Wikipedia

Helena Kara

suomalainen elokuvanäyttelijä

Aini Helena Kara (vuoteen 1927 Dahl, vuodesta 1940 Leminen; 16. elokuuta 1916 Salo – 26. helmikuuta 2002 Helsinki) oli suomalainen elokuvanäyttelijä ja yksi toisen maailmansodan ajan suosituimmista filmi­tähdistä Suomessa. Hän kuului Lea Joutsenon ja Regina Linnanheimon ohella niihin suomalaisiin vanhan elokuvan näyttelijöihin, joilta puuttui teatteritausta.[1] Karan tunnetuimpiin tulkintoihin kuuluu pääosa melodraamassa Valkoiset ruusut.

Helena Kara
Helena Kara vuonna 1939
Helena Kara vuonna 1939
Henkilötiedot
Koko nimi Aini Helena Leminen
Syntynyt16. elokuuta 1916
Salo, Suomen suuriruhtinaskunta
Kuollut26. helmikuuta 2002 (85 vuotta)
Helsinki
Ammatti elokuvanäyttelijä
Puoliso Hannu Leminen
(vih. 1940; k. 1997)
Lapset 3
Näyttelijä
Aktiivisena 1937–1952
Merkittävät roolit Valkoiset ruusut
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
AllMovie
Svensk Filmdatabas

Lapsuus ja nuoruusMuokkaa

Helena Kara syntyi Salossa viisilapsiseen perheeseen. Hänen vanhempansa olivat ratamestari Otto Emil Dahl ja Aina Josefina Dahl (o.s. Forsberg).[2] Vuonna 1927 perhe muutti sukunimensä Karaksi. Helena harrasti lapsena liikuntaa ja elokuvia. Hän kirjoitti kirjeitä ihailemilleen filmitähdille ja suri pitkään Rudolph Valentinon varhaista kuolemaa. Isä kuoli Helenan ollessa 11-vuotias, ja perhe joutui taloudellisesti lujille, sillä äidillä ei ollut mitään ammattia. Kaikki lapset saivat kuitenkin suoritettua oppikoulun, ja Helena käytti omat taskurahansa tanssikursseihin.[3]

Helena Kara kirjoitti keväällä 1936 ylioppilaaksi Turun suomalaisesta yhteiskoulusta. Hän oli urheilullinen ja suunnitteli voimistelun­opettajan uraa. Kesällä Helena työskenteli Turun Kino-Palatsissa lipunmyyjänä. Siellä hänet huomasi Suomi-Filmin johtaja Risto Orko, joka pyysi häntä tulemaan Helsinkiin koekuvauksiin. Vuoden päästä Kara näytteli sivuosan apteekin myyjänä ensimmäisessä elokuvassaan, Orvo Saarikiven ohjaamassa Miehen kylkiluussa (1937).[4] Elokuvalukemisto luonnehti häntä: ”Kaino ja hiljainen kuin metsäkukka”.[5]

Filmi­tähden ura oli 1930-luvulla monen suomalaistytön haave, mutta monien vanhemmat suhtautuivat moiseen karsaasti. Karan mukaan hänen sukulaisensa eivät täysin ymmärtäneet hänen ratkaisuaan vielä elokuvauran alettuakaan, mutta eivät suoralta kädeltä tuominneetkaan sitä. Hänen Aina-äitinsä kuitenkin muutti pian Helsinkiin huolehtimaan tyttärestään.[6]

UraMuokkaa

Suomi-Filmin kassamagneettiMuokkaa

 
Helena Kara SA-kuvassa 1939.

