Pogromi

joukkovaino

Pogromi (ven. погром, ’hävitys, mellakka’) on johonkin kansanryhmään kohdistunut, väkijoukon suorittama hyökkäys, jonka viranomaiset ovat hyväksyneet. Termillä viitataan etenkin Venäjän juutalaisiin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa tehtyihin hyökkäyksiin.[1]

Jekaterinoslavin pogromin uhreja vuonna 1905.

HistoriaMuokkaa

Venäjän keisarikunnan ja Neuvosto-Venäjän ajan pogromit tapahtuivat kolmessa suuressa aallossa vuosina 1881–1884, 1903–1906 ja 1917–1921.[2]

Juutalaisia oli vainottu Ukrainassa ja Venäjällä jo vuosisatojen ajan ennen suuria pogromeja. Ensimmäisinä varsinaisina pogromeina pidetään Odessassa Ukrainassa vuosina 1821, 1849, 1859 ja 1871 tapahtuneita hyökkäyksiä. Niissä juutalaisten omaisuutta tuhottiin paljon, mutta vain muutama ihminen sai surmansa. Juutalaisia oli tuolloin Odessan väestöstä yksi kolmasosa, ja heillä oli jatkuvia liiketoimintaan ja uskontoon liittyviä kiistoja kaupungin kristityn kreikkalaisväestön kanssa. Kiistat leimahtivat syytöksiksi ja väkivaltaisuuksiksi etenkin pääsiäisen aikoihin, mutta pogromien tarkasta kulusta ja syistä on vain suppeita ja ristiriitaisia kuvauksia. Kreikkalaisten riveihin juutalaisia vastaan liittyi ainakin vuonna 1871 myös kristittyjä venäläisiä.[3]

Vuosien 1881–1884 pogromit olivat seurausta keisari Aleksanteri II:n salamurhasta, josta valheelliset huhut syyttivät juutalaisia. Ensimmäinen pogromi tapahtui Jelisavetgradissa Ukrainassa huhtikuussa 1881. Sieltä pogromit levisivät 30 läheiseen kaupunkiin ja kylään, ja toukokuussa laajemmalle alueelle. Pahimmat hyökkäykset tapahtuivat Kiovassa. Aluksi kyse oli vain ryöstelystä ja omaisuuden hävityksestä, kuolonuhrien määrä oli pieni, ja hallituksen joukot yrittivät estää mellakoita. Seuraavien kolmen vuoden aikana hyökkäyksiä tapahtui muuallakin valtakunnassa, myös Puolassa, Valko-Venäjällä ja Liettuassa. Viimeinen pogromi tapahtui Nižni Novgorodissa kesäkuussa 1884, jolloin yhdeksän juutalaista surmattiin. Mellakoijat tuomittiin ankariin rangaistuksiin. 1880-luvun pogromeista seurasi juutalaisten joukkomuuttoa ulkomaille sekä sionistisen ja vallankumouksellisen liikkeen vahvistumista. Venäjällä juutalaisten syrjintä lisääntyi.[2]

Vuosien 1903–1906 pogromit liittyivät Venäjän vallankumoukselliseen liikehdintään ja vuoden 1905 vallankumoukseen. Hallitus pyrki ohjaamaan kansan vihan juutalaisiin ja syytti näitä vallankumouksen lietsomisesta. Pogromien järjestelyistä vastasivat etenkin mustat sotniat. Ensimmäiset pogromit tapahtuivat Kishinevissä keväällä 1903, jolloin 45 juutalaista surmattiin ja 1500 kotia ja kauppaa ryöstettiin. Kishinevin pogromi herätti maailmalla suurta tyrmistystä. Seuraavina vuosina pogromeja järjestettiin kymmenissä muissakin kaupungissa, pahimmat niistä marraskuussa 1905, jolloin Odessassa surmattiin yli 300 juutalaista ja Jekaterinoslavissa 120 juutalaista. Yhteensä kuolleita oli yli 800. Puolassa ja Liettuassa pogromeja ei näinä vuosina kuitenkaan tapahtunut lainkaan. Tämän toisen pogromiaallon seurauksena oli juutalaisten kansallinen herääminen Euroopassa, juutalaisten itsepuolustusjärjestöjen perustaminen sekä muuton kiihtyminen Israeliin.[2]

