Eeva-Kaarina Volanen
Eeva-Kaarina Volanen (15. tammikuuta 1921 Kuusankoski – 27. tammikuuta 1999 Helsinki[1]) oli suomalainen näyttelijä. Hän työskenteli Suomen Kansallisteatterissa 45 vuotta, vuodesta 1945 aina eläkkeelle jäämiseensä saakka vuonna 1990. Volanen näytteli päärooleja lukuisissa näytelmäkirjallisuuden klassikoissa, mukaan luettuna kuusi Tšehov- ja useita Shakespeare-rooleja. Hänen taiteellinen rekisterinsä oli laaja: hän näytteli komediallisia ingénue-rooleja ja tulkitsi menestyksekkäästi traagisia rooleja, kuten Antigonen. Volanen jatkoi näyttelemistä eläkkeelläkin, minkä lisäksi hän esiintyi lausujana omissa runoiltamissaan. Volanen näytteli myös elokuvissa ja televisiossa sekä radiokuunnelmissa. Tämän ohella hän teki itse useita teatteriesityksiä.
Eeva-Kaarina Volanen | |
---|---|
Eeva-Kaarina Volanen vuonna 1962. (Kuva Salme Simanainen) |
|
Henkilötiedot | |
Syntynyt | 15. tammikuuta 1921 Kuusankoski |
Kuollut | 27. tammikuuta 1999 (78 vuotta) Helsinki |
Ammatti | näyttelijä |
Puoliso |
Sakari Puurunen ( 1951; 1999) |
Näyttelijä | |
Aktiivisena | 1942–1999 |
Merkittävät roolit |
|
Palkinnot | |
|
|
Aiheesta muualla | |
IMDb | |
Elonet | |
Svensk Filmdatabas | |
Volaselle myönnettiin taiteen akateemikon arvonimi vuonna 1982. Hän sai myös useita palkintoja, muun muassa Pro Finlandian vuonna 1966 ja Ida Aalberg -palkinnon 1987. Hän oli myös kriitikoiden suosiossa eritoten 1940-luvun elokuvistaan, joissa hänet luonnehdittiin ”herkäksi, raikkaaksi ja säihkyvän välittömäksi”. Volanen voitti elokuva-alan Jussi-palkinnon neljä kertaa. Parhaan naispääosan Jussin hän sai kolme kertaa: vuonna 1948 elokuvasta Naiskohtaloita, vuonna 1949 elokuvasta Ruma Elsa ja vuonna 1950 elokuvista Katupeilin takana ja Hallin Janne.[2] Neljännen Jussin hän sai vuonna 1992 elämäntyöstään.
Eeva-Kaarina Volasen aviomies oli professori Sakari Puurunen. Heillä ei ollut lapsia. Volanen kuoli äkilliseen sairauskohtaukseen kaksi viikkoa 78-vuotispäivänsä jälkeen, keskiviikkona 27. tammikuuta 1999. Hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaan Taiteilijainmäelle samaan hautaan puolisonsa kanssa.[3]
Lapsuus ja nuoruus
muokkaa” | ”Minä olen joki-ihminen ja koski-ihminen. --- Voimakkaasti virtaavasta jokivedestä on tullut minulle koko näyttelijänä olemisen symboli siinä mielessä, että näyttelijän työssäkin tapahtuu koko ajan tällaista voimakasta virtaamista.” | ” |
– Eeva-Kaarina Volanen muistelmissaan[4] |
Eeva-Kaarina Volanen syntyi veturinkuljettaja Toivo Richard Volasen ja Martta Adele Volasen perheeseen. Hänen vanhempansa olivat kotoisin Mäntyharjun Pertunmaalta.[4][5] Eeva-Kaarinan molemmat isoisät tunnettiin tarinaniskijöinä, ja myös hänen isänsä sanallinen ilmaisu oli eloisaa. Hänen äitinsä oli harrastelijanäyttelijä, jonka roolitöitä oli muun muassa Nummisuutareiden Martta.[6] Hänen muutamaa vuotta vanhempi sisarensa Anna-Liisa oli musiikillisesti lahjakas ja soitti viulua kuusankoskelaisessa orkesterissa.[7][8]
Volanen oli liikunnallinen, viihtyi hyvin omissa oloissaan ja hänen suhteensa luontoon oli erityinen, myös aikuisena. Hän oli musikaalinen ja hänen rytmitajunsa oli hyvä. Kansakoulun jälkeen hän suoritti Kymi-yhtiön ylläpitämän kaksivuotisen ammattikoulun, joka ei varsinaisesti valmistanut mihinkään – hänen tulevaisuuden suunnitelmansa olivat auki. Hänen vahvuuksiaan olivat tanssi ja liikunta, ja niiden kautta hän vähitellen suuntautui kohti esittävän taiteilijan uraa.[9]
Volanen debytoi Kuusankosken Kansannäyttämön lavalla syyskaudella 1941. Näyttämö oli perustettu vuonna 1938, ja sen ohjaajaksi oli kutsuttu Veikko Linna. Tanssitaitonsa ansiosta Volanen sai roolin Lauri Auvisen unkarilaisaiheisessa laulu- ja tanssinäytelmässä Viinityttö. Hänen csárdás-tulkintaansa pidettiin ”ilmeikkäänä”. Volasen ensimmäinen puherooli oli Kustaava Hella Wuolijoen draamassa Niskavuoren nuori emäntä. Myönteisen palautteen ansiosta Linna kannusti Volasta näyttelijän uralle.[10][11]
Ura teatterissa
muokkaaAunuksen Teatteri
