Hilkka Helinä

suomalainen näyttelijätär

Hilkka Helinä Halttunen (o.s. Itkonen; 12. marraskuuta 1916 Viipuri16. toukokuuta 1973 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä. Hän teki 35 vuoden mittaisen uran puheteatterissa, elokuvissa, Radioteatterissa ja televisiotuotannoissa. Hilkka Helinä oli yksi suomalaisen elokuvan kultakauden tähdistä. Hänen tunnetuimpia valkokangasosiaan ovat muun muassa nimiosa Elinan surmassa ja Kaisa-Reetan osa Ryysyrannan Joosepissa.

Hilkka Helinä
Hilkka Helinä vuonna 1944 elokuvassa Kartanon naiset.
Hilkka Helinä vuonna 1944 elokuvassa Kartanon naiset.
Henkilötiedot
Koko nimi Hilkka Helinä Halttunen (o.s. Itkonen)
Syntynyt 12. marraskuuta 1916
Viipuri, Suomen suuriruhtinaskunta
Kuollut 16. toukokuuta 1973 (56 vuotta)
Helsinki
Ammatti näyttelijä
Puoliso Kaarlo Halttunen (1939–1973)
Lapset 3
Näyttelijä
Aktiivisena 1937–1973
Merkittävät roolit
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Erityisen paljon Hilkka Helinä tulkitsi hyvässä sosioekonomisessa asemassa olevien naisten tuntoja, kuten pääroolin elokuvassa Kartanon naiset. Hän näytteli niin ikään useissa Simo Penttilän teksteihin perustuvissa elokuvissa ja Niskavuori-elokuvissa. Teatteritaiteilijana hän työskenteli muun muassa Intimiteatterissa. Hänet palkittiin Pro Finlandia -kunniamerkillä vuonna 1971.

Lapsuus ja nuoruusMuokkaa

Hilkka Helinän vanhemmat olivat näyttelijä Aaro Itkonen ja puvustonhoitaja Mimmi Grönroos.[1] Grönroos ja Itkonen eivät olleet aviopari; heillä ei ollut taloudellisia edellytyksiä avioitua. He asuivat jonkin aikaa Oulussa, mistä Itkonen muutti Viipuriin ja Grönroos puolestaan Turkuun.[2] Grönroos joutui matkaamaan Turusta Viipuriin synnyttämään tyttärensä pahojen puheiden välttämiseksi. Ajan Suomessa aviottoman lapsen synnyttäminen oli naiselle häpeällistä. Elämänsä ensivuodet Hilkka Helinä vietti viipurilaisessa sijaisperheessä. Myös Aaro Itkonen oli vahvasti mukana tyttärensä elämässä tämän alkutaipaleella. Hän avioitui erään viipurilaisen kauppiaan kanssa 1919 ja muutti Savonlinnaan. Sen jälkeen Mimmi Grönroos haki tyttärensä Turkuun.[3]

Hilkka Helinä kävi kansakoulunsa Turussa. Teatterilavalla hän oli ensi kerran jo nelivuotiaana kappaleessa Kuningas Erik XIV. Teatterin ohella Hilkka Helinä harrasti musiikkia. Hän opiskeli lähes ammattimaiseksi pianistiksi Kosti Vehasen opastuksessa, mutta säveltaiteilijan ura tyssäsi kun Vehanen muutti pois Suomesta. Kuuden tyttölyseovuoden jälkeen hänet otettiin harjoittelijaksi Turun Teatteriin. Parin näytäntövuoden kuluttua hän muutti Helsinkiin ja kirjautui opiskelijaksi Suomen Näyttämöopistoon vuonna 1936. Opinnot kestivät kaksi vuotta.[4]

UraMuokkaa

NäyttämöMuokkaa

Hilkka Helinän ensimmäiset teatterikiinnitykset olivat Kotkan Näyttämö 1938–1939, Viipurin Kaupunginteatteri 1939–1940 ja Tampereen Teatteri 1940–1941. Teatteriuran alku oli kiireinen. Hän oli mukana kaikissa ensimmäisen näytäntökautensa kappaleissa. Hilkka Helinän ensimmäinen tehtävä oli Mirja Joros huvinäytelmässä Vaarallinen ikä.[5] Tampereen Teatterissa hän näytteli muun muassa teoksessa Naisdiktaattori, jossa hän teki Dyveken roolin.[1] Hilkka Helinä sai erinomaista palautetta myös muun muassa rooleistaan näytelmissä Jääkärin morsian, Jäämeren kansaa ja Viktorian husaari.[6]

