Wikipedia

Ansa Ikonen

suomalainen näyttelijätär
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 4. syyskuuta 2015 kello 17.04 käyttäjän EmzQh (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.

Aili Ansa Inkeri Ikonen (19. joulukuuta 1913 Pietari – 23. toukokuuta 1989 Helsinki) oli suomalainen elokuva- ja teatterinäyttelijä sekä yksi suomalaisen elokuvan kulta-ajan valovoimaisimpia tähtiä.[1] Ikosen päätyö oli teatterissa, mutta hänet tunnetaan ennen kaikkea elokuvarooleistaan. Hänellä oli pääosa tai merkittävä sivuosa yli 30 elokuvassa vuosina 1935–1961. Suomen Kansallisteatteriin hän oli kiinnitetty 1935–1978.

Ansa Ikonen
Ansa Ikonen saa Jussi-patsaan parhaasta naispääosasta vuonna 1944.
Ansa Ikonen saa Jussi-patsaan parhaasta naispääosasta vuonna 1944.
Henkilötiedot
Koko nimi Aili Ansa Inkeri Ikonen
Syntynyt19. joulukuuta 1913
Pietari, Venäjän keisarikunta
Kuollut23. toukokuuta 1989 (75 vuotta)
Helsinki, Suomi
Ammatti näyttelijä ja laulaja
Puoliso Jalmari Rinne (1939–1985†)
Näyttelijä
Aktiivisena 1933–1982
Merkittävät roolit Lady Teazle
Juorukoulu
Julia
Romeo ja Julia
Emilie Björkstén
Runon kuningas ja muuttolintu
Helena
Kulkurin valssi
Kirsti Leivo
Vaimoke
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
” Muistan vielä äänenkin, jolla ohjaaja Topo Leistelä nuo sanat sanoi kesällä 1935. Kuvittelin, että se oli jonkinlaista pilantekoa, ei kovin onnistunutta, mutta tarkoitettu kai huvittavaksi. Hyvin pian kävi sitten ilmi, ettei se ollut pilaa, vaan että minun lapsuuteni ja nuoruuteni unelma oli toteutumassa. Siitä se alkoi. ”

– Ansa Ikonen muistelee filmiuransa alkua

Ikosen teatteriura alkoi tyttörooleista 1930-luvulla. Seuraavina vuosikymmeninä hän sai näytelläkseen useiden menestysnäytelmien naispääosia, kunnes 1960-luvulla hänen roolitehtävänsä jälleen pienenivät. Näyttelijänlaadultaan Ikonen oli ennen kaikkea komedioiden pirteä kaunotar ja klassikkonäytelmien tyylikäs sankaritar.[2] Hänellä oli muun muassa seitsemäntoista Shakespeare-tehtävää ja kuusi Molière-roolia. Lisäksi hän näytteli lukuisissa Serpin, Mika Waltarin ja muiden suomalaiskirjailijoiden huvinäytelmissä. Erityisen menestyksekäs oli Lady Teazlen rooli Richard Brinsley Sheridanin komediassa Juorukoulu.[3][4]

Elokuvissa Ikonen näytteli niin komedioissa, draamoissa kuin musikaaleissakin. Hänen tunnetuimpia elokuviaan ovat komediat Vaimoke ja Rakas lurjus, eskapistinen elokuvaromanssi Kulkurin valssi, epookkidraama Runon kuningas ja muuttolintu, musiikkihupailu SF-paraati ja psykologinen draama Tyttö kuunsillalta. Lähes kaikki Ikosen elokuvaroolit olivat hänen tähtikuvansa mukaisesti hyveellisiä hahmoja.

Tähtiparista Ansa Ikonen ja Tauno Palo tuli käsite. He tekivät kaksitoista yhteistä elokuvaa ja runsaasti yhteistyötä myös teatterissa ja näytelmäkiertueilla. Niin ikään Eino Kaipainen oli useasti Ikosen vastanäyttelijänä. Ikonen sai vuonna 1944 ensimmäisen naispääosan Jussi-palkinnon elokuvasta Vaivaisukon morsian. Vuonna 1964 hänet palkittiin Pro Finlandia -mitalilla. Ikoselta julkaistiin omaelämäkerta Tähtiaika vuonna 1980.

Ansa Ikonen oli aviossa kollegansa Jalmari Rinteen kanssa vuodesta 1939 tämän kuolinvuoteen 1985. Heillä on kaksi tytärtä, Katriina (s. 1939) ja Marjatta Rinne (s. 1945).

Lapsuus ja nuoruus

” Me olimme pakolaisia, ja pakolainen ei kuulu minnekään. Se leimasi minun lapsuuteni. Pietari oli ollut kotipaikkamme kolmen sukupolven ajan, sinne emme voineet jäädä. Suomi, joka otti meidät vastaan, koska me olimme Suomen kansalaisia, vierasti meitä ’ryssiä’. Me jotka sen muutoksen aikana olimme vasta lapsia, kasvoimme Suomessa suomalaisiksi. Silti lapsuuden muistot, elämän alkulangat ovat siellä, Pietarissa. ”

– Ansa Ikonen lapsuusvuosistaan[5]

Ansa Ikosen vanhemmat olivat Aleksanteri Ikonen (1892–1925) ja Adele Katriina Honkanen (1892–1945). Aleksanteri Ikonen oli rautatieläinen, ja hänen sukunsa oli asunut Pietarissa kolmen sukupolven ajan. Honkasen suku oli lähtöisin Parikkalasta. Pariskunta oli avioitunut Pietarissa heinäkuussa 1913. Ansa – jota lapsena ja nuorena kutsuttiin nimellä Aili – oli perheen ainoa lapsi. Hänen sisarensa Hilkka Terttu Tellervo (s. 1914) ja Aino Katriina (s. 1921) menehtyivät vauvaiässä keuhkokuumeeseen.[6] Perhe asui Pietarissa rautatieläisten talossa lähellä Suomen asemaa. Samassa paikassa asui myös useita Ikosten sukulaisia. Aleksanteri Ikonen harrasti näyttelemistä ja oli kauniin lauluäänensä ansiosta laulunäytelmien sankari. Adele Honkanen puolestaan harrasti tanhuja. He olivat tutustuneet toisiinsa harrastustensa kautta.[7] Ansa peri isänsä lauluäänen, ja isä oli päättänyt, että tyttärestä koulutetaan laulaja.[8] Ikosen lapsuudenperheen ja lähipiirin kieli oli suomi. Ympäristön vaikutuksesta tuleva näyttelijätär oppi myös venäjän erinomaisesti.[7]

Ansa Ikosella oli köyhä ja kurja lapsuus, johon sisältyivät Pietarin nälänhätä ja vallankumouksen levottomuudet.[9] Lokakuun vallankumouksen jälkeen Ikosen perhe muutti Suomeen. He olivat Suomen kansalaisia, mutta silti heitä pidettiin Suomessa ”ryssinä”.[5] Aluksi perhe asui Riihimäellä Adele Ikosen isän luona. Sieltä he muuttivat Tikkurilan kautta Helsingin Käpylään Joukolantie 14:ään.[10][11] Aleksanteri Ikonen kuoli keuhkotautiin tammikuussa 1925, ja Adele Ikonen joutui taloudelliseen ahdinkoon.[12] Hän päätyi työskentelemään maalariksi konepajalle Pasilaan, sillä siitä maksettiin paremmin kuin postityöstä, jota hän oli tehnyt Pietarissa. Vaihtelua aineellisesti köyhään elämään sai elokuvista, joita Adele Ikonen kävi katsomassa Ansa-tyttärensä kanssa.[13]

Lapsena Ansa Ikonen harrasti innokkaasti näyttelemistä, mutta elokuvat kiehtoivat häntä vielä enemmän.[14] Hän oli aloittanut kansakoulun (alakoulun) Riihimäellä ja suoritti sen loppuun Käpylässä. Sen jälkeen hän siirtyi Tyttönormaalilyseoon.[15] Haaveissa siinsi lääkärin ammatti, mutta rahapulan vuoksi Ikonen joutui lopettamaan keskikoulun.[16] Sen sijaan hän opiskeli laulunopettajaksi Konservatoriossa, josta hän valmistui keväällä 1933.[16] Opettajana hän ei kuitenkaan ehtinyt toimia, sillä hän pyrki määrätietoisesti elokuva-alalle.[17]

Oppimishaluinen Ansa otti myös laulutunteja, kuten hänen isänsä oli toivonut. Hän aloitti opinnot 14-vuotiaana Adele Ikosen vanhan koulutoverin Elbe Nissisen opetuksessa. Juuri Nissinen neuvoi Ikosta pyrkimään Konservatorioon.[18] Nissisen yksityiskoulussa Ikonen opiskeli myös näyttämöilmaisua, puhetekniikkaa ja liikuntaa.[16]

Avioelämä

 
Ansa Ikosen hautakivi Malmin hautausmaalla Helsingissä.

Teatteriuransa alussa Ansa Ikonen oli alkanut seurustella kollegansa Jalmari Rinteen (1893–1985) kanssa. Tuolloin hän oli vielä suurelle yleisölle tuntematon.[19] Ikonen ja Rinne tapasivat toisensa Helsingin Kansanteatterissa Koiton talossa. Suhde syveni Kaikki rakastavat -elokuvan kuvauksissa kesällä 1935. ”Älä niin vanhaa miestä ota”, oli Ikosen serkku opastanut.[20] Jalmari Ivar Rinne oli syntynyt Asikkalassa marraskuussa 1893, joten hän oli Ikosta 20 vuotta vanhempi. Kansallisteatterissa Rinne aloitti samoihin aikoihin kuin Ikonenkin. Hän oli tuolloin naimisissa kollegansa Anni Aiton (1892–1976) kanssa, ja pariskunnalla oli kolme lasta: Tommi Rinne (1925–1999), Tiina Rinne (s. 1929) ja Taneli Rinne (s. 1934). Rinne-Aiton perhe oli muuttanut Helsinkiin Turusta vuonna 1932. Neljä vuotta myöhemmin Aitto palasi Turkuun kolmen lapsensa kanssa; Jalmari Rinne jäi Helsinkiin.[21]

Ikosen ja Rinteen seurustelusta tuli julkinen salaisuus. Kun Ikonen alkoi odottaa lasta vuonna 1939, Rinne päätti ottaa avioeron Aitosta.[22] Ansa Ikonen ja Jalmari Rinne vihittiin avioliittoon Suomen tasavallan presidentin luvalla 29. heinäkuuta 1939. Lupa oli välttämätön, sillä tuolloin Suomen laki määräsi, että eronnut mies joutui tietyksi aikaa karenssiin, jonka aikana ei saanut solmia uutta liittoa.[23]