muokkaaJatkosodan puhjetessa kesällä 1941 Kuusankosken Työväenteatterin toiminta kuihtui nuorten miesten jouduttua rintamalle. Volanen pääsi Veikko Linnan johtamalle viihdytyskiertueelle ja vuonna 1942 hän liittyi Aunuksen sotateatterin riveihin.[12] Aunuksen Teatteria johti Rafael Stenius. Volanen liittyi teatteriin paitsi esiintymisvietin johdosta, myös isänmaallisuudesta. Hänen roolitehtäviään oli muun muassa naispääosa Sabina näytelmässä Jääkärin morsian, jota sittemmin on pidetty hänen tosiasiallisena läpimurtonaan.[13] Aunuksen Teatterin ohjelmisto koostui pääasiassa kevyistä näytelmistä, kuten Agapetuksen Syntipukki, jossa Volanen näytteli leninkiosaston johtajatarta. Rintamateatterissa vietetyt vuodet olivat Volaselle myös eräänlainen teatterikoulu.[14]
Kotkan Maakuntateatteri
muokkaaSyksyllä 1944 Volanen haki Kotkan Maakuntateatteriin näyttelijä Kaarlo Wilskan ehdotuksesta. Hän pääsi oitis sisään; hänen tuloroolinsa oli Mariella avioliittodraamassa Kirkas hetki. Roolisuoritus oli vaativa ja vastaanotto nuivahko: Volasen puhetapaa ja olemusta pidettiin teennäisinä, mutta hänet todettiin kuitenkin lupaavaksi näyttelijättäreksi.[15] Tammikuussa 1945 Volanen sai ensimmäisen taiteellisen voittonsa William Shakespearen Talvisen tarinan Perditana. Lyyrinen tyttöhahmo sopi kuin valettu Volasen näyttelijän laatuun.[16] Kappale esitettiin myös valtion näyttämötaidetoimikunnalle. Suomen Kansallisteatterin hallinnollinen johtaja Teuvo Puro vaikuttui Volasen näyttämötyöskentelystä: hän piti tätä aitona ingenue-tyyppinä. Volanen kiinnitettiin Kansallisteatteriin näytäntövuodeksi 1945–1946.[17]
Suomen Kansallisteatteri 1945–1956
muokkaa” | ”Hän saattoi sanoa olevansa vain välikappale, ikään kuin meedio, joka mielensä värähtelyllään tulkitsi jotain itseään suurempaa. Mutta hän oli myös vahva kuin Suomen peruskallio. Mitä hän tahtoi, sen hän vei läpi, mutta koskaan hän ei tehnyt sitä häikäilemättömästi muita polkien.” | ” |
– Matti Ranin Eeva-Kaarina Volasesta[18] |
Volanen esiintyi ensimmäistä kertaa Suomen Kansallisteatterissa keskiviikkona 5. syyskuuta 1945. Hän näytteli Liisaa Arvi Pohjanpään kansankomediassa Keisarin käräjät.[19] Sitä ennen hänellä oli ollut ainoastaan avustajatasoisia tehtäviä.[20] Volasen ensimmäinen päärooli Kansallisteatterissa oli Julian osa Shakespearen klassikkodraamassa Romeo ja Julia kevätkaudella 1946. Hänen ”tyttömäistä välittömyyttään ja hehkeää suloaan” ylistettiin, hänen äänensä mainittiin kauniin sointuvaksi. Puutteiksi arvioitiin teknisen varmuuden vähäisyys ja puheen riittämätön selkeys. Volanen vuorotteli Julian roolissa Ansa Ikosen kanssa, Romeona oli Rauli Tuomi.[21][22]
Volasen uran alkuvuosien merkkitapaus Julian ohella oli nimiosa ranskalaisen Jean Anouilhin näytelmässä Antigone, joka sai ensi-iltansa maaliskuussa 1947. Siinä Volanen sai käydä läpi tunnerekisterinsä ääripäät, ja hänen tulkintaansa pidettiin henkeäsalpaavana.[23][24] Vaikka Volasen Antigone kokonaisuutena oli valmista näyttelijäntyötä, tietyiltä osin hänen replikointiaan pidettiin turhan korkealentoisena.[25] Antigone oli Volasen uran keskeisin käännekohta: sen myötä hän kohosi ensimmäisen luokan taiteilijaksi.[26]
Volanen näytteli Kansallisteatterin suuria päärooleja vuodesta 1947 alkaen, ja häntä alettiin pitää itsensä Ida Aalbergin manttelinperijänä. Syksyllä 1947 hän sai ensimmäisen Tšehov-roolinsa, Irinan osan näytelmässä Kolme sisarta. Eino Kalima päätti ottaa Volasen stanislavskilaiseen Tšehov-ensembleensa, johon kuuluivat entuudestaan Tarmo Manni, Rauha Rentola ja Vilho Siivola. Ajan mittaan Volanen sai jopa kansainvälistä kuuluisuutta Tšehov-näyttelijänä.[27][28] Volanen näytteli usein paitsi Kaliman myös Wilho Ilmarin ohjauksessa. Kalima ja Ilmari olivat hänen oppi-isiään ja hyviä ystäviään.[29]
Maaliskuussa 1950 Kansallisteatterissa sai ensi-iltansa Tšehovin Lokki. Tšehov-asiantuntija Eino Kaliman[30] ohjaamassa tuotannossa Volanen näytteli Ninaa, mutta roolisuoritus ei vakuuttanut kriitikkoja. Kevätkaudella 1953 hän tulkitsi Anjaa Kirsikkapuistossa ja syyskaudella 1955 Sonjaa Vanja-enossa.[31] Vähitellen ammattitaidon karttumisen myötä Volasen Tšehov-roolit saivat lisää syvyyttä, jolloin kriitikkovastaanottokin muuttui suopeammaksi.[32]
Uransa alussa Volanen oli profiloitunut Kansallisteatterin suosituksi ingenue-roolien esittäjäksi; näihin kuului muun muassa Vapun osa Serpin komediassa Katupeilin takana. Hän oli kehittynyt niiden tulkitsijana huippuunsa, ja eräät kriitikot alkoivat nähdä hänen näyttämötyössään jo selvää manerisoitumista. Volanen tarvitsi rutkasti tahdonvoimaa ja parivuotisen irtioton Kansallisteatterista karistaakseen tyttöroolien esittäjän leiman harteiltaan.[21][33]
