Israelin–Palestiinan konflikti

aseellinen konflikti Lähi-idässä vuodesta 1948

Israelin–Palestiinan konflikti on vuonna 1948 perustetun Israelin valtion ja palestiinalaisten arabien välinen kiista, joka on samalla osa laajempaa Israelin ja arabimaiden välistä vihamielisyyttä. Kiista koskee Israelin valtion olemassaoloa, sen rajoja sekä juutalaisten ja arabien suhteita juutalaisuudelle ja islaminuskolle tärkeässä Palestiinassa Välimeren ja Jordan-joen välissä.

Israelin–Palestiinan konflikti
Osa Arabien–Israelin konfliktia
Palestiinalaishallinnon alueet ja Israelin siirtokunnat Länsirannalla ja Gazassa, 2007
Palestiinalaishallinnon alueet ja Israelin siirtokunnat Länsirannalla ja Gazassa, 2007
Päivämäärä:

1948 – nykyaikaan

Paikka:

Israel, Palestiinalaisalueet

Lopputulos:

Meneillään

Osapuolet


Palestiinalaiset

Israel
Rauhanprosessi
Britannian ja Ranskan tekemässä Sykes-Picot sopimuksessa 8. toukokuuta 1916 Lähi-itä jaettiin maiden etupiireihin. A= Ranskan etupiiri, B = Britannian etupiiri.

1880-luvulla juutalainen kansallisuusaate eli sionismi herätti toiveen kansallisen kodin perustamisesta Raamatun Luvattuun maahan. Seurauksena oli muuttoaaltojen (alija) sarja, joista ensimmäiselle antoi sysäyksen Aleksanteri II:n murhaa 1881 seurannut juutalaisten joukkovaino Venäjällä.[1] Juutalaiset toivat mukanaan vaurautta ja työpaikkoja, jolloin Palestiina alkoi vetää puoleensa myös arabeja koko Lähi-idän alueelta.[2]

Kansallismielinen arabisivistyneistö varoitti osmanihallintoa vuonna 1891 siitä, että massamuutto oli uhka maan "arabiluonteelle", ja juutalaiset voisivat syrjäyttää alkuperäisväestön.[3] Keväällä 1920 alkoivat ensimmäiset väkivaltaisuudet, joissa arabit surmasivat juutalaisia ja hävittivät synagogia.[4] Väkivaltaisuudet lisääntyivät ja purkautuivat suuremmiksi vuonna 1929, 1936 ("arabikapina") ja 1947. Juutalaiset vastasivat kostoiskuilla, jotka ajoittain laajenivat avoimeksi sodankäynniksi.[5] Israelin itsenäistyttyä konflikti kärjistyi kolmeksi Israelin ja arabimaiden väliseksi sodaksi vuosina 1948, 1967 ja 1973. Ne kaikki päättyivät Israelin voittoon ja sen hallitsemien alueiden laajentumiseen. Sotien seurauksena oli myös palestiinalaisten pakolaisuus.

Konfliktia on yritetty ratkaista kahden valtion mallilla, jota YK vaati vuonna 1947 päätöslauselmassa 181.[6] Ehdotuksessa alue jaettaisiin juutalais- ja arabivaltioihin, minkä lisäksi Jerusalem olisi kansainvälisesti hallittu erillinen alue. Juutalaiset hyväksyivät, mutta arabit torjuivat ehdotuksen.[7] Sen toteutumista oltiin lähimpänä Oslon neuvotteluissa vuonna 1993 ja Camp Davidin kokouksessa vuonna 2000.[8] YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmissa 242 (1967) ja 338 (1973) vaadittiin Israelia vetäytymään valloittamiltaan alueilta ja kaikkia osapuolia luopumaan väkivallasta. Israel hyväksyi ratkaisuehdotukset, mutta PLO ja osin myös arabimaat torjuivat ne.

Joidenkin mielestä konfliktin syynä on erimielisyys Israelin rajoista ja palestiinalaispakolaisten asemasta.[9] Toisten mielestä kyseessä on uskonnollinen konflikti, jonka taustalla on myös arabimuslimien kokema nöyryytys sen johdosta, että heikkoina pidetyt juutalaiset ovat perustaneet oman valtion islamilaisen maailman sydämeen.[10]

Yleiskatsaus muokkaa

 
Israelin ja palestiinalaisalueiden rajat eri aikoina.

Kansainvälinen yhteisö on pyrkinyt neuvottelemaan kompromissiratkaisuja konfliktiin. YK:n yleiskokous hyväksyi 29.11.1947 suunnitelman Palestiinan jakamisesta arabi- ja juutalaisvaltioihin.[11] Israel julistautui sen mukaisesti itsenäiseksi 14. toukokuuta 1948. Tällöin käynnissä jo ollut sisällissota juutalaisten ja arabien välillä kuitenkin laajeni kansainväliseksi, kun Egyptin, Syyrian, Jordanian, Libanonin ja Irakin armeijat hyökkäsivät Israeliin.[12][13] Sota päättyi Israelin voittoon, missä sen haltuun jäi YK:n suunnitelmaa laajempi maa-alue. Arabiväestöä pakeni tai karkotettiin juutalaisvaltion haltuun joutuneilta alueilta.

Itsenäisyyssodan jälkeen on käyty kaksi lyhyttä arabivaltioiden aloittamaa sotaa. Vuonna 1967 kuuden päivän sodassa Egyptiä, Jordaniaa ja Syyriaa vastaan Israel valtasi Siinain niemimaan, Gazan kaistan, Länsirannan eli Juudean ja Samarian sekä Golanin kukkulat. Myös vuonna 1973 Jom Kippur -sodassa Syyriaa ja Egyptiä vastaan Israel selviytyi voittajaksi. Vuonna 1977 Israel ja Egypti solmivat rauhan, jossa Siinai siirtyi Egyptille.

Konfliktiin on haettu ratkaisua jo vuonna 1947 esillä olleesta kahden valtion mallista. Uuden ehdotuksen mukaan Länsirannasta ja Gazasta olisi muodostettu itsenäinen Palestiinan valtio. Juutalaiset äänestivät päätöslauselma 181:n puolesta. Lähimpänä sitä oltiin vuonna 1993 Oslossa, jolloin Israel ja Palestiinan vapautusjärjestö PLO tunnustivat toisensa. PLO:n suunnanmuutos johti kuitenkin sitä radikaalimman Islamilaisen vastarintaliikkeen eli Hamasin välisiin väkivaltaisuuksiin ja lopulta Hamasin nousuun vallanpitäjäksi Gazan kaistalla vuonna 2007.

PLO on ollut ajoittain valmis hyväksymään kuuden päivän sotaa edeltäneet vuoden 1949 aselepolinjan rajat, missä Gaza, Länsiranta ja Itä-Jerusalem jäivät Israelin ulkopuolelle. Vuoden 1967 jälkeen juutalaisten siirtokunta-asutus on kuitenkin levittäytynyt näiden rajojen yli Israelin miehittämille alueille. Vuonna 2005 Israel purki siirtokunnat Gazasta ja vetäytyi sieltä.

Pitkään jatkuneessa konfliktissa Gazan tilanne on muodostunut humanitaarisesti vaikeimmaksi, sillä terroristijärjestöksi luokitellun Hamasin saatua vallan Gazassa sieltä on hyökätty eri tavoin Israeliin, mihin Israel on vastannut väkivaltaisilla vastatoimilla sekä Gazan kaistan saarrolla. Myös Egypti on sulkenut rajansa Gazaan estääkseen terrorin leviämisen. Hamasin käyttämiä keinoja Israelia vastaan ovat olleet Kassam-raketit, hyökkäystunnelit ja tulipalojen sytyttäminen.

Konfliktin ajoittaisia kärjistymiä ovat olleet mellakointia ja terroria välineenä käyttäneet palestiinalaisten kansannousut eli intifadat. Ensimmäisessä intifadassa (1987–1993) kuoli 1 551 palestiinalaista ja 422 israelilaista ja toisessa (2000– 2005) 1 116 israelilaista ja 4 066 palestiinalaista. Vuonna 2006 Gazasta ammutut raketit johtivat Israelin väkivaltaisiin vastatoimiin ("Operaatio kesäsade").[14] Vastauksena raketti-iskuihin Israel katkaisi keväällä 2008 polttoainetoimitukset Gazaan ja aloitti joulukuussa hyökkäyksen, jossa kuoli yli tuhat palestiinalaista.[15] Hyökkäys toistui vuonna 2014 ("Operaatio suojaava reuna"). Israel pyrki tuhoamaan Hamasin hyökkäystunnelit ja raketit. Toukokuussa 2021 Hamas aloitti jälleen massiivisen rakettitulituksen Gazasta Israeliin, mihin Israel vastasi ilmaiskuilla.[16]

Historia muokkaa

1880 – 1920: Osmanien imperiumi muokkaa

Pääartikkelit: Sionismi ja Balfourin julistus
 
Juutalaisia maahanmuuttajia ensimmäisen alijan aikaan 1880-luvulla.

