Venäjän valkoinen armeija

Venäjän sisällissodan osapuoli

Venäjän valkoinen armeija (ven. Белая Армия, Belaja Armija) tai Valkokaartit (ven. Белая Гвардия, белогвардейцы, Belaja Gvardija, belogvardeitsy) oli venäläinen monarkistiliike, joka taisteli Venäjän sisällissodassa (1918–1921) punaisia sekä niin sanottuja Vihreää armeijaa (nationalistit) ja Mustaa armeijaa (anarkistit) vastaan. Se sai apua Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan muodostamalta kolmoisententeltä. Valkoinen armeija taisteli muun muassa Etelä-Venäjällä, Krimin niemimaalla, Venäjän Tyynenmeren seudulla Amurin alueella[1], Pamirissa sekä Persian ja Venäjän rajamaastossa.

Valkoinen armeija
Белая армия
Belaja Armija
Venäjän valtion vaakuna
Venäjän valtion vaakuna
Toiminnassa 1918–1923
Valtio Venäjän valtio
Rooli asevoimat
Koko noin 1 023 000 (1919)
Sodat ja taistelut Venäjän sisällissota
Komentajat
Tunnettuja komentajia Lavr Kornilov, Aleksandr Koltšak, Anton Denikin, Pjotr Wrangel, Nikolai Judenitš, Mihail Dieterichs

Sodan kulku muokkaa

Aseellinen taistelu bolševikkeja vastaan alkoi, kun Tšekkoslovakian legioona kieltäytyi vuonna 1918 luovuttamasta aseitaan puna-armeijalle ja otti hallintaansa Siperian radan. Sen esimerkki innosti Venäjän itäosissa laajan bolševikkien vastaisen rintaman syntyyn. Useissa Volgan varren ja Siperian kaupungeissa kuten Samarassa ja Omskissa tuli valtaan valkoinen hallitus. Se sai haltuunsa myös suuren osan Venäjän valtion kultavarannosta. Keisarillisen laivaston entinen amiraali Aleksandr Koltšak johti Itä-Venäjällä 100 000 miehen armeijaa, joka eteni kohti länttä. Vuoden 1918 puolivälissä Leninin hallitus oli ajettu ahtaalle, kunnes loppukesällä puna-armeija aloitti vastaiskun valtaamalla Samaran ja Kazanin. Samaan aikaan länsivaltojen armeijat pääsivät vapaaksi ensimmäisen maailmansodan taisteluista ja alkoivat tukea valkoista kenraali Anton Denikiniä, joka operoi Etelä-Venäjällä. Viron suunnalta oli tekeillä kenraali Nikolai Judenitšin johtama hyökkäys kohti Pietaria. Vuoden 1919 keväällä länsivallat kuitenkin muuttivat Venäjän-politiikkansa ja vetivät sotaväsymyksestä kärsiviä joukkojaan pois Venäjältä. Koltšak joutui perääntymään syksystä 1919 alkaen itään päin ja hän sai surmansa Irkutskissa helmikuussa 1920. Judenitšin hyökkäys Pietariin marraskuussa 1919 epäonnistui. Sen jälkeen puna-armeija saattoi keskittyä Denikinin vastaiseen taisteluun Etelä-Venäjällä. Loppuvuonna 1919 hänen joukkonsa menettivät Odessan ja vetäytyivät Krimille. Denikin luovutti ylipäällikkyyden keväällä 1920 kenraali Pjotr Wrangelille, joka pyrki etenemään Ukrainaan ja yhdistämään valkoiset voimat Puolan armeijan operaatioon. Tämä hanke kuivui kokoon, kun Puola solmi Neuvosto-Venäjän kanssa aselevon maaliskuussa 1920.[1]

Emigrantit muokkaa

Valkoinen armeija keskittyi myös emigranttitoimintaan. Valkoinen armeija auttoi monia anti-neuvostovenäläisiä pakenemaan muun muassa Berliiniin, Pariisiin, Harbiniin, Konstantinopoliin ja Shanghaihin. Monet valkoiset ja anti-neuvostomieliset venäläiset löysivät uuden kotinsa toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvalloista. Valkoisten toiminta Venäjän sisällissodassa oli suuri. He kärsivät tappion ja monet pakenivat ulkomaille, jossa he suunnittelivat muun muassa vastavallankumousta ja bolševikkien vastaista toimintaa. Monet valkoiset liittyivät ulkomailla asuinmaansa armeijaan. Monia valkoisia taisteli muun muassa Ranskan ja Saksan armeijassa toisen maailmansodan aikana.

Tunnettuja valkoisia muokkaa

Lähteet muokkaa

  1. a b Zetterberg, Seppo (toim.): ”Venäjästä Neuvostoliitoksi”, Venäjän historia, toim. Heikki Kirkinen, s. 343–347. Helsinki: Otava, 1986. ISBN 951-1-08450-X.

Kirjallisuutta muokkaa

  • Roselius, Aapo & Silvennoinen, Oula: Villi itä: Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros 1918–1921. Tammi, 2019. ISBN 978-951-31-7549-8

Aiheesta muualla muokkaa