Tampereen Teatteri 1957–1958
muokkaaVolanen jäi Suomen Kansallisteatterista työlomalle syyskaudella 1957. Hän siirtyi Tampereen Teatteriin, jonka pääjohtajana hänen puolisonsa Sakari Puurunen oli toiminut jo kaksi vuotta.[34] Pariskunta asui Hämeenpuiston kupeessa.[35] Kaikkiaan Volanen näytteli Tampereen Teatterissa kahdeksan roolia, mukaan luettuna Salome Kaj Munkin Idealistissa ja Judith Walentin Chorellin Ruohossa. Salomen rooli laajensi Volasen taiteellista rekisteriä: hän sai tulkittavakseen katalan naisen, ja teki tästä pääosin onnistuneen luonnetutkielman.[36]
Tutuista Tšehov-rooleistaan Volanen näytteli Tampereella Vanja-enon Sonjan, ohjaajana Kalima, kuten Kansallisteatterissakin. Vanjaa näytteli Leevi Kuuranne, jota vastaan näytteleminen oli Volaselle paitsi haaste, myös inspiraation lähde.[35][37] Toinen erityisen vaikea rooli oli Nataša Leo Tolstoin romaaniin perustuvassa draamassa Sota ja rauha. Kappale edusti niin kutsuttua uutta teatteria, jota oli kehittänyt eritoten ohjaaja Erwin Piscator. Hän pyrki saamaan traditionaalisten suljettujen kohtausten sijalle ”aineksen eeppisen kulun”. Käytännössä uudistettiin tilan käyttöä ja sitä myöten näyttelijöiden työtä.[38] Volanen piti Natašaa Tampereen kautensa vaativimpana tehtävänä, ja siitä tuli yksi hänen lukuisista taiteellisista voitoistaan.[39]
Suomen Kansallisteatteri 1959–1990
muokkaaTähtinäyttelijä 1960-luvulla
muokkaaVolasen virkavapauden päätyttyä Puurusen taiteilijapariskunta palasi Helsinkiin. Sakari Puurunen oli valittu Helsingin Kansanteatteri-Työväenteatterin johtajaksi. He muuttivat ensin Vuorikadulle ja sittemmin Kallion kaupunginosaan Toiselle linjalle, missä Volanen asui kuolemaansa asti.[40]
Volasen paluu Kansallisteatteriin oli voitokas. Marraskuussa 1959 sai ensi-iltansa August Strindbergin Uninäytelmä ohjaajanaan Arvi Kivimaa. Volanen näytteli Indran tytärtä, ja jatkoi sen myötä Tampereella oppimaansa uutta, pelkistetyn näyttämöilmaisun linjaa.[41] Volanen koki Indran tyttären erittäin vaikeaksi rooliksi; hän ei poistunut näyttämöltä kertaakaan sinne tultuaan ja hänen oli ilmennettävä intensiivistä mukanaoloaan silloinkin, kun hän seisoi ääneti paikallaan tarkkaan määrätyssä kohdassa näyttämöä. Herpaantua ei saanut edes sekunnin murto-osaksi.[42] Katri Veltheimin mielestä roolisuoritus oli jälleen kerran osoitus Volasen kyvystä ”syttyä näyttämöllä”, mihin ”yhtyi äärimmäisen pienien sävyjen ja kokonaisilmaisun täydellinen hallinta”.[43]
1960-luvulla Volanen sai tulkittavakseen edelleen useita Tšehov-rooleja sekä rooleja, joiden vuorosanat oli kirjoitettu runomittaan. Näitä olivat muun muassa Eleonora d’Este Goethen näytelmässä Torquato Tasso (1965) ja Sofokleen Antigone (1968). Aiemmin Volanen oli näytellyt Anouilh’n modernissa Antigone-versiossa. Klassinen Antigone muovautui Volasen käsittelyssä erilaiseksi – älylliseksi ja pelkistetyksi.[44]
Volasen taiteelliseen menestykseen kuuluu eittämättä vuoden 1961 Lokki, jossa hän näytteli itselleen entuudestaan tutun Ninan osan. Nelikymmenvuotiaana hän kykeni saamaan Ninaan uusia ulottuvuuksia, jolloin tulkinnasta muotoutui vivahteikkaampi ja kypsempi kuin kymmenen vuotta aiemmasta suorituksesta.[45] Lokkia esitettiin myös Suomen ulkopuolella: Berliinin Hebbel-teatterissa syksyllä 1961, Pariisin Kansojen Teatterissa keväällä 1962, Moskovassa ja Leningradissa kesällä 1962 sekä Lyypekissä vuonna 1963. Menestys oli erinomainen varsinkin Berliinissä ja Moskovassa, Pariisissa vastaanotto oli varautuneempi.[45]
Keväällä 1963 Volanen näytteli Kirsikkapuistossa menestyksellisesti Anjan äitiä Andrejevna Ranjevskajaa. Reetta Nieminen kirjoitti roolisuorituksesta: ”Eeva-Kaarinan Ranjevskajassa oli aristokraattisuutta, vuosisadan loppua – ei vain ulkonaisessa olemuksessa, vaan sielussa.”[46]
Volanen teki viimeisen nuoren tytön roolinsa 42-vuotiaana: hän tulkitsi seitsentoistakesäistä Maijua Minna Canthin näytelmässä Papin perhe kevätkaudella 1963. Kappaleen ohjasi Wilho Ilmari. Volasen Maiju sai ylistävän vastaanoton, kriitikoiden mielestä se oli ”Maijujen Maiju”.[47] Näyttelijätär itse kertoi Maiju-tulkinnastaan parikymmentä vuotta myöhemmin: ”Maijun roolin on tultava omasta itsestä, on vietävä omat nuoren tytön tunteet mukaan. –– Pystyn helposti vaihtamaan ilon ja kiihkeyden suruun ja depressiivisyyteen.”[48]
