”Minä elän”

suomalainen elokuva

”Minä elän” on Ilmari Unhon ohjaama suomalainen mustavalkoinen elämäkertaelokuva vuodelta 1946. Se kertoo Aleksis Kiven elämäntarinan vuodesta 1846 hänen kuolemaansa asti.

”Minä elän”
Minä elän.jpg
Ohjaaja Ilmari Unho
Käsikirjoittaja Elsa Soini
Tuottaja Risto Orko
Säveltäjä Tauno Pylkkänen
Kuvaaja Uuno Pihlström
Leikkaaja Elle Hongisto
Lavastaja Erkki Siitonen
Pääosat Rauli Tuomi
Valmistustiedot
Valmistusmaa Suomi
Tuotantoyhtiö Suomi-Filmi
Ensi-ilta 11. lokakuuta 1946
Kesto 115 minuuttia
Alkuperäiskieli suomi
Budjetti 3 740 699 mk
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
Rauli Tuomi Aleksis Kivenä.
Hilda Lindfors (Etta-Liisa Kunnas) ja Charlotta Lönnqvist (Salli Karuna) ulkotöissä.

”Minä elän” -teosta on pidetty Ilmari Unhon keskeisimpänä elokuvana Ruusun ja kulkurin (1948) ohella.[1]

JuoniMuokkaa

Koko elokuvan avainrepliikkinä on Aleksis Kiven toteamus: ”Minä tahdon kuvata tätä yksinkertaista Suomen kansaa niin, että kaikki rakastaisivat sitä niin paljon kuin minä.”[2]

Juoni seurailee Aleksis Kiven dokumentoitua elämäntarinaa. Varhaislapsuuden yli hypätään kesään 1846 ja Nurmijärvelle. Lokakuussa 1834 räätäli Erik Stenvallin ja sepäntytär Annastiina Hambergin neljänneksi lapseksi syntynyt Alexis Stenvall on tuolloin yhdentoista. Poika on oppinut lukemaan ja osoittaa mielenkiintoa kirjallisuuteen. Hänellä on kolme isoveljeä, Johannes, Emanuel, Albert ja pikkusisar Agnes. Aleksis opiskelee Costianderin yksityiskoulussa, josta hän jatkaa ukko Granbergin kouluun Helsinkiin. Vuonna 1852 Aleksis jatkaa opintojaan Fredrik Cygnaeuksen johtamassa koulussa, elämää varjostavat talousvaikeudet, jopa nälkä. Kotona Aleksis sanoo haluavansa runoilijaksi. Cygnaeus vaikuttuu Aleksiksen näytelmästä Bröllopsdansen. Snellman neuvoo häntä kirjoittamaan suomeksi. Vaikka Snellman ja Topelius suosittavat Aleksikselle akateemisen tutkinnon suorittamista, hän päättää lopettaa opintonsa ylioppilastutkintoon vuonna 1857.

Kullervon valmistumisen aikoina Aleksis asuu Palmqvistin perheessä. Perheen tyttären Albinan kanssa hän tutustuu maailmankirjallisuuteen. Eräässä Palmqvistien järjestämässä juhlassa Aleksis kertoo ottaneensa taiteilijanimekseen Kivi. Professori Ahlqvist on niin ikään juhlissa, hän on ollut Kullervon palkitsemista vastaan. Kiven ja Ahlqvistin välille syttyy sanaharkka. Kivi masentuu ja katoaa useiksi päiviksi. Hän matkaa ystäviensä kehotuksesta Nurmijärvelle toipumaan.

Kesällä 1864 Kivi valmistelee teosta Nummisuutarit. Samana kesänä hän tutustuu siuntiolaiseen mamselli Charlotta Lönnqvistiin. Kiven äiti kuolee ja hänen veljensä karkottavat hänet lapsuudenkodista. Kirjailija muuttaa Charlottan luo Fanjunkarsiin Siuntioon. Nummisuutarit ilmestyy teatteri- ja kirjallisuusvaikuttaja Kaarlo Bergbomin taloudellisella myötävaikutuksella. Nälkätalvena 1868 monet katovuoden uhrit saavat turvapaikan Fanjunkarsista. Kiveen tarttuu kerjäläisistä lavantauti, joka kaataa hänet pitkäksi aikaa vuoteeseen. Charlotta joutuu ahdinkoon velkojensa takia, myös kyläläisten pahat puheet mamsellin ja Kiven suhteen laadusta ahdistavat.