Israelin–Palestiinan-konfliktin juuret löytyvät 1880-luvulla alkaneesta Euroopan juutalaisten muutosta raamatulliseen Eretz Yisraeliin (Israelin maahan) eli Palestiinaan, joka tuolloin kuului Osmanien imperiumiin.[17] Jerusalemissa olevan kukkulan mukaan "sionisteiksi" itseään kutsuvat juutalaiset sai liikkeelle ikivanha messiaaninen unelma luvatusta maasta, mutta myös Venäjällä puhjenneet juutalaisvainot eli pogromit. Kaikkialla Euroopassa 1800-luvulla syntyneet kansalliset liikkeet vahvistivat osaltaan ajatusta omasta kansallisvaltiosta myös juutalaisille. Järjestäytymättömälle liikkeelle antoi suunnan Theodor Herzl kirjalla Der Judenstaat (1896) ja järjestämällä Baselissa seuraavana vuonna ensimmäisen sionistisen kongressin.[18]

Välimeren ja Jordan-joen välinen alue eli "Palestiina" (roomalaisten antama nimitys) oli 1800-luvun jälkipuoliskolla harvaan asuttua takamaata, jonka yli olivat vyöryneet lukuisat valloittajat ajanlaskun alun jälkeen (roomalaiset, persialaiset, roomalaiset, arabit, ristiretkeilijät, arabit, turkkilaiset). Se ei kuitenkaan muodostanut omaa hallinnollista kokonaisuuttaan. Esimerkiksi Osmanien valtakunnassa 1800-luvun lopulla sen eteläosaa hallittiin Istanbulista ja pohjoista ensin Damaskoksesta ja sitten Beirutista.[18]

Vuonna 1881 Palestiinassa asui 450 000 arabia, joista noin 90 % oli muslimeja ja loput kristittyjä sekä 25 000 juutalaista. Melkein kaikki juutalaiset asuivat Jerusalemissa, joka oli lähes puhdas juutalaiskaupunki, kun taas arabit asuivat maaseudun pikku kylissä suurtilojen vuokraviljelijöinä.[19] Vuosien 1882–1903 ensimmäinen muuttoaalto eli alija toi maahan 30 000 juutalaista pääasiassa Itä-Euroopasta.[20] Muuttajien tavoitteena oli luoda juutalaiskaupunkien ja maaseutuasutusten verkosto, missä saavutettaisiin ensin juutalaisväestön enemmistö ja joka voisi myöhemmin nousta itsenäiseksi juutalaisvaltioksi. Tätä tarkoitusta varten tulokkaan pyrkivät ostamaan maata suurviljelijöiltä ja Osmanien valtakunnalta. [18]

Toinen alija vuosina 1904–1914 toi Palestiinaan 40 000 uutta muuttajaa, jotka usein olivat yhteisomistukseen uskovia sosialisteja.[21] Juutalaisten kokonaismäärä oli vuonna 1914 noin 60 000 –85 000.[22] Ensimmäisen ja toisen muuttoalueen köyhät juutalaiset perustivat maataloussiirtokuntia rannikon ja Jordan-laakson alangoilta ostamilleen maille, jotka usein olivat harvaa asuttuja, soisia ja alttiita beduiinien ryöstelyille.[18] Osmanit kuitenkin karkottivat noin puolet toisen alijan aikana muuttaneista vuoteen 1914 mennessä, jolloin ensimmäinen maailmansota keskeytti maahanmuuton.[23][24] Sodan jälkeen ja Osmanien valtakunnan kärsimän tappion myötä juutalaisten muutto Palestiinaan virisi uudelleen. Kolmas alija vuosina 1919–1923 toi maahan 40 000 uutta juutalaissiirtolaista.[25]

Aikaisemmin harvaan asuttu alue alkoi saada muuttoaalloista lisää väestöä. Euroopasta tulleet juutalaiset toivat mukanaan vaurautta, mikä synnytti työpaikkoja sekä maataloudessa että teollisuudessa. Sen johdosta Palestiinan alue alkoi vetää puoleensa myös arabeja koko Lähi-idän alueelta. Juutalaisia oli Palestiinassa vuonna 1881 noin 25 000, mutta vuonna 1947 jo 630 000. Arabien määrä kasvoi samaan aikaan 450 000:sta 1,3 miljoonaan.[26]

Palestiinaan alkoi myös muodostua Israelin tulevan itsenäisyyden keskeisiä kansallisia instituutioita. Toisen alijan aikana ja sen jälkeen perustettiin ensimmäiset puolueet, päärabbinaatti, ensimmäiset sotilaalliset järjestöt ja ensimmäinen moderni juutalainen kaupunki Tel-Aviv. Heprean kieltä ryhdyttiin elvyttämään, syntyi hepreankielinen lehdistö ja kirjallisuus, ja hepreasta tuli yhteinen kieli.[27]

Orastava konflikti muokkaa

Benny Morrisin mukaan ensimmäisten muuttoaaltojen juutalaiset pitivät alueen arabiväestöä Arabiasta tulleina tunkeilijoina ja mahdollisina vihollisina. Arabit vuorostaan pitivät juutalaisia itselleen vieraina, omituisina, vääräuskoisina ja epämääräisesti uhkaavina.[28] Morris toteaa, että Osmani-imperiumi suhtautui juutalaistulokkaisiin vihamielisesti jo uskonnollisista syistä, sillä Koraanissa juutalaiset olivat "apinoita ja sikoja".[29] Hannu Juusola ei pidä uskontoa kasvavan vastakohtaisuuden syynä, vaan arabinationalismia.[30] Morrisin mukaan Palestiinan arabit identifioituivat Osmanien monikansallisen valtion alamaisiksi, muslimeiksi, arabeiksi, tietyn kylän asukkaiksi ja tietyn suvun ja klaanin jäseniksi. Sen sijaan 1880-luvulla ei ollut vielä merkkejä myöhemmin alkaneesta arabinationalismista. Nationalismin aate alkoi kuitenkin levitä Euroopasta ensin Damaskoksessa, Beirutissa ja Bagdadissa asuvan arabieliitin keskuuteen. Jo vuonna 1891 se vetosi Istanbuliin ja varoitti, että sionistinen muutto ja uudet asutukset alkoivat muodostua uhaksi maan "arabi"luonteelle ja voisivat jopa syrjäyttää alkuperäisen väestön. "Juutalaiset vievät kaiken maan muslimeilta, ottavat kaupan käsiinsä ja tuovat maahan aseita".

Vuonna 1899 Jerusalemin suurmufti Taher al-Hussein (Amin al-Husseinin isä) vaati, että vuoden 1891 jälkeen muuttaneet juutalaiset tulisi karkottaa tai painostaa lähtemään.[31] Epäilijät pelkäsivät, että juutalaisten muutosta oli nähty vasta sen alku, ja että juutalaisilla olisi resursseja juutalaistaa koko maa. He eivät katsoneet velvollisuudekseen ottaa vastaan Euroopassa vainottuja juutalaisia eivätkä ymmärtäneet, että venäjää puhuvilla oudoilla tulokkailla olisi jokin historiallinen oikeus heidän maaperäänsä. Jerusalemin pormestari kirjoitti vuonna 1899 Ranskan juutalaiselle päärabbille kirjeen, jossa myönsi, että teoriassa sionismi oli hieno aate, mutta maa oli jo asuttu. Hän jatkoi: "Jumalan nimessä, antakaa Palestiinan pysyä rauhassa". Kirjeeseen vastasi Theodor Hertzl, joka lupasi, että juutalaiset toisivat Palestiinaan vaurautta sekä arabeille että juutalaisille. Juutalaiset eivät tuoneet sotaa, eikä heitä tarvinnut pelätä. [31]

Vaikka Osmanihallinto saatiin ryhtymään joihinkin rajoituksiin, tehottomuus ja korruptio aiheuttivat sen, ettei torjuntatoimiin ryhdytty ennen maailmansodan puhkeamista. Juutalaiset pitivät myös matalaa profiilia eikä itsenäisestä valtiosta puhuttu julkisesti. Juutalaiset muuttajat eivät juuri kohdanneet väkivaltaa arabien taholta ensimmäisten 25 vuoden aikana muuttoliikkeen alusta. Arabeilla ei ollut vielä poliittisia mielipiteitä asiasta, ja väkivallanteot olivat lähinnä kriminaalien tekemiä. Tavanomaista riitaa syntyi siellä täällä myös maankäyttöoikeuksista.[32]

Vuosina 1909–1914 väkivalta lisääntyi (yhteensä 12 juutalaista surmattiin) ja se alkoi saada nationalistisia sävyjä. Sionisteja alettiin kutsua "uusiksi ristiretkeläisiksi", ja heidän maanhankintaansa yritettiin jarruttaa. Alkoi esiintyä antisemitististä propagandaa, jonka mukaan juutalaiset tappavat, ryöstävät ja raiskaavat musliminaisia ja lapsia.[32]

1920–1948: Palestiinan brittiläinen mandaatti muokkaa

 
vuosien 1936-1939 kapinassa
 
YK:n vuoden 1947 Palestiinan jakosuunnitelma. Keltaiset alueet kuuluivat palestiinalais- ja oranssit juutalaisvaltioon. Jerusalem ja sen ympäristö olisivat olleet kansainvälisessä hallinnossa.

Ensimmäisessä maailmansodassa Iso-Britannia otti alueen hallintaansa. Aikana ensimmäisen maailmansodan jälkeen muutto kiihtyi, koska tulijoita houkutti Britannian Balfourin julistuksessa lupaama oikeus perustaa "kansallinen koti" Palestiinaan.

Brittihallinto nimitti vuonna 1921 Palestiinan alueen muslimiväestön johtoon Amin al-Husseinin, josta 11.4.1921 tehtiin Jerusalemin suurmufti.[33][34] Ainakin vuodesta 1919 lähtien tämä oli järjestänyt hyökkäyksiä juutalaisia siirtolaisia vastaan.[35]

Vuonna 1922 Palestiinasta tehtiin Kansainliiton päätöksellä Britannian mandaattialue, josta pian erotettiin 3/4 eli Jordanjoen itäpuoli Transjordaniaksi.[36] Toisen maailmansodan päättyessä juutalaisia oli alueilla jo 650 000 ja holokaustin juuriltaan ajamat Euroopan juutalaiset saapuivat suurena aaltona perustamaan uutta valtiota.