Miehen kylkiluun jälkeen Kara nähtiin Suomi-Filmin komediaelokuvien veikeänä sankarittarena. Hänen toinen elokuvatyönsä oli pikainen näyttäytyminen, esiintyminen Risto Orkon Jääkärin morsiamessa (1938) kahvilakohtauksen avustajana. Hänen nimeään ei mainita elokuvan esiintyjätiedoissa. Samana vuonna hän teki ensimmäisen pää­osansa Orvo Saarikiven komediassa Poikamiesten holhokki. Raisun Katin roolissa Karan todettiin viime näkemältä kehittyneen kameran edessä. Alusta lähtien arvostelijat kuitenkin kommentoivat enemmän hänen ulkonäköään kuin varsinaisia näyttelijäntaitojaan.[7]

Karan toinen pääosa oli niin ikään Saarikiven komediassa Hätävara (1939), joka perustui Hilja Valtosen romaaniin. Karan roolisuoritusta Vappuna kehuttiin, ja rooli teki hänestä koko kansan tunteman filmitähden. Hätävaran jälkeen hän siirtyi dramaattisempien roolien suuntaan, ennakkona suunnanmuutoksesta oli senaattorin tyttären rooli Orkon elokuvassa Aktivistit (1939). Karan roolisuoritus oli sivuosa, jota ei juuri kommentoitu elokuvalehdissä. Sen sijaan Aktivistien markkinoinnissa hänen nuoruuttaan ja kauneuttaan hyödynnettiin. Toimittaja Olavi Linnus kirjoitti muutama vuosi myöhemmin Karan suorituksesta Aktivisteissa, että hän oli löytänyt taiteelliseen kypsymiseen johtavan linjan. Hän oli ”itsenäinen taiteilija, persoonalliset keinot tavoittanut”. Kara oli kohonnut lupauksen asteelta tasolle, jossa voi edellyttää lupausten täyttymistä.[8]

Kara kuului Tuulikki Paanasen ja Sirkka Sarin ohella Suomi-Filmin ensimmäisiin kuukausipalkkaisiin näyttelijöihin. Heillä ei ollut teatteritaustaa, joten he olivat riippuvaisia elokuvayhtiöstään. Heitä pidettiin teatterinäyttelijöihin verrattuna ”helppoina sijoituksina”, sillä heillä ei ollut mahdollisuutta siirtyä toiseen tuotantoyhtiöön tai perääntyä elokuva-alalta teatterien lavoille. Kara, Sari ja Paananen kuvattiin lehdissä usein yhdessä, ja näin luotiin kuva heidän keskinäisestä ystävyydestään. Jonkin aikaa Kara ja Sari asuivatkin yhteisessä asunnossa.[9] Suosittu poikamiestyttökolmikko hajosi ennen 1940-luvun vaihdetta. Sari kuoli tapaturmaisesti kesällä 1939 ja saman vuoden marraskuussa, talvi­sodan kynnyksellä, amerikansuomalainen Paananen muutti Yhdysvaltoihin.[10]

Talvisodan jälkeen Kara teki naispääosat seurapiirikomedioissa Kyökin puolella ja Poikani pääkonsuli, joiden juoni rakentui ajalle tyypillisesti väärinkäsityksille ja romanttiselle kilvoittelulle. Keväällä 1941 Kara äänestettiin Suomi-Filmin Uutisaitta-lehdessä yhtiön naisnäyttelijöistä ”kauneimmaksi ja miellyttävimmäksi”. Samaan aikaan alettiin tuoda esiin hänen taiteellista muuntautumiskykyään ja korostettiin, että hän pystyy esittämään muutakin kuin omaa itseään valkokankaalla. Lehdistö loi kuitenkin kauneudesta Helena Karan tuotemerkin, ja hänen ulkonäkönsä oli lähes yhtä merkittävä osa elokuvaa kuin hänen taiteellinen suoriutumisensakin. Draamaelokuva Neljä naista jäi sillä erää Karan viimeiseksi työksi Suomi-Filmille. Hänen tähtikuvansa oli muuttumassa kypsempään suuntaan, joten studio oli antanut hänelle ensi kertaa aikuisen naisen roolin.[11]