Paul Claudelin näytelmässä Keskipäivän taite kevätkaudella 1965 Volanen näytteli Yséa. Ohjaajana toimi Jack Witikka. Roolisuoritus oli Volasen uralla sikäli poikkeuksellinen, että siinä oli näyttelemisen tuntua ja työn ponnistusta: tulkintaa arvostettiinkin ensisijaisesti tyylikkäänä näyttelijäntyönä ja se nähtiin selkeäksi todistukseksi Volasen monipuolisuudesta. Ysén miehiä näyttelivät Matti Ranin, Heikki Savolainen ja Matti Varjo.[49]
Vuonna 1968 Volanen vietti 25-vuotistaiteilijajuhlaansa. Juhlanäytelmäkseen hän valitsi Victorien Sardoun hupinäytelmän Erotaan pois, jossa hän näytteli Cypriennen roolin. Lokakuun lopussa järjestetty juhlanäytös herätti runsaasti mediahuomiota.[50] Erotaan pois ja etenkin Volasen suoritus saivat erinomaisen vastaanoton.[51] Sardou oli alun perin kirjoittanut Cypriennen osan maailmankuululle primadonnalle Sarah Bernhardtille. Suomalaisista näyttelijöistä Cyprienneä olivat näytelleet muun muassa Ida Aalberg ja Helmi Lindelöf. Rooli antoi näyttelijälleen tilaisuuden omien metodiensa ja taitojensa esittelemiseen: Volanen rakensi Cypriennensä vaatimattomaksi ja naiiviksi pikkukaupungin tytöksi, ja siten purki Aalbergin ja Lindelöfin aikoinaan rakentamat diivanelkeiset Cypriennet. Volasen vastanäyttelijänä nähtiin Joel Rinne.[52]
Volanen näytteli 1960-luvulla kaikkiaan 26 roolia, suurin osa niistä päätehtäviä. Lajityypiltään näytelmät olivat laidasta laitaan: komedioita ja tragedioita; klassista ja modernia tuotantoa.[53]
1970- ja 1980-luku
muokkaaVolanen oli Kansallisteatterin tähtinäyttelijä 1960-luvulla,[54] mutta 1970-luvulle tultaessa hänen roolinsa alkoivat vähetä ja pienentyä. Hän löysi ratkaisun työpulaansa monologeista; ensimmäinen niistä oli Juha Mannerkorven Ennen kuin me kaikki olemme hukkuneet huhtikuussa 1971. Volanen tulkitsi näytelmän kaikki roolit. Esityksestä tehtiin myös oma versionsa televisiota varten.[55]
Vuonna 1972 Volanen näytteli Noraa Henrik Ibsenin Nukkekodissa. Kappaleen ohjasi Sakari Puurunen ja sen ensi-ilta oli virallisen kauden ulkopuolella kesäkuussa. Siitä tehtiin myös kiertuenäytelmä, jota esitettiin vuosikausia eri puolilla Suomea.[56] Nukkekodista tuli ensi-iltavuotensa teatteritapaus, ja eniten huomiota herätti Volasen uudenlainen Nora-tulkinta.[57]
Volanen nimitettiin taiteilijaprofessoriksi keväällä 1974. Hän sai viiden professorivuotensa aikana kaksi vierailukutsua: Mikkelin teatteriin ja Vaasan kaupunginteatteriin. Molemmat olivat Tšehov-tehtäviä. Mikkelissä Volanen näytteli Vanja-enon Sonjaa aviomiehensä ohjaamana ja Vaasassa Kirsikkapuiston Ranjevskajaa Hannu Lumivuoren ohjaamana. Lisäksi hänellä oli roolitehtäviä Intimiteatterissa ja Kansallisteatterissa.[58][59] Syksyllä 1974 Kansallisteatterin suurella näyttämöllä sai ensi-iltansa Esko Elstelän ohjaama Alfred De Musset’n Lorenzo, jossa Volanen näytteli Ricciarda Cibon roolin.[60] Keväällä 1976 Willensaunan näyttämön avajaisnäytelmässä, Marin Sorescun Elämän kehdossa, Volasella oli ensimmäistä lastaan odottavan Irinan rooli. Volasen jättiroolin tulkinnassa kiinnitettiin huomiota uudenlaiseen äänenkäyttöön ja näyttelijän koko olemisen sanottiin olevan ilmaisua.[61] Syksyllä 1977 Kansallisteatterin suurella näyttämöllä tuli ensi-iltaan Esko Elstelän ohjaama Pierre de Marivaux'n Harhatunteet, jossa Volasen esittämän leskeksi jääneen markiisittaren sanottiin tekevän näytelmästä esityksellisen juhlan ja näyttämötaiteen juhlan.[62] Professuurinsa aikana Volanen vakiinnutti asemansa monologien ja runoiltojen esiintyjänä.[63]
Vuonna 1981 Volanen näytteli Kansallisteatterissa Paulinea Jacques Offenbachin operetissa Pariisilaiselämää, joka oli miesmuistiin ensimmäinen operetti Kansallisteatterin lavalla. Yleisövastaanotto oli hyvä, kriitikot tosin suhtautuivat operettiin ynseästi.[64] Kevätkaudella 1983 Volanen tulkitsi Helene Alvingin roolin Ibsenin näytelmässä Kummittelijoita. Roolisuoritusta luonnehdittiin muun muassa hienosointiseksi sooloksi.[65] Syyskaudella 1984 hän näytteli Lindaa Kauppamatkustajan kuolemassa. Kappale pysyi teatterin ohjelmistossa vuosikausia.[66]