Juutalaisten muutto Palestiinaan lisäsi jännitettä uusien tulijoiden ja paikallisen arabiväestön kesken. Vain viikkoja al-Husseinin nimittämisen jälkeen hän oli mukana aiheuttamassa mellakoita juutalaisia vastaan Petah Tikvahissa ja Jaffassa, missä 43 juutalaista murhattiin.[33] Jaffan mellakoiden seurauksena juutalaiset perustivat puolisotilaallisen Haganah-järjestön puolustamaan juutalaisväestöä. Väkivaltaisuudet saivat jatkoa vuonna 1929, jolloin arabit suorittivat joukkomurhan ja etnisen puhdistuksen Hebronin kaupungissa. Juutalaisia vastaan suunnatut veriteot saivat jatkoa vuosien 1936-1939 kapinassa. Palestiinalaiset muodostivat 1930- ja 1940-luvuilla yhteyksiä Natsi-Saksaan ja palestiinalaisten johtaja, mufti Mohammad Amin al-Hussein oli tunnettu natsisympatioistaan [37] ja julisti muun muassa pyhän sodan natsien vihollista Isoa-Britanniaa vastaan.

1920- ja 1930-lukujen väkivaltaisuudet saivat britit etsimään ratkaisua juutalaisten ja palestiinalaisten välille. Peelin komissio ehdotti vuonna 1937 alueen jakamista juutalaisten ja palestiinalaisten kesken ja vuoden 1939 valkoinen paperi yhden valtion ratkaisua, jossa juutalaisten maahanmuutolle asetetaan kiintiö, ja maan ostamista arabeilta rajoitetaan.

Toisen maailmansodan jälkeen juutalaiset puolisotilaalliset organisaatiot kävivät taistelua brittiläistä miehityshallintoa vastaan. Vuonna 1946 oikeistolainen juutalaisjärjestö Irgun suoritti pommi-iskun Kuningas Daavidin hotelliin Jerusalemissa, joka toimi brittihallinnon päämajana. Iskussa kuoli 91 ihmistä ja loukkaantui 46, suuri osa viattomia sivullisia. Isku herätti paheksuntaa ja johti sionistisen liikkeen erkaantumiseen terrorismista ja siirtymiseen rauhallisempiin keinoihin, kuten juutalaisten salakuljettamiseen Palestiinaan.

Yhdistyneet kansakunnat esitti vuonna 1947 suunnitelman Palestiinan jakamiseksi juutalais- ja arabivaltioon. Molemmat osapuolet olivat tyytymättömiä jakoon. Kumpikaan valtioista ei olisi saanut yhtenäistä maa-aluetta ja Jerusalem olisi jäänyt arabivaltion alueelle. Juutalaisvaltioon olisi myös jäänyt suurehko arabivähemmistö. Heti YK:n jakosuunnitelman tultua julki 30. marraskuuta 1947 arabit julistivat yleislakon ja tekivät hyökkäyksiä sekä juutalaisia että maassa olevia brittijoukkoja vastaan.[38] 11. joulukuuta 1947 lontoolainen sanomalehti The Times kertoi yhteenotoissa kuolleen noin 70 juutalaista, 50 arabia ja neljä brittiä. Sodan alussa juutalaiset rajoittuivat puolustautumaan, mutta keväällä 1948 he kävivät vastahyökkäykseen.[38]

Juutalaisten puolella päävastuu sotatoimista oli Haganalla. Siitä erillään toimivat jyrkempää sionistista linjaa edustavat liikkeet Irgun ja Lehi. Arabien organisaatiot olivat hajanaisempia eikä heillä ollut varsinaista strategiaa. Hyökkäyksiä tehtiin etenkin siirtokuntien välisiin saattueisiin, joita myös britit yrittivät suojella. Molemmat osapuolet syyllistyivät siviileihin kohdistuvaan terroriin. Arabit käyttivät propagandassa hyväkseen Irgunin ja Lehin sotilaiden tekemää Deir Yassinin kylän valtausta 9.–11. huhtikuuta 1948, missä ammuttiin taistelussa tai teloitettiin myöhemmin 100–120 taistelijaa ja siviiliä, joukossa myös naisia, lapsia ja vanhuksia. Massamurhaa käytettiin hyväksi arabipropagandassa tarkoituksena vahvistaa vastarintaa. Kävi kuitenkin päinvastoin, kun se lisäsi arabien pakoa sota-alueilta. Sionistisen liikkeen johto tuomitsi siviilien murhat. Arabit kostivat tapauksen kaksi päivää myöhemmin hyökkäämällä Sheikh Jarrahissa juutalaisen siviilisaattueen kimppuun ja surmaamalla 78 lääkäriä, opiskelijaa ja sairaanhoitajaa.[39][40]

Israelilaisten aseelliset järjestöt valtasivat koko YK:n Israelille myöntämän alueen ja myös osan palestiinalaisille määrättyä aluetta ennen brittihallinnon päättymistä.

1948–1967: Israelin itsenäistyminen ja Palestiinan jako muokkaa

 
Palestiinalaisia pakolaisia vuonna 1948.
 
Rajat vuoden 1949 tulitauon jälkeen

Israel julistautui itsenäiseksi 14. toukokuuta 1948 brittien poistuttua maasta. Egyptin, Syyrian, Jordanian, Libanonin ja Irakin armeijat hyökkäsivät välittömästi maahan. Lähetetyt joukot olivat kuitenkin pieniä, ja Israel pysäytti hyökkääjien etenemisen ja vakiinnutti hallintansa suuressa osassa entistä Palestiinan mandaattialuetta.[41] Jordania miehitti Länsirannan ja Egypti Gazan kaistan.

Sota päättyi Israelin täydelliseen voittoon vuonna 1949. Israelin haltuun jäi nyt laajempia alueita kuin YK:n jakosuunnitelmassa oli kaavailtu. Aseleposopimusten mukaisesti Gaza jäi Egyptin ja Länsiranta Jordanian hallintaan. Israelin ja Egyptin rajalle muodostettiin El Aujan demilitarisoitu alue. Suuri määrä arabeja pakeni tai karkotettiin uuden juutalaisvaltion alueelta, YK:n mukaan 711 000. Näihin päiviin asti jatkuneen Lähi-idän kriisin vuoksi on pakolaiskysymys edelleen ratkaisematta. Asiaan on vaikuttanut YK:n päätös hyväksyä pakolaisasema myös 15.5.1948 jälkeen syntyneille lapsille, joiden vanhemmat olivat paenneet sodan aikana.[42]

Israelin itsenäistymisen jälkeen alkoi Euroopasta muuttaa Israeliin suurin joukoin juutalaisten kansanmurhasta selviytyneitä juutalaisia, ja maan väkiluku kaksinkertaistui ensimmäisen itsenäisyysvuoden aikana. Seuraavan vuosikymmenen aikana 600 000 juutalaista pakeni tai karkotettiin ympäröivistä arabimaista ja Iranista Israeliin. Yhteensä juutalaisia pakolaisia lähti arabimaista yli 850 000 pakoon syrjintää, vainoja ja väkivaltaisuuksia, joissa koteja ja synagogia poltettiin.[43]

Osa palestiinalaispakolaisista pyrki palaamaan menetetyille kotiseuduilleen tunkeutumalla ilman lupaa rajan yli. Jordaniasta tulleet tunkeutujat tekivät myös sabotaasi- ja terrori-iskuja Israelin puolella. Israel pyrki estämään kovin ottein palestiinalaisten rajanylitykset, mikä johti 2 700–5 000 palestiinalaisen surmaamiseen vuosina 1949–1955. Israel ryhtyi myös tekemään iskuja naapurimaiden puolelle estääkseen palestiinalaisten tunkeutumisen Israeliin. Vuonna 1953 israelilaiset erikoisjoukot tunkeutuivat Ariel Sharonin komentamina Jordanian puolelle Qibyan operaatiossa, jossa kuoli 69 jordanialaista siviiliä. Palestiinalaiset vastasivat aseistamalla fedayeen-joukko-osastoja, jotka puolestaan tekivät iskuja Israelin puolelle. Vuonna 1954 puolestaan mahdollisesti gazalaiset asemiehet hyökkäsivät israelilaiseen bussiin ja surmasivat yksitoista matkustajaa Ma'ale Akrabimissa Negevin autiomaassa. Rajataistelut olivat yksi syy siihen, että Israel osallistui vuoden 1956 Suezin kriisiin.

Jännitteet kasvoivat paitsi Jordanian, myös Egyptin vastaisella rajalla. Vuonna 1955 kuoli 37 egyptiläistä sotilasta Israelin tekemässä hyökkäyksessä. Sen jälkeen Egypti alkoi tukea fedayeen-joukkoja, jotka puolestaan tekivät hyökkäyksiä Israeliin. Tilanne kärjistyi: fedayeenit tekivät iskuja Israeliin ja Egypti karkotti YK:n rauhanturvaajat sekä keskitti suuren määrän joukkoja Siinaille Israelin rajan tuntumaan. Kun Egypti ilmoitti sulkeneensa Eilatin merisaartoon, Israel teki vuonna 1967 ennalta ehkäisevän ilmaiskun Egyptiin, joka johti Kuuden päivän sotaan.

1967–1993: Israel miehittää Palestiinaa muokkaa

Kuuden päivän sodan seurauksena Israel miehitti Länsirannan ja Gazan palestiinalaisalueet.[15] Tappion jälkeen palestiinalaisten vastarinta kanavoitui poliittisiin puolueisiin ja liittoutumiin kuten Fatahiin ja Palestiinan vapautuksen kansanrintamaan. Vuonna 1969 Jasser Arafat valittiin Palestiinan vapautusjärjestön PLO:n johtoon. PLO ryhtyi terroritoimintaan Israelia vastaan Jordaniasta käsin, missä se taisteli myös Jordanian hallintoa vastaan. Palestiinalaisten ja Jordanian hallinnon välit olivat kiristyneet 1970-luvun taitteessa ja johtivat aseelliseen kapinaan vuosina 1970–1971. Kymmenet tuhannet palestiinalaiset kuolivat konfliktissa, joka jatkui kesäkuuhun 1971 saakka. Jordanian sisällissodan jälkeen PLO karkotettiin Libanoniin. Libanonissa PLO sai hallintaansa alueita, joista se jatkoi iskuja Israelia vastaan osallistuen myös Libanonin sisällissotaan vuosina 1975–1990.