Ikosen esikoistytär Ansa-Marja Katriina Rinne syntyi Porissa 6. joulukuuta 1939 ja[24] toinen lapsi Hilkka-Marjatta Rinne Helsingissä 6. huhtikuuta 1945.[25] Rinteen ”uuden” ja ”vanhan” perheen välit pysyivät asiallisina.[26] Sekä Katriinasta että Marjatasta tuli aikanaan näyttelijöitä, kuten myös Rinteen ensimmäisen avioliiton lapsista.[27]

Ikonen asetti elokuvan ja teatterin etusijalle, joten perhe-elämälle ei jäänyt liiemmin aikaa. Elokuvatyöskentely oli etenkin toisen maailmansodan vuosina hektistä. Perhe-elämä oli hajanaista, ja Ikonen pakeni vastasyntyneen esikoisensa kanssa sotaa Ruotsiin. Tyttäret kasvoivat lähinnä luotettujen kotiapulaisten huostassa, vanhemmat olivat harvoin kotona.[28][29] Epävarmat ajat tekivät olosuhteet Suomessa näyttelijäntyölle vaikeiksi, kuten Ikonenkin sai kokea.[30]

Ikosen ja Rinteen perhe asui Helsingin Töölössä, josta he muuttivat 1954 Meilahteen.[31] Vuonna 1946 he ostivat kesäasunnon Ikoinniemestä Säämingistä läheltä Savonlinnaa.[32] Kymmenisen vuotta myöhemmin Ikoinniemen naapurihuvilaan perustettiin Rinteen aloitteesta näyttelijöiden kesäkoti Suviranta.[33]

Rinne jäi Kansallisteatterista eläkkeelle 1963, ja sen jälkeen hän näytteli teatterissa vierailijana.[34] Ikonen vetäytyi julkisuudesta jäähyväiskiertueensa jälkeen vuonna 1982. Hän jäi leskeksi lokakuussa 1985 ja muutti kaksi vuotta myöhemmin Thalian torppaan, ”näyttelijöiden vanhainkotiin”. Ansa Ikonen menehtyi Thalian torpassa pitkän sairauden jälkeen 23. toukokuuta 1989.[35]

Teatteriura

” Teatteri ja elokuva ovat vain näennäisesti sukua toisilleen. Teatterin tekniikkaa ei voi käyttää elokuvassa eikä elokuvan näyttelemistekniikkaa voi käyttää näyttämöllä, senhän minä opin hyvin karvaasti. ”

– Ansa Ikonen[36]

1930-luku

Elbe Nissinen hankki Ansa Ikoselle avustajan paikan Kansan Näyttämön kuoroon. Samaan aikaan, vuonna 1933, kyseinen teatteri yhdistyi Koiton Näyttämön kanssa Helsingin Kansanteatteriksi. Ikonen sai esitettäväkseen naispääosan Kansanteatterin operetissa Havaijin kukka, sillä varsinainen pääosan esittäjä oli sairastunut. Näyttelijä Hilja Jorma, joka antoi Ikoselle yksityisopetusta, mainitsi Ikosen Suomen Kansallisteatterin pääjohtaja Eino Kalimalle. Ikonen aloitti näyttelijäharjoittelijana Kansallisessa hieman ennen elokuvadebyyttiään.[37]

Vuonna 1935 alkoi Ikosen 44 vuotta kestänyt ura Suomen Kansallisteatterissa. Teatteriuransa alussa Aili Ikosesta tuli Ansa Ikonen. Hän esittäytyi Koiton näyttelijä-järjestäjä Aatu Talanteelle, joka kiusoitteli Ikosta, eikä ollut kuulevinaan tämän nimeä oikein. Suivaantunut Ikonen pamautti Talanteelle toisen nimensä, ja näin Aili merkittiin avustajaluetteloon nimellä Ansa Ikonen.[38]

Valentin Vaala oli koulinut Ikosesta elokuvanäyttelijän: kaikki teatraalisuus piti karsia ja oppia käyttämään ”pientä ilmaisua”.[39] Ikonen sovelsi samaa tekniikkaa myös teatterityössään, ja se ei käynyt laatuun. Teatterilavalla ei voinut näytellä pätkissä, kuten elokuvassa, vaan piti olla koko ajan läsnä. Paljolti kollegansa Aku Korhosen avulla Ikonen sisäisti teatterinäyttelemisen vaatiman jatkuvuuden, jota ei voinut katkaista.[40] Teatterivaikuttaja Mia Backmanin avittamana Ikonen pääsi vihdoin teatteriuransa kipupisteiden yli.[41]

1930-luvun jälkipuoliskolla Ikonen kuului Kansallisteatterin nuoreen sukupolveen, kuten muun muassa Tauno Palo, Unto Salminen (1910–1972), Kyllikki Väre (1912–1951) ja Rauli Tuomi (1919–1949). Ikosen ensimmäinen merkittävä tehtävä ja taiteellinen voitto Suomen ”päänäyttämöllä” oli rooli Kaliman ohjaamassa perhenäytelmässä Tessa.[42] Kaudella 1936–1937 hän näytteli Sonjaa Fjodor Dostojevskin kirjaan perustuvassa näytelmässä Rikos ja rangaistus. Raskolnikovia tulkitsi Unto Salminen.[43]

Arvi Pohjanpään palkintonäytelmässä Jumalan käskynhaltija syyskaudella 1937 Ikonen näytteli Eino Kaipaisen tulkitseman Aarnen mielitiettyä Helenaa; kriitikot pitivät Helenan roolia psykologian näkökulmasta heikosti perusteltuna.[44] Sen sijaan näytelmän elokuvaversiossa vuonna 1939 Ikosen suoritusta pidettiin ”loistavana voittona” ja hänen ”parhaana filmisuorituksenaan”.[45] Simo Penttilän huvinäytelmässä Vaarallinen ikä keväällä 1938 Ikonen näytteli ansiokkaasti insinööripariskunnan tytärtä.[46] Ikosen muita 1930-luvun lopun näytöskappaleita olivat muun muassa Ihmeellinen Joosef[47] ja Nauru rakkaudelle, jossa hän tulkitsi roolinsa ”hyvin täyteläisesti”.[48]

Vaikka Ikosen teatterityöt olivat alkuun lähinnä sivuosia palvelijattarina, tyttärinä ja koulutyttöinä, hän kuului Kaisu Leppäsen ja Henny Waljuksen ohella niihin Kansallisteatterin nuoriin naisnäyttelijöihin, jotka 1930-luvulla pääsivät parhaiten esiin.[49]

1940-luku

” Kun maa oli ’kiinni’, kaikki yhteydet ulkomaille tavalliselta ihmiseltä poikki ja koko kansalla yhteinen suuri tehtävä, säilyä hengissä, jotkin asiat kasvoivat suuriksi ja sillä tavalla tärkeiksi, että se tuntuu nyt aivan mahdottomalta. ”

– Ansa Ikonen sota-ajasta[50]

Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen 30. marraskuuta 1939, jolloin talvisota alkoi.[51][52] Ikonen oli sotaa paossa Forssassa, jossa hänen lankonsa Joel Rinteen puolisolla oli sukua. Hän synnytti esikoistyttärensä Katriinan Porissa itsenäisyyspäivänä 1939. Myös Forssassa oli alinomaa ilmahälytyksiä, joten Ikonen siirtyi vauvansa kanssa Tukholmaan. Talvisodan jälkeen hän palasi Katriina mukanaan Helsinkiin.[53]

Suomen Kansallisteatteri suljettiin talvisodan ajaksi, kuten muutkin Suomen teatterit.[54] Viisitoistakuukautisen välirauhan jälkeen, kesäkuussa 1941, Neuvostoliitto aloitti Suomea vastaan jatkosodan.[55] Tällä kertaa teattereiden ovia ei pantu säppiin, vaikka miehiä otettiin entistä tarkemmin armeijaan.[56] Jatkosodan vuosina Ikonen kuului lukuisten kollegoidensa tavoin viihdytysjoukkoihin. Hän oli mukana viihdytyskiertueilla rintamalla ja sotasairaaloissa, usein Tauno Palon kanssa.[57]

Kansallisteatterissa Ikonen näytteli välirauhan aikana muun muassa William Shakespearen komediassa Paljon melua tyhjästä: hän vuorotteli Henny Waljuksen kanssa Beatricen roolissa ja rakensi sen perusluonteensa pohjalle, kuten Waljuskin. Ikosen Beatrice muotoutui naisellisen pehmeäksi.[58]

Jatkosodan aikana Ikonen näytteli Kansallisteatterissa muun muassa Klaus Suomelan teoksessa Hopeakihlajaiset, Heinrich von Kleistin Molière-mukaelmassa Amphitryon ja Carlo Goldonin suositussa komediassa Majatalon emäntä.[59] Vuonna 1943 Ikonen näytteli neiti Hardcastlen osan Oliver Goldsmithin komediassa Erehdysten yö ja onnistui tuomaan ”täyteen loistoonsa vilkkaan, henkevän ja aitonaisellisen esitystaitonsa”.[60] Henrik Ibsenin näytelmässä Rakentaja Solness Ikonen tulkitsi Hildeä ja sai hyvät arvostelut. Taiteellisten voittojen sarja jatkui näytelmässä Mitta mitasta, jossa Ikonen näytteli ”antaumuksellisesti” viatonta Isabella-neitoa.[61] Vuonna 1945 hän loisti Sergio Pugliesen komediassa Merihevonen.[62]

1940-luvun jälkipuolisko

Kesällä 1945 Ikonen oli mukana kiertuenäytelmässä Ettei rakkauteni unohtuisi Edvin Laineen ja Leif Wagerin kanssa. Kiertueesta tuli yleisömenestys.[63] Vielä suuremman suosion sai Mika Waltarilta tilattu komedia Rakas lurjus, jota esitettiin seitsemänä kesänä. Ikonen kiersi Suomea yhdessä Edvin Laineen ja Joel Rinteen kanssa. Henkilöitä oli kolme sen tähden, että kuljettiin Rinteen autolla, johon mahtui vain kolme ihmistä. Näytelmä käsittelee toisen maailmansodan jälkeistä ankaraa asuntopulaa ja sen suosio oli valtava. Ensi-ilta oli Somerolla heinäkuussa 1947.[64]