Eeva-Kaarina Volanen jäi Suomen Kansallisteatterista eläkkeelle vuonna 1990, mutta jatkoi edelleen näyttämötaiteilijan uraansa.[67]
Teatteriuran myöhäiskausi
muokkaa” | ”Eeva-Kaarinan herkkyyden sisällä oli sellainen teräksinen jousi, joka on oltava, jotta voi tehdä sellaisia rooleja kuin hän teki.” | ” |
– Näyttelijä Esko Salminen Eeva-Kaarina Volasesta[68] |
Volanen oli mukana perustamassa Raivoisat Ruusut -ensemblea 1980-luvun jälkipuoliskolla. Ryhmän alkuunpanija oli Ritva Siikala ja se koostui naisnäyttelijöistä, jotka näyttelivät sekä miesten että naisten roolit. Myös Maija Karhi kuului Ruusujen kovaan ytimeen. Raivoisat Ruusut antoi ensimmäisen näytöksensä Helsingin Katajanokalla sijaitsevassa entisessä konepajassa kesällä 1988. Kappaleen nimi oli Raivoisat ruusut – kronikka vallasta. Mukana oli nelisenkymmentä naisnäyttelijää, Volasen ohella muun muassa Ritva Ahonen, Eeva Eloranta ja Seela Sella. Näytelmä oli sekä yleisö- että arvostelumenestys.[67]
Minna Canth -seura valitsi Volasen puheenjohtajakseen 1990. Samana vuonna Volanen näytteli Ritva Siikalan ohjaamana Eugene O’Neillin draamassa Pitkän päivän matka yöhön. Kappale tehtiin Lahden kaupunginteatterille. Volanen näytteli naispääosan, Mary Tyronen; miespääosassa oli Lasse Pöysti.[67]
Vuonna 1992 Volanen näytteli Raivoisat Ruusut -ryhmän kanssa Onnenseitissä, joka oli Maria Jotunin novelleihin perustuva tuotanto. Onnenseitti menestyi erinomaisesti, ja sitä näyteltiin kaksi vuotta, mukaan luettuna taltiointi Televisioteatterille.[69]
Volasen myöhäiskauden töihin kuului Helene Schjerfbeck -aiheinen monologinäytelmä Surukin on rikkautta, Helene. Vastoin odotuksia siitä tuli kaupallinen menestys, jota esitettiin paitsi Kansallisteatterin Willensaunassa, myös kiertueilla ympäri Suomen. Myös kriitikot lämpenivät Volasen tulkinnalle. Kirsti Petäjäniemi ohjasi näytelmän televisiolle vuonna 1992.[70]
Volasen viimeiset roolit Kansallisteatterissa olivat nimiosa näytelmässä Olga (1995), jonka Laura Ruohonen kirjoitti varta vasten Volaselle, ja Yorkin herttuattaren osa Shakespearen näytelmässä Rikhard III (1997).[71] Kriitikot kehuivat Volasen Olga-tulkintaa ja näytelmä oli yleisömenestys.[72]
Runot
muokkaaLausunta oli olennainen osa Volasen taiteilijan uraa.[73] Hän oli innostunut runoudesta jo lapsuudessaan äitinsä innoittamana, ja ajan mittaan hänestä kasvoi mestarillinen lausuja.[74] 1970-luvulla Volanen alkoi tehdä runouteen liittyvää yhteistyötä Ritva Ahosen ja Aino-Maija Tikkasen kanssa. Taiteilijattaret järjestivät yhteisiä runoiltoja ja kiertelivät pitkin Suomea runoja lausumassa, teemoinaan muun muassa Helvi Hämäläinen. Vuonna 1988 he tekivät kiertueen Kanadassa, missä he esittivät Kalevala-aiheista runoutta.[75]
Elokuvat
muokkaa” | ”Minulle oli elokuvaroolejakin tehdessä tärkeää, että suuret kaaret hahmotettuani saatoin syventyä detaljeihin. Pyrin tähän lukemalla tekstiä yhä uudelleen niin, että osasin sen tarkasti ulkoa.” | ” |
– Eeva-Kaarina Volanen muistelmissaan[76] |
Volasen elokuvaroolit jäivät määrällisesti verraten vähäisiksi, mutta laadullisesti ne olivat yleensä korkeatasoisia. Volanen oli ennen kaikkea pääroolien näyttelijä komediallisissa ja romanttisissa, usein menneisyyteen sijoittuvissa elokuvissa. Valkokankaalla Volanen kanssanäyttelijöineen seikkaili muun muassa 1790-luvun Turussa, 1860-luvun Kuorevedellä ja 1890-luvun Helsingissä. Vaikka Volanen sai neljä Jussi-palkintoa, hän ei arvostanut elokuvauraansa järin korkealle, eikä hän maininnut elokuvaroolejaan näyttelijämatrikkeleissa.[77]
Suomen Filmiteollisuuden ohjaaja Hannu Leminen ja tuottaja Toivo Särkkä olivat kiinnittäneet huomiota Eeva-Kaarina Volaseen jo Kotkassa, ja Romeon ja Julian myötä he lopulta vakuuttuivat tämän kyvyistä.[78] Volanen sai näyteltäväkseen pääosan elokuvassa Synnin jäljet, joka sai ensi-iltansa elokuussa 1946. Teos kuuluu niin kutsuttuihin ”kuppaelokuviin”, jotka varoittavat sukupuolitaudeista. Volanen näytteli sairaanhoitaja Tuula Heinoa vastanäyttelijänään Tapio Rautavaara.[79]
Vuonna 1947 Volanen näytteli Rauli Tuomea vastaan kahdessa elokuvassa: Naiskohtaloita ja Suopursu kukkii. Molemmat ovat melodraamoja. Volanen ja Tuomi näyttelivät yhdessä myös useissa teatterituotannoissa, kuten Antigone.[80] Volasen ja Tuomen yhteistyö päättyi viimeksi mainitun varhaiseen kuolemaan, sen sijaan Matti Raninin kanssa Volanen näytteli paitsi nuoruudessaan, myös kypsemmällä iällä.[81]