Palestiinalaisjärjestöt aloittivat 1970-luvun alussa laajan terrorikampanjan israelilaisia vastaan. Palestiinalaiset tekivät iskuja israelilaisia siviilikohteita vastaan ja iskivät myös ulkomailla. Palestiinalaisterrorismi huipentui vuonna 1972 Sabenan lennon 572 kaappaukseen, Tel Avivin lentoasemaiskuihin ja Münchenin verilöylyyn eli israelilaisten olympiaurheilijoiden kaappaamiseen. Israel vastasi Münchenin verilöylyyn aloittamalla Operaatio Jumalan koston, jossa surmattiin Münchenin iskun tekijöiksi epäiltyjä palestiinalaisia ympäri Eurooppaa sekä tekemällä iskun PLO:ta vastaan Libanonissa. Palestiinalaiset jatkoivat terroritekoja, joihin kuului Air Francen lentokoneen kaappaaminen vuonna 1976 Ugandaan, mistä israelilaiset erikoisjoukot kävivät vapauttamassa panttivangit Operaatio Entebbessä.

Syyria ja Egypti aloittivat vuonna 1973 Jom Kippurin sodan yllätyshyökkäyksellä Israelia vastaan. Ne saavuttivat menestystä ensimmäisten vuorokausien aikana, kunnes sota kääntyi Israelin hyväksi ja päättyi aselepoon.

Camp Davidin rauha muokkaa

Egypti alkoi 1970-luvulla Anwar El Sadatin johdolla liennyttää suhteita Israeliin. Maat solmivat vuonna 1978 Camp Davidissa rauhan, jossa Israel luovutti Siinain niemimaan Egyptille, ja Egypti tunnusti Israelin valtion ensimmäisenä arabimaana. Palestiinalaisten asuttama Gazan kaistale jäi Israelin hallintaan. Rauhan sovittelijana toimi silloinen Yhdysvaltain presidentti Jimmy Carter. Camp Davidin rauha toimi tiennäyttäjänä myöhemmille neuvotteluille Lähi-idän konfliktin ratkaisemiseksi.

Israel aloitti 1970-luvun puolivälissä siirtokuntien rakentamisen palestiinalaisalueille, vaikka oli aikaisemmin pidättäytynyt siitä. Varsinkin oikeistolaisen Likud-puolueen voitto vuoden 1977 vaaleissa johti yhä uusien siirtokuntien perustamiseen.

Libanonin sota muokkaa

Vuonna 1978 palestiinalaisterroristien tekemä joukkomurha Pohjois-Israelissa johti Israelin invaasioon Etelä-Libanoniin, jonka se miehitti aina Litani-joelle saakka. Israelin vetäydyttyä Etelä-Libanonista PLO aloitti raketti-iskut Galilean alueelle Israeliin. Tilannetta yritettiin ratkoa diplomaattisin keinoin, mutta Israel teki uuden intervention Libanoniin vuonna 1982 sen jälkeen, kun Israelin Britannian-suurlähettiläs oli yritetty murhata. Libanonin sodassa Israel toimi yhteistyössä Libanonin kristittyjen kanssa. Nämä tekivät vuonna 1982 Sabran ja Shatilan joukkomurhan, jossa 700–3 500 palestiinalaispakolaista surmattiin. PLO joutui sodan seurauksena jättämään Libanonin ja siirtymään Tunisiaan. Israel perusti Etelä-Libanoniin miehitetyn turvavyöhykkeen, jonka tarkoituksena oli estää terroristiryhmien toiminta rajan pinnassa. Israel vetäytyi turvavyöhykkeeltä vuonna 2000.

Palestiinalaisten aseellinen taistelu jatkui PLO:n siirryttyä Tunisiaan. Palestiinalaisterroristien kaapattua vuonna 1985 italialaisen matkustajalaivan Achille Lauron, Israel teki ilmaiskun Tunisiaan. Iskussa kuoli 61 palestiinalaista ja 12 tunisialaista, mutta ei ketään merkittävää PLO:n johtajaa. Hyökkäys kiristi Israelin ja Tunisian välejä.

Ensimmäinen intifada (1988–1991) muokkaa

Palestiinalaisalueiden miehitys, siirtokuntien perustaminen ja Israelin koventuneet otteet sekä Gazan alueen kurjuus ja pettyminen arabivaltioiden ja PLO:n toimintaan johtivat ensimmäiseen intifadaan ("järistys") eli palestiinalaisten kansannousuun joulukuussa 1987. Gazan ja Länsirannan syntyvyys oli yksi maailman suurimmista ja jopa 70 % väestöstä oli alle 30-vuotiaita. Intifada tuli tunnetuksi nuorten, kiviä ja polttopulloja heittelevien palestiinalaisten ja pampuilla ja kumiluodeilla varustautuneiden israelilaissotilaiden yhteenotoista. Kesään 1988 mennessä kapina oli pitkälti PLO:n hallinnassa. Gazassa toimivat Hamas ja Islamilainen jihad tarjosivat kuitenkin ensi kertaa haasteen PLO:n johtavalle asemalle. Vuoteen 1991 mennessä intifadassa oli kuollut 39 israelilaista ja vuoden 193 loppuun mennessä toista tuhatta palestiinalaista. Sadat palestiinalaiset saivat lisäksi surmansa muiden palestiinalaisten toimesta epäiltynä Israelin kätyreiksi.[44]

Intifadan seuraukset muokkaa

Intifadan tärkeimpiä seurauksia oli islamilaisen vastarintaliikkeen eli Hamasin synty. Jordania pelkäsi intifadan leviävän myös omalle alueelleen, minkä takia kuningas Hussein 31. heinäkuuta 1988 ilmoitti maansa luopuvan vaatimuksista Länsirantaan. Tämä teki Jordaniasta yhden intifadan häviäjistä. Samalla loppui palkanmaksu Länsirannan virkamiehille. Hussein oli epäillyt, että Israelin tarkoituksena oli saada palestiinalaiset siirtymään Jordaniaan Likudin "Jordania on Palestiina" -politiikan mukaisesti. [45]

Kun Jordania oli luopunut vaatimuksistaan, PLO vastasi siihen marraskuussa 1988 pitämällä Palestiinan kansalliskongressin, missä tehtiin kaksi tärkeää päätöstä, jotka vastasivat myös kansannousun vaatimuksiin poliittisista toimista. Kongressi julisti itsenäisen Palestiinan valtion syntyneen "Palestiinan maaperälle". Tämä johti siihen, että lukuisat valtiot tunnustivat Palestiinan valtion,[46] ensin välittömästi muslimimaat Jordania mukaan lukien, kommunistiset valtiot ja Afrikan maat ja myöhemmin myös Islanti (2011), Pyhä istuin (2013) ja Ruotsi (2014).[47]

Toisessa päätöksessä esitettiin kansainvälistä konferenssia, jonka pohjana olisivat YK:n turvallisuusneuvoston keskeiset päätöslauselmat 242 ja 338, joihin sisältyi kahden valtion malli. Tämä oli ristiriidassa PLO:n peruskirjan kanssa[48], jonka tekstiä ei kuitenkaan näiltä osin muutettu. Lisäksi Arafat tuomitsi kaikenlaisen terrorismin. [47]

Vuonna 1991 pidettiin PLO:n ja Israelin välillä Madridin rauhankonferenssi. Madridin neuvottelut toimivat tienavaajana myöhemmille rauhanneuvotteluille.

1993–2000: Oslon rauhanprosessi muokkaa

 
Jitzhak Rabin ja Jasser Arafat sopivat Oslon sopimuksesta 1993

Israel ja PLO aloittivat salaiset neuvottelut vuoden 1993 alussa Oslossa. Saman vuoden syyskuussa PLO:n johtaja Jasser Arafat lähetti kirjeen Israelin pääministeri Jitzhak Rabinille, jossa hän ilmoitti PLO:n tunnustavan Israelin oikeuden olemassaoloon ja luopuvan terrorismista. Syyskuun 13. päivä Rabin ja Arafat allekirjoittivat Washingtonissa periaatesopimuksen, joka perustui Oslossa käytyihin neuvotteluihin. Sopimuksessa Israel ja PLO sitoutuivat kahden valtion ratkaisuun, johon ne pyrkivät 1990-luvun mittaan useissa neuvotteluissa. Rabin ja Arafat saivat rauhanponnisteluistaan Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1994[15].

Oslon sopimuksen keskeinen sisältö oli Palestiinalaishallinnon perustaminen. Se ryhtyi hallinnoimaan suurta osaa palestiinalaisalueista, jotka olivat aikaisemmin olleet Israelin miehittämiä. Palestiinalaishallinnolle tuli omat poliisivoimat, lainsäädäntö ja muut modernin yhteiskunnan rakenteet. Vastapainona PLO:n tuli levittää palestiinalaisten keskuudessa hyväksyvää suhtautumista Israelin valtion olemassaololle.

Länsirannan alueet jaettiin A-B-C-alueisiin. A-alue on Palestiinan viranomaisten hallinnassa, B-alueella on Palestiinan ja Israelin yhteisvalvonta ja C-alue on kokonaan Israelin lainkäytön hallinnassa. Sopimus solmittiin Israelin ja PLO:n välille, ja muina allekirjoittajina olivat Yhdysvallat, Venäjä, Egypti, Jordania, Norja sekä EU. Siirtokunnat ovat Israelille kuuluvalla C- alueella.[49]

Väkivalta ei kuitenkaan loppunut Oslon sopimukseen, vaan terroriteot jatkuivat. Helmikuussa 1994 äärioikeistolainen israelilainen avasi tulen Hebronissa rukoilevia muslimeita vastaan, surmaten 25 ihmistä. Hamas aloitti seurauksena kostoiskujen sarjan ympäri Israelia.