Klassikkonäytelmässä Romeo ja Julia keväällä 1946 Ikonen tulkitsi Juliaa vuoroin Eeva-Kaarina Volasen kanssa, jolle kyse oli ensimmäisestä merkittävästä klassisesta näyttämötehtävästä.[65] Rauli Tuomi nähtiin Romeona. Pekka Alpon ohjaamaa näytelmää pidettiin ennen kaikkea nuorten näyttelijöiden Volasen ja Tuomen voittona. Ikosen Julia arvioitiin kiteytyneemmäksi ja varmempimuotoiseksi kuin Volasen välitön ja hehkeänsuloinen tulkinta.[66]

Syyskaudella 1946 Ikonen näytteli ”älykkään harkitusti” Leonardon vaimoa Federico Garcia Lorcan draamassa Veren häät.[67] Seuraavana keväänä hänellä oli keskeinen rooli Waltarin komediassa Omena putoaa, ja hän onnistui tehtävässään hyvin.[68]

1940-luvun lopussa Ikonen näytteli naispääosan Serpin epookkikomediassa Katarina, kaunis leski. Veikeästi keimailevan Katarina Thorwöstin roolia pidettiin suorastaan luotuna Ikosen näyttelijänlaadulle.[69] Valkokankailla Katarinana keimaili Eeva-Kaarina Volanen. August Strindbergin näytelmä Eerik XIV oli arvostelumenestys. Ikonen näytteli Kaarina Maununtytärtä ja suoritui valjuksi luonnehditusta roolistaan kohtalaisesti. Eerikinä oli Joel Rinne, jonka psykologisesti vivahteikasta luonnetutkielmaa ylistettiin lähes täydelliseksi.[70]

1950-luku

Ikosen teatteriuran suuri menestysrooli oli Lady Teazle Richard Brinsley Sheridanin tapakomediassa Juorukoulu. Suomen Kansallisteatterissa näytelmän ensiesitys annettiin kevätkaudella 1950; ohjaajana oli Wilho Ilmari. Sir Peter Teazle sai tulkitsijansa Uuno Laaksosta. Näyttelijäkaartia pidettiin ”mahdollisimman edullisena”: Ikosen ja Laakson lisäksi mukana olivat muun muassa Aku Korhonen, Unto Salminen, Joel Rinne ja Henny Waljus.[71]

Helsingin olympiavuonna 1952[72] Ikosen taiteellinen voitto teatterilavalla oli Noran rooli Henrik Ibsenin näytelmässä Nukkekoti. Samana vuonna tähtipari Ikonen ja Palo näyttelivät toistensa kanssa Simo Penttilän teoksessa Sankari pimeästä.[73] Vuonna 1957 suosikkipari näytteli George Bernard Shaw’n kappaleessa Amerikan keisarinna. Siinä Ikoselle lankesi vaihteeksi kevytkenkäisen naisen rooli.[74] Seuraavana vuonna Ikonen oli mukana Kansallisteatterin näytelmissä Kuukausi maalla ja Cyrano de Bergerac.[75]

Vuosikymmenen lopussa Ikonen esitti Vanda-nimistä viettelijätärtä Waltarin näytelmässä Miljoonavaillinki. Kappaleen ohjasi Edvin Laine.[76] Miljoonavaillingin elokuvaversiossa 1961 Ikosen rooli vaihtui naispääosaan hyveellisenä Ryhtilän vaimona. Vandaa elokuvassa näytteli 24-vuotias Liana Kaarina.[77][78][79]

1960-luku

Ikonen palasi Juorukoulun Lady Teazlen rooliin vuonna 1960, jolloin hän vietti 25-vuotistaiteilijajuhlaansa. Näytelmä oli saanut uuden suomennoksen, jossa roolihenkilöiden nimet oli käännetty: Lady Teazle muuntui rouva Karstaksi.[80] Teatterikriitikko Sole Uexküllin mielestä Ikosen suoritus oli valloittavanraikas ja tervejärkinen. Hän huomioi ”ansa-ikosmaisen komediennetyön”, älykkään ja nasevasti replikoidun.[81] Vuonna 1961 Ikonen näytteli jälleen Serpin kappaleessa Katupeilin takana ja piti 25-vuotisjuhlakiertueen, jolla esitettiin Melchior Lengyelin ja Lajos Bírón näytelmää Keisarinna.[82]

Eräs Ikosen teatteriuran tähtihetkiä oli Juulian rooli Maria Jotunin näytelmässä Tohvelisankarin rouva vuonna 1962.[82] Kantaesityksensä yhteydessä 1924 näytelmä oli aiheuttanut pienen skandaalin.[83] Vuonna 1963 Ikonen näytteli Tauno Palon kanssa Muriel Sparkin komediassa Filosofiantohtorit. Näytelmässä on koko joukko naisrooleja; Ikonen näytteli Catherinea. Samana vuonna hänellä oli rooli Molièren komediassa Porvari aatelismiehenä.[84]

1960-luvulla Ikosen teatteriura alkoi hiljetä, ja pääroolien tilalle tuli vähitellen vaatimattomia sivurooleja. Vuosikymmenen loppupuoliskolla hän näytteli muun muassa teoksissa Päämaja (1966), Tuomio (1967) ja Auringon lapset (1969).[85]

Tauno Palo järjesti juhlakiertueen 35-vuotisen teatteriuransa kunniaksi 1968. Kiertueella oli mukana myös Ansa Ikonen, näytelmänä oli Leo Lenzin Rakkautta ristiin rastiin ja Ikonen näytteli rouva Laura Palokangasta.[86] Ikonen alkoi kärsiä työpulasta 1970-luvulle tultaessa.[87]

1970-luku

Vuonna 1971 oli Ikosen 35-vuotistaiteilijajuhlan vuoro. Näytelmänä oli Molièren luonnekomedia Ihmisvihaaja, jossa Ikonen tulkitsi Celimènen roolin. Niin ikään 1971 Ikosella oli rooli Ödön von Horváthin näytelmässä Wienerwaldin tarinoita. Seuraavana vuonna Ikonen näytteli Tuuli Reijoselta tilatussa kirjenäytelmässä Nuori Ida Aalberg. Nimiroolin tulkitsi Kyllikki Forssell. Samaisena vuonna Ikonen oli mukana Honoré de Balzacin komediassa Liikemies ja Teuvo Pakkalan näytelmässä Tukkijoella. Jälkimmäisestä tuli menestyskappale, jonka merkeissä Ikonen teki vierailun lapsuudenkaupunkiinsa Pietariin, jota tuolloin kutsuttiin nimellä Leningrad.[88]

Uransa myöhäiskautena Ikonen näytteli muun muassa Alfred de Mussetin draamassa Lorenzaccio (1974), Hella Wuolijoen ja Bertolt Brechtin näytelmässä Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti (1975) ja Lorcan näytelmässä Veren häät (1976). Hänen Kansallisteatterin vuosiensa viimeisiä näyttämötehtäviä olivat rooli Wuolijoen näytelmässä Justiina (1977) ja rouva Savénin rooli Minna Canthin Papin perheessä (1978).[89]

Vuonna 1976 Ikonen toteutti Ida Aalberg -teemaisen matineaesityksen Tableau vivant eli Kuvia Ida Aalbergin taiteilijauralta. Mukana olivat muun muassa Kyllikki Forssell ja Eeva-Kaarina Volanen.[90]

Ansa Ikonen jäi Suomen Kansallisteatterista eläkkeelle vuonna 1978.[91][92]

Jäähyväiset yleisölle

Ikonen aloitti jäähyväiskiertueensa kevättalvella 1981. Näytelmänä oli Sidney Howardin Äiti rakastaa, jonka ohjasi Seppo Kolehmainen. Ikonen näytteli keskushenkilöä, rouva Phelpsiä. Elokuva-arvostelija Paula Talaskivi piti Phelpsin roolia täysosumana. Hän arvioi: ”Hän [Ikonen] ei pyri näyttelijänä miellyttämään – –. Hän haluaa tehdä hyvää työtä, perusteellisesti tutkittua ja älyllisesti tulkittua.”[93]

Vaikka Ansa Ikonen muistetaan ensisijaisesti lukuisista elokuvarooleistaan, hänen näyttelijän uransa painopiste oli teatterissa, päinvastoin kuin Helena Karan ja Regina Linnanheimon, jotka olivat leimallisesti filmitähtiä.[94] Sekä teatteri- että elokuvataide olivat Ikoselle mieluisia, eikä hän nostanut kumpaakaan toisen yläpuolelle. Hän kuitenkin totesi teatterin olevan pohjana elokuvatyöskentelylle. Elokuvatyö oli hektistä, kun taas teatterissa rooleja oli aikaa pohjustaa ja syventää. Elokuvassa rooleja taustoittava tieto oli hankittava itse. Teatterinäytelmät tehtiin kokonaisuuksina, elokuvat sen sijaan pätkittäin.[95]

Elokuvaura

1930-luku

 
Valentin Vaala ohjaa Ansa Ikosta elokuvaan Vaimoke.
” Elokuvassa ei ole kikkaa tai temppua, jolla roolista tulee hieno suoritus. Ei ole mitään sellaista ’osaamista’, jolla kuvasta syntyy aito. Sitä ei tehdä näyttelemällä, se pitää elää. Kuvaushetkellä on elettävä syvästi roolinsa, on oltava aito ja tosi, ilmeiden ja eleiden on oltava oikeita, ei esitettyjä. ”

– Ansa Ikonen elokuvatyöstä[96][97]

Ansa Ikosen elokuvauran alku oli vaikea. Suomi-Filmin tuottajaohjaaja Erkki Karu sanoi hänelle suoraan, ettei hän sovellu elokuva-alalle.[98] Ikonen pääsi kuitenkin statistiksi Karun elokuviin Meidän poikamme ilmassa – me maassa (1934) ja Syntipukki (1935). Lisäksi hän esiintyi parissa mainoselokuvassa.[99] 1930-luvun puolivälissä Suomi-Filmin johtoon astui Risto Orko. Lannistumaton Ikonen tiedusteli häneltä elokuva-alan töitä; näyttelijäntehtäviä ei ollut, mutta klaffitytön paikka järjestyi.[100] Avustajan tehtävät saivat jäädä, kun ohjaaja Valentin Vaala kiinnostui Ikosesta ja halusi hänet suunnitteilla olleen romanttisen komediansa Kaikki rakastavat (1935) toiseen naispääosaan, jossa hän näyttelisi Tauno Paloa vastaan. Hangon rannoilla kuvatun komedian varsinainen pääpari oli Jalmari Rinne ja Birgit Nuotio, mutta Ikonen ja Palo veivät päähuomion.[101]