Heinäkuussa 1948 valkokankaille tuli romanttinen komedia Toukokuun taika, jonka juoni rakentuu ajalle tyypillisesti väärinkäsityksille ja luokkaeroille. Siinä Volanen näytteli hienostopiireihin pääsevää nuorta mannekiinia Ekke Hämäläistä vastaan. Seuraavan vuoden helmikuussa sai ensi-iltansa komedia Ruma Elsa, jossa Volanen tulkitsi nimiroolin. Rumaa Elsaa pidetään Volasen läpimurtoelokuvana, sillä siinä hän sai laajentaa taiteellista rekisteriään aiemmista neitseellisen puhtoisista ”kiltin tytön” rooleista villin komediennen suuntaan.[82] Ruma Elsa oli Volasen ainoa elokuvatehtävä jonka tiimoilta hän sai myös kielteistä katsojapalautetta. Toisaalta myös tämä elokuva toi hänen postilaatikkoonsa rutkasti enemmän myönteistä kuin kielteistä palautetta. Hänestä ei haluttu tehdä liian luotaantyöntävää edes Rumana Elsana, vaan haluttiin säilyttää illuusio ”salonkikelpoisen sievästä” Eeva-Kaarinasta.[83]
Huhtikuussa 1949 Volasella oli sivuosa haltijattarena satuelokuvassa Prinsessa Ruusunen. Marraskuussa 1949 Volanen näytteli naispääosan Serpin epookkikomediassa Katupeilin takana. Valborg ”Vappu” Biörcken rooli oli hänelle tuttu jo teatterilavalta. Volanen piti Vapun osaa elokuvarooleistaan mieluisimpana.[73] Miespääosassa nähtiin Matti Ranin. Elokuva menestyi sekä taiteellisesti että kaupallisesti, ja kriitikot kiittivät Volasta tuttuun tapaan ”herkkyydestä, välittömyydestä ja eläytymisestä”.[84] Marraskuussa 1950 sai ensi-iltansa niin ikään Serpin aiheeseen perustuva epookkikomedia Katarina kaunis leski, jossa Volanen näytteli keimailevan nimiroolin; miespääosassa oli Martti Katajisto. Elokuva yritti toistaa Katupeilin menestyksen, mutta laihoin tuloksin: sitä pidettiin kaikkiaan pitkäveteisempänä ja tyhjänpäiväisempänä.[85]
Vuonna 1951 Volasella oli keskeinen naisosa tositapahtumiin perustuvassa historiallisessa draamassa Hallin Janne. Elokuvan yleisömenestys jäi keskinkertaiseksi, mutta kriitikot pitivät teoksesta kautta linjan. Lokakuussa 1951 ensiesityksensä sai puolestaan yltiöromanttinen musiikkielokuva Kesäillan valssi pääparinaan Eeva-Kaarina Volanen ja Leif Wager. Yleisö otti elokuvan omakseen, ja vuonna 1954 se sai jatko-osan Onnelliset, joka edeltäjänsä tapaan on täynnä Oskar Merikannon sävellyksiä.[86] Onnellisissa toista naispääosaa näytteli oopperalaulaja Maaria Eira.[87]
Episodielokuvat olivat muotia 1950-luvulla. Volanen näytteli kahdessa lajityypin teoksessa: Kolmiapila (1953) ja Kun on tunteet (1954). Edellisessä Volanen näytteli ainoan kerran samassa elokuvassa Tauno Palon kanssa. Kun on tunteet perustuu Maria Jotunin teoksiin; siinä Volasella on pieni rooli matami Röhelinin asiakkaana.[88] Palo ja Volanen näyttelivät teatterissa hyvin yhteen. Hannu Leminen kaavaili 1950-luvulla heidän suurta yhteiselokuvaansa, romanttista rakkaustarinaa Syysunelmia, mutta suunnitelma ei toteutunut.[89]
Volasen viimeinen valkokangaselokuva Musta rakkaus sai ensi-iltansa 5. huhtikuuta 1957. Elokuva perustuu Väinö Linnan samannimiseen romaaniin, ja se on lajiltaan kolmiodraama. Volanen näytteli naispääosan Marjatan, vastanäyttelijänään Jussi Jurkka.[90]
Televisio
muokkaa1960–1990-luvuilla Volanen näytteli muutamissa televisioelokuvissa ja -näytelmissä. Hänen televisiotöistään huomattavimpia ovat kaksoisrooli teoksessa Magdaleena ja maailman lapset (1971) sekä Adelen rooli teoksessa Hänen olivat linnut (1976). Ritva Nuutisen ohjaama Hänen olivat linnut herätti runsaasti huomiota ja siitä tuli suomalaisen televisioteatterin klassikko.[91]
Volanen lainasi äänensä Lumikille satuanimaation Lumikki ja seitsemän kääpiötä vuoden 1962 animaatioelokuvassa.[92]
Vuonna 1981 Volanen näytteli Larin Paraskea liki kolmituntisessa televisioelokuvassa Sijan tiijän kussa synnyin. Teoksen ohjasi Sakari Puurunen. Runonlaulaja Paraske ja hänen elämänsä olivat kiehtoneet Volasta ja Puurusta jo pitkään.[93] Volasen jäähyväisrooli oli dementoitunut vanhus Nelly Matti Ijäksen televisioelokuvassa Pala valkoista marmoria (1998).[94] Nellyn aviomiestä Ossia tulkitsi Lasse Pöysti. Pala valkoista marmoria voitti Prix Italia -palkinnon.[95]
Radio
