Wikipedia

Paavo Jännes

suomalainen näyttelijä ja ohjaaja

Paavo Klaus Emil Jännes (vuoteen 1906 Genetz; 20. maaliskuuta 1892 Helsinki – 19. joulukuuta 1970 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä ja ohjaaja.[1] Jännes näytteli useissa teattereissa ja sai taiteellisia voittoja etenkin koomikkona. Hän näytteli myös noin 70 elokuvassa, kuten Hätävara, Hopeakihlajaiset ja Linnaisten vihreä kamari. Lisäksi Jännes suomensi näytelmiä.[2]

Paavo Jännes
Paavo Jännes 1920-luvulla.
Paavo Jännes 1920-luvulla.
Henkilötiedot
Koko nimi Paavo Klaus Emil Jännes
Syntynyt20. maaliskuuta 1892
Helsinki
Kuollut19. joulukuuta 1970 (78 vuotta)
Helsinki
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Elämä ja ura

muokkaa

Suku

muokkaa

Paavo Jännes kuului Genetzin kulttuurisukuun. Hänen vanhempansa olivat professori ja senaattori Arvid Genetz sekä Julia Arppe, teollisuusmies Nils Ludvig Arppen tytär.[1]

Teatterissa

muokkaa

Paavo Jännes valmistui Suomen Kansallisteatterin oppilaskoulusta vuonna 1912.[3] Hänen ensimmäisiä roolejaan oli pääosa Maria Jotunin komediassa Savu-uhri, jossa hän pääsi hyödyntämään "luontaisia koomikonlahjojaan". Kriitikot kiittivät Jänneksen suoritusta, mutta kokonaisuutena näytelmä ei onnistunut ja poistettiin pian ohjelmistosta.[4] Ida Aalbergin syntymäpäivän muistonäytännössä 4. joulukuuta 1916 Jännes loi nautittavan abbé-tyypin yhdessä Emil Falckin kanssa. Uransa alkuvuosina Jänneksen taiteellisiin voittoihin kuului niin ikään rooli näytelmässä Fannyn ensi näytelmä.[5]

Jännes tulkitsi useita Nummisuutareiden hahmoja. Eskoa hän näytteli myös saksaksi vuonna 1923. Kihlaus-näytelmän Aapelia Jännes näytteli puolestaan esperantoksi. Näytelmässä Cyrano Bergerac hän tulkitsi nimiosan. Anna-Maria Tallgren arvioi Jänneksen Cyranoa "reippaaksi ja hauskan vauhdikkaaksi" mutta "auttamattoman suomalaiseksi", "liian leveäksi ja laajaliikkeiseksi".[6] Yhden onnistuneimmista komediahahmoistaan Paavo Jännes loi ministeri Badekowina huvinäytelmässä Herra ministeri. Hän sai rooliinsa psykologista syvyyttä.[7] Jännes niitti taiteellista kunniaa myös Tartuffen nimiroolissa. Bernard Shaw’n teoksessa Caesar ja Kleopatra hän tulkitsi Caesaria. Agapetuksen farssi Olenko minä tullut haaremiin oli yleisömenestys Kansallisteatterissa keväällä 1927. Jänneksellä oli siinä keskeinen miesrooli.[8]

Jännes suomensi yli 30 näytelmää[9]. Hän ohjasi vuonna 1953 Pyynikin kesäteatterissa Tampereella Ludvig Holbergin klassikkokomedian Jeppe Niilonpoika.lähde?

Elokuvassa

muokkaa

Paavo Jänneksen elokuvaura alkoi kuutisen vuotta ensimmäisen suomalaisen näytelmäelokuvan valmistumisen jälkeen 1913 tuomarin roolilla elokuvassa Sylvi. Teoksen ohjasi Teuvo Puro. Vuonna 1919 Jännes näytteli poliisia elokuvassa Venusta etsimässä eli erään nuoren miehen ihmeelliset seikkailut. 1920-luvulla Jännes keskittyi teatteriuraansa. Vuonna 1932 hän debytoi äänielokuvassa: hän tulkitsi toimittajaa komediassa Olenko minä tullut haaremiin.

