Avaa päävalikko

Kyökin puolella on Risto Orkon ohjaama mustavalkoinen suomalainen komediaelokuva vuodelta 1940. Se perustuu norjalaisen Sigrid Boon romaaniin Vi som går kjøkkenveien (1930) ja siitä tehtyyn ruotsalaiseen elokuvaan Vi, som går köksvägen (1932).

Kyökin puolella
Helena Kara
Helena Kara
Ohjaaja Risto Orko
Käsikirjoittaja Gustaf Molander
Gösta Stevens
Tancred Ibsen
Perustuu Sigrid Boon romaaniin Vi som går kjøkkenveien (1930), suom. Kyökin puolella (1931) ja Gustaf Molanderin siitä ohjaamaan elokuvaan Vi, som går köksvägen (1932)
Tuottaja Matti Schreck
Säveltäjä George de Godzinsky
Kuvaaja Charles Bauer
Erik Blomberg
Armas Hirvonen
Uno Pihlström
Leikkaaja Risto Orko
Lavastaja Ville Salminen
Pääosat Helena Kara
Tauno Majuri
Eine Laine
Valmistustiedot
Valmistusmaa Suomi
Tuotantoyhtiö Suomen Filmiteollisuus
Ensi-ilta 1. syyskuuta 1940
Kesto 97 minuuttia
Alkuperäiskieli suomi
Budjetti 1 134 713 mk
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Elokuvan keskushahmo on hemmoteltu tehtailijan tytär Arja (Helena Kara), joka vedonlyönnin seurauksena päätyy Haukan kartanon sisäköksi. Poispilattuna pidetty mamselli haluaa näyttää kykenevänsä kotitaloustöihin.

JuoniMuokkaa

Insinööriksi opiskeleva Ari Karma esittelee moottoripyörätehtailija Sakari Virmalalle keksintöään, jolla moottoripyörien nopeutta voitaisiin kasvattaa. Tehtailija ei lähde mukaan epävarmana pitämäänsä hankkeeseen. Sisuuntunut Karma vannoo, että hänen moottoripyöränsä voittaa Salaman tehtaan moottoripyörän syksyn moottoripyöräkilpailussa. Tehtailijan tytär Arja taasen haluaisi Pariisiin, mutta Salaman tehtaan myynti on laskenut 30 prosenttia, joten matka peruuntuu.

Vaihtelua kaipaava Arja tapaa ystäviään hiekkarannalla. Siellä on myös Jali Martema, jonka lemmensuhde Arjaan on jo haalistunut. Puhe kääntyy kotitalousasioihin. Ystävät pitävät Arjaa täysin kyvyttömänä keittiötöihin. Arja ja Jali lyövät vetoa timanttisormuksesta, pystyykö Arja työskentelemään kolmea kuukautta palvelijattarena. Jali tekaisee Arjalle erinomaisen suosituksen. Ensin Arja on palveluksessa erään toimittajan perheessä, josta hänet erotetaan pian. Tehtailijan tytär siirtyy palvelukseen Haukan kartanoon.

Ari Karma on ottanut Haukan autonkuljettajan pestin tienatakseen rahaa insinöörintutkintoon. Lisäksi hän pystyy kehittelemään keksintöään kartanon suojissa. Ari on rautatieasemalla Arjaa vastassa. He eivät tunne toisiaan, eikä Karma edes tunnista muodikkaasti pukeutunutta Arjaa sisäköksi. Arista ja Arjasta alkaa muotoutua elokuvan romanttinen pääpari. Arjan työkaverit Haukassa ovat keittäjätär Mimmi sekä Iida ja Aatu. Iida on ihastunut Aatuun ja vahtii tiukasti, ettei tämä lankea Arjan pauloihin. Mimmillä puolestaan on tähtäimessään opettaja Hilpeläinen. Heti ensimmäisenä työpäivänään Arja joutuu vastaamaan ruoanlaitosta, ja lopputulos on katastrofaalinen. Ihmetystä sekä palvelusväen että kartanon isäntäväen keskuudessa herättävät Arjan hienostuneet vaatteet ja tavat.

Kartanoon tulee vierailulle luutnantti Reino Helve, joka muistaa nähneensä Arjan joissain, mutta ei muista missä. Haukan tyttäret Irma ja Elle kyräilevät Arjaa. Lisäksi Elle on mustasukkainen Arista, jolle on kehittynyt suhde Arjaan. Kun Irma kadottaa korunsa, hän keksii syyttää Arjaa. Kartanon isäntä on sitä mieltä, että syytteelle ei ole perusteita.

Haukan palvelusväki viettää vapaapäiväänsä tivolissa. Hilpeläinen lausuu kosintarunon Arjalle, joka kehottaa opettajaa osoittamaan sen Mimmille. Tivolin arpajaisissa Mimmi ja Hilpeläinen voittavat lastenvaunut. Mimmin pyynnöstä Ari ja Arja piilottavat ne Haukan autotalliin. Kartanonherra kuulee heidän rymistelynsä tallissa ja vaatii selitystä. Sekä Ari että Arja irtisanoutuvat Haukan kartanosta, mutta Arja haluaa jatkaa vielä kahdeksanteentoista päivään asti. Samalla Haukkaan tulee soitto, että kadonnut koru on löytynyt.

Haukassa järjestetään juhlat, joissa Arja tarjoilee. Vieraiden joukossa on Jali, joka ei paljasta Arjaa. Hän myöntää, että Arja voitti vedon. Ari sattuu kuulemaan Jalin ja Arjan keskustelusta osan, josta hän päättelee, että Jalilla ja Arjalla on rakkaussuhde. Hän päättää voittaa kilpakosijansa Eläintarhan suurajossa. Niin myös käy, ja tehtailija Virmala kiinnostuu Arin keksinnöstä. Lopussa Ari ja Arja saavat toisensa.