Vuosina 1951–1960 Hilkka Helinällä oli kiinnitys Radioteatteriin, jossa hän oli erittäin käytetty näyttelijä.[1] Hänellä oli muun muassa Ronskilan Hilkan rooli kuunnelmasarjassa Kankkulan kaivolla. ”Täyttä tyydytystä ei radiotyö pysty näyttelijälle suomaan”, Hilkka Helinä analysoi radiossa näyttelemistä, jota hän toisaalta arvosti äänenkäytön kehittäjänä.[7]

Radiosta Hilkka Helinä siirtyi Intimiteatteriin vuonna 1960, ja nousi pian teatterin johtavaksi naisnäyttelijäksi. Hän teki useita kiitettyjä suorituksia huvinäytelmissä ja näytteli 25-vuotistaiteilijajuhlassaan Janen roolin salonkikomediassa Yllättävä kälyni. Intimiteatterissa Hilkka Helinä työskenteli täysipäiväisesti kuolemaansa saakka. Uransa aikana hän teki vierailuja Helsingin Kansanteatteriin ja Suomen Kansallisteatteriin.

ElokuvatMuokkaa

Valkokangasura ei ollut Hilkka Helinän haaveena, kun Kalle Kaarna ehdotti hänelle roolia elokuvassa Elinan surma vuonna 1938. Hän opiskeli tuolloin vielä Näyttämöopistossa. Elinan rooli oli kuitenkin kuulunut hänen toiveisiinsa, joten hän otti tehtävän vastaan. Kriitikot kehuivat Hilkka Helinän suoriutumista viattoman Elina Fincken osassa. Seuraava päärooli oli uskollisen Karoliinan osa Kaarnan elokuvassa Isoviha, joka sai ensi-iltansa joulun alla 1939. Hilkka Helinän suoritusta pidettiin välittömänä ja ilmeikkäänä.[8]

Talvisodan aikana Hilkka Helinä työskenteli Viipurissa lottana. Helsinkiin hän palasi viimeisten evakuoitavien matkassa.[9] Välirauhan aikana Viipurin Kaupunginteatterin näyttelijät vierailivat Suomalaisen Oopperan estradilla näytelmässä Nainen valehtelee. Yleisössä ollut Suomi-Filmin johtaja Risto Orko näki Hilkka Helinän ja tarjosi elokuvasopimusta.[6] Vuonna 1941 alkoi Hilkka Helinän yhdeksänvuotinen kausi Suomi-Filmin palkkalistoilla.[1] Tällöin hän palasi Tampereelta Helsinkiin ja siirtyi kokonaan elokuvan palvelukseen, omien sanojensa mukaan ”väestöpoliittisista syistä”. Hän piti teatterityötä itselleen helpompana, mutta filmiä vähemmän sitovana.[6]

Hilkka Helinän elokuvaosat käsittävät koko joukon erilaisia hahmoja: kilttejä maalaistyttöjä, seurapiirineitoja ja salaperäisiä sankarittaria. Simo Penttilän kirjoittamassa jännityselokuvassa Kuollut mies rakastuu (1942) hänen esittämänsä argentiinalainen seikkailijatar hurmaa Joel Rinteen näyttelemän itsetietoisen sankarin. Vuonna 1944 tuli ensi-iltaan Kartanon naiset, jossa Hilkka Helinällä oli päärooli yläluokan naisena; Aamulehti arvioi hänen suorituksensa voitokkaaksi, vaikka itse elokuva jätti aikalaiskriitikot viileiksi.[10]