Jännes on elokuvissaan yleensä sivuosassa. Tyypillisesti hän näyttelee hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa olevaa miestä, kuten tuomaria, johtajaa tai everstiä. Aktiivisin elokuvakausi kesti Jänneksellä vuodesta 1937 vuoteen 1962. Hänen tunnetuimpia valkokangasosiaan lienee Karl Littow klassikossa Linnaisten vihreä kamari. Harvoihin pääosiin kuuluu jo mainittu toimittaja Salomon Harju Olenko minä tullut haaremiin -elokuvan ensimmäisessä filmatisoinnissa (1932), Miehen kylkiluu -elokuvan Tuomas Lukasson sekä Einar Koskimaan osa elokuvassa Hopeakihlajaiset. Vuonna 1958 Jännes nähtiin värielokuvassa Niskavuoren naiset. Uran joutsenlaulu oli vuonna 1969 elokuvassa Ruusujen aika, sama elokuva oli viimeinen myös näyttelijäveteraaneille Matti Lehtelä ja Unto Salminen.

Muuta

muokkaa

Jännes oli vuonna 1941 perustetun Aleksis Kiven Seuran perustajajäsen. Vuonna 1950 hänet palkittiin Pro Finlandia -mitalilla.lähde? Jännes oli naimisissa kahteen otteeseen. Ensimmäinen puoliso oli laulaja Annikki Uimonen (vuosina 1921–1929) ja toinen maisteri Marjatta Rekola (vuodesta 1935). Hänellä oli toisesta avioliitostaan viisi lasta. Elokuvaohjaaja Martti Jännes oli lapsista vanhin.[9]

Jännes on haudattu Hietaniemen hautausmaalle.[10]

Kiinnitykset

muokkaa

lähde?

  • Suomen Kansallisteatteri 1913–1919; 1920–1928; 1938–1940
  • Vapaa Näyttämö 1919–1920
  • Viipurin Näyttämö 1928–1929
  • Turun Teatteri 1929–1933
  • Viipurin Kaupunginteatteri 1933–1938
  • Helsingin Kansanteatteri 1940–1949
  • Radioteatteri 1949–1950
  • Suomi-Filmin näyttelijä 1938–1945

Filmografia

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  • Kotimaisia näyttämötaiteilijoita sanoin ja kuvin. Opas, Viipuri 1930.
  • Koskimies, Rafael: Suomen Kansallisteatteri 1902–1917. Otava, 1953.
  • Koskimies, Rafael: Suomen Kansallisteatteri II: 1917–1950. Otava, 1972.

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ a b Kalemaa, Kalevi: ”Jännes, Paavo (1892–1970)”, Suomen kansallisbiografia, osa 4, s. 575–576. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-445-2 Teoksen verkkoversio.
  2. ↑ Kotimaisia näyttämötaiteilijoita sanoin ja kuvin, s. 112.
  3. ↑ Suomen Kansallisteatteri 1902–1917, s. 285.
  4. ↑ Suomen Kansallisteatteri 1902–1917, s. 358.
  5. ↑ Suomen Kansallisteatteri 1902–1917, s. 433.
  6. ↑ Suomen Kansallisteatteri 2, sivu 73
  7. ↑ Suomen Kansallisteatteri 2, s. 117.
  8. ↑ Suomen Kansallisteatteri 2, s. 214.
  9. ↑ a b ”Jännes, Paavo”, Kuka kukin on, s. 293. Helsinki: Otava, 1954. Runeberg.org (viitattu 20.10.2017).
  10. ↑ Paavo Klaus Emil Jännes 1892-1970 Hautahaku. Arkistoitu 8.3.2023. Viitattu 22.5.2023.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Paavo_Jännes&oldid=22734627”