muokkaaEeva-Kaarina Volanen näytteli vuosina 1947–1978 lukuisissa radiokuunnelmissa, jotka tekivät hänestä tunnetun Suomen syrjäisimpiä kyliä myöten. Erityisen aktiivisesti Volanen esiintyi radiossa vuosina 1947–1957. Suomalainen televisiotoiminta ei ollut vielä alkanut ja radioteatteri oli elokuviakin suositumpaa. Hella Wuolijoki kirjoitti teoksensa Tyttö kuunsillalta (1951) ennen kaikkea Volasta ajatellen, Volasen vastanäyttelijänä kuunnelmassa oli Tauno Palo.[96] Valkokankaalla vastaavia rooleja tulkitsivat Ansa Ikonen ja Joel Rinne.[97]
Kuunnelmien lisäksi Volanen esitti radiossa runoja. Hänen äänensä muistetaan esimerkiksi uudenvuodenöistä, jolloin hän luki Eino Leinon Hymyilevän Apollon.[98]
Volanen esiintyi muun muassa seuraavissa kuunnelmissa:[99]
- Maurice Maeterlinck: Sokeat (1947)
- Jean Anouilh: Antigone (1947)
- Anton Tšehov: Lokki (1948)
- William Shakespeare: Romeo ja Julia (1949)
- Johann Wolfgang von Goethe: Faust (1949)
- Henrik Ibsen: Nukkekoti (1949)
- William Shakespeare: Othello (1950)
- Anton Tšehov: Kirsikkapuisto (1950, 1955)
- Anton Tšehov: Kolme sisarta (1951)
- Aleksis Kivi: Lea (1952)
- Friedrich von Schiller: Orleansin neitsyt (1953)
- Leo Tolstoi: Ylösnousemus (1954)
- Molière: Don Juan (1960)
- Eino Leino: Kalevala-sarja (1961)
- Juha Mannerkorpi: Ennen kuin me kaikki olemme hukkuneet (1970)
- Marja-Liisa Vartio / Marjatta Lahtonen: Hänen olivat linnut (1975)
Opetustyö
muokkaaVolanen oli taiteellisen työnsä ohella teatteripedagogi. Hän opetti taiteilijaprofessorikautensa aikana Teatterikoulussa. Hän oli pidetty opettaja, koska oli itse mukana koko ajan. Lisäksi hän suhtautui työhönsä siinä määrin vakavasti, ettei oppilaskaan voinut jäädä välinpitämättömäksi.[100] Helsingin yliopiston teatteritieteen opiskelijoille Volanen opetti näytelmän analysointia.[101]
Valikoitu rooliluettelo
muokkaa” | ”Hänessä yhtyy huipputekniikka sisäiseen, voimakkaaseen tunteeseen.” | ” |
– Rauni Luoma Eeva-Kaarina Volasesta[102] |
Eeva-Kaarina Volanen näytteli noin 130 teatteriroolia.[19]
- Muita näyttämötehtäviä
- Vappu, Seere Salminen: Katupeilin takana, 1946
- Antigone, Jean Anouilh: Antigone, 1947
- Lea, Aleksis Kivi: Lea, 1951
- Elina, Eino Leino: Maunu Tavast, 1952
- Mariane, Molière: Saituri, 1956
- Maggie, Tennessee Williams: Kissa kuumalla katolla, 1956
- Liisa, Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä, 1956
- Judith, Walentin Chorell: Ruoho, 1958, 1961
- Nataša, Leo Tolstoi / Erwin Piscator: Sota ja rauha, 1959
- Indran tytär, August Strindberg: Uninäytelmä, 1959
- Maiju, Minna Canth: Papin perhe, 1963
- Ysé, Paul Claudel: Keskipäivän taite, 1965
- Eleonora d’Este, Johann Wolfgang von Goethe: Torquato Tasso, 1965
- Helena, Eeva-Liisa Manner: Toukokuun lumi, 1966
- Antigone, Sofokles: Antigone, 1968
- Maija Salminen, Juha Mannerkorpi: Ennen kuin me kaikki olemme hukkuneet, 1971
- Nora, Henrik Ibsen: Nukkekoti, 1972
- Amanda, Tennessee Williams: Lasinen eläintarha, 1974
- Helene, Henrik Ibsen: Kummittelijoita, 1983
- Linda, Arthur Miller: Kauppamatkustajan kuolema, 1984
- Mary, Eugene O’Neill: Pitkän päivän matka yöhön, 1989
- Useita rooleja, Maria Jotuni, Marja Kaarina Mykkänen ja Ritva Siikala: Onnenseitti, 1994
- Olga, Laura Ruohonen: Olga, 1995
Filmografia
muokkaa- Ääninäyttelijänä
- Pääartikkeli: Ääninäyttelijäroolit ovat omassa luettelossaan.
Lähteet
muokkaa- Eeva-Kaarina Volanen (maksullinen muistokirjoitus) Helsingin Sanomat. 29.1.1999. Helsinki: Sanoma Media Finland.
- Koskimies, Rafael: Suomen kansallisteatteri 2: 1917–1950. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1972.
- Nieminen, Reetta: Eeva-Kaarina Volanen: Tämä rooli. Espoo: Weilin+Göös, 1985. ISBN 951-35-3417-0
- Martin, Timo & Niemi, Pertti & Tainio, Ilona (toim.): Suomen teatterit ja teatterintekijät: Yhteisö- ja henkilöhakemisto, koottu suomalaisen teatterin 100-vuotisjuhlavuonna. Helsinki: Tammi, 1974. ISBN 951-30-2505-5
- Suutela, Hanna: ”Volanen, Eeva-Kaarina (1921–1999)”, Suomen kansallisbiografia, osa 10, s. 661–663. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-451-2 Teoksen verkkoversio
- Tainio, Ilona (toim.): Suomen teatterit ja teatterintekijät 1983: Yhteisö- ja henkilöhakemisto. Helsinki: Tammi, 1983. ISBN 951-30-5727-5
- Veistäjä, Verneri (toim.): Teatterin maailma 1965: Suomen teatterilaitos ja teatteriväki. Helsinki. Määritä julkaisija!