Israel ja Palestiina tekivät vuonna 1993 Gazan-Jerikon sopimuksen.[50] Siinä sovittiin, että Israel valvoo Palestiinan ulkorajoja, eivätkä palestiinalaiset saaneet valmistaa eivätkä tuoda muita aseita kuin mitä poliisilla oli käytössään. Israel lopetti omien velvoitustensa toteuttamisen sopimuksesta 1995 Jitzhak Rabinin murhan jälkeen. Asevienti Gazaan (ja Israeliin) on kansainvälisen oikeuden vastaista.lähde?

Syyskuussa 1995 PLO ja Israel allekirjoittivat Washingtonissa sopimuksen, joka mahdollisti PLO:n siirtymisen palestiinalaisalueille ja vei päätökseen rauhanprosessin ensimmäisen vaiheen. Palestiinalaiset sitoutuivat pidättäytymään terrorismista, mutta Hamas ja jotkin muut ryhmät jatkoivat itsemurhaiskujen tekemistä. Turhautuminen terrorismin jatkumiseen ja maa-alueiden menettämiseen aiheuttivat tyytymättömyyttä Israelissa. Marraskuussa 1995 äärioikeistolainen juutalaisradikaali murhasi Jitzhak Rabinin. Rabinin paikan ottanut Shimon Peres jatkoi Rabinin viitoittamalla tiellä, mutta vuonna 1996 kovempaa linjaa luvannut Likud-puolueen Benjamin Netanjahu voitti vaalit. Netanjahu asetti kyseenalaiseksi etenkin Oslon prosessin periaatteen, jonka mukaan palestiinalaisille oli tehtävä myönnytyksiä rauhanprosessin edistämiseksi. Hamas jatkoi terrori-iskujaan Israeliin, varsinkin Israelin surmattua sen pommintekijän Yahya Ayyashin. Palestiinalaishallinto ryhtyi vastatoimiin Hamasia vastaan, mutta järjestö pystyi jatkamaan toimintaansa.

Camp Davidin kokous 2000 muokkaa

Vuonna 1999 vaalit voittanut työväenpuolueen Ehud Barak jatkoi Rabinin rauhanprosessia korostavalla linjalla. Israel vetäytyi Etelä-Libanonista vuonna 2000 ja pyrki löytämään ratkaisun Palestiinan kriisiin Camp Davidin kokouksessa. Barak oli valmis tarjoamaan palestiinalaisille Gazan kaistan, Itä-Jerusalemin ja 94 % Länsirannasta 10-25 vuoden siirtymäajalla ja rahallisia korvauksia palestiinalaispakolaisille, mutta Arafat kieltäytyi tarjouksesta. Israelissa syntyi käsitys, että Barak oli "tarjonnut palestiinalaisille melkein kaiken", mutta palestiinalaiset vastasivat terrorilla eli toisella intifadalla. Monet palestiinalaiset taas katsoivat, että neuvottelujen epäonnistuminen johtui Israelista. [51] Tämän jälkeen jännitys alueella lisääntyi, ja uusi kansannousu alkoi lokakuussa 2000.[52]

Tapahtumia 2000–luvulla muokkaa

 
Suunniteltu ja rakennettu eristysmuuri Länsirannalla toukokuussa 2004. Muuri on merkitty sinisellä viivalla. Vuoden 1967 raja merkitty karttaan vihreällä.
 
Israel on rakentanut eristysmuurin Länsirannan rajalle.

Toinen intifada alkoi syyskuussa 2000. Yhteenotoissa toisen intifadan aikana kuoli 1 116 israelilaista ja 4 066 palestiinalaista.lähde? Intifadan alkamista provosoi oppositiojohtaja Ariel Sharonin vierailu Jerusalemin Al-Aqsan moskeijassa, mutta useimmat arvioivat taustalla olevan muitakin syitä. Sharonin vierailu koettiin kuitenkin erittäin loukkaavaksi palestiinalaisten keskuudessa.[15] Palestiinalaiset ovat tehneet itsemurhaiskuja Israeliin ja Israelin puolustusvoimat ovat vastanneet tuhoamalla terroristien koteja ja tukipaikkoja.

Ariel Sharonin johtama Likud-puolue voitti vuoden 2001 maaliskuussa pidetyt vaalit, ja hänet valittiin uudelleen pääministeriksi vuoden 2003 vaaleissa. Pääministeriksi noussut Ariel Sharon teki vuonna 2002 päätöksen eristysmuurin rakentamisesta Länsirannan palestiinalaisalueiden ja Israelin väliin terroristien toiminnan estämiseksi. Eristysmuuria on arvosteltu, mutta se on toisaalta estänyt tehokkaasti terrori-iskuja.lähde?

Vuonna 2003 Israelin parlamentti hyväksyi niin sanotun Lähi-idän suunnitelman rauhansuunnitelman pohjaksi. Samana vuonna Sharon allekirjoitti palestiinalaisten kanssa Tiekartta-rauhansuunnitelman, joka tähtää mm. itsenäiseen Palestiinaan.[53] Palestiinalaishallinnon presidentti Jasser Arafat kuoli marraskuussa 2004 ja hänen seuraajakseen tuli Mahmud Abbas. Abbas ja Sharon tapasivat huippukokouksessa helmikuussa 2005 ja osapuolet sopivat aselevosta.[15] Samalla Abbas vetosi palestiinalaisiin jotta he pidättäytyisivät väkivallasta. Toisen intifadan katsotaan päättyneen tähän. Israel vetäytyi Gazasta 2005 ja luovutti Egyptin välisen rajan valvonnan (Philadelphia-käytävän) Egyptille. Gazasta tuli suljettu alue, jonka rajoja valvoivat sekä Israelin että Egyptin joukot. Egypti eristi Gazan Israelin toiveiden mukaisesti.lähde? Palestiinalaisilla oli kuitenkin satoja tunneleita, joita pitkin he kuljettivat tavaroita rajavalvonnan ohitse.selvennä

Vuoden 2006 Palestiinalaishallinnon edustajainkokouksen vaaleissa suurimmaksi ryhmäksi nousi Hamas. Käänne johti kansainvälisen avun leikkaamiseen ja palestiinalaishallinnon eristämiseen, koska Hamas suhtautui aiempaa valtapuoluetta Fatahia jyrkemmin Israeliin, eikä suostunut tunnustamaan sitä. Verisessälähde? islamistisessa vallankumouksessa Hamas otti hallintaansa Gazan kaistan Länsirannan jäädessä Fatahin hallintaan.

Väkivalta alueella lisääntyi taas kesäkuussa 2006 sen jälkeen kun palestiinalaiset sieppasivat israelilaisen sotilaan Gilad Shalitin panttivangiksi. Tämän jälkeen Israel aloitti operaatio Kesäsateen iskemällä ilma- ja maajoukoilla moniin kohteisiin Gazassa[54] sekä vangitsemalla muun muassa palestiinalaishallinnon kahdestakymmenestä ministeristä kahdeksan.

4. marraskuuta 2008 Gazan aluetta hallitsevan Hamas-järjestön ja Israelin välinen tulitauko päättyi, kun Israelin isku tappoi kuusi Hamasin sotilasta. Israel teki ilmahyökkäyksen vuoden 2008 lopussa Gazan kaistaleelle lopettaakseen Hamasin tekemät raketti-iskut ja tuhotakseen muun muassa Egyptin rajalla olevat salakuljetustunnelit. Pommituksessa lähes 300[55] palestiinalaista ja Hamas-johtajat Abu Zakaria al-Jamal ja Nizar Rayyanin kuolivat. Hyökkäys jatkui tammikuun 2009 alussa maahyökkäyksenä. Operaatio loppui 22. tammikuuta Israelin vetääntymiseen. Koko selkkauksen lasketaan yleensä kestäneen 22 vuorokautta, jolloin se alkoi ensimmäisestä ilmahyökkäyksestä 27. joulukuuta 2008 ja päättyi Israelin yksipuoliseen tulitaukoilmoitukseen 17. tammikuuta.lähde? Hyökkäyksessä kuoli YK:n pakolaisapu UNRWA:n mukaan yli 1 300 palestiinalaista.[56][57]

Ennen hyökkäystä Gazan alue oli jo ollut Egyptin ja Israelin saartamana kahdeksantoista kuukauden ajan, mikä oli lamauttanut alueen talouden.[58] Israel, Eu, Yhdysvallat ja monet muutkin maat luokittelivat Gazan aluetta hallinneen Hamas-puolueen terroristiorganisaatioksi, vaikka se oli Palestiinan parlamentin suurin puolue. Terroristimääritelmään vaikuttavat Hamasin käyttämät väkivaltaiset keinot. Hamas ei hyväksynyt Israelin valtion olemassaoloa, ja se ampui jatkuvasti Etelä-Israeliin Kassam-raketteja.

Egyptissä kaappasi vallan kenraali al-Sisi syrjäyttäen Muslimiveljeskuntaan kuuluvan presidentti Mursin. Egyptin uusi hallitus kiristi Gazan saartoa sulkien salakuljetustunnelit.milloin? Hamas ja Fatah lähentyivät toisiaan ja sopivat yhteishallinnosta Länsirannalla. Israel tuomitsi uuden hallinnon terroristisena.lähde? Pian tämän jälkeen 12. kesäkuuta tuntematon taho sieppasi ja surmasi kolme palestiinalaista nuorta liftaria. Israelin hallitus syytti Hamasia murhasta ja pidätti satoja Länsirannan Hamasin jäseniä. Hamas kosti Israelin ratsiat ampumalla raketteja Israeliin. Israel kosti Hamasille ja aloitti uuden Gazan sodan ilmahyökkäyksillä 7. heinäkuuta 2014. Israel pyrki operaatiollaan tuhoamaan Hamasin raketit ja tunnelit, joiden kautta Hamas solutti taistelijoita Israeliin. Israel tappoi Hamasin mukaan operaatiollaan satoja siviilejä.[59] Aikansa Gazaa ilmasta käsin moukaroituaan Israel otti käyttöön maavoimat.