Toukokuussa 1869 on Lean ensiesitys Helsingissä Suomalaisessa Teatterissa. Nimiosassa on ruotsinmaalainen näyttelijä Charlotte Raa, joka opettelee repliikkinsä suomeksi. Esitys on menestys, Bergbomin mielestä suomalainen teatteritaide on syntynyt. Kivi rohkenee tulla teatteriin vasta esityksen jälkeen, mutta tuntee olonsa vieraaksi juhlahumussa ja lähtee Siuntioon. Seitsemän veljestä valmistuu kiihkeän luomistyön tuloksena kevättalvella 1870. Sairaalloinen Kivi on kuolemanväsynyt. Charlottan tila on vaarassa joutua pakkohuutokauppaan. Forssell kiitää tuomaan Helsingistä terveisiä, että Seitsemän veljestä on saanut innostuneen vastaanoton. Kivi lähtee hänen mukanaan pääkaupunkiin.

Ahlqvist lyttää Seitsemän veljestä siveettömänä. Hänen mielipiteensä takia Suomalaisen Kirjallisuuden Seura keskeyttää romaanin painamisen. Ahlqvistin tietoinen pyrkimys on lopettaa Kiven kirjailijanura. Kivi järkyttyy ja ajautuu masennukseen. Keväällä 1872 hän on hoidossa Lapinlahden sairaalassa, Bergbom ja Forsell vierailevat hänen luonaan. Lääkäri toteaa, että Kiven paranemisennuste on huono: useaan kertaan sairastettu lavantauti ja Ahlqvistin negatiivinen kritiikki ovat tehneet tehtävänsä. Kivi lähetetään veljensä luo Tuusulaan. Veljentytär Agnes Stenvall hoitaa kuolemansairasta setäänsä. Vuoden 1872 viimeisenä päivänä tuleva Suomen kansalliskirjailija lausuu viimeisiksi väitetyt sanansa ”Minä elän” ja hiipuu elämästä yhtaikaa kynttilän liekin kanssa.

NäyttelijätMuokkaa

StenvallitMuokkaa

 Rauli Tuomi  Aleksis Kivi (oik. Stenvall)  
 Matti Kivi  Aleksis Kivi lapsena  
 Kaarlo Aavajoki  Erik Juhana Stenvall (Kiven isä)  
 Anni Aitto  Annastiina Stenvall (o.s. Hamberg) (Kiven äiti)  
 Oiva Luhtala  Albert Stenvall (Kiven vanhempi veli)  
 Tarmo Manni  Juhani (Johannes) Stenvall (Kiven vanhempi veli)  
 Ritva Rajala  Agnes Stenvall (Kiven nuorempi sisar)  
 Pirkko Seppälä  Agnes Stenvall  
 Harri Sinijärvi  Emanuel Stenvall (Kiven vanhempi veli)  
 Kiuru Kiianlahti  Liisa Stenvall  
 Emma Väänänen  Manta Stenvall  

Keskeisiä henkilöitä Kiven elämässäMuokkaa

 Hilkka Helinä  Albina Palmqvist  
 Salli Karuna  Charlotta Lönnqvist  
 Leo Riuttu  E. A. Forsell  
 Waldermar Wohlström  Ukko Granberg  

Vaikutusvaltaisia henkilöitäMuokkaa

 Eero Kilpi  Elias Lönnrot  
 Topo Leistelä  J. V. Snellman  
 Ghedi Lönnberg  Charlotte Raa  
 Helge Ranin  Fredrik Cygnaeus  
 Kalle Rouni  August Ahlqvist  
 Emil Saarinen  Kaarlo Bergbom  
 Arvi Tuomi  Zacharias Topelius  
 Heino Turkko  Emil Nervander  

MuitaMuokkaa

 Joel Asikainen  Kustaa Domander  
 Matti Aulos  professori A. Th. Saelan (Lapinlahden sairaalan ylilääkäri)  
 Lilja Hoikkala  pikkutyttö  
 Reijo Iltanen  Jooseppi  
 Paavo Jännes  Albin Palmqvist  
 Uljas Kandolin  ”Esko”  
 Pentti Koski  Alfred  
 Etta-Liisa Kunnas  Hilda Lindfors (Charlotta Lönnqvistin piika)  
 Toivo Lahti  kanttori  
 Varma Lahtinen  Henriikka  
 Lennart Lauramaa  maisteri  
 Arvo Lehesmaa  räätäli Bilkenroth  
 Matti Lehtelä  ”Mikko Vilkastus”  
 Matti Oravisto  ylioppilas  
 Aku Peltonen  lautamies Blom  
 Matti Pihlaja  Edmund Palmqvist  
 Saara Ranin  Anna Palmqvist  
 Kerttu Salmi  Staava  
 Unto Salminen  ”Kullervo”  
 Anton Soini  äijä  
 Liisa Stenberg  ”Kreeta”  
 Oke Tuuri  Aaretti  
 Reino Valkama  Krannin isäntä  
 Eeva-Kaarina Volanen  tyttö kalliolla  
 Olavi Vepsäläinen  Eero  

