]

Pian al-Ghazalin kuoleman jälkeen muslimit alkoivat perustaa miesryhmiä eli veljeskuntia, jotka ryhtyivät harjoittamaan uskontoa valitsemiensa johtajien ympärillä.[5] Toisinaan tällaiset ryhmät myös asuivat yhdessä. Näiden suufilaisten veljeskuntien toiminta palveli tavallisten ihmisten uskonnollisia tarpeita, ja niiden rituaalit ja opit poikkesivat usein virallisesta islamista. Suuria ristiriitoja kuitenkin vältettiin, ja uskonoppineet sietivät veljeskuntia, joiden kautta tavallinen kansa kuitenkin pysyi islamilaisessa kontrollissa. Myös islamin rajoja määrittelevässä Ammanin julistuksen lisäpöytäkirjassa 2005 vahvistettiin erikseen, että suufilaisuus ei ole uskosta luopumista.[6] Veljeskuntien mestarit muodostivat silti perinteisestä ulamasta poikkeavan oman luokkansa.[2]

Veljeskunniksi järjestyneessä muodossa suufilaisuus muuttui 1200-luvulla suurten joukkojen uskonnollispoliittiseksi liikkeeksi. Se edusti etenkin maaseudun ja heimoyhteisöjen vastarintaa kansasta etääntynyttä kaupunkilaista islamia vastaan.[7][8] Afrikassa suufilaiset veljeskunnat olivat tärkeitä islamin leviämisessä kauppakeskuksista maaseudulle.[9]

Useimmat suufilaiset veljeskunnat olivat sunnalaisia, mutta on myös muutamia šiialaisia veljeskuntia.[10]

Opin sisältöjäMuokkaa

Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan suufilaisuuden kolme muotoa ovat asketismi, mystiikka ja mystinen filosofia.lähde?

Veljeskunnista käytetty arabialainen sana tariqa (arab. طريقة) tarkoittaa tietä ja muslimin hengellistä polkua välittömään tietoon Jumalasta. [11] Käsitettä suufilaisuus käytetään monenlaisista näkemyksistä ja käytännöistä, sillä veljeskuntia johtavat sheikit irtautuivat virallisesta islamista.[2] Kullakin veljeskunnalla oli omat rituaalinsa ja käytäntönsä. Jotkut suuntaukset olivat puhdasoppisia ja toiset lähes rajatapauksia.[9] Yksi radikaaleimmista suufilaisuuden muodoista on 1100-luvun lopulla vaikuttanut Qalandar-liike, jonka jäsenet arvostelivat avoimesti konservatiivista kulttuuria ja käyttäytyivät anarkistisesti.lähde?

Myös suufilaisuudessa syntyi opillista kirjallisuutta. Suufilaiset harjoittivat mystistä teologiaa ja siihen liittyviä tieteitä, mutta laiminlöivät kuitenkin muut opilliset perinteet, minkä takia suufilaisuus ei koskaan noussut hallitsemaan uskonoppineiden koulutusta madrasoissa.[2] Suufit hyväksyvät, tosin jossain määrin valikoivasti, šarian Jumalan lakina.[2] Heidän mystinen filosofiansa ei tarkoittanut esimerkiksi pasifismia. Suufilainen oppinut Ibn Arabi (k. 1240) korosti jihadia henkisenä kilvoitteluna, mutta kirjoitti myös jihadista taisteluna Jumalan tiellä uskottomia vastaan.[12]

Suufit lainaavat teoksissaan Koraania vapaasti ja ovat kirjoittaneet sille selitysteoksia. Suufilaisuuden laaja kirjallinen ja muu kulttuurinen perintö sisältää muun muassa Jalal al-Din Muhammad Rumin ja Amir Khusron runoutta ja qawwali-musiikkia.lähde?

Henri Bromsin mukaan suufilainen rakkausmystiikka keksittiin Persiassa, missä melkein kaikki runoilijat olivat suufeja. Rakkaudella oli tärkeä asema tiedon tikapuina Koraanin jäädessä sivuun. Laulettiin viinistä, mutta tarkoitettiin suufiklassikoiden kiellettyä tietoa. Suurmogulien valtakunnan myötä persialainen kirjallisuus ja suufilaisuus siirtyivät myös Intiaan, missä suufilainen rakkausmystiikka sai innostuneen vastaanoton.[13] Intialaisessa islamissa fakiirit olivat suufilaisia askeetteja.[14]

Suufilaisia filosofejaMuokkaa

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  • Bennison, Amira K.: The Great Caliphs. The Golden Age of the Abbasid Empire. I.B. Tauris, 2011. ISBN 978-1-84885-976-0. (englanniksi)
  • Broms, Henri: Saudisamppanjaa. Suomalaisena islamin maailmassa. Terra Cognita, 2003. ISBN 952-5202-68-2.
  • Hämeen-Anttila, Jaakko: Jumalasta juopuneet: Islamin mystiikan käsikirja. Helsinki: Basam Books, 2002. ISBN 952-9842-61-9.
  • Hämeen-Anttila, Jaakko: Todellisuuden maailmat: Runoja ja proosaa islamin mystikoilta. Helsinki: Basam Books, 2002. ISBN 952-9842-62-7.
  • Lapidus, Ira, M.: ”Tribes and State Formation in Islamic History. Teoksessa: Philip S. Khoury & Joseph Kostmer (toim.)”, Tribes and State Formation in the Middle East. University of California Press, 1990.
  • Maristo, Joonas & Sergejeff, Andrei (toim.): Sanasto. Teoksessa: Aikamme monta islamia, s. 317–323. Gaudeamus, 2015. ISBN 978-952-495-371-9.
  • Robinson, David: Muslim Societies in African History. Cambridge University Press, 2011 (1. painos 2004). ISBN 978-0-521-53366-9. (englanniksi)
  • Watt, William Montgomery: Islam and the Integration of Society. Routledge, 1961.

ViitteetMuokkaa

  1. Maristo & Sergejeff 2015, s. 322
  2. a b c d e f g h Watt 1961, s. 244-238
  3. Haeri, Fadhlalla: Islam, s. 84. Tammi, 1996.
  4. Bennison, 2011, s. 44
  5. Schimmel. Annemarie: Sufism Encyclopaedia Britannica. Viitattu 23.6.2022.
  6. Three Points of the Amman Message 2020. The Official Web Page of the Amman Message.
  7. Robinson 2004, s. 102
  8. Lapidus 1990. s. 43-44
  9. a b Robinson 2004, s. 19
  10. Hämeen-Anttila, Jaakko: Islamin monimuotoisuus, s. 79–80. Gaudeamus, 1999.
  11. tariqa Encyclopaedia Britannica. Viitattu 10.7.2022.
  12. Cook. D.: Understanding jihad, s. 38–39. University of California Press, 2005.
  13. Broms 2003, s. 179–182
  14. Baul-Fakirs of Nadia Go to Japan[vanhentunut linkki] Indo Festival

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Arberry, A. J.: Sufilaisuus: Kuvaus islamin mystikoista. (Sufism: An Account of the Mystics of Islam, 1950.) Suomentanut Heikki Eskelinen. Espoo: Biokustannus, 1995. ISBN 951-9413-60-X.
  • Hallenberg, Helena & Perho, Irmeli: Heijastuksia valosta: Mystikkojen islam. Helsinki: Palmenia: Helsinki University Press, 2008. ISBN 978-951-570-736-9.

Aiheesta muuallaMuokkaa

 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suufilaisuus.