Juutalaiset äärikansallismieliset tekivät tappavan polttopulloiskun palestiinalaiskotiin 31. heinäkuuta 2015. Tämä laukaisi Länsirannalla palestiinalaisten nuorten puukotuskampanjan. Israel vastasi tähän muun muassa armeijan voimin, ja jotkut juutalaiset vastapuukotuksilla.

Yhdysvaltain presidentti Donald Trump tunnusti Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi. Tämä laukaisi levottomuuksia Länsirannalla ja Gazassa. Islamilaiset maat ja monet länsimaat tuomitsivat Trumpin asettumisen kiistassa Israelin puolelle.[60] Tammikuussa 2020 Trump esitteli Lähi-idän rauhansuunnitelman, joka laillistaisi Israelin siirtokunnat, muodostaisi pirstaleisen palestiinalaisvaltion, liittäisi Israelin valloittamat alueet virallisesti osaksi juutalaisvaltiota ja työntäisi palestiinalaiset Jerusalemin itälaidalle. Trump julkisti pitkään valmistelemansa ”Rauhan kautta vaurauteen” (Peace to Prosperity) -nimisen suunnitelmansa, kun Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu vieraili Washingtonissa. Netanjahu ylisti suunnitelmaa ja myös hänen poliittinen kilpailijansa Benny Gantz on sanonut tukevansa sitä. Palestiinalaiset tuomitsivat Trumpin suunnitelman, jota palestiinalaisten presidentti Mahmud Abbas kutsui ”salaliittodiiliksi". Kriitikoiden mukaan Trumpin suunnitelma loukkaa kansainvälisesti hyväksyttyjä suuntalinjoja, kansainvälisen oikeuden perusperiaatteita ja YK:n julkilausumia mukaan lukien julkilausuma 2334. Kyseinen julkilausuma tuomitsee Israelin vuonna 1967 valloittamilleen alueille perustamat siirtokunnat laittomiksi. YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi julkilausuman vuonna 2016 äänin 14–0 Yhdysvaltain pidättäytyessä äänestämästä.[61]

Jom Kippur -sodan alkamisen 50-vuotispäivää seuraavana päivänä 7. lokakuuta 2023 terrorijärjestö Hamas aloitti hyökkäyksen Israeliin ampuen Gazasta käsin tuhansia raketteja Israeliin, ja joitakin taistelijoita tunkeutui Israelin alueelle.[62]

Konfliktin peruskysymyksiä muokkaa

 
Kaikki eivät hyväksy YK:n vaatimaa kahden valtion ratkaisua (mielenosoitus vuonna 2014).

Israel ja palestiinalaiset arabit riitelevät juutalaisten oikeudesta valtioon, sen rajoista, Jerusalemista ja rajallisista luonnonvaroista joita ovat viljelyskelpoinen maa ja vesi.[63] Israel on perustanut kiistellyille Länsirannan ja Golanin alueille siirtokuntia asuttaakseen juutalaista väestöä. Neljä keskeistä kysymystä rauhansopimuksen syntymiselle ovat olleet valtionrajat, Jerusalemin ja Temppelivuoren asema, Palestiinan pakolaiset ja Israelin turvallisuus.

Uskonto muokkaa

Uskonnon osuudesta konfliktissa on erimielisyyttä tutkijoiden keskuudessa. Israelin tutkimuksen professori Dov Waxmanin mukaan konflikti ei ole ensisijaisesti uskonnollinen, vaikka se onkin yksi sen ulottuvuus. Waxmanin mukaan pääkysymys on se, että palestiinalaiset jäivät vaille omaa valtiota, kun Israel perustettiin 1948. Waxman katsoo, että nykyään palestiinalaisten vaatimukset ovat aiempaa pienempiä ja kohdistuvat vain Länsirantaan, Gazan kaistaan ja Itä-Jerusalemiin.[64] Myös professori Hannu Juusolan mielestä kyse on rajoista ja palestiinalaispakolaisten asemasta, vaikka mukana on "uskonnollisia sävyjä". [9]

Arabisti Hans Jansen katsoo, että uskonnolla on ratkaiseva merkitys konfliktissa. Hänen mielestään rauhan esteenä on arabimuslimien kokema nöyryytys, kun heikkoina pidetyt ja dhimmeiksi alistetut juutalaiset ovat onnistuneet luomaan oman valtionsa islamilaisen arabimaailman sydämeen.[10] Jansen uskoo, että arabien tavoitteena on koko Israelin valtion hävittäminen eikä sen rajojen hienosäätö. Israelin täydellistä tuhoa ovat vaatineet muun muassa Ajatollah Khomeini 1989, Iranin presidentti Mahmoud Ahmadinejad 2005 ja Egyptin muslimiveljeskunnan johtaja Essam el-Erian 2011.[65] Palestiinan vapautusjärjestön (PLO) mukaan Israelilla ei ole mitään oikeutta olemassaoloon, ja siksi se pitää tuhota (artiklat 19 ja 22).[66][67] Sama tavoite on palestiinalaisjärjestö Hamasilla, jonka ohjelman johdannossa todetaan: "Israel on olemassa ja pysyy, kunnes islam tuhoaa sen, kuten islam hävitti muut sitä ennen".[68]

Historioitsija Adam Silversteinin mukaan konfliktin taustat löytyvät jo profeetta Muhammedin elämäkerrasta, mihin muslimit usein viittaavat. Ibn Ishaqin 700-luvulla kirjoittamassa teoksessa juutalaiset kuvataan epäluotettavana, petollisena ja ylimielisenä kansana, joka ansaitsee muslimien koston. Palestiinalaiset ovatkin hakeneet Muhammedin elämäkerrasta tukea toimilleen. Muuan sen kuvaama tapahtuma on Khaibarin taistelu, joka päättyi Muhammedin määräämään juutalaisten joukkomurhaan. Palestiinalaisten suosittu huuto mielenosoituksissa on ollut: Khaybar Khaybar, ya yahud, Jaish Muhammad, sayaud, [69] joka tarkoittaa: "Khaibar Khaibar, juutalaiset, Muhammedin armeija palaa takaisin". [70] Khaibar on antanut nimen juutalaisvastaiseen tv-sarjaan Syyriassa, [71][72] ja Hizbollah ampui vuonna 2006 Israeliin raketteja, joiden nimeksi oli annettu "Khaibar 1".[73] Jom Kippur-sodassa egyptiläisten hyökkäyksen koodinimi "Operaatio Badr" yhdisti sen Muhammedin käymään voittoisaan taisteluun. Jasser Arafat korosti, että jokainen rauhansopimus Israelin kanssa olisi "Hudaibiyan sopimus", mikä tarkoitti Muhammedin 628 tekemää sopimusta mekkalaisten kanssa, jota ei ollut tarkoituskaan pitää. [70] Vuosien 1947–1948 sisällissodassa arabit nimesivät joukkonsa "Pyhän sodan armeijaksi", mikä antoi sodalle islamilaisen viitekehyksen.  

Jerusalemin kysymys muokkaa

Eräänä syynä konfliktiin Silverstein esittää Palestiinan suuren symbolisen arvon sekä juutalaisille että muslimeille .[74] Muslimit katsovat, että muslimien alkuperäinen rukoussuunta oli Jerusalemiin. Muhammedin elämäkerrassa kerrotaan profeetan yöllisestä matkasta Jerusalemiin, missä hän nousi tikkaita myöten taivaaseen. Kalifi Abd al-Malik oli rakennuttanut vuonna 691 valtakuntansa keskustemppelin, Kalliomoskeijan, Jerusalemin temppelivuorelle, ja muslimit uskovat, että temppeli oli nimenomaan islamilainen rakennus. Se, että ristiretkeläiset keskiajalla pyrkivät lopulta tuloksetta valtaamaan Pyhän maan teki alueesta muslimeille entistä pyhemmän. Irakin presidentti Saddam Hussein pystytti monumentin Saladinille, joka voitti ristiritarit. Juutalaisista on tehty "ristiretkeläisiä" lastenkirjoja myöten. [74]

Jerusalem on juutalaisten, muslimien ja kristittyjen pyhä kaupunki. Kaupungissa on useita uskonnollisia kohteita, kuten Temppelivuori, jolla ovat Kalliomoskeija ja Al-Aqsan moskeija, sekä sen reunalla Itkumuuri. Ennen vuoden 1967 kuuden päivän sotaa kaupungin itäosa oli Jordanian ja länsiosa Israelin hallinnassa. Sodassa Israel miehitti myös Itä-Jerusalemin ja pitää edelleen koko kaupunkia hallinnassaan, mutta palestiinalaiset haluaisivat itäosan omaan hallintaansa. Jerusalemin vanha kaupunki ja siellä sijaitseva juutalaisten pyhä paikka Itkumuuri ovat kuitenkin Itä-Jerusalemissa. Vuosien 1948 ja 1967 välisenä aikana juutalaiset eivät päässeet käymään siellä. Tämän vuoksi Israel ei ole halunnut luovuttaa aluetta palestiinalaisille. Vuonna 2005 kaupungin 719 000 asukkaasta 465 000 oli juutalaisia ja 232 000 muslimeja. Juutalaiset asuvat pitkälti Länsi- ja muslimit Itä-Jerusalemissa.[75] Camp Davidin ja Taban rauhanneuvotteluissa osapuolet hyväksyivät jaon periaatteessa, mutta sopimus kaatui muihin syihin.