Toisen maailmansodan jälkeen Hilkka Helinä näytteli sivurooleja, joissa pääsi näyttämään ammattitaitoaan. Näitä olivat Niskavuoren ylpeän Hetan osa elokuvassa Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä ja mieluisa Albinan osa Aleksis Kivi-elokuvassa ”Minä elän”. Kriitikot kehuivat hänen roolitulkintojaan.[11] Hänen muita Niskavuori-tehtäviään olivat Esteri vuoden 1952 Niskavuoren Hetassa, Miina vuoden 1954 Niskavuoren Aarnessa ja keskeinen Martan rooli vuoden 1958 värifilmatisoinnissa Niskavuoren naiset.[12]

Hilkka Helinä teki haastavimman ja mieluisimman roolinsa Kaisa-Reeta Kenkkusena Roland af Hällströmin elokuvassa Ryysyrannan Jooseppi (1955). Korkeatasoiseksi salonkikaunottareksi leimattu Hilkka Helinä sai loistaa muista elokuvaosistaan täysin poikkeavassa kansannaisen luonneroolissa. ”Ryysyrannan kovaosaisen emännän, jolla on yksi ainoa hame eikä edes paitaa, muodonsi Hilkka Helinä tavalla, joka on suureksi kunniaksi tälle aikaisemmin pirteänä komediennena nimeä tehneelle näyttelijättärelle”, Elokuva-Aitan Valma Kivitie hehkutti.[12]

1960-luvun puolella Hilkka Helinä oli mukana neljässä valkokangaselokuvassa. Kaksi niistä oli värielokuvia: Nuoruus vauhdissa ja Ihana seikkailu. Hänen viimeiset elokuvaroolinsa olivat sivuosia nuorten näyttelijöiden hääriessä päätehtävissä. Kun elokuvatyöt tyrehtyivät Suomen elokuvateollisuuden kriisin myötä, Hilkka Helinä sai roolitöitä televisiosta. Hänen viimeiseksi roolikseen jäi Aino Sarpamaa suositussa televisiosarjassa Naapurilähiö (1969–1973).

TeatteritehtäviäMuokkaa

Hilkka Helinän näyttämötehtäviä olivat muun muassa:[13][14]

  • Anna Liisa (rooli: Pirkko)
  • Elinan surma (Kirsti)
  • Heinäkuume (Judith)
  • Jäämeren kansaa (Petra)
  • Kypsyyskoe (Käthe Seidel)
  • Naisdiktaattori (Dyveke)
  • Olkaa kilttejä Mr Sloanelle (Kathy)
  • Onni alkaa huomenna (Ola)
  • Pastori Jussilainen (vallesmanska)
  • Rakkauden epäsäännöllinen verbi (Hedda Rankin)
  • Sisarukset (Dolly)
  • Tanssiaiset (Adela)
  • Viisas aviovaimo (Constance)
  • Yllättävä kälyni (Jane)
  • Ylösnousemus (Fedosja)
  • Ystävättäret (Deirdre)

YksityiselämäMuokkaa

Hilkka Helinän aviopuoliso oli näyttelijä Kaarlo Halttunen. Pariskunta avioitui syksyllä 1939 Mikael Agricolan kirkossa Helsingissä.[15] Molemmat olivat tuohon aikaan Viipurin Kaupunginteatterin näyttelijöitä. Heille syntyivät lapset Pekka Kaarlo (1941–1985), Marjukka Hilkka (1942) ja Elina Johanna (1952). Marjukka Halttunen seurasi vanhempiensa jalanjälkiä teatterinäyttämölle; Elina Halttusesta tuli käsikirjoittaja.[16]

Jatkosodan lopulla Hilkka Helinän ja Kaarlo Halttusen lapset lähetettiin turvaan Ruotsiin. Hilkka Helinä haki heidät takaisin Suomeen kevättalvella 1945.[17]

Hilkka Helinän elämää varjostivat sairaudet. Hän oli saanut ensimmäisen sydänkohtauksensa alle 40-vuotiaana. Tuolloin hänellä oli todettu sepelvaltimotaudin oireita. Lisäksi hänellä diagnosoitiin munuaissyöpä. Hilkka Helinä pyrki jatkamaan työtään normaalisti ja synnytti kuopuksensa syöpädiagnoosin jälkeen. Hän kuoli 56-vuotiaana ja hänet haudattiin Helsinkiin Hietaniemen hautausmaalle.[18]