Vaikka nämä pogromit eivät olleetkaan hallituksen organisoimia, hallituksen juutalaisvastainen politiikka teki pogromeista mahdollisia ja sai ne vaikuttamaan tekijöistään laillisilta. Viranomaiset eivät puuttuneet pogromeihin, eikä syyllisiä rangaistu. Pogromeihin osallistui lisäksi joitain venäläisiä upseereita.[1]

Pogromien kolmas ja pahin aalto koettiin vallankumousten ja sisällissodan vuosina 1917–1921. Aluksi niistä vastasivat lähinnä humalaiset ukrainalaiset sotilaat maan itsenäistymisen 1918 jälkeen. Myös Ukrainasta vetäytynyt puna-armeija surmasi juutalaisia keväällä 1918. Uudet vallanpitäjät kuitenkin rankaisivat syyllisiä, ja puna-armeijasta tuli juutalaisten suojelija.[2]

Keväällä 1919 Ukrainan armeija suoritti järjestäytyneitä pogromeja useassa kaupungissa. Ukrainalaiset surmasivat esimerkiksi helmikuussa 1919 Proskurovissa 1700 juutalaista ja Felshtinissä 600 juutalaista. Kesällä 1919 juutalaisia surmattiin noin 6000. Vastavallankumouksellinen valkoinen armeija suoritti pogromeja syksyllä 1919 edetessään Pohjois-Kaukasukselta Venäjälle. Pahin näistä oli Fastivin pogromi, jossa valkoiset surmasivat 1500 juutalaista. Pogromit jatkuivat puna-armeijan valloittamassa Ukrainassa vuosina 1920–1921, ja esimerkiksi Tetjevissä puna-armeijaa vastaan taistelevat joukot surmasivat 4000 juutalaista. Kaikkiaan näinä vuosina surmattiin arviolta 60 000 juutalaista. Ukrainan juutalaisten täystuhon estivät hyökkääjien heikkous, juutalaisten itsepuolustusjärjestöt ja neuvostoarmeijalta saatu tuki. Pogromien seurauksena monesta Venäjän juutalaisesta tuli neuvostomielinen, ja myös juutalaisten kotimaan perustamisen suosio kasvoi.[2]

Pogromeiksi on kutsuttu myös muiden maiden kuin Venäjän juutalaisvainoja esimerkiksi Puolassa ja natsi-Saksassa.[1] Puolan ja Venäjän välisessä sodassa sekä puolalaisten ja ukrainalaisten nationalistien rajakahakoissa pogromeja suoritettiin esimerkiksi Lvivissa marraskuussa 1918 ja Pinskissä huhtikuussa 1919. Puolassa pogromit jatkuivat 1930-luvulle asti, ja vielä vuonna 1946 sodan jälkeen Kielcessä surmattiin yli 40 juutalaista.[4] Romania käynnisti omat suunnitelmalliset juutalaisvainonsa diktaattori Ion Antonescun johdolla kesäkuussa 1941. Ensimmäiseksi järjestettiin Iașin pogromi, jossa juutalaisia teloitettiin joukoittain ja kuljetettiin saksalaisiin keskitys- ja tuhoamisleireihin.[5]

LähteetMuokkaa

  • Klier, John D. & Lambroza, Shlomo (toim.): Pogroms: Anti-Jewish Violence in Modern Russian History. Cambridge University Press, 1992. ISBN 0-521-40332-7.

ViitteetMuokkaa

  1. a b c pogrom Encyclopaedia Britannica. Viitattu 21.9.2022.
  2. a b c d e Modern Jewish History: Pogroms Jewish Virtual Library. Viitattu 22.9.2022.
  3. Klier, John D. 1992, s. 13–24.
  4. Pogroms YIVO Institute for Jewish Research. Viitattu 22.9.2022.
  5. Deletant, Dennis: Hitler’s Forgotten Ally, s. 130–149. Palgrave Macmillan, 2006. ISBN 1403993416.