Paavo Jännes
Paavo Klaus Emil Jännes (vuoteen 1906 Genetz; 20. maaliskuuta 1892 Helsinki – 19. joulukuuta 1970 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä ja ohjaaja.[1] Jännes näytteli useissa teattereissa ja sai taiteellisia voittoja etenkin koomikkona. Hän näytteli myös noin 70 elokuvassa, kuten Hätävara, Hopeakihlajaiset ja Linnaisten vihreä kamari. Lisäksi Jännes suomensi näytelmiä.[2]
Paavo Jännes | |
---|---|
Paavo Jännes 1920-luvulla. |
|
Henkilötiedot | |
Koko nimi | Paavo Klaus Emil Jännes |
Syntynyt | 20. maaliskuuta 1892 Helsinki |
Kuollut | 19. joulukuuta 1970 (78 vuotta) Helsinki |
Aiheesta muualla | |
IMDb | |
Elonet | |
Elämä ja ura
muokkaaSuku
muokkaaPaavo Jännes kuului Genetzin kulttuurisukuun. Hänen vanhempansa olivat professori ja senaattori Arvid Genetz sekä Julia Arppe, teollisuusmies Nils Ludvig Arppen tytär.[1]
Teatterissa
muokkaaPaavo Jännes valmistui Suomen Kansallisteatterin oppilaskoulusta vuonna 1912.[3] Hänen ensimmäisiä roolejaan oli pääosa Maria Jotunin komediassa Savu-uhri, jossa hän pääsi hyödyntämään "luontaisia koomikonlahjojaan". Kriitikot kiittivät Jänneksen suoritusta, mutta kokonaisuutena näytelmä ei onnistunut ja poistettiin pian ohjelmistosta.[4] Ida Aalbergin syntymäpäivän muistonäytännössä 4. joulukuuta 1916 Jännes loi nautittavan abbé-tyypin yhdessä Emil Falckin kanssa. Uransa alkuvuosina Jänneksen taiteellisiin voittoihin kuului niin ikään rooli näytelmässä Fannyn ensi näytelmä.[5]
Jännes tulkitsi useita Nummisuutareiden hahmoja. Eskoa hän näytteli myös saksaksi vuonna 1923. Kihlaus-näytelmän Aapelia Jännes näytteli puolestaan esperantoksi. Näytelmässä Cyrano Bergerac hän tulkitsi nimiosan. Anna-Maria Tallgren arvioi Jänneksen Cyranoa "reippaaksi ja hauskan vauhdikkaaksi" mutta "auttamattoman suomalaiseksi", "liian leveäksi ja laajaliikkeiseksi".[6] Yhden onnistuneimmista komediahahmoistaan Paavo Jännes loi ministeri Badekowina huvinäytelmässä Herra ministeri. Hän sai rooliinsa psykologista syvyyttä.[7] Jännes niitti taiteellista kunniaa myös Tartuffen nimiroolissa. Bernard Shaw’n teoksessa Caesar ja Kleopatra hän tulkitsi Caesaria. Agapetuksen farssi Olenko minä tullut haaremiin oli yleisömenestys Kansallisteatterissa keväällä 1927. Jänneksellä oli siinä keskeinen miesrooli.[8]
Vuonna 1953 Jännes ohjasi Pyynikin kesäteatterissa Tampereella Ludvig Holbergin klassikkokomedian Jeppe Niilonpoika.
Valkokankaalla
muokkaaPaavo Jänneksen elokuvaura alkoi kuutisen vuotta ensimmäisen suomalaisen näytelmäelokuvan valmistumisen jälkeen 1913 tuomarin roolilla elokuvassa Sylvi. Teoksen ohjasi Teuvo Puro. Vuonna 1919 Jännes näytteli poliisia elokuvassa Venusta etsimässä eli erään nuoren miehen ihmeelliset seikkailut. 1920-luvulla Jännes keskittyi teatteriuraansa. Vuonna 1932 hän debytoi äänielokuvassa: hän tulkitsi toimittajaa komediassa Olenko minä tullut haaremiin.
Jännes on elokuvissaan yleensä sivuosassa. Tyypillisesti hän näyttelee hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa olevaa miestä, kuten tuomaria, johtajaa tai everstiä. Aktiivisin elokuvakausi kesti Jänneksellä vuodesta 1937 vuoteen 1962. Hänen tunnetuimpia valkokangasosiaan lienee Karl Littow klassikossa Linnaisten vihreä kamari. Harvoihin pääosiin kuuluu jo mainittu toimittaja Salomon Harju Olenko minä tullut haaremiin -elokuvan ensimmäisessä filmatisoinnissa (1932), Miehen kylkiluu -elokuvan Tuomas Lukasson sekä Einar Koskimaan osa elokuvassa Hopeakihlajaiset. Vuonna 1958 Jännes nähtiin värielokuvassa Niskavuoren naiset. Uran joutsenlaulu oli vuonna 1969 elokuvassa Ruusujen aika, sama elokuva oli viimeinen myös näyttelijäveteraaneille Matti Lehtelä ja Unto Salminen.
Muuta
muokkaaPaavo Jännes oli vuonna 1941 perustetun Aleksis Kiven Seuran perustajajäsen. Vuonna 1950 hänet palkittiin Pro Finlandia -mitalilla.