Vaala piti Ikosta poikkeuksellisen lahjakkaana komediennena, ja heidän seuraava yhteistyönsä, avioliittokomedia Vaimoke (1936) teki Ikosesta lopullisesti suomalaisten suosikin. Se oli myös toinen Tauno Palon kanssa näytelty elokuva, ja tällöin syntyi yhä kansan muistiin jäänyt käsite Ansa & Tauno. Vaala opetti Ikoselle elokuvanäyttelemisen keinot, sen että elokuvarooli on elettävä. Näin Ikonen sisäisti elokuvatyön erot suhteessa teatterityöskentelyyn.[102] Vaimoke perustuu Hilja Valtosen kirjeromaaniin. Kuvauskäsikirjoituksen elokuvaan teki toimittaja Tauno Tattari, joka siirsi tapahtumat talviseen aikaan ja päätti uuden vuoden vastaanottoon viipurilaisessa ravintolassa. Osa Puijon talvikuvista epäonnistui ja niitä oli paikattava studio-otoksilla, joihin Ikosen mukaan lavastettiin lumikinokset lakanoilla ja naftaliinilla. Ikonen sai roolistaan vain 5 000 markan palkkion.[103]

Kahden komedian jälkeen seurasi kaksi draamaelokuvaa: Orkon ohjaama Ja alla oli tulinen järvi (1937), jossa Ikosella oli naissivuosa sekä Vaalan ohjaama Koskenlaskijan morsian (1937), joka oli kolmas Ansa & Tauno -elokuva. Ikonen oli sangen epäuskoinen sen suhteen, että hänen olisi tulkittava maalaistyttöä valkokankaalla.[104] Koskenlaskijan morsiamesta tuli yleisö- ja arvostelumenestys paitsi Suomessa, myös Ruotsissa.[105]

Koskenlaskijan morsiamesta Ikonen vaati oleellisesti korkeampaa kuvauspalkkiota kuin Vaimokkeesta. Naisnäyttelijöille maksettiin tuohon aikaan huomattavasti heikompia palkkioita kuin heidän mieskollegoilleen. Ikonen sai Suomi-Filmiä edullisemman sopimuksen Suomen Filmiteollisuudelta (SF), joten hän siirtyi ”Särkän talliin”.[106] Vaalalle Ikosen päätös oli pettymys, sillä hänen suunnitelmissaan tähtipari Ikosta ja Paloa varten olisi alettu räätälöidä elokuvakäsikirjoituksia.[107]

SF-yhtiön leivissä Ikosen ensimmäiset elokuvatyöt olivat melodraama Kuin uni ja varjo sekä komedia Kuriton sukupolvi. Molemmat saivat ensi-iltansa syksyllä 1937. Ikonen tutustui näyttelijöihin Eino Kaipaiseen (1899–1995) ja Unto Salmiseen (1910–1972); kumpaisenkin kanssa hän teki vastaisuudessa runsaasti yhteistyötä sekä valkokankaalla että puhenäyttämöllä. Ensinmainitussa elokuvassa Ikonen näytteli rampaa Ylitalon tytärtä Eliinaa. Ylitalon Johannaa näytteli Ester Toivonen ja isäntää Yrjö Tuominen. Teos on Ikosen ja Kaipaisen ensimmäinen yhteiselokuva.[108] Aikalaisarvioissa elokuva sai niin kiitosta kuin moitettakin. Erään kriitikon mukaan ”Kuin uni ja varjo on ennen kaikkea Ansa Ikosen elokuva – se pätee tämän hetken suomalaisen elokuvataiteen valoisimpana, herkimpänä ja liikuttavimpana tyttöhahmona.”[109]

Vuonna 1937 alkoi Ikosen ja Särkän neljännesvuosisadan mittainen yhteistyö. Sen aikana he tekivät kaksitoista elokuvaa, joista useat olivat Ikosen henkilökohtaisia suosikkeja.[110] Marraskuussa 1937 tuli ensi-iltaan Wilho Ilmarin ohjaama Kuriton sukupolvi, joka perustuu Mika Waltarin samannimiseen näytelmään. Siinä Ikonen on naispääosassa Marjana, miespääosan teki Uuno Laakso. Elokuva-Aitan haastattelussa vuonna 1948 Ikonen kertoi hävenneensä suoritustaan, sillä oli elokuvan tekovaiheessa itsevarmana kuvitellut, ettei hänen kokeneena enää tarvitsisi muuta kuin ”näytellä”.[111] Tulevina vuosina Ikonen näytteli useissa Waltarin kirjoittamissa näytelmissä ja niiden pohjalta tehdyissä elokuvissa.[112][113]

Vuonna 1938 Ikonen teki naispääosat komediaelokuvissa Rykmentin murheenkryyni ja Olenko minä tullut haaremiin, jotka molemmat perustuvat hauskoille väärinkäsityksille. Ensinmainittua on pidetty Suomen ensimmäisenä sotilasfarssina. Jälkimmäinen on ajalle tyypillinen kaupunkikomedia, jossa miljöönä on kotiapulaista tarvitseva poikamiesasunto. Theodor Luts vastasi molempien elokuvien kuvauksesta. Hän oli aikoinaan tyrmännyt täysin Ikosen elokuvatähtihaaveet, mutta nyt hän totesi: ”Kamera rakastaa tuota Ansaa.”[114]

Suosikkipari Ansa & Tauno palasi valkokankaille keväällä 1939 Suomen sisällissodan jälkimaininkeihin sijoittuvassa tragediassa Jumalan tuomio. Kriitikot pitivät sitä ennen kaikkea Ansa Ikosen voittona, ja hänen Helena-tulkintaansa ylistettiin. Elokuva oli myös yleisömenestys[115], mutta sai kuitenkin SF-paraatiin verraten vähän huomiota.[116] Kesällä 1939 alettiin kuvata Yrjö Nortan ohjaamaa musiikkielokuvaa SF-paraati. Siinä Ikonen ja Palo ovat juuri sellainen romanttinen pääpari, jollaisena kansa heidät tahtoi. Erään kriitikon arvion mukaan SF-paraati oli ”hauska, romanttinen ja elämäniloinen elokuva, joka edustaa lajityyppinsä – iskelmäelokuvan – ehdotonta parhaimmistoa.” Kriitikko arvioi sen olevan Nortan soolo-ohjauksista onnistunein. Georg Malmstén sävelsi elokuvaan useita musiikkikappaleita, joista sittemmin tuli ikivihreitä iskelmiä.[117]

1940-luku

” Kulkurin valssin kuvasi Felix Forsman, jonka kanssa en ollut aikaisemmin filmannut. Ja kyllä minä ällistyin, kun näin katselussa itseni. Minä olin aivan kuin vieras ihminen. Kymmeniä vuosia minua raivostutti se niin, että en voinut suuttumatta katsoa koko elokuvaa. ”

– Ansa Ikonen muistelee Kulkurin valssia[118]

Vuonna 1940 Ikonen nähtiin valkokankaalla neljän elokuvan pääosassa, joista kahdessa hän näytteli Tauno Palon kanssa. Serenaadi sotatorvella sai ensi-iltansa uudenvuodenpäivänä 1940. Elokuvan keskushenkilö oli edellissyksynä edesmennyt Kaarlo Angerkoski. Ansa & Tauno -elokuvien sarjassa SF-paraati on huomattavasti merkittävämpi kuin Serenaadi sotatorvella.[119] Sen ensi-ilta oli talvisodan takia siirretty toukokuuhun 1940.[120]

Lokakuussa 1940 ensi-iltaan tuli epookkidraama Runon kuningas ja muuttolintu, joka oli kuvattu ennen SF-paraatia. Siinä Ikosen rooli oli Emilie Björkstén, runoilija Johan Ludvig Runebergin nuori ihastus. Runebergiä näytteli Eino Kaipainen. Särkkä oli aloittanut teoksen suunnittelun jo 1937. Elokuva aiheutti kiivasta keskustelua lehdistössä, sillä ei pidetty sopivana ruotia Suomen kansallisrunoilijan yksityiselämää julkisesti. Talvisodan jälkeisissä tunnelmissa Runon kuningas ja muuttolintu sai kuitenkin positiivisen vastaanoton, eikä sen katsottu loukkaavan Runebergiä.[121] Emilien rooli oli Ikoselle todellinen toiveiden täyttymys: hän arvosti roolihahmonsa ominaisuuksia, älykkyyttä ja itsenäisyyttä. Lisäksi rooliin kuului runsaasti pukuloistoa. Ikoselle teos oli eräs hänen uransa kohokohdista.[122] Joulun alla 1940 sai ensi-iltansa Oi, kallis Suomenmaa, jossa Ikonen näytteli niin ikään Kaipaista vastaan. Välirauhan aikana kuvattu elokuva on aikansa hengen mukaisesti tyylipuhdasta isänmaallista paatosta.[123]

Kevättalvella 1941 kuvattiin Hannu Lemisen esikoisohjaus Täysosuma. Tyypilliseen ”vanhan” suomalaisen elokuvan tapaan sen juoni rakentuu väärien henkilöllisyyksien varaan. Siinä Ikonen näytteli Aku Korhosta vastaan.[124] Jatkosodan puhkeaminen siirsi elokuvan valmistumista ja ensi-iltaa marraskuuhun 1941.[125]

Kulkurin valssi

Kulkurin valssia alettiin kuvata loppukesästä 1940. Sen taustalla on ruotsalainen kansanlaulu Vandrarvalsen. Kuvaukset saatiin valmiiksi vuoden loppuun mennessä. Myös Kulkurin valssin juoni perustuu väärinkäsityksiin ja vääriin henkilöllisyyksiin. Tauno Palo näytteli kulkuri-Arnoldin osan ja Ansa Ikonen hänen ihastustaan, kartanonneito Helenaa. Elokuva on pitkälti Palon show'ta; Ikonen tulee tarinaan mukaan puolen välin paikkeilla. Kulkurin valssissa näytteli sivuroolia myös Regina Linnanheimo, joskaan ei samoissa kohtauksissa Ikosen kanssa. Elokuvan ensi-ilta oli tammikuussa 1941. Aikalaiskriitikot ottivat teoksen vastaan varovaisen myönteisesti. Yleisömenestys oli ennenkokematon, ja elokuvasta muodostui ajan myötä eräs suomalaisen elokuvataiteen klassikoista. Sen katsojaluku kohosi puoleentoista miljoonaan ja oli katsotuin suomalainen kunnes Edvin Laineen Tuntematon sotilas vuonna 1955 keräsi vielä suuremman yleisön.[126]