TuotantoMuokkaa

Elsa Soinin alkuperäiskäsikirjoitus oli niin laaja, että siitä päädyttiin käyttämään elokuvassa vain runsas kolmannes. Elokuva pyrittiin kuvaamaan autenttisilla tapahtumapaikoilla, mutta Siuntion Fanjunkarsiin ei ollut menemistä, sillä se sijaitsi tuolloin Neuvostoliitolle vuokratulla alueella.[3]

Elokuvan kuvaukset alkoivat 8. kesäkuuta 1946 ja päättyivät 23. elokuuta 1946. Teosta kuvattiin Nurmijärven alueella Palojoen kylässä, Haukkaan kalliolla, Ojakkalan talon luona ja Pyhän Martinuksen kirkolla. Myös Tuusulassa ja Lohjalla kuvattiin. Studiona toimivat Munkkisaaren studiot Helsingissä.[4]

Matti Oravistolle pieni sivuosa ylioppilaana oli hänen ensimmäinen elokuvatyönsä.[3]

Asiantuntija-apua Suomi-Filmi sai Aleksis Kiven Seurasta. Valmiille elokuvalle seuran jäsenet antoivat varauksellisen hyväksyntänsä. ”Minä elän” -elokuvan kutsuvierasnäytäntö järjestettiin Kiven syntymäpäivänä 10. lokakuuta 1946.[3]

VastaanottoMuokkaa

YleisömenestysMuokkaa

Elokuvan yleisömenestys oli vuoden toiseksi paras, enemmän katsojia keräsi vain Valentin Vaalan Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä.

ArviotMuokkaa

Kriitikot ottivat ”Minä elän” -elokuvan lähes hurmioituneina vastaan. Aamulehden kriitikko piti teosta ”kansallisena kulttuurielokuvana”: ””Minä elän” on kaunis kunnianteko Aleksis Kiven muistolle ja tuo hänet keskuuteemme entistä elävämpänä ja rakkaampana.” Kriitikon mielestä elokuva oli suomalaisen elokuvataiteen siihen asti suurin saavutus. Helsingin Sanomien kriitikko luonnehti teoksen sävyä aidoksi, kauniiksi, hartaaksi ja läheiseksi. Ilta-Sanomissa puolestaan kriitikko oli arvioissaan astetta varauksellisempi ja piti ”Kiven kohtalon tragiikkaa liian vähän perusteltuna”. Arvostelijan näkemyksen mukaan elokuva vältteli todellisuutta ja pitäytyi sovinnaisuudessa. Kiven elämän kielteiset puolet oli jätetty huomiotta. Uudessa Suomessa sen sijaan kriitikko piti Unhon elokuvaa kauneimpana, mitä suomalainen filmitaide on tarjonnut. Tuomen Aleksis Kivi -tulkintaa pidettiin kautta linjan mestarillisena. Hänen syvällisyytensä ja herkkyytensä mainittiin, ja myös pehmeäsointista ääntä pidettiin sopivana. Nya Pressenin arviossa sanottiin: ”Rauli Tuomelle Kivestä tuli suuri henkilökohtainen voitto.” Pylkkäsen musiikkia pidettiin melko onnistuneena, vaikka hänen sävelkieleltään toivottiin suomalaisempia sävyjä.[5]

PalkinnotMuokkaa

Elokuva sai kaksi Jussi-palkintoa.[6]

JulkaisutMuokkaa

Televisiossa ”Minä elän” esitettiin ensi kerran 9. lokakuuta 1964, ja se sai katsojia nelisensataatuhatta. Elokuva on usein esitetty Aleksis Kiven päivän tienoilla.[7] Televisioesitysten yhteydessä teoksen nimestä on jätetty lainausmerkit pois.

LähteetMuokkaa

ViitteetMuokkaa

  1. Ikimuistoinen Unho, Yle.fi
  2. Suomen kansallisfilmografia 3, s. 565.
  3. a b c Suomen kansallisfilmografia 3, s. 559–560.
  4. Suomen kansallisfilmografia 3, s. 555–556.
  5. Suomen kansallisfilmografia 3, s. 557–559.
  6. Jussit
  7. Esitykset, Elonet.fi