Kansainväliset vedet

merialue, joka ei kuulu millekään valtiolle

Kansainväliset vedet eli aava meri muodostuu kaikista niistä merialueista, jotka eivät kuulu valtioiden aluevesiin tai talousvyöhykkeisiin.[1][2] Kansainvälisten vesien katsotaan olevan terra nulliusta eli ei-kenenkään maata.

Kansainväliset vedet tummansinisellä.

Kansainvälisillä vesillä kaikilla valtioilla on oikeus esimerkiksi vapaaseen merenkulkuun, kalastukseen ja meritieteelliseen tutkimukseen. Varsinkin kalastuksen osalta valtiot ovat kuitenkin rajoittaneet tätä vapautta solmimalla erityisesti alueellisia sopimuksia kalastuskiintiöistä ja tarpeellisina pidetyistä kalavarojen suojelutoimista. Merioikeusyleissopimuksen 88 artiklan mukaan kansainväliset vedet on varattu rauhanomaisiin tarkoituksiin.[3][4]

Kansainvälisillä vesillä vallitsee "lippuvaltion laki", jonka mukaan kansainvälisillä vesillä purjehtivaan alukseen voivat pääsääntöisesti puuttua vain sen lippuvaltion viranomaiset. Jos aluksella ei ole minkään valtion kansallisuutta, se on kaikkien valtioiden tarkastettavissa ja pidätettävissä. Lippuvaltion yksinomaiseen lainkäyttövaltaan on kuitenkin eräitä poikkeuksia. Jokainen valtio voi kansainvälisillä vesillä ottaa haltuunsa merirosvoaluksen, pidättää merirosvouteen syyllistyneet henkilöt ja takavarikoida aluksessa olevan omaisuuden. Myös orjakaupasta epäilty vieras alus voidaan tarkastaa kansainvälisillä vesillä. Jos vieras alus on rantavaltion alueella rikkonut sen lakeja tai määräyksiä, rantavaltion alukset voivat ajaa sitä takaa, vaikka alus ehtisi poistua aluevesiltä. Valtio, jossa kansainvälisten määräysten vastainen luvaton radiolähetys on vastaanotettavissa, voi pidättää tällaista lähetystoimintaa kansainvälisillä vesillä harjoittavan aluksen. Rantavaltiolla on interventio-oikeus puuttua kansainvälisillä vesillä olevaan vieraaseen alukseen, jos siitä aiheutuu sille vakavaa ympäristövaaraa esimerkiksi ölyvuodon johdosta.[5][6]

Aavan meren vapaudella on ollut keskeinen asema kansainvälisen merioikeuden historiassa, ja sitä puolusti etenkin Hugo Grotius teoksessaan Mare Liberum 1600-luvun alussa.[2]

Syvänmerenpohja

muokkaa

Syvänmerenpohja eli kansainvälinen merenpohja-alue muodostuu niistä merenpohja-alueista, jotka sijaitsevat rantavaltioiden talousvyöhykkeiden ja mannerjalusta-alueiden ulkopuolellle. Syvänmerenpohja ja sen mineraalivarat ovat ihmiskunnan yhteistä perintöä, jota voidaan käyttää vain rauhanomaisiin tarkoituksiin ja jonka luonnonvarojen hyödyntämisessä on erityistä huomiota kiinnitettävä kehitysmaiden ja itsehallintoa vailla olevien kansojen etuihin ja tarpeisiin. Syvämerenpohjan luonnonvarojen hyödyntämistä hallinnoi Jamaikalla sijaitseva Kansainvälinen merenpohjajärjestö, ja hyödyntämistoimintaa voivat harjoittaa järjestön oma kansainvälinen kaivosyritys Enterprise sekä järjestön luvalla valtiot ja yksityiset yritykset.[7][8][9]

Syvämerenpohja sai oikeudellista merkitystä vasta 1900-luvun jälkipuolella, kun sen mineraalivarojen hyväksikäyttö alkoi käydä mahdolliseksi. Syvämerenpohjan hyödyntäminen oli yksi vaikeimpia kysymyksiä merioikeusyleissopimuksen solmimista edeltävissä neuvotteluissa, joissa kehitysmaat vaativat hyödyntämistoiminnan alistamista kansainväliseen valvontaan ja teolliset maat puolestaan korostivat valtioiden ja yritysten vapautta hyödyntämistoiminnassa. Asiassa saavutettiin lopulta kompromissi vuonna 1994 solmitulla merioikeusyleissopimuksen soveltamissopimuksella.[10][8][11] Varsinainen syvänmerenpohjan kaivostoiminta ei kuitenkaan ole vielä käynnistynyt.[12][13]

Lähteet

muokkaa
  • Hakapää, Kari: Uusi kansainvälinen oikeus. Helsinki: Talentum, 2010.
  • Hannikainen, Lauri: Kansainvälisen oikeuden käsikirja. Tallinna: Tietosanoma, 2014.
  • Mattila, Heikki E.S. (päätoim.): Encyclopædia Iuridica Fennica VI: Kansainväliset suhteet. Helsinki: Suomalainen Lakimiesyhdistys, 1998.

Viitteet

muokkaa
  1. Hakapää 2010, s. 404
  2. a b Mattila (päätoim.) 1998, palsta 1
  3. Hakapää 2010, s. 404–405
  4. Hannikainen 2014, s. 152–153
  5. Hakapää 2010, s. 406–407
  6. Mattila (päätoim.) 1998, palstat 1–2
  7. Hakapää 2010, s. 416
  8. a b Hannikainen 2014, s. 136
  9. Mattila (päätoim.) 1998, palsta 365
  10. Hakapää 2010, s. 418–419
  11. Mattila (päätoim.) 1998, palsta 364
  12. Hakapää 2010, s. 423
  13. Hannikainen 2014, s. 136–137