Naimisissa Jännes oli kahteen otteeseen. Ensimmäinen puoliso oli laulaja Annikki Uimonen (vuosina 1921–1929) ja toinen maisteri Marjatta Rekola (vuodesta 1935). Hänellä oli toisesta avioliitostaan viisi lasta. Elokuvaohjaaja Martti Jännes oli lapsista vanhin.[9]
Jännes on haudattu Hietaniemen hautausmaalle.[10]
Kiinnitykset
muokkaa- Suomen Kansallisteatteri 1913–1919; 1920–1928; 1938–1940
- Vapaa Näyttämö 1919–1920
- Viipurin Näyttämö 1928–1929
- Turun Teatteri 1929–1933
- Viipurin Kaupunginteatteri 1933–1938
- Helsingin Kansanteatteri 1940–1949
- Radioteatteri 1949–1950
- Suomi-Filmin näyttelijä 1938–1945
Filmografia
muokkaa- Sylvi (1913)
- Venusta etsimässä eli erään nuoren miehen ihmeelliset seikkailut (1919)
- Olenko minä tullut haaremiin (1932)
- Miehen kylkiluu (1937)
- Sysmäläinen (1938)
- Markan tähden (1938)
- Punahousut (1939)
- Hätävara (1939)
- Avoveteen (1939)
- Aktivistit (1939)
- Tottisalmen perillinen (1940)
- Poikani pääkonsuli (1940)
- Kyökin puolella (1940)
- Kersantilleko Emma nauroi? (1940)
- Viimeinen vieras (1941)
- Ryhmy ja Romppainen (1941)
- Poretta eli keisarin uudet pisteet (1941)
- Yli rajan (1942)
- Synnin puumerkki (1942)
- Neljä naista (1942)
- Kuollut mies rakastuu (1942)
- Hopeakihlajaiset (1942)
- Tositarkoituksella (1943)
- Syntynyt terve tyttö (1943)
- Jees ja just (1943)
- Sellaisena kuin sinä minut halusit (1944)
- Pellonmäen tarina (1944)
- Kuollut mies vihastuu (1944)
- Kartanon naiset (1944)
- Dynamiittityttö (1944)
- Vuokrasulhanen (1945)
- Vastamyrkky (1945)
- Valkoisen neilikan velho (1945)
- Linnaisten vihreä kamari (1945)
- Kyläraittien kuningas (1945)
- Kolmastoista koputus (1945)
- Naimisiin päiväksi (1946)
- Menneisyyden varjo (1946)
- Kultainen kynttilänjalka (1946)
- ”Minä elän” (1946)
- Tuhottu nuoruus (1947)
- Pimeänpirtin hävitys (1947)
- Soita minulle, Helena! (1948)
- Hormoonit valloillaan (1948)
- Radio tekee murron (1951)
- Tervetuloa aamukahville eli Tottako toinenkin puoli? (1952)
- Rikollinen nainen (1952)
- Kulkurin tyttö (1952)
- Kipparikvartetti (1952)
- Kaikkien naisten monni (1952)
- Tyttö kuunsillalta (1953)
- Mustasukkaisuus (1953)
- Rakastin sinua, Hilde (1954)
- Leena (1954)
- Tähtisilmä (1955)
- Ryysyrannan Jooseppi (1955)
- Rakas lurjus (1955)
- Lähellä syntiä (1955)
- Vieras mies (1957)
- Risti ja liekki (1957)
- Nuori mylläri (1958)
- Niskavuoren naiset (1958)
- Taas tapaamme Suomisen perheen (1959)
- Avaruusraketilla rakkauteen (1959)
- Pikku Pietarin piha (1961)
- Kultainen vasikka (1961)
- Pojat (1962)
- Elokuva jalostavasta rakkaudesta (1967)
- Ruusujen aika (1969)
Lähteet
muokkaa- Kotimaisia näyttämötaiteilijoita sanoin ja kuvin. Kustannusliike Opas, Viipuri 1930.
- Koskimies, Rafael: Suomen Kansallisteatteri 1902/1917. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1953.
- Koskimies, Rafael: Suomen Kansallisteatteri II: 1917–1950. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1972.
Viitteet
muokkaa- ↑ a b Kalemaa, Kalevi: ”Jännes, Paavo (1892–1970)”, Suomen kansallisbiografia, osa 4, s. 575–576. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-445-2. Teoksen verkkoversio.
- ↑ Kotimaisia näyttämötaiteilijoita sanoin ja kuvin, s. 112.
- ↑ Suomen Kansallisteatteri 1902/1917, s. 285.
- ↑ Suomen Kansallisteatteri 1902/1917, s. 358.
- ↑ Suomen Kansallisteatteri 1902/1917, s. 433.
- ↑ Suomen Kansallisteatteri 2, sivu 73
- ↑ Suomen Kansallisteatteri 2, s. 117.
- ↑ Suomen Kansallisteatteri 2, s. 214.
- ↑ ”Jännes, Paavo”, Kuka kukin on, s. 293. Helsinki: Otava, 1954. Runeberg (viitattu 20.10.2017).
- ↑ Paavo Klaus Emil Jännes 1892-1970 Hautahaku. Arkistoitu 8.3.2023. Viitattu 22.5.2023.