Wikipedia

Palestiinalaisten paluuoikeus

Palestiinalaisten paluuoikeus tarkoittaa kysymystä Israelin itsenäisyyssodan (1948–1949) aikana paenneiden tai karkotettujen arabien oikeudesta palata Israeliin. YK:n arvion mukaan pakolaisia oli noin 711 000 ja Israelin mukaan 500 000.[1] Vuonna 2023 UNRWA:n rekisteröimiä pakolaisia oli jo 5,9 miljoonaa.

Mielenosoitus palestiinalaisten paluuoikeuden puolesta (Washington, 2009)

Israelilaisten ja arabien näkemykset ovat vastakkaisia siinä, mitä he katsovat kansainvälisten sopimusten sanovan pakolaisten paluuoikeudesta. Arabien mielestä kansainvälinen laki takaa heille paluuoikeuden.[2] Israelin mukaan arabien karkotus itsenäisyyssodan aikana ei ollut laitonta, eikä kansainvälinen oikeus sisällä pakolaisille oikeutta paluuseen. Esimerkiksi professori Andrew Kent pitää jälkimmäistä näkemystä oikeana.[3]

Pakolaismääritelmä

muokkaa

YK:n pakolaisjärjestö Palestiinan pakolaisille (UNRWA) määrittelee Palestiinan pakolaiseksi

henkilön, jonka normaali asuinpaikka oli Palestiina aikavälillä 1. kesäkuuta 1946 – 15. toukokuuta 1948 ja joka menetti kotinsa ja toimeentulonsa vuoden 1948 konfliktin jälkeen.

Vuonna 2023 UNRWA:n avun piirissä olevia pakolaisia oli 5,9 miljoonaa. UNRWA:n palveluita annetaan niille, jotka elävät sen toiminta-alueella, tarvitsevat apua ja jotka on rekisteröity pakolaisiksi. Lukumäärän valtava kasvu johtuu siitä, että UNRWA rekisteröi Palestiinan brittiläisen mandaatin pakolaisiksi myös pakolaismiesten omat ja adoptoidut lapset sekä näiden jälkeläiset. Pakolaisten määrä kasvaa koko ajan,[4][5] mutta alkuperäisiä, vuoden 1948 pakolaisia on heistä enää 2020-luvulla vain joitakin tuhansia.

Yhdistyneet Kansakunnat paluuoikeudesta

muokkaa

Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous hyväksyi 11.12.1948 päätöslauselman 194, jonka mukaan

pakolaisten, jotka haluavat palata koteihinsa ja elää rauhassa naapureidensa kanssa, olisi annettava mahdollisuus tehdä se mahdollisimman pian. Jos henkilöt päättävät olla palaamatta, heidän omaisuudestaan sekä omaisuuden katoamisesta tai vahingoittumisesta olisi maksettava korvaus.[6][7]

Israelin voitettua vuosien 1948–1949 sodan alueen 1,3 miljoonasta arabista vähintään puolet pakeni tai karkotettiin Israelin alueelta.[8][9] Virallisesti Israel puhui 0,5 miljoonasta pakolaisesta, Yhdistyneen kansakunnat yli 0,75 miljoonasta,[10] arabit miljoonasta. Vuodesta 1948 lähtien YK on vaatinut Israelia helpottamaan pakolaisten paluuta. [10][11] YK:n ihmisoikeuskomission asiantuntijat vertasivat 20. kesäkuuta 2023 Israelin toimia apartheidiin ja katsoivat, että itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen edellytti Palestiinan brittiläisen mandaatin pakolaisille ja heidän jälkeläisilleen oikeutta päästä Israeliin.[10]

Israelin kanta

muokkaa
 
Kaikki eivät hyväksy YK:n vaatimaa kahden valtion ratkaisua (mielenosoitus vuonna 2014).

Vuonna 1948 Israel päätti, ettei pakolaisia hyväksytä takaisin.[12] Kesällä 1949 Israel kuitenkin hyväksyi 70 000 pakolaisen paluun.[11] Israel ei pidä palestiinalaispakolaisten paluuta oikeutena, vaan poliittisena kysymyksenä, joka ratkaistaan osana lopullista rauhanratkaisua.[13]

YK:n päätöslauselma 242 edellyttää kahden valtion mallia rauhan perustana. Sen hyväksyivät Egypti, Jordania ja Israel, mutta Palestiinan vapautusjärjestö PLO torjui ratkaisumallin katsoen, että koko Israelin alue merkitsi arabeille kuuluvan alueen miehitystä ja tuli palauttaa arabeille.[14] PLO vaatii peruskirjassaan (artiklat 19 ja 22) Israelin valtion tuhoamista.[15] Myös Gazan kaistaa vuodesta 2007 hallinnut Hamas pitää tavoitteenaan Israelin tuhoamista (Israel on olemassa, kunnes islam tuhoaa sen, aivan kuten se hävitti muut ennen sitä).[16] Pakolaiset eivät kuitenkaan olleet ainoa osapuoli, sillä 22 jäsenvaltion Arabiliitto omaksui vuonna 1967 "kolmen ein" politiikan suhteessa Israeliin: Ei Israelin tunnustamista, ei neuvotteluja eikä rauhaa Israelin kanssa.[17]