FilmografiaMuokkaa

Elokuvat
Vuosi Nimi Rooli
1937 Juurakon Hulda opiskelija korkeakoulun käytävällä
1938 Olenko minä tullut haaremiin palvelijatar Helvi Heinosen asunnossa
Elinan surma Elina Fincke
1939 Isoviha Karoliina Petrelius
1940 Kyökin puolella Irma Relander
1942 Synnin puumerkki Martta
Kuollut mies rakastuu Berita Eliza Lopez, ”Kaksi Iitä”
1943 Miehen kunnia Elvi Auer, o.s. Grahn
1944 Kartanon naiset Pia Barbara Björner, ”Barbi”
Herra ja ylhäisyys doña Carita, doña Brinidan tytär
1945 Valkoisen neilikan velho Raija Arpia
Kolmastoista koputus tanssijatar Mirja Somer
1946 Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä Heta Niskavuori
”Minä elän” Albina Palmqvist
1947 Maaret – tunturien tyttö Annele Raitamo

Elokuvat
Vuosi Nimi Rooli
1947 Koskenkylän laulu Anna Liuhala
1948 Ruusu ja kulkuri Katri Foudila
Hormoonit valloillaan Helena Kehkonen
1949 Kalle-Kustaa Korkin seikkailut Miss Mary Morton, ent. Meeri Mäkinen
1950 Härmästä poikia kymmenen Katri, Pouttulan tytär
1952 Niskavuoren Heta Huovilan Esteri
Kuollut mies kummittelee Kirsti Ström
1954 Niskavuoren Aarne Miina, karjakko
1955 Ryysyrannan Jooseppi Kaisa-Reeta Kenkkunen
1957 Syntipukki rouva Aro
1958 Niskavuoren naiset Martta Niskavuori
1960 Skandaali tyttökoulussa Olga Kauppila
1961 Nuoruus vauhdissa rouva Hilkkala
1962 Ihana seikkailu neiti Ström
1963 Totuus on armoton neiti Aaltonen

TelevisioelokuvatMuokkaa

  • Olen 17-vuotias (1960)
  • Tuomio (1961)
  • Kahden kiukku (1963)
  • Vapaa iltapäivä (1965)
  • Sodan ja rauhan äänet (1967)
  • Liejukana (1968)
  • Liftimatka jonnekin (1969)

TelevisiosarjatMuokkaa

  • Kuka on syyllinen? (1961)
  • Mitä tehdä? (1963)
  • Teatterituokio (1965)
  • Ristiäiset (1966)
  • Tarinatalo (1967–1969)
  • Naapurilähiö (1969–1973)

LähteetMuokkaa

  • Rytkönen, Sisko: Ihanat naiset kankaalla – filmitähtiä suomalaisen elokuvan kultakaudelta. Helsinki: Majakka, 2008. ISBN 978-951-9260-88-4.
  • Halttunen, Marjukka: Teatterin suorasuu. Helsinki: Elina Simonen ja Kustannusosakeyhtiö Otava, 2010. ISBN 978-951-1-23886-7.
  • Suomen teatterijärjestöjen julkaisuja: Teatterin maailma – maamme teatterit ja niiden taiteilijat. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1950.
  • Veistäjä, Verneri: Teatterin maailma – Suomen teatterilaitos ja teatteriväki. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1965.

ViitteetMuokkaa

  1. a b c d Veistäjä, s. 165
  2. Halttunen, s. 11, 12
  3. Halttunen, s. 12–14
  4. Rytkönen, s. 120
  5. Rytkönen, s. 122
  6. a b c Rytkönen, s. 125
  7. Rytkönen, s. 130
  8. Rytkönen, s. 121–123
  9. Halttunen, s. 19, 20
  10. Rytkönen, s. 127
  11. Rytkönen, s. 127, 128
  12. a b Rytkönen, s. 128
  13. Suomen teatterijärjestöjen julkaisuja, s. 158
  14. Veistäjä, s. ?
  15. Halttunen, s. 18
  16. Rytkönen, s. 131
  17. Halttunen, s. 23
  18. Halttunen, s. 124

Aiheesta muuallaMuokkaa