Ikonen itse muisteli Elokuva-Aitassa vuonna 1948: ”Kulkurin valssi oli kaikkein mahdottomin filmaus, mihin koskaan olen osallistunut.” Joenrantakohtausta kuvattaessa oli ongelmia sateisen sään kanssa, ja lisäksi Ikosen roolihahmolle kuulunut ja kohtausta varten tarvittu päivänvarjo oli unohtunut studioon.[126]

Sotavuodet 1942–1944

Vuonna 1942 Ikonen näytteli kahdessa ensi-iltaelokuvassa. Alkusyksystä nähtiin Toivo Särkän ohjaama melodraama Uuteen elämään, jossa Ikonen näytteli Unto Salmisen parina. Jouluna 1942 tuli valkokankaille Orvo Saarikiven ohjaustyö Rantasuon raatajat, jossa Ikonen näytteli maalaisroolin, Rantasuon Maijan. Eino Kaipainen näytteli Rantasuon Taavettia, ja kumpainenkin roolihahmo uhkui hyveellisyyttä.[127] Elokuva perustuu Urho Karhumäen romaaniin Rantasuon sankarit. Ikonen piti sekä romaanista että Maijan osastaan. Vaikka maalaisrooleja ei pidetty aivan Ikosen omimpana alana, hänelle itselleen ei ollut merkitsevää oliko roolihahmo maalainen vai kaupunkilainen. Muistelmissaan Ikonen painottaa, että roolihenkilön vahvuus ja mielenkiintoisuus saivat hänet panostamaan roolisuoritukseen.[128] 1860-luvun nälkävuosiin ajoittuva Rantasuon raatajat oli sekä arvostelu- että yleisömenestys.[129]

Talvella 1943 sai ensi-iltansa lottaelokuva Tyttö astuu elämään, jossa Ikosen parina oli jälleen Kaipainen. Elokuvan ulkokuvia otettiin Hangossa, joka oli juuri vapautunut neuvostomiehityksestä. Tunnelma siellä oli synkkä verrattuna samoilla seuduilla 1935 kuvatun Kaikki rakastavat -teoksen aikaisiin tunnelmiin. Mika Waltarin käsikirjoittamassa elokuvassa Ikonen näyttelee poispilattua yläluokkaista helsinkiläisneitoa, joka pestautuu lotaksi. Sota-ajan patriotismia edustava elokuva pantiin sodan jälkeen esityskieltoon. Siitä säilyi pelasteduplikaatti, jonka ääni on osin tuhoutunut.[130][131] Ikonen sai Ellin roolistaan tunnustusta, vaikka häntä pidettiinkin tuoreeksi ylioppilastytöksi ”liian vanhana” ja osaa muutenkin epäkiitollisena.[132]

Vaivaisukon morsiamessa Ikonen näytteli sekä Kaipaisen että Palon kanssa. Elokuva on traaginen maalaistarina, joka perustuu Jarl Hemmerin alkuperäisnäytelmään. Ulkokuvat otettiin Keuruulla kesällä 1943. Valkokankaille Vaivaisukon morsian tuli tammikuussa 1944. Ikonen sai suorastaan ylistäviä arvioita suorituksestaan Annana: hänen tulkinnassaan nähtiin syvää sielukkuutta, herkkyyttä ja älykkyyttä. Kotimaisen Elokuvan Palkitsemislautakunta valitsi Vaivaisukon morsiamen vuosien 1943–1945 parhaaksi elokuvaksi.[133] Marraskuussa 1944 Ikonen sai kaikkien aikojen ensimmäisen naispääosan Jussi-patsaan Annan roolistaan. Kyllikki Väre palkittiin naissivuosasta samassa elokuvassa.[134]

Loppuvuonna 1943 maisteri Särkkä otti Ikoseen yhteyttä ja ehdotti tätä ohjaajaksi suunnitteilla olevaan elokuvaan Nainen on valttia. Elokuvan käsikirjoituksen teki Mika Waltari – sen juoni perustuu jälleen kerran vääriin henkilöllisyyksiin. Toinen keskeinen aihe on kinastelu vakavan klassisen musiikin ja kevyen operettimusiikin taiteellisista arvoista. Särkkä piti teemaa Ikoselle sopivana. Myös Ikonen koki aiheen omakseen, näyttelijän ominaisuudessa. Ohjaajan kyvyistään hän ei ollut lainkaan vakuuttunut.[135]

Alkuun vastahakoinen Ikonen lämpeni Särkän idealle tutustuttuaan käsikirjoitukseen. Hän ihastui sen nokkeluuteen ja omintakeisiin henkilöihin. Elokuvamaailma oli tuolloin hyvin miesvaltainen, ja Ikonen arveli että miesohjaajiin tottuneet työntekijät loukkaantuisivat, jos nainen alkaisi heitä komennella. Elokuvan alkuvalmistelut olivat jo pitkällä, koneisto oli käynnistetty ja Ikonen pyrki parhaansa mukaan hallitsemaan sen.[136] Kuvausten aikana Kannas murtui ja osa näyttelijöistä joutui lähtemään suoraan studiosta sotarintamalle vievään junaan. Helmikuussa 1944 Neuvostoliitto teki kolme suurpommitusta Helsinkiin. Rekvisiitasta oli pulaa, lavastukset piti kyhätä kokoon pikavauhtia, miespääosan esittäjä Unto Salminen sairastui ja aikataulutus oli poikkeuksellisen tiukka.[137] Ikosen itsensäkin ihmetykseksi Nainen on valttia saatiin valmiiksi, sen ensiesitys oli loppukesällä 1944. Yleisömenestys oli kohtalainen. Kriitikot korostivat Ikosen suoriutumista ”yllättävän hyväksi” poikkeusolot huomioiden.[138] Hänen roolisuorituksensa jäikin arvioissa ohjaustyön varjoon.[139]

Orvo Saarikiven ohjaama teos Suomisen Olli rakastuu sai ensi-iltansa jouluna 1944.[140] Neljännessä Suomisen perheen vaiheista kertovassa komediassa Ikonen näytteli laulunopettaja Tuulia Tähtistä vastaparinaan Ollia näytellyt Lasse Pöysti. Elokuva oli sekä arvostelu- että yleisömenestys.[141] Lokakuussa 1945 Ikonen näytteli Pelastusarmeijan luutnanttia elokuvassa Nokea ja kultaa. Miespääosan teki elokuvan ohjaaja Edvin Laine. Ikosen äiti Adele Ikonen kuoli kuvausten aikana. Hänen oli kuitenkin työnnettävä surunsa taka-alalle suoriutuakseen draamallisesta roolista. Tähtiaika-muistelmissaan Ikonen korostaa, että näyttelijän yksityiselämän merkittävät tapahtumat, kuten syntymät ja kuolemat, eivät saa näkyä roolisuorituksissa.[142]

1940-luvun jälkipuolisko

Ikosen tähdittämien elokuvien ensi-illoissa seurasi parin vuoden tauko. Elokuussa 1947 valkokankaille tulivat teokset Pikku-Matti maailmalla ja Pikajuna pohjoiseen. Jälkimmäinen oli arvostelumenestys ja sai kaksi Jussi-palkintoa. Elokuvan miespääosissa olivat Eino Kaipainen ja Leif Wager. Pikajuna pohjoiseen jäi Ikosen ja Wagerin ainoaksi yhteiselokuvaksi. Fenno-Filmin tuottama elokuva oli Ikoselle poikkeuksellinen loikkaus vieraaseen yhtiöön; muutoin hän näytteli ainoastaan Suomi-Filmin ja Suomen Filmiteollisuuden tuotannoissa.[143][144] Lastenseikkailu Pikku-Matti maailmalla oli Ikosen uralla erikoisuus, sillä siinä hän esitti ”kevytkenkäistä naista”. Jotta hän olisi ollut roolissaan uskottava, hänen hiuksensa värjättiin tummiksi.[145]

Maaliskuussa 1948 sai ensi-iltansa yhdeksäs Ansa & Tauno -elokuva, Edvin Laineen ohjaama Laitakaupungin laulu. Sitä varten rakennettiin kokonainen katu rakennuksineen studion sisälle. ”– – ja katu oli oikeaa hiekkaa, joka kävellessä narskui jalkojen alla ihan aidosti”, Ikonen kuvailee muistelmissaan.[146] Aikalaiskriitikot arvioivat elokuvan teennäiseksi ja moralisoivaksi.[147] Vuonna 1949 Ikonen näytteli Valentin Vaalan ohjauksessa ensimmäisen kerran sitten Koskenlaskijan morsiamen (1937). Elokuva oli epookkidraama Jossain on railo. Ikonen tulkitsi kartanonrouvaa vastanäyttelijöinään Santeri Karilo ja Ekke Hämäläinen. Kriitikot kiittivät Ikosta ryhdikkäästä ja kypsästä roolisuorituksesta.[147]

1950-luku

” Ansa oli Kuunsillassa todella hyvä. Se oli yksi hänen parhaita roolejaan. Ansa tarvitsi tällaisen unelman. Hän oli itse vähän yksiviivainen. Siksi hän ajautui elokuva-alallekin. Se oli ’unelma-ammatti’, siis ammatti, jossa oltiin tekemisissä unelmien kanssa. Unelma siivitti hänet, antoi erityisen hehkun. Hän syttyi. Analysoin sitä niin, että hän oli tietyllä tavalla jäänyt pikkutytöksi. Hän tarvitsi unelman syttyäkseen, ja se oli parasta hänessä näyttelijänä. Olihan hänessä toinenkin puoli, se tomera, mutta parhaan hänestä sai irti unelma. ”

– Matti Kassila[148]

Helmikuussa 1950 oli jälleen Ansa & Tauno -elokuvan vuoro. Ohjaajana oli Matti Kassila ja filmauksena Professori Masa, jonka olivat käsikirjoittaneet nimimerkit Arijoutsi ja Topias. Teema oli ajankohtainen: työläisten lakkoilu. Kassilan ja Ikosen yhteistyö jatkui elokuvassa Tyttö kuunsillalta vuonna 1953. Siinä Ikosen vastanäyttelijänä oli Joel Rinne. Elokuva rakentuu puhelimitse kerrottujen muisteloiden varaan ja se sai erinomaiset arvostelut. Alkuaan kuunnelmaksi tarkoitetun teoksen oli käsikirjoittanut Hella Wuolijoki, joka lähetti Ikoselle kiitoskirjeen onnistuneesta suorituksesta tohtori Pepi Varalana.[149][150]