NäyttelijätMuokkaa

 Helena Kara  … Arja Virmala eli Arja Mala  
 Eine Laine  … keittäjä Mimmi Muotonen  
 Kerttu Salmi  … Iita  
 Tauno Majuri  … Ari Karma  
 Uuno Laakso  … opettaja Hilpeläinen  
 Reino Valkama  … Aatu-renki  
 Paavo Jännes  … tilanomistaja Relander  
 Salli Karuna  … rouva Relander  
 Hilkka Helinä  … Irma Relander  
 Tuire Orri  … Elle Relander  
 Ville Salminen  … Jali Martema  
 Hugo Hytönen  … tehtailija Sakari Virmala  
 Aino Lohikoski  … Sandra-täti  
 Hannes Häyrinen  … luutnantti Reino Helve  
 Eino Jurkka  … toimittaja Pontus  
 Rosi Rinne  … rouva Pontus  
 Erik Blomberg  … kuuluttaja  
 Eija Londén  … Asta  
 Kaarlo Halttunen  … Veikko  
 Rauli Tuomi  … mies uimarannalla  
 Erkki Uotila  … mies uimarannalla  
 Valentin Vaala  … mies uimarannalla  
 Aune Häme  … nainen rannalla  
 Kyösti Käyhkö  … vieras kutsuilla  
 Kerttu Partanen  … vieras kutsuilla  
 Maini Öhberg  … vieras kutsuilla  
 Pentti Saares  … mies puhelinkopissa  

TuotantoMuokkaa

Sigrid Boon romaani Vi som går kjøkkenveien ilmestyi suomeksi nimellä Kyökin puolella vuonna 1931. Romaaniin pohjautuvan ruotsalaisen elokuvan Vi, som går köksvägen on ohjannut Gustaf Molander niin ikään vuonna 1932. Samana vuonna valmistui myös elokuvan norjalainen versio.

Kyökin puolella valmistui poikkeusoloissa talvisodan molemmin puolin. Sen kuvaukset aloitettiin Tallinnassa lokakuussa 1939. Kuvauksia jatkettiin välirauhan aikana keväällä 1940. Haukan kartanoa esitti Espoonkartano. Muita kuvauspaikkoja olivat Hamina, Hanko, Tampere (tivoli), Helsingin Eläintarhan kilpa-ajorata ja Kloostrimetsan kilpa-ajorata Tallinnan Piritassa. Sisäkuvat otettiin Helsingin Munkkisaaren studioilla.

Ari Karman osaan oli alun perin kiinnitetty Olavi Reimas, mutta hän vammautui talvisodassa, ja tilalle tuli Tauno Majuri[1]. Poikkeusolojen takia Kyökin puolella -elokuvalla oli kaikkiaan kuusi kuvaajaa, joista neljä on mainittu alkuteksteissä. Elokuvassa on autenttisia näkymiä Eläintarhan ajoista.[2]

Yleisömenestykseltään Kyökin puolella oli vuoden 1940 kolmanneksi paras.[3] Televisiossa Kyökin puolella esitettiin ensi kerran 1964. Vuoden 1977 televisioesityksessä se keräsi noin 2 100 000 katsojaa[4].

MusiikkiMuokkaa

Elokuvan Kyökin puolella musiikin on säveltänyt George de Godzinsky, laulut sanoittanut Ela eli Eine Laine. Kappaleista on jäänyt ikivihreänä elämään laulu ”Sulle salaisuuden kertoa mä voisin”. Se on myös elokuvan alkumusiikin pääteemana ja toistuu taustamusiikissa. Lisäksi kuullaan Eine Laineen tulkitsemana laulu ”Tyttöni pienoinen” ja Helena Karan tulkitsema ”Öitteni haave”.

ArviotMuokkaa

Kyökin puolella sai verrattain suopean vastaanoton kriitikoilta. Helsingin Sanomien kriitikko kirjoitti: ”Kotimaisten elokuvien usein silmiinpistävällekin heikkoudelle on anteeksiantavasti lausuttu: 'mutta meidän oloihimme nähden!' – – Kyökin puolella ei tällaista anteeksiantoa enää kaipaa, se pystyy kauttaaltaan tyydyttämään keskitasoa hieman vaateliaammankin katselijan.” Aamulehdessä kriitikko kiitti elokuvan toiminnallisuutta ja jouheasti etenevää juonta. Uuden Suomen arvostelija suhtautui nuivemmin: ”Kyökin puolella on ajanvieteromaanina melko korkeatasoinen, mutta elokuva jää keskinkertaiseksi.” Hän arvosteli äänityksen paikoin heikkoa tasoa.

Ilta-Sanomien kriitikko kirjoitti vuoden 1977 televisioesityksen yhteydessä, että elokuvassa on ”veikeätä romantiikkaa” ja ”huolettomia kauniita ihmisiä”. Kriitikko piti elokuvaa pikkuhauskana, osin jännittävänä ja näki siinä paikoin ajankuvaakin. Katso-lehdessä elokuvaa arvioitiin kaksitoista vuotta myöhemmin pinnalliseksi ja ”tekopirteäksi viihteeksi”.[5] 2010-luvun kriitikko pitää elokuvan vahvimpana valttina ”viattoman veikeää” Helena Karaa[1].

LähteetMuokkaa

ViitteetMuokkaa

  1. a b Päivän elokuvia. Tv-maailma 25–26/2011, s. 17.
  2. Suomen kansallisfilmografia 2, s. 539.
  3. Suomen kansallisfilmografia 2, s. 539.
  4. Suomen kansallisfilmografia 2, s. 537.
  5. Suomen kansallisfilmografia 2, s. 538 ja 539.