Yhteistyö Lemisen kanssa SF:lläMuokkaa

Kara siirtyi vuonna 1942 Suomen Filmiteollisuuteen, jonne hänen puolisonsa Hannu Leminen oli siirtynyt Suomi-Filmistä jo kesällä 1940. Pariskunnan yhteistyö elokuvan parissa alkoi. He työstivät usein elokuviaan jo valmisteluvaiheessa yhdessä: Kara etsi hyviä aiheita ja käsikirjoituksia ja Leminen saattoi ne elokuviksi. Karan ja Lemisen ensimmäinen yhteinen elokuva näyttelijänä ja ohjaajana oli melodraama Puck (1942), joka perustuu Gunnar Widegrenin romaaniin. Sen päähenkilönä on nuori nainen, jonka elämää varjostaa hämärä menneisyys. Elokuvaa ei pidetty aiheeltaan kovin kummoisena, mutta Kara sai kiittävät arviot roolitulkinnastaan. Myös kirjailija itse huomioi Karan suorituksen lähettämällä tälle teoksensa omistuskirjoituksella: ”Ihastuttavalle suomalaiselle Puckille”.[12]

Toinen yhteiselokuva Tuomari Martta (1943) tuomitsee naisten osallistumisen työelämään. Kara piti Martan osaa itselleen vieraana, sillä Martalle työura oli lasta tärkeämpi. Arvostelijoidenkaan mielestä Kara ei saanut luotua roolistaan todentuntuista luonnekuvaa.[13] Myöhemmin Kara vastasi kysymykseen ”naisen paikasta” yhteiskunnassa: ”Ei se ainakaan hellan ja nyrkin välissä ole. Ihmisen täytyy saada lukea, menestyä ja pitää oma ammattinsa.”[14]

Lehdistössä Karaa alettiin esitellä vastuullisena aviopuolisona ja perheenäitinä. Sota-aika edellytti elokuvatähdiltä mallikansalaisuutta, ja perhearvoja korostettiin. Kara kertoi esimerkiksi käymistään kursseista ja poseerasi univormupukuisen puolisonsa rinnalla.[15] Karan ja Lemisen perhe oli ensimmäisiä suomalaisia taiteilijaperheitä, joiden elämää seurattiin säännöllisesti lehdistössä. ”Kaunista Helenaa” ei enää esitetty lehtiartikkeleissa yksin, vaan kolmilapsisen perheensä seurassa.[16] Kara oli hyvin suora ihminen ja puhui haastatteluissakin verraten kaunistelemattomasti.[17]

SF-Uutiset kirjoitti numerossa 3/1943: ”Talon emäntä ehättää meitä jo eteiseen vastaan saapuessamme sovitulle käynnille taiteilijapari Leminen-Karan kotiin. Tämä säteilevän kaunis, viehättävä nuori nainen tuottaa meille tahtomattaan heti ensimmäiseksi erään pettymyksen: saamme nimittäin kuulla, että perheen molemmat miespuoliset jäsenet ovat tällä hetkellä tavoittamattomissa.”[18]

Loka­kuussa 1942 Saksan Filmikamari kutsui suomalaisen elokuvavaltuuskunnan kahden viikon pituiselle vierailulle Saksaan. Matkaa johti Suomen Filmi­liiton asia­mies Yrjö Rannikko. Mukana oli viisi suomalaisen elokuvan tähtinäyttelijää, Lea Joutseno, Helena Kara, Regina Linnanheimo, Irma Seikkula ja Leif Wager, sekä kolme ohjaajaa, Wilho Ilmari, Hannu Leminen ja Ilmari Unho. Matka toteutettiin 10.–24. marraskuuta 1942. Siihen kuului muun muassa ministeri Joseph Goebbelsin vastaanotto, ja vierailu sai runsaasti huomiota saksalaisessa lehdistössä. Matkan kohteina olivat elokuvastudiot Berliinissä, Münchenissä ja Wienissä.[19]