Vuonna 1950 Ikoselle tarjottiin pääosaa uuden Fennada-Filmi-yhtiön tuottamaan elokuvaan Ratavartijan kaunis Inkeri, mutta hän kieltäytyi elokuvaan kuuluneen saunakohtauksen takia.[151]

Vuoden 1951 alussa ensi-iltansa sai Waltarin käsikirjoittama ja Vaalan ohjaama komedia Gabriel, tule takaisin, jossa pääosia tulkitsivat Tarmo Manni, Emma Väänänen ja Salli Karuna. Ikosella oli sivuosa Rosa Pakkalana. Juonitteleva ja vilpillinen Rosa poikkesi jälleen tyypillisistä Ikosen näyttelemistä hyveellisistä naishahmoista.[152]

Wuolijoen tekstiin perustuva teos Vihaan sinua – rakas tuli ensi-iltaan marraskuussa 1951 ja sai kiittävät arvostelut. Siinä Ikonen näytteli jälleen Edvin Lainetta vastaan. Laine myös ohjasi elokuvan. Filmi on avioliittokomedia, jossa Ikosen näyttelemällä perheenäidillä Leena Karnalalla on kolme lähes aikuista lasta. Laine näytteli hänen aviomiestään Esa Karnalaa, joka hullaantuu Leena Häkisen esittämään tasokkaaseen toimistovirkailijaan Kirsti Lumioon. Lasten rooleissa näyttelivät Lasse Pöysti, Eija Inkeri ja Eila Peitsalo. Elokuvassa on sivuosassa myös Jalmari Rinne.[153]

Vuoden 1952 alkumetreillä ensi-iltaan tuli Vaalan ohjaama epookkikomedia Kulkurin tyttö. Parikymppinen Tea Ista teki elokuvassa valkokangasdebyyttinsä. Ikonen näytteli yläluokkaista Olivia Metteriä ja sai myönteistä palautetta suorituksestaan. Martti Larnin käsikirjoitukseen pohjautuva teos ei kuitenkaan kokonaisuutena lämmittänyt aikalaiskriitikkoja.[154]

Toivo Särkkä ohjasi Waltarin komediasta Rakas lurjus samannimisen elokuvan, joka sai ensi-iltansa keväällä 1955. Komediaa oli esittänyt kesäkiertueilla kolmikko Ansa Ikonen, Edvin Laine ja Joel Rinne. He roolittivat myös elokuvaversion pääosat, joten se valmistui pikavauhtia. Aivan kuten näytelmä, myös elokuva oli katsojamenestys.[64]

1950-luvun puolivälissä saivat ensi-iltansa kaksi viimeistä Ansa & Tauno -elokuvaa. Isän vanha ja uusi on Serpin kirjoittama huvinäytelmä, jonka kantaesitys oli Helsingin Kansanteatterissa syyskuussa 1953. Matti Kassila ohjasi aiheesta elokuvan, tavallaan suosikkipari Ansan & Taunon 20-vuotisjuhlaelokuvaksi. Ikonen näytteli ”isän vanhaa” Armi Pekanpäätä ja Palo itse isää Mauri Pekanpäätä. ”Isän uutena” eli Babsina nähtiin Hillevi Lagerstam. Elokuvassa merkittävää sivuosaa näytteli muun muassa Eino Kaipainen, sekä suomalaisen elokuvan uudet naistähdet Elina Pohjanpää ja Marjatta Kallio. Isän vanha ja uusi rakentuu koomisille tilanteille, joissa uuden vaimonsa pintaliitoon väsynyt Mauri pyrkii sabotoimaan uuden avioliittonsa ja saamaan takaisin vanhan kunnon Arminsa. Lagerstamin ja Palon roolitulkintoja ylistettiin lehdistössä, mutta Ikonen jätti aikalaiskriitikot viileiksi. Kassilan mukaan Ikonen ei ollut roolissa ”niin hyvä kuin monissa muissa osissaan”. Serp oli pannut ”juttuun kovasti omia tunteitaan”, sillä hänen aviomiehensä Aki Salminen oli Kassilan mukaan hieman naisiinmenevä. Ikosen tulkittaviksi tuli koko joukko arkisia ja kielteisiä tunteita, jotka sopivat huonosti hänen näyttelijänlaatuunsa.[155] Isän vanha ja uusi tuli ensi-iltaan kesäkuussa 1955.[156]

Viimeinen Ansa & Tauno -elokuva sai ensi-iltansa 12. lokakuuta 1956.[157] Ratkaisun päivät -elokuvan ohjasi Hannu Leminen. Ikosen näyttelemä sairaanhoitaja Leena Auer ja Palon näyttelemä majuri Yrjö Hartti rakastuvat toisiinsa. Heidän rakkautensa tiellä on kuitenkin synkkä salaisuus: Yrjö tappoi Leenan aviomiehen jatkosodan loppuvaiheessa. Elokuva oli jopa esityskiellossa 1970-luvun puolivälissä, koska sitä pidettiin neuvostovastaisena.[158] Tammikuussa 1958 sai ensi-iltansa Ikosen toiseksi viimeinen pääosaelokuva, Jack Witikan ohjaama Äidittömät. Ikosella oli professorinrouvan osa, sama jota hän oli näytellyt kappaleen teatteriversiossa. Elokuvan osajako oli pääosin sama kuin teatterissa. Nopeasti ja vähin kustannuksin valmistunut teos sai nuivan vastaanoton. ”Samat näyttelijät esittivät samoja roolejaan, samat ohjaajat ohjasivat entisillä ideoillaan”, Ikonen latasi muistelmissaan.[158][159]

Elokuvauran joutsenlaulu 1960-luvulla

” Filmi oli minun nuoruudenhaaveeni. Se haave toteutui, ja päinvastoin kuin usein, totuus oli haaveen veroinen. Olin uneksinut saavani tehdä tätä työtä, sain tehdä sitä 27 vuotta, kokonaisen elokuvan aikakauden. Sinä aikakautena me teitittelimme toisiamme, ja elokuvat joita teimme, teitittelivät katsojia. Mutta me kuuluimme yhteen, suomalainen elokuva, suomalaiset tähdet ja suomalainen yleisö. Se oli rakkautta. ”

– Ansa Ikonen[160]

13. lokakuuta 1961 oli elokuvan Miljoonavaillinki ensiesitys. Ikonen esitti naispääosassa rouva Ryhtilää. Elokuvan on ohjannut Toivo Särkkä ja se perustuu Mika Waltarin samannimiseen näytelmään. Vielä kerran Ikonen oli saanut tehdä elokuvatyötä itselleen tuttujen ihmisten kanssa. Rouva Ryhtilä oli hyveellisen naisen rooli, sellainen, joihin Ikonen oli tottunut neljännesvuosisataisen elokuvauransa varrella. Vastanäyttelijänä herra Ryhtilän roolissa oli Helge Herala. Ikonen oli näytellyt myös kappaleen teatteriversiossa, tosin eri roolissa. Miljoonavaillingin yleisömenestys oli hyvä, mutta aikalaiskriitikot suhtautuivat siihen penseästi.[159][161]

Kuusitoista vuotta valkokangasuransa päättymisen jälkeen Ikonen avusti yhdysvaltalaisen Don Siegelin elokuvassa Telefon (Puhelin). Ikoselle oli tarjottu vaatimatonta sivuosaa Donald Pleasencen näyttelemän Nicolai Dalchimskyn äitinä ja hän oli suostunut oitis. Hänen päämotiivinsa oli halu nähdä yhdysvaltalaisten tapa tehdä elokuvaa ja kuinka elokuvan teko oli muuttunut hänen tähtiajoistaan.[162] Telefon oli paitsi Ikosen elokuvauran pieni epilogi, myös hänen ainoa esiintymisensä värielokuvassa. Vuonna 1987 Ikosella oli äänirooli lyhytelokuvassa Rusinoita.[163]

Televisiotyöt

Ikonen näytteli kahdessa televisioelokuvassa: Viehättävä vaimoni (1963) ja Robinson Crusoe Jr (1976). Lisäksi hän teki sivuroolin 1960-luvun suomalaisessa suosikkisarjassa Me Tammelat.[164] Vuosina 1969–1970 Ikonen näytteli viipurilaista rouvaa Ester Erhomaan romaaniin perustuvassa televisiosarjassa Matleena ja päärynäpuu.[87] Vuosina 1966–1967 Ikonen oli yhdessä Tauno Palon kanssa vakioesiintyjänä Yleisradion viihdeohjelmassa Tullaan tutuiksi.[165]

Miesvastanäyttelijät

Tähtipari Tauno Palo ja Ansa Ikonen

” Se tunteen syvyys ja aitous, jota me [Ansa Ikonen ja Tauno Palo] elokuvissa esitimme, oli oikeaa ja latautunutta vain filmissä. Kameran kautta nähtynä ne ovat ehdottomasti oikeita, mutta ei niillä ole mitään tekemistä ihmisten välisten yksityiselämän suhteiden kanssa. ”

– Ansa Ikonen[166]

24. marraskuuta 1935 ensi-iltansa saaneesta Kaikki rakastavat -elokuvasta tuli ensimmäinen Ansa & Tauno -elokuva. Kun elokuvaa alettiin kuvata, Ikonen ja Palo tunsivat toisensa vain pintapuolisesti. Romanttisen pääparin oli määrä olla Jalmari Rinne ja Birgit Nuotio, mutta elokuvan mainonnassa Ikonen ja Palo nostettiin heidän ohitseen.[42] Elokuvayleisö halusi nähdä vastaisuudessakin nimenomaan Ansan ja Taunon valkokankaiden romanttisena parina.[42]

Elokuvatyöskentelyssä Ikonen ja Palo sopivat alusta alkaen yhteen. Ikosen oli helppo näytellä Palon kanssa. Palo suhtautui Ikoseen luontevasti ja teki nuoreen näyttelijättäreen vaikutuksen eläytymisellään ja aitoudellaan. Yksityisihmisinä he eivät alkuun varsinaisesti edes pitäneet toisistaan. Paloa ei liiemmin miellyttänyt Ikosen suorasukainen tapa esittää mielipiteensä. Vähitellen Ikonen alkoi arvostaa Ansa & Tauno -yhteistyötä. Palosta ja Ikosesta tuli hyviä ystäviä, kunhan oppivat pitämään toisistaan.[167] Monien yllätykseksi Palo ja Ikonen eivät tosielämässä olleet aviopari, joksi heitä oltiin luultu. Tauno Palo kertoo muistelmissaan, että häneltä aina joskus saatettiin kaupungilla kysäistä, kuinka vaimonne Ansa Ikonen voi.[168]