Israel on nähnyt UNRWA:n määrittelemien pakolaisten tulon uhkana, sillä siitä seuraisi suuri juutalaisille vihamielinen arabiväestö Israelin rajojen sisällä[11] ja mahdollisesti jopa arabienemmistö. Palestiinalaisten asenteita tutkinut Pew Research Center on todennut, että Palestiinan muslimeista itsemurhaiskuja pitää hyväksyttävinä ainakin joskus 55 % kaikista vastanneista (usein 18 %, joskus 22 %, harvoin 15 %, ei koskaan 34 % ja 10 % ei osaa sanoa). Samasta ryhmästä 89 prosenttia haluaa šarian yleiseksi laiksi.[18] Israelin asukkaista on juutalaisia on 78 % (7,5 miljoonaa) ja arabeja 19 % (1,8 miljoonaa).[19][20]

Juutalaiset ovat verranneet brittiläisen mandaatin pakolaisuutta ja karkotuksia samanaikaisiin Euroopan tapahtumiin 2. maailmansodan jälkeen vuosina 1945–1947. Tällöin sodan voittajavaltiot karkottivat 12–14 miljoonaa saksalaista kodeistaan itäisessä Euroopassa, koska katsottiin, että paras rauhan tae olisivat homogeeniset kansallisvaltiot.[21][22]

Lähteet

muokkaa
  • Juusola, Hannu: Israelin historia. Helsinki: Gaudeamus, 2005, 2. p. 2014. ISBN 951-662-920-2
  • Schwartz, Adi & Wilf, Einat: The War of Return. How Western Indulgence of the Palestinian Dream Has Obstructed the Path to Peace. New York: All Point Books, 2020.

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ Juusola, 2014, s. 72
  2. ↑ Schwartz & Wilf 2020. s. 183
  3. ↑ Andrew Kent: Evaluating the Palestinian's Claimed Right of Return. University of Pennsylvania Journal of International Law, 2012, 34. vsk, nro 1, s. 149-275. Artikkelin verkkoversio.
  4. ↑ WHO WE ARE (Palestine refugees, defined as “persons whose normal place of residence was Palestine during the period 1 June 1946 to 15 May 1948, and who lost both home and means of livelihood as a result of the 1948 conflict.” The descendants of Palestine refugee males, including legally adopted children, are also eligible for registration.) UNRWA. Viitattu 2.12.2022.
  5. ↑ Palestine Refugees UNRWA. Viitattu 21.1.2021.
  6. ↑ Resolution 194 UNRWA. Viitattu 14.10.2023.
  7. ↑ Human Rights Watch Policy on the Right to Return Human Rights Watch. Viitattu 14.10.2023.
  8. ↑ General Progress Report and Supplementary Report of the United Nations Conciliation Commission for Palestine, Covering the Period from 11 December 1949 to 23 October 1950 United Nations Conciliation Commission for Palestine. Viitattu 20.11.2007. (englanniksi)
  9. ↑ Juusola, 2014, s. 72
  10. ↑ a b c Right of return of Palestinian refugees must be prioritised over political considerations: UN experts 21.6.2023. United Nations Human Rights Office. Viitattu 9.10.2023.
  11. ↑ a b c Juusola, 2014, 77
  12. ↑ Juusola, 2014, s. 76
  13. ↑ Do Palestinian Refugees Have a Right to Return to Israel? 15.1.2001. Ministry of Foreign Affairs. Viitattu 14.10.2023.
  14. ↑ Robert P. Barnidge Jr: Self-Determination, Statehood, and the Law of Negotiation: The Case of Palestine, s. 72-73. Bloomsbury Publishing, 28.1.2016. ISBN 978-1-5099-0240-8 Teoksen verkkoversio (viitattu 25.8.2022). (englanti)
  15. ↑ The Palestinian National Charter: Resolutions of the Palestine National Council July 1-17, 1968 The Avalon Project. Yale Law School. Viitattu 7.1.2023.
  16. ↑ Hamas Charter MidEast Web Historical Documents. Viitattu 11.8.2023.
  17. ↑ Arab League Signs 3 ‘Nos’ 1.9.1967. Center for Israel Education. Viitattu 12.8.2023.
  18. ↑ The World’s Muslims: Religion, Politics and Society. Complete Report PDF 30.4.2013. Pew Research Center. Viitattu 14.10.2023.
  19. ↑ Population, by religion and population group (pdf) entral Bureau of Statistics, Government of Israel. Arkistoitu 10.4.2006. (englanniksi)
  20. ↑ Jews and others, by origin, continent of birth and period of immigration (pdf) Central Bureau of Statistics, Government of Israel. (englanniksi)
  21. ↑ Virta, Kaija: Suurvallat hyväksyivät "väestönsiirrot". Helsingin Sanomat. Ulkomaat. Tausta, 23.3.2002. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 21.1.2021.
  22. ↑ Juusola, 2014, s. 78
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Palestiinalaisten_paluuoikeus&oldid=22845050”