Karan ja Lemisen parhaimpana elokuvana pidetään suurmenestyksen saanutta melodraamaa Valkoiset ruusut (1943), joka perustuu Stefan Zweigin vuonna 1922 julkaistuun novelliin ”Brief einer Unbekannten”. Elokuvassa Kara näyttelee nuorta Auli-tyttöä, joka rakastuu Tauno Palon näyttelemään kirjailija Arvo Helavaltaan. Auli omistaa elämänsä miehelle, vaikkei tämä vastaakaan hänen tunteisiinsa. Roolissaan Kara tulkitsee Aulia kolmena eri ikäkautena: teinityttönä, nuorena naisena ja keski-ikäisenä naisena. Valkoisia ruusuja on luonnehdittu identiteettitarinaksi, joka sisältää myös selviytymisstrategioita. Eräänlainen parafraasi siitä on vuonna 1945 valmistunut Lemisen elokuva Vain sinulle.[20] Kara piti Aulin osaa filmiuransa päätyönä.[14]

Kara ja Leminen tekivät yhdessä kaikkiaan 12 elokuvaa. Yhtiön vaihtamisen jälkeen Kara näytteli vain kolme kertaa muiden ohjaajien tekemissä elokuvissa. Näitä olivat Toivo Särkän elokuvat Sylvi (1944) ja Anja, tule kotiin (1944) sekä Edvin Laineen Tapahtui kaukana (1950).

Myöhempi uraMuokkaa

Menestyksen seurauksena Karalle tarjottiin elokuvaosia enemmän kuin hän ehti tehdä. Hän esiintyi vuonna 1944 kaikkiaan kolmessa elokuvassa, mutta koki roolit epäkiitollisina. Lemisen ohjaama Suurin voitto ei ollut menestys, eikä Kara itsekään pitänyt sairaanhoitajattaren osastaan. Kara ei olisi myöskään halunnut tehdä Minna Canthin näytelmään perustuvan Sylvin nimiroolia, eikä hänen roolitulkintansa vakuuttanut kriitikoitakaan, joiden mielestä hän ei sopinut tragedienneksi.[21] Vuonna 1945 ensi-iltaan tullut romanttinen satu En ole kreivitär taas merkitsi Karalle ja Lemiselle paluuta komedian pariin.[22]

Kara siirtyi vuonna 1947 puolisonsa mukana Adams-Filmiin. Vuonna 1912 perustettu tuotantoyhtiö aloitti keväällä 1947 uudelleen kymmenisen vuotta jäissä olleen elokuvatuotantonsa.[23] Kara näytteli kolmessa Adamsin elokuvassa. Ensimmäinen oli Tuhottu nuoruus (1947). Sen kaupallinen menestys oli huono. Soita minulle, Helena! (1948) ja Rosvo-Roope (1949) menestyivät huomattavasti paremmin.[24]

OngelmaelokuvatMuokkaa

Vuonna 1947 Helena Kara näytteli kahdessa niin sanotussa probleemielokuvassa, Hedelmätön puu ja Tuhottu nuoruus. Molemmat ohjasi hänen puolisonsa. Ongelmaelokuvien aiheena oli jokin ajankohtainen, arkaluontoinen ongelma tai epäkohta.[25] Tuhotun nuoruuden teema on abortti. Kara tulkitsee elokuvassa Kirstiä, joka tulee raskaaksi avioliiton ulkopuolella. Samoin käy elokuvan toiselle naiselle Adelelle. Kumpikin haluaa keskeyttää raskauden. Adele kuolee abortin yhteydessä. Kirsti peruuttaa abortin viime hetkellä ja pelastuu. Elokuvassa painotetaan, että Kirstille käy lopulta hyvin sen vuoksi, että hän tulee ”isosta, ehjästä ja onnellisesta perheestä”. Lopussa hänet palkitaan kunnon miehellä.[26]