Palestiinalaiset pakolaiset muokkaa

Pääartikkeli: Palestiinan pakolaiset

Israelin voitettua vuosien 1948–1949 sodan alueen 1,3 miljoonasta arabista vähintään puolet pakeni tai karkotettiin Israelin alueelta.[76][77] Virallisesti Israel puhui 0,5 miljoonasta pakolaisesta, Yhdistyneen kansakunnat yli 0,75 miljoonasta,[78] arabit miljoonasta.[77]

YK:n pakolaisjärjestö Palestiinan pakolaisille (UNRWA) määritteli Palestiinan brittiläisen mandaatin pakolaiseksi "henkilön, jonka normaali asuinpaikka oli Palestiina aikavälillä 1.6.1946 - 15.5.1948 ja joka menetti kotinsa ja toimeentulonsa vuoden 1948 konfliktin jälkeen." Määritelmää on myöhemmin täydennetty niin, että myös Palestiinan miespuolisten pakolaisten jälkeläiset, adoptiot mukaan lukien, ovat pakolaisia.[79] Määritelmä johti virallisesti tunnustettujen pakolaisten määrän kasvuun. UNRWA arvioi vuonna 2023, että palestiinalaispakolaisia on 5,9 miljoonaa. [80] Suurin osa asuu pakolaisleireillä naapurimaissa eli Jordaniassa, Libanonissa ja Syyriassa.[80]

Israeliin pääsyn puolesta muokkaa

Vuodesta 1948 lähtien YK on vaatinut Israelia helpottamaan pakolaisten paluuta. [78] Vaatimukset pakolaisten paluun sallimiselle ilmaistiin vuonna 1948 YK:n päätöslausumassa 194. Sen mukaan paluuoikeus tulee antaa niille, jotka haluavat "elää rauhassa naapureidensa kanssa".[81] Vuonna 1948 Israel päätti, ettei pakolaisia oteta takaisin.[82] Kesällä 1949 Israel kuitenkin suostui ottamaan vastaan 70 000 pakolaista.[83] YK:n ihmisoikeuskomissio vertasi 20. kesäkuuta 2023 Israelin toimia apartheidiin ja katsoi, että itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen edellytti Palestiinan brittiläisen mandaatin pakolaisille ja heidän jälkeläisilleen oikeutta päästä Israeliin.[78]

Israeliin pääsyä vastaan muokkaa

Israel näkee UNRWA:n määrittelemien pakolaisten maahan pääsyn uhkana, sillä seurauksena olisi suuri juutalaisille vihamielinen arabiväestö Israelin rajojen sisällä,[84] mahdollisesti jopa arabienemmistö. Israelin asukkaissa on muutenkin paljon arabeja: juutalaisia on 78 % (7,5 miljoonaa) ja arabeja 19 % (1,8 miljoonaa).[85][86] Juutalaiset ovat verranneet brittiläisen mandaatin pakolaisuutta ja karkotuksia samanaikaisiin Euroopan tapahtumiin 2. maailmansodan jälkeen vuosina 1945–1947. Tällöin sodan voittajavaltiot karkottivat 12–14 miljoonaa saksalaista kodeistaan itäisessä Euroopassa, koska katsottiin, että paras rauhan tae olisivat homogeeniset kansallisvaltiot.[87][88]

Siirtokunnat muokkaa

Pääartikkeli: Juutalaissiirtokunta

Israel on vuoden 1967 jälkeen rakentanut useita siirtokuntia Kuuden päivän sodassa miehittämilleen alueille, eniten Länsirantaan. Siirtokunnat vievät ja pirstovat palestiinalaisaluetta. Tämä vaikeuttaa palestiinalaisvaltion perustamista. Vuonna 2005 Israel vetäytyi Gazan kaistalta, jolloin se purki kaikki siirtokuntansa alueelta. Länsirannan ja Itä-Jerusalemin alueella kuitenkin elää edelleen yli 200 000 israelilaista.[89] Israel on tuominnut vain ilman lupaa perustetut siirtokunnat,lähde? mutta siirtokuntia pidetään ulkomailla laajalti kansainvälisen oikeuden vastaisina.[90] Israelia ei ole vaadittu purkamaan kaikkia siirtokuntia ja palaamaan vuotta 1967 edeltäneille rajoille.kenen mukaan? Bill Clintonin hallinto ehdotti, että Israel säilyttäisi jotkut vuoden 1967 rajaa lähellä olleista siirtokunnistaan, ja palestiinalaiset olisivat saaneet vastikkeeksi maa-alueita Israelilta.

Israelin turvallisuus muokkaa

Camp Davidin kokouksessa PLO:n kanssa vuonna 2000 Israel vaati mittavia turvatoimia itsenäisen Palestiinan valtion ehtona, kuten tarkkailuasemia Länsirannalle ja koko Palestiinan alueen demilitarisointia. Israel halusi myös valvoa sotilaallisesti Jordanin laaksoa suojautuakseen Jordanin suunnalta tulevalta arabihyökkäykseltä Länsirantaa hyväksi käyttäen.[51]

Palestiinalaisryhmien harjoittama väkivalta on ollut keskeinen turvallisuusongelma Israelissa ja etenkin Kassam-rakettien ampuminen Gazan kaistalta Israeliin. Näissä iskuissa on kuollut useita israelilaisia. Palestiinalaisryhmät ovat myös tehneet itsemurhaiskuja Israelin puolelle. Israel on vastannut ongelmaan rakentamalla turvamuurin, joka halkoo palestiinalaisten maita. Israel on vastannut raketti-iskuihin myös mittavilla sotilasoperaatioilla Gazan kaistalla.

Palestiinalaiset ovat arvostelleet turvamuuria siitä, että se rajoittaa palestiinalaisten elämää. Palestiinalaisten mukaan Israel on tarkoituksella sijoittanut muurin siten, että se rajaa hedelmällisimmät maa-alueet ja vesivarat omalle puolelleen[15]. Israelin sotatoimia Gazassa on syytetty YK:ssa liiallisiksi ja siviileihin kohdistuviksi. Israel on myös saartanut Gazan, mikä on ajanut alueen humanitaariseen kriisiin.

Kansainvälisiä kannanottoja Israelia vastaan muokkaa

Yhdistyneet kansakunnat on antanut runsaasti Israelin tuomitsevia julkilausumia. Kritiikin mukaan niitä on ollut suhteettoman paljon, sillä esimerkiksi vuonna 2018 YK tuomitsi Israelin 21 kertaa, kun taas Kiina ja Hamas välttyivät tuomioilta, ja Pohjois-Korea sai yhden tuomitsevan julkilausuman.[91] Vuosina 2006–2023 YK on hyväksynyt 297 Israelin vastaista päätöslauselmaa, mikä on lähes puolet kaikista ja kymmenen kertaa enemmän kuin Pohjois-Korean saamat.[92]

Vuonna 2017 YK:n Länsi-Aasian talous- ja sosiaalikomissio (ESCWA) julkaisi raportin, jonka mukaan Israel on rasistinen valtio ja perustanut apartheid-järjestelmän, joka vainoaa palestiinalaisia. ESCA:n kaikki 18 jäsenmaata olivat muslimivaltioita. [93] Raportti on poistettu kaikista YK:n julkaisuportaaleista.[94]

Kansainvälinen ihmisoikeusjärjestö Amnesty International syytti vuonna 2022 Israelin valtiota apartheid-politiikasta. Järjestön mukaan “palestiinalaisia kohdellaan vähempiarvoisena rodullisena ryhmänä". [95] Apartheidilla järjestö tarkoitti Yhdistyneiden Kansakuntien apartheid-sopimuksessa määriteltyjä toimia.[96]

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  • Jansen, Hans: Why shouldn't Israel exist in the Middle East? A Synopsis. Aspekt, 2017. ISBN 9789463382298.
  • Juusola, Hannu: Israelin historia. Helsinki: Gaudeamus, 2005, 2. p. 2014. ISBN 951-662-920-2.
  • Morris, Benny: 1948 : A History of the First Arab-Israeli War. Yale University Press, 2008. ISBN 978-0-300-12696-9. Teoksen verkkoversio.
  • Pressman, Jeremy: Visions in Collision. What Happened at Camp David and Taba?. International Security, 2003, 28. vsk, nro 2, s. 5–43. Wayback machine. Viitattu 7.1.2023.
  • Spencer, Robert: The Palestinian Delusion. The Catastrophic History of the Middle East Peace Process. Bombardier, 2019. ISBN 978-1-64293-254-6.
  • Sultan, Wafa: A God who Hates. St. Martin's Griffin, 2011. ISBN 978-0-312-53836-1. Teoksen verkkoversio.
  • Waxman, Dov: The Israeli-Palestinian Conflict: What Everyone Needs to Know. Oxford University Press, 2019. ISBN 9780190625351.