- Vekkeli, Pirkko & Loivamaa, Ismo: Unohtumaton Ansa Ikonen: 1913–1989. Helsinki: Minerva, 2009. ISBN 978-952-492-296-8
- Vekkeli, Pirkko & Loivamaa, Ismo: Lumoava Eeva-Kaarina Volanen. Helsinki: Minerva Kustannus Oy, 2013. ISBN 978-952-492-788-8
Viitteet
muokkaa- ↑ Hietaniemi – 71 Ohjaaja. Arkistoitu 22.1.2021. Viitattu 18.1.2021.
- ↑ Jussi-voittajat kautta aikojen Jussit. Viitattu –.
- ↑ Taiteilijainmäki V21A (PDF) Helsingin seurakuntayhtymä. Arkistoitu 14.7.2021. Viitattu 25.4.2015.
- ↑ a b Nieminen 1985, s. 11.
- ↑ Suomen teatterit ja teatterintekijät 1983, s. 480.
- ↑ Nieminen 1985, s. 15, 17.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 20, 21.
- ↑ Nieminen 1985, s. 18.
- ↑ Nieminen 1985, s. 19–21.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 22–25.
- ↑ Nieminen 1985, s. 23, 24.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 28.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 30, 31.
- ↑ Nieminen 1985, s. 26.
- ↑ Nieminen 1985, s. 33.
- ↑ Nieminen 1985, s. 34.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 36–39.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 96.
- ↑ a b Eeva-Kaarina Volanen Helsinki: Teatterimuseo. Arkistoitu 9.3.2017. Viitattu –.
- ↑ Nieminen 1985, s. 41.
- ↑ a b Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 53–55.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2009, s. 211.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 77.
- ↑ Nieminen 1985, s. 203.
- ↑ Nieminen 1985, s. 65.
- ↑ Suomen Kansallisteatteri 2, s. 507.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 92.
- ↑ Nieminen 1985, s. 76.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 93
- ↑ Nieminen 1985, s. 75.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 110.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 112.
- ↑ Nieminen 1985, s. 119.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 158, 159.
- ↑ a b Nieminen 1985, s. 122.
- ↑ Nieminen 1985, s. 125.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 166–168.
- ↑ Nieminen 1985, s. 129, 130.
- ↑ Nieminen 1985, s. 130.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 175.
- ↑ Nieminen 1985, s. 133.
- ↑ Nieminen 1985, s. 136, 137.
- ↑ Nieminen 1985, s. 138.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 181, 182.
- ↑ a b Nieminen 1985, s. 91.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 112, 113.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 182.
- ↑ Nieminen 1985, s. 152.
- ↑ Nieminen 1985, s. 147.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 191, 192.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 197.
- ↑ Nieminen 1985, s. 154, 155.
- ↑ Nieminen 1985, s. 157.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 184.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 201, 203, 204.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 205
- ↑ Nieminen 1985, s. 163.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 206–210.
- ↑ Nieminen 1985, s. 168.
- ↑ Nieminen 1985, s. 207.
- ↑ Nieminen 1985, s. 170–172.
- ↑ Nieminen 1985, s. 172, 173.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 218.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 233.
- ↑ Nieminen 1985, s. 195.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 235, 236.
- ↑ a b c Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 238–241.
- ↑ Bagh, Peter von: Sininen laulu, s. 322.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 241, 243.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 247–249.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 250, 258.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 252.
- ↑ a b Eeva-Kaarina Volanen Elonetissä.. Viitattu –.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 222.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 223.
- ↑ Topelius, Taneli: Suomi-elokuvan kiltti tyttö räväytti sukupuolitaudeista kertovassa elokuvassa – rinnalla Tapio Rautavaara Ilta-Sanomat. 23.6.2016. Helsinki: Sanoma Media Finland Oy. Viitattu 24.5.2017.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 132, 210.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 55.
- ↑ Synnin jäljet Elonet.. Viitattu 9.10.2014.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 64.
- ↑ Haapanen, Irmeli: Onnellisena kohti salaperäistä tuntematonta Turun Sanomat. 19.11.2004. Turku: TS-Yhtymä Oy. Arkistoitu 4.9.2021. Viitattu –.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 137.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 138.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 144.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 145.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 146.
- ↑ Onnelliset Elonet.. Viitattu 9.10.2014.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 147, 148.
- ↑ Nevalainen, Pertti: Kaikkien aikojen Tauno Palo, s. 114.
- ↑ Musta rakkaus Elonet.. Viitattu 9.10.2014.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 212.
- ↑ The Snow White Database KenNetti. Arkistoitu 24.3.2008. Viitattu 10.10.2014.
- ↑ Nieminen 1985, s. 187, 188.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 155, 156.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 258.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 128.
- ↑ Tyttö kuunsillalta Elonet.. Viitattu 10.10.2014.
- ↑ Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 226.
- ↑ Nieminen 1985, s. 209–215.
- ↑ Nieminen 1985, s. 186.
- ↑ Nieminen 1985, s. 187.
- ↑ Luoma, Rauni: Ilon ja murheen näyttämöllä, s. 216. (toim. Huovinen, Maarit) Helsinki: WSOY, 1986. ISBN 951-0-13829-0
Aiheesta muualla
muokkaa- Eeva-Kaarina Volanen muistelee (Televisiohaastattelu vuodelta 1999.) Yle Elävä arkisto. 11.4.2012.
- Volanen, Eeva-Kaarina hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)