Kaikkiaan Ansa & Tauno -elokuvia tehtiin täysi tusina:[169]

Toinen Ikosen kanssa usein nähty miesnäyttelijä oli Eino Kaipainen, joka oli häntä neljätoista vuotta vanhempi. Palon kanssa Ikonen teki työtä vaistonvaraisesti, Kaipaisen kanssa hän neuvotteli asiat etukäteen. Ikonen ja Kaipainen näyttelivät toisiaan vastaan kuudessa elokuvassa; kaikkiaan heille kertyi kahdeksan yhteistä elokuvaa:[170]

Lankonsa Joel Rinteen kanssa Ikonen näytteli jo elokuvauransa alussa, mutta varsinaisia vastanäyttelijöitä he olivat vasta vuoden 1953 elokuvassa Tyttö kuunsillalta.[171]

Muistelmissaan Ikonen mainitsee Palon lisäksi Kaipaisen ja Edvin Laineen miehiksi, joita vastaan hänen oli helppo näytellä. ”Väkevän älyllinen” Joel Rinne sen sijaan oli vaikeampi vastanäyttelijä.[171]

Ikonen ja Jalmari Rinne nähtiin usein samoissa elokuvatuotannoissa, ei kuitenkaan lemmenparina. Esimerkiksi Kulkurin valssissa he eivät olleet edes samoissa kohtauksissa. Teatterissa he sen sijaan toisinaan näyttelivät rakastavaisia, esimerkiksi opereteissa. Ikoselle nämä tilanteet olivat helpompia kuin Rinteelle, jonka oli vaikea näytellä helliä tunteita Ikosen tulkitsemaa hahmoa kohtaan. Olihan taustalla joka tapauksessa aito tunne.[172]

Tähtikuva ja yleisönsuosio

Ansa Ikosen ominaispiirteitä olivat hohtavan vaaleat hiukset, valloittava hymy ja ”kunnollisen ihmisen” imago: hän näytteli raikkaita tervehenkisiä nuoria ja myöhemmin vastuullisia äitejä. Vain harvat hänen roolihahmoistaan olivat paheellisia tai huikentelevia. Ikosen harvinaisiin ominaisuuksiin kuului niin kutsuttu fotogeenisyys. Hänen valovoimansa välittyi ennen kaikkea kameran välityksellä, ja hän tiedosti erikoislaatunsa.[94]

Ikosen suosio ja näkyvyys kasvoivat huimasti Vaimokkeen (1936) jälkeen. Kriitikot kutsuivat häntä tulevaisuuden lupaukseksi ja pian häneen liitettiin termit ”maan ensimmäinen tähti” ja ”eurooppalaisen luokan tähti”. Samoin kutsuttiin muun muassa Hanna Tainia ja Regina Linnanheimoa. Elokuva-Aitan lukijat äänestivät Ikosen parhaaksi suomalaiseksi naisnäyttelijäksi 1938. Seura-lehti järjesti äänestyksen Suomen suosituimmista filmitähdistä 1941, ja Ikonen nousi suosituimmaksi. Hän säilytti suosionsa vuosisadan loppuun asti. Ikosen tähtikuvan olennaisia piirteitä oli yhtäältä lyyrinen herkkyys, toisaalta poikatyttömäinen vallattomuus.[173]

Ikosen varhaisimmat merkittävät elokuvatyöt Suomi-Filmin komedioissa – eritoten Vaimokkeen Kirsti Leivo – kuuluivat niin sanottuun flapper-tyyppiin. Termi viittaa 1900-luvun alkupuolella uudenaikaisena pidettyyn naistyyppiin: koulutettuun, naimattomaan ja taloudellisesti omillaan toimeentulevaan nuoreen naiseen. Suomen Filmiteollisuuden palveluksessa Ikosen tähtikuva muuttui romanttisemmaksi, mutta perusvireeltään hänen tulkitsemansa naiset olivat edelleen moderneja. Myös sijaiskärsijän roolit tulivat mukaan. Vakavien elokuvatehtävien kohdalla kriitikot kuvailivat Ikosta ”autereiseksi”, ”herkäksi” ja ”lyyriseksi”.[173]

Elokuvan Runon kuningas ja muuttolintu ensi-illan kynnyksellä Ikosen uraa varjosti skandaalinpoikanen, sillä hän oli juuri avioitunut vastaeronneen Jalmari Rinteen kanssa ja synnyttänyt tälle lapsen. Ikonen näytteli teoksen naispääosan, eikä häntä haluttu leimata moraalittomaksi. Ennakkomainonnassa asia ratkaistiin esittämällä Ikonen pienen tyttövauvan äitinä ja näyttelijättärenä. Lapsen isä Jalmari Rinne ei ollut lehtikuvissa mukana.[174]

Toisen maailmansodan jälkeen Ikosen elokuvaroolit olivat lähinnä vastuullisia aikuisia naisia, vaikka mukaan mahtui jokunen elämänhallintansa menettänyt hahmokin. Ammattinsa puolesta yhteiskunnallista sosiaalista vastuuta kantavaa naista Ikonen näytteli muun muassa elokuvassa Nokea ja kultaa (1945). Hyveellisiä perheenäitejä hän tulkitsi muun muassa elokuvissa Vihaan sinua – rakas (1951) ja Isän vanha ja uusi (1955). Olivian rooli epookkikomediassa Kulkurin tyttö (1952) oli paluu tyttörooleihin. Vanhojen naisten roolit jäivät Ikosen tähtikuvan ulkopuolelle, sillä hänen valkokangasuransa päättyi 47-vuotiaana.[4]

Levytykset

Ikonen ja Tauno Palo tekivät yhteistyötä myös levytysstudiossa. Marraskuussa 1940 he levyttivät SF-paraatista tuttuja musiikkikappaleita, kuten ”Nuoruuden sävel”. Vuonna 1974 Ikonen ja Palo levyttivät albumin Ansa & Tauno, jolle ikuistettiin muun muassa ”Kulkurin valssi” ja ”Vaimoke”. Restauroituina ja uudelleen masteroituina Ikosen lauluja on sisällytetty vuonna 2008 julkaistulle CD-albumille Tauno Palo – 100 vuotta.[175][176][177] Kaikkiaan Ikonen levytti yksitoista musiikkikappaletta.[178]

Valikoitu rooliluettelo

Filmografia

” Minusta tuntuu, että ne, jotka nyt ovat lapsia, tulevat vielä vuosikymmenien jälkeen katsomaan hänen elokuviaan ja ihastelemaan, että meillä on ollut tällainen tähti. ”

– Eeva-Kaarina Volanen[92]

Elokuvat
Vuosi Elokuvan nimi Rooli
1934 Minä ja ministeri nuori nainen ravintolassa
Meidän poikamme ilmassa – me maassa nainen palkintojenjakotilaisuudessa
1935 Syntipukki leikkikaluosaston myyjätär
Kaikki rakastavat Sirkka Mares
1936 Vaimoke Kirsti Leivo
1937 Ja alla oli tulinen järvi Arja Lumia
Koskenlaskijan morsian Nuottaniemen Hanna
Kuin uni ja varjo Ylitalon Eliina
Kuriton sukupolvi Marja
1938 Rykmentin murheenkryyni Elli Routanen
Olenko minä tullut haaremiin Helvi Heinonen
1939 Jumalan tuomio Helena Talpia
1940 SF-paraati Ansa Koskeli
Serenaadi sotatorvella Oili Mäkipalo
Runon kuningas ja muuttolintu Emilie Björkstén
Oi, kallis Suomenmaa Annikki
1941 Täysosuma Pirkko Kyllinen, "Birgit Gyllencrantz"
Kulkurin valssi Helena
1942 Uuteen elämään Annikki Aho
Rantasuon raatajat Töyrylän Maija, Rantasuon nuori emäntä
1943 Tyttö astuu elämään Elli Arho
1944 Vaivaisukon morsian Anna Kristina Ringars
Suomisen Olli rakastuu Tuulia Tähtinen
Nainen on valttia Kirsti Kalpa
1945 Nokea ja kultaa Sirkka, Pelastusarmeijan luutnantti
1947 Pikku-Matti maailmalla Kerttu Kivinen
Pikajuna pohjoiseen Maire Kyrö
1948 Laitakaupungin laulu Helmi Heino
1949 Jossain on railo Maria Carénius
1950 Professori Masa toimittaja Esteri Tervola
1951 Vihaan sinua – rakas Leena Karnala
Gabriel, tule takaisin Rosa Pakkala
1952 Kulkurin tyttö Olivia Metter
1953 Tyttö kuunsillalta tohtori Linda Varala, "Pepi"
1955 Rakas lurjus maisteri Kaino Itkonen
Isän vanha ja uusi Armi Pekanpää
1956 Ratkaisun päivät Leena Auer, sairaanhoitaja
1958 Äidittömät Simone Wytycky / mademoiselle Catherine Anaconda
1961 Miljoonavaillinki rouva Ryhtilä
1977 Puhelin Dalchimskyn äiti

Diskografia

Lähteet

  • Ikonen, Ansa: Tähtiaika. Toim. Tuula Saarikoski. Weilin+Göös, Helsinki 1980. ISBN 951-35-2231-8.
  • Lehtisalo, Anneli: "Kuin elävinä edessämme". SKS, Porvoo 2011. ISBN 978-952-222-269-5.
  • Loivamaa, Ismo ja Vekkeli, Pirkko: Unohtumaton Ansa Ikonen. Minerva Kustannus Oy, Helsinki 2009. ISBN 952-49-2296-7.
  • Rinne, Katriina: Onko äiti kotona?. Tammi, Helsinki 1996. ISBN 951-31-0794-9.
  • Teatterin maailma – Maamme teatterit ja niiden taiteilijat, toim. Veistäjä, Verneri, Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 1950.
  • Teatterin maailma – Suomen teatterilaitos ja teatteriväki, toim. Veistäjä, Verneri, Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 1965.
  • Suomen teatterit ja teatterintekijät, toim. Martin, Timo, Niemi, Pertti ja Tainio, Ilona, Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 1974, ISBN 951-30-2505-5.
  • Suomen teatterit ja teatterintekijät 1983, toim. Tainio, Ilona, Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 1983, ISBN 951-30-5727-5.