Viitteet muokkaa

  1. Juusola, 2014, 37
  2. Spencer, 2019, s. 19.
  3. Morris, 2008, s. 5–6
  4. Juusola 2014, s. 44-46
  5. Spencer 2019, s. 29
  6. Spencer 2019, s. 62
  7. United Nations Resolution 181 Encyclopaedia Britannica. 29.9.2023. Viitattu 10.10.2023.
  8. Yli-Ojanperä, Elina: Rauhantoiveet murtuvat Yle Uutiset. 15.4.2002. Viitattu 7.1.2023.
  9. a b Juusola 2014, s. 279
  10. a b Jansen 2017, s. 51
  11. Spencer, 2019, 62
  12. Juusola, 2014, 68
  13. A History of Conflict BBC News. Viitattu 2009-6-12.
  14. Gaza's rocket threat to Israel BBC News. 21.1.2008. (englanniksi)
  15. a b c d e f Israelin ja palestiinalaisten rauhanneuvottelut ovat umpikujassa Global Finland. Ulkoasiainministeriö. Arkistoitu 29.4.2013. Viitattu 2009-6-16.
  16. Jukka Huusko, Sonja Parkkinen & Anne Viljamaa: Yli sata ihmistä kuollut väkivaltaisuuksissa, Israel siirtää joukkojaan Gazan rajalle – Arabien ja juutalaisten välinen katuväkivalta leviää, presidentti varoitti sisällis­sodasta Helsingin Sanomat. 13.5.2021.
  17. Morris, 2008, s. 1
  18. a b c d Morris, 2008, s. 1–5
  19. Morris, 2008, s. 2
  20. Morris, 2008, s. 2; Spencer, 2019, 21
  21. Spencer, 2019, 27; Juusola, 2014, 38
  22. Morris, 2008, s. 7
  23. Aliya and Absorption 29.10.2002. Israel Ministry of Foreign Affairs. Arkistoitu 25.5.2012. Viitattu 26.3.2007. (englanniksi), katso myös Venäjänjuutalaisten muuton historiaa Jerusalemin Kansainvälisen Kristillisen Suurlähetystön Suomen Osasto. Arkistoitu 21.8.2007. Viitattu 26.3. 2007.
  24. Spencer, 2019, 17
  25. Spencer, 2019, 27
  26. Spencer, 2019, 27-28
  27. Juusola 2014, s. 39.
  28. Morris, 2008, s. 4
  29. Morris, 2008, s. 4; Spencer, 2019, s. 35–41
  30. Juusola, 2014, s. 40–42
  31. a b Morris, 2008, s. 5–6
  32. a b Morris, 2008, s. 7–9
  33. a b Spencer, 2019, s. 29
  34. Juusola, 2014, 13, 51
  35. Spencer, 2019, 28
  36. Spencer, 2019, 26
  37. Yahil, Leni.: The Holocaust : the fate of European Jewry, 1932-1945. New York: Oxford University Press, 1990. 20169748. ISBN 9780195045239. Teoksen verkkoversio.
  38. a b Juusola, 2014, s. 62
  39. Morris, 2008, s. 125–128
  40. Juusola, 2014, s. 62–64
  41. juusola, 2014, s. 68
  42. Refugees United Nations. Viitattu 20.1.2021.
  43. Hoge, Warren: Group Spotlights Jews Who Left Arab Lands The New York Times. 5.11.2007. (englanniksi)
  44. Juusola 2014, s. 198-201
  45. Juusola 2014, s. 204-206
  46. Juusola 2014, s. 205-207
  47. a b Juusola 2014, s. 205-206
  48. The Palestinian National Charter: Resolutions of the Palestine National Council July 1-17, 1968 The Avalon Project. Yale Law School. Viitattu 7.1.2023.
  49. V-M Hakola: Mitä Kiasman taideboikotti on Ilkka, Pohjalainen. 16.12.2022. Viitattu 5.3.2023.
  50. Agreement on Gaza Strip and Jericho Area 4.5.1994. Israel Ministry of Foreign Affairs. Arkistoitu 26.5.2012. (englanniksi)
  51. a b Pressman 2003
  52. Yli-Ojanperä, Elina: Rauhantoiveet murtuvat Yle Uutiset. 15.4.2002. Viitattu 7.1.2023.
  53. Huggler, Justin: Israelis and Palestinians sign up to America's road-map The Independent. 4.6.2003. (englanniksi)
  54. Barnard, Anne: Gaza breaking down without power plant - Africa & Middle East - International Herald Tribune The New York Times. 2.7.2006. (englanniksi)
  55. Israel rankaisee Gazaa suhteettomalla tuholla (Tilaajille) Helsingin Sanomat. 29.12.2008. Viitattu 7.1.2009.
  56. Press Conference on Gaza Humanitarian Situation UN Press. 14.1.2009.
  57. Israel vetäytyy Gazasta - Hamas julisti voittoa Yle Uutiset. 19.1.2009.
  58. Euroopan parlamentin päätöslauselma 15. tammikuuta 2009 Gazan alueen tilanteesta ("Gazan rajanylityspaikat ovat olleet suljettuina kahdeksantoista kuukauden ajan ja henkilöiden ja tavaroiden vapaan liikkuvuuden estäminen on vaikuttanut asukkaiden päivittäiseen elämään ja lamauttanut Gazan alueen taloutta entisestään ja rajoittanut Länsirannan tilanteen paranemista merkittävästi; pitää Gazan alueen saartoa kollektiivisena rangaistuksena, joka on vastoin kansainvälistä humanitaarista oikeutta;") europarl.europa.eu. Viitattu 19.1.2008.
  59. Gazan siviiliuhreja ei voi hyväksyä (Arkistoitu – Internet Archive)
  60. Trump tunnusti Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi – Lähi-itä pelkää levottomuuksia Yle Uutiset. Viitattu 29.2.2020.
  61. Eurooppalaisten päättäjien avoin kirje tyrmää Trumpin Lähi-idän rauhansuunnitelman – Kymmenet entiset ulkoministerit tuomitsevat suunnitelman rotuerottelupolitiikaksi Helsingin Sanomat. 27.2.2020. Viitattu 29.2.2020.
  62. Sakari Nuuttina & Jussi Nurminen: ”Olemme sotatilassa”, sanoo Israelin puolustusministeri – Gazasta ammutut raketit ovat tappaneet ainakin viisi ihmistä Israelissa YLE Uutiset. 7.10.2023. Viitattu 7.10.2023.
  63. Sodan ja rauhan kartasto, Dan Smith Ane Braen, Like 2005, Pystykorvakirja, Otavan Kirjapaino Oy Keuruu 2005, ISBN 952-471-645-3, Käännös Timo forss, Luku 25 Israelilaiset ja palestiinalaiset, Tietolaatikko "Vesi", s. 66
  64. Waxman 2019, 20–21
  65. Jansen 2017, s. 23–25
  66. Jansen 2017, s. 33
  67. The Palestinian National Charter: Resolutions of the Palestine National Council July 1-17, 1968. Yale Law School. Viitattu 13.2.2022.
  68. Hamas: Hamas Covenant 1988. The Covenant of the Islamic Resistance Movement 18.8.1988. Yale Law School. Viitattu 13.2.2022.
  69. Khaybar, khaybar Ya Yahud ! YouTube. 23.2.2011.
  70. a b Silverstein 2010, s. 123-124
  71. Meotti, ei vl.
  72. Jansen, 2008, s. 365
  73. Jansen, 2008, s. 356; Lyamin & Jenzen-Jones, 2014
  74. a b Silverstein 2010, s. 123-124
  75. Zaritzky, Suzanna. "Press Release." Israelin tilastokeskus. Viitattu 12.6.2009 (englanniksi)
  76. General Progress Report and Supplementary Report of the United Nations Conciliation Commission for Palestine, Covering the Period from 11 December 1949 to 23 October 1950 United Nations Conciliation Commission for Palestine. Viitattu 20.11.2007. (englanniksi)
  77. a b Juusola, 2014, s. 72
  78. a b c Right of return of Palestinian refugees must be prioritised over political considerations: UN experts 21.6.2023. United Nations Human Rights Office. Viitattu 9.10.2023.
  79. Palestine Refugees UNRWA. Viitattu 21.1.2021.
  80. a b UNRWA: Palestine refugees United Nations Relief and Works Agency for Palestine Refugees in the Near East. Viitattu 9.10.2023.
  81. Juusola, 2014, 77
  82. Juusola, 2014, s. 76
  83. Juusola, 2014, s. 77
  84. Juusola, 2014, s. 77
  85. Population, by religion and population group (pdf) entral Bureau of Statistics, Government of Israel. Arkistoitu 10.4.2006. (englanniksi)
  86. Jews and others, by origin, continent of birth and period of immigration (pdf) Central Bureau of Statistics, Government of Israel. (englanniksi)
  87. Virta, Kaija: Suurvallat hyväksyivät "väestönsiirrot". Helsingin Sanomat. Ulkomaat. Tausta, 23.3.2002. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 21.1.2021.
  88. Juusola, 2014, s. 78
  89. Report: 12,400 new settlers in 2006. Tovah Lazaroff. Jerusalem Post.
  90. Security Council (Arkistoitu – Internet Archive). 49 speakers addresses Security Council. Summary record of the 16th meeting of the UN General Assembly. General Assembly Resolution A/RES/ES-10/7. Security Council Resolution 476 (1980)
  91. Kruta, Virginia: UN Year In Review: 21 Condemnations for Israel, none for Hamas or China. Daily Caller, 27.12.2018. Artikkelin verkkoversio.
  92. Resolutions United Nations Security Council. Viitattu 17.11.2023.
  93. YK syyttää Israelia ensimmäistä kertaa palestiinalaisten rotusyrjinnästä Yle Uutiset. Viitattu 16.3.2017.
  94. U.N. chief wants report on 'apartheid' Israel taken off web Reuters. Viitattu 19.5.2017. (englanniksi)
  95. Amnesty International: Amnesty: Israel syyllistyy apartheidiin palestiinalaisia vastaan 1.2.2022. Amnesty International. Viitattu 2.12.2022.
  96. Yhdistyneet kansakunnat: [https://www.un.org/en/genocideprevention/documents/atrocity-crimes/Doc.10_International%20Convention%20on%20the%20Suppression%20and%20Punishment%20of%20the%20Crime%20of%20Apartheid.pdf International Convention on the Suppression and Punishment of the Crime of Apartheid] (PDF) un.org. 1976. Viitattu 2.12.2022.

Kirjallisuutta muokkaa

  • Cohn-Sherbok, Dan & El-Alami, Dawoud: The Palestine-Israeli Conflict. Lontoo: Oneworld, 2015. ISBN 978-1-78074-380-6.
  • Päivinen, Pasi: Israelin ja Palestiinan konflikti. Helsinki: Edita, 2004. ISBN 951-37-4114-1.
  • Sartola, Pekka: Miksi tästä ei puhuta?. Jyväskylä: Ajanteos, 2013. ISBN 952-99597-8-5.

Aiheesta muualla muokkaa