Viitteet

  1. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 256
  2. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 175
  3. ↑ a b Suomen teatterit ja teatterintekijät 1983, s. 180
  4. ↑ a b Elonet - Ikonen, Ansa
  5. ↑ a b Tähtiaika, s. 14
  6. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 14–17
  7. ↑ a b Tähtiaika, s. 7
  8. ↑ Tähtiaika, s. 10
  9. ↑ Maiju Majamaa: Ansa Ikosen syntymästä 100 vuotta: Arvoituksellinen Ansa Ilta-Sanomat. 19.12.2013. Viitattu 18.8.2015.
  10. ↑ Tähtiaika, s. 15
  11. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 20
  12. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 21
  13. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 24
  14. ↑ Tähtiaika, s. 18
  15. ↑ Tähtiaika, s. 20
  16. ↑ a b c Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 28
  17. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 30
  18. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 27
  19. ↑ Ansa Ikosen syntymästä 100 vuotta: Arvoituksellinen Ansa iltasanomat.fi: Ilta-Sanomat. Viitattu 11.10.2014.
  20. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 47
  21. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 52–56
  22. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 77
  23. ↑ Onko äiti kotona, s. 13
  24. ↑ Onko äiti kotona, s. 7
  25. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 109
  26. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 86
  27. ↑ Suomen teatterit ja teatterintekijät 1983, s. 372 ja 373
  28. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 85
  29. ↑ Maiju Majamaa: Ansa Ikosen syntymästä 100 vuotta: Arvoituksellinen Ansa Ilta-Sanomat. 19.12.2013. Viitattu 11.8.2015.
  30. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 94 ja 95
  31. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 215
  32. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 109 ja 110
  33. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 114
  34. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 192
  35. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 229–231
  36. ↑ Tähtiaika, s. 96
  37. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 33
  38. ↑ Tähtiaika, s. 25
  39. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 66
  40. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 69
  41. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 70
  42. ↑ a b c Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 44
  43. ↑ Suomen kansallisteatteri 2, s. 362
  44. ↑ Suomen Kansallisteatteri 2, s. 388
  45. ↑ Jumalan tuomio (1939) elonet.fi. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 13.10.2014.
  46. ↑ Suomen kansallisteatteri 2, s. 397
  47. ↑ Suomen kansallisteatteri 2, s. 408
  48. ↑ Suomen kansallisteatteri 2, s. 409
  49. ↑ Suomen kansallisteatteri 2, s. 421
  50. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 96
  51. ↑ Talvisota veteraanienperinto.fi. Kadettikunta ry. Viitattu 13.10.2014.
  52. ↑ 105 Kunniamme päivää - Talvisota (30.11.1939-13.3.1940) peda.fi. University of Jyväskylä, Finnish Institute for Educational Research. Viitattu 13.10.2014.
  53. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 84–86
  54. ↑ Suomen kansallisteatteri 2, s. 411
  55. ↑ Jatkosota veteraanienperinto.fi. Kadettikunta ry. Viitattu 13.10.2014.
  56. ↑ Suomen kansallisteatteri 2, s. 421 ja 430
  57. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 95 ja 96
  58. ↑ Suomen kansallisteatteri 2, s. 423
  59. ↑ Suomen kansallisteatteri 2, s. 431, 434 ja 437
  60. ↑ Suomen kansallisteatteri 2, s. 453
  61. ↑ Suomen kansallisteatteri 2, s. 469
  62. ↑ Suomen kansallisteatteri 2, s. 476
  63. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 115
  64. ↑ a b Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 119
  65. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 101 ja 102
  66. ↑ Suomen kansallisteatteri 2, s. 492
  67. ↑ Suomen Kansallisteatteri 2, s. 503
  68. ↑ Suomen Kansallisteatteri 2, s. 508
  69. ↑ Suomen kansallisteatteri 2, s. 537
  70. ↑ Suomen kansallisteatteri 2, s. 541 ja 542
  71. ↑ Suomen kansallisteatteri 2, s. 553 ja 555
  72. ↑ Helsingin olympiakisat 1952 urheilumuseo.fi. Suomen Urheilumuseo. Viitattu 13.10.2014.
  73. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 214 ja 215
  74. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 216
  75. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 217
  76. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 218
  77. ↑ Miljoonavaillinki (1961) elonet.fi. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 13.10.2014.
  78. ↑ Liana Kaarina elonet.fi. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 13.10.2014.
  79. ↑ Miljoonavaillinki (1961) imdb.com. IMDb.com, Inc.. Viitattu 13.10.2014. (englanniksi)
  80. ↑ Onko äiti kotona, s. 147
  81. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 161
  82. ↑ a b Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 219
  83. ↑ Tohvelisankarin rouva lahdenkaupunginteatteri.fi. Lahden Kaupunginteatteri. Viitattu 15.10.2014.
  84. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 220
  85. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 221–223
  86. ↑ Kaikkien aikojen Tauno Palo, s. 100
  87. ↑ a b Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 223
  88. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 224
  89. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 225–227
  90. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 226
  91. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 227
  92. ↑ a b Valokiilassa – Joulukuu 2013 teatterimuseo.fi. Teatterimuseo. Viitattu 13.10.2014.
  93. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 179 ja 180.
  94. ↑ a b Antti Alanen, Ilta-Sanomat, Viikkoliite 26.10. – 27.10.2013, s. 11
  95. ↑ Tähtiaika, s. 96 ja 97.
  96. ↑ Ansa Ikonen elonet.fi. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Viitattu 11.10.2014.
  97. ↑ Tuula Saarikoski: Tähtiaika. Ansa Ikonen. Helsinki:Weilin & Göös 1980
  98. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 30.
  99. ↑ Ansa Ikonen elonet.fi. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Viitattu 15.10.2014.
  100. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 36
  101. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 44.
  102. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 66 ja 67
  103. ↑ Vaimoke elonet.fi. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Viitattu 11.10.2014.
  104. ↑ Tähtiaika, s. 55.
  105. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 71.
  106. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 72
  107. ↑ Tähtiaika, s. 63.
  108. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 73
  109. ↑ Kuin uni ja varjo elonet.fi. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Viitattu 12.10.2014.
  110. ↑ Tähtiaika, s. 64
  111. ↑ Kuriton sukupolvi elonet.fi. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Viitattu 12.10.2014.
  112. ↑ Rakas lurjus elonet.fi. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Viitattu 12.10.2014.
  113. ↑ Miljoonavaillinki elonet.fi. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Viitattu 12.10.2014.
  114. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 76.
  115. ↑ Jumalan tuomio elonet.fi. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Viitattu 11.10.2014.
  116. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 79.
  117. ↑ SF-paraati elonet.fi. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Viitattu 12.10.2014.
  118. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 93
  119. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 87
  120. ↑ SF-paraati elonet.fi. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Viitattu 12.10.2014.
  121. ↑ Tähtiaika, s. 73 ja 74
  122. ↑ Tähtiaika, s. 75
  123. ↑ Oi, kallis Suomenmaa elonet.fi. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Viitattu 12.10.2014.
  124. ↑ Tähtiaika, s. 90
  125. ↑ Täysosuma elonet.fi. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Viitattu 12.10.2014.
  126. ↑ a b Kulkurin valssi elonet.fi. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Viitattu 12.10.2014.
  127. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 96 ja 97
  128. ↑ Tähtiaika, s. 123
  129. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 97
  130. ↑ Tähtiaika, s. 125
  131. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 98
  132. ↑ Tyttö astuu elämään elonet.fi. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Viitattu 15.10.2014.
  133. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 99
  134. ↑ http://www.jussit.fi/?page_id=90
  135. ↑ Tähtiaika, s. 131
  136. ↑ Tähtiaika, s. 132
  137. ↑ Tähtiaika, s. 140–142
  138. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 105
  139. ↑ Nainen on valttia elonet.fi. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Viitattu 15.10.2014.
  140. ↑ Suomisen Olli rakastuu (1944) elonet.fi. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 13.10.2014.
  141. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 100
  142. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 116 ja 117
  143. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 120
  144. ↑ Pikajuna pohjoiseen elonet.fi. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Viitattu 15.10.2014.
  145. ↑ Tähtiaika, s. 152
  146. ↑ Tähtiaika, s. 153.
  147. ↑ a b Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 121
  148. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 137
  149. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 136 ja 137
  150. ↑ Tähtiaika, s. 175
  151. ↑ Suomen kansallisfilmografia 4, s. 292
  152. ↑ Gabriel, tule takaisin elonet.fi. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Viitattu 12.10.2014.
  153. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 138
  154. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 139
  155. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 139 ja 140
  156. ↑ Isän vanha ja uusi (1955) elonet.fi. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 13.10.2014.
  157. ↑ Ratkaisun päivät (1956) elonet.fi. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 13.10.2014.
  158. ↑ a b Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 143.
  159. ↑ a b Tähtiaika, s. 195.
  160. ↑ Tähtiaika, s. 204
  161. ↑ Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 145.
  162. ↑ Tähtiaika, s. 19
  163. ↑ Rusinoita elonet.fi. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Viitattu 15.10.2014.
  164. ↑ Ansa Ikonen (1913–1989) imdb.com. IMDb.com, Inc.. Viitattu 13.10.2014. (englanniksi)
  165. ↑ Kaikkien aikojen Tauno Palo, s. 99
  166. ↑ Tähtiaika, s. 187
  167. ↑ Tähtiaika, s. 39, 187 ja 188
  168. ↑ Ansa Ikonen Ylen Ikimuistoinen-sivuilla yle.fi. Yle. Viitattu 15.10.2014.
  169. ↑ Kaikkien aikojen Tauno Palo, s. 96
  170. ↑ Tähtiaika, s. 189
  171. ↑ a b Tähtiaika, s. 188–190
  172. ↑ Tähtiaika, s. 186
  173. ↑ a b Kuin elävinä edessämme, s. 374 ja 375
  174. ↑ Kuin elävinä edessämme, s. 376
  175. ↑ Nuoruuden sävel aanitearkisto.fi. Suomen Äänitearkisto r. y.. Viitattu 15.10.2014.
  176. ↑ Ansa & Tauno aanitearkisto.fi. Suomen Äänitearkisto r. y.. Viitattu 15.10.2014.
  177. ↑ http://www.salix.fi/cd-115.htm
  178. ↑ a b Suomen äänitearkiston tietokanta vuosilta 1901 - 1999 (Kirjoita ”Esittäjä” kenttään ”Ikonen Ansa”) aanitearkisto.fi. Suomen Äänitearkisto r. y.. Viitattu 13.10.2014.
  179. ↑ Teatterin maailma 1950, s. 165
  180. ↑ Teatterin maailma 1965, s. 182 ja 183
  181. ↑ Suomen teatterit ja teatterintekijät 1974, s. 258

Aiheesta muualla

 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ansa Ikonen.

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Ansa_Ikonen&oldid=15185939”