Hedelmättömässä puussa aiheena on lapsettomuus. Kara näyttelee Helenaa, joka menee naimisiin Rauli Tuomen esittämän Erkin kanssa. Avioliitto alkaa rakoilla miehestä johtuvan lapsettomuuden takia. Opiskellessaan Helsingissä Helena tapaa Joel Rinteen näyttelemän Taunon, joka saattaa hänet raskaaksi. Lopussa hän joutuu valitsemaan Erkin tai Taunon.[27]

Elokuvauran loppuMuokkaa

Keväällä 1950 Adams-Filmin tuotanto-osasto yhdistyi vuonna 1942 perustetun Fenno-Filmin vastaavan osaston kanssa uudeksi Fennada-Filmiksi.[23] Karan ainoaksi rooliksi Fennadalle jäi nimiosa Jussi Kukkosen romaaniin perustuvassa kolmiodraamassa Ratavartijan kaunis Inkeri (1950). Pää­osaa tarjottiin ensin Ansa Ikoselle, joka kuitenkin kieltäytyi elokuvaan kuuluneen saunajakson takia.[28]

Uransa loppupuolella Kara oli mukana vielä kahdessa elokuvatuotannossa. Hänen tähtensä alkoi kuitenkin himmetä. 1950-luvun vaihteessa Kara totesi, ettei hän enää näyttänyt nuorelta tytöltä.[29] Keski-ikäisen naisen oli vaikea saada rooleja ajan suomalaisissa elokuvissa. Lisäksi uusi sukupolvi alkoi tehdä tuloaan valkokankaalle, eikä elokuva-ala keskittynyt enää pariin suureen tähteen vaan kehitti samaan aikaan useita pienempiä tähtiä. Karan viimeiseksi elokuvaksi jäi Leilan osa Suomi-Filmin tuottamassa komediassa Hän tuli ikkunasta (1952). Sen jälkeen hän vetäytyi elokuva-alalta ja julkisuudesta ja omistautui perhe-elämälle. Kun viimeisen elokuvan filmaus aloitettiin, Kara tokaisi: ”Hän tuli ikkunasta – ja Kara lähti ovesta.”[14]

Karan itsensä mukaan ratkaiseva tekijä elokuva-alasta luopumiseen oli onnettomuus, jossa Särkän koira puri häntä kasvoihin, joihin jäi pitkäaikainen ja näkyvä arpi. Hän ei enää halunnut elokuviin. Vielä 1953 Karasta oli artikkeleita elokuvalehdissä, mutta sen jälkeen hän kieltäytyi vuosikymmenien ajan kaikesta julkisuudesta.[30]

FilmitähtiMuokkaa

 
Helena Kara vuonna 1967.

Helena Kara kuului niihin harvoihin suomalaisnäyttelijöihin, jotka tekivät pitkän uran elo­kuvissa ilman yhteyksiä teatteriin. Karan aloitellessa uraansa näyttelijäpiireissä teatterinäyttelemistä pidettiin ammattilaisuuden mittana. Karaa ei koskaan kosiskeltu teatterilavoille, eikä hän toisaalta itse ollut liiemmin kiinnostunut teatterimaailmasta. Vaikka hän ei aikalaiskollegoiden silmissä saanut arvostusta ”oikeana näyttelijänä”, hän ei siitä juuri piitannut.[31] Teatterimaneerien puuttuminen oli hyväksi valkokankaalla. Kara omaksui hyvin kameralle ilmaisun keinot: lähikuvissa ei saanut ilmeillä liikaa, vaan oli annettava katseen puhua.[14] Leif Wager luonnehti Karan puhetapaa: ”Nopea, luonnollinen, ilman teatraalisia korostuksia… siis todella filmillinen.”[14] Kara muistetaan etenkin suurista ja ilmeikkäistä silmistään. Hänen vastanäyttelijänään useasti esiintyneen Paavo Jänneksen kerrotaan tokaisseen: ”Friiduhan on kuin funkkistalo, fönsteriä koko fasaadi.”[32]

Kara esiteltiin julkisuudessa itsenäisenä ja nokkelana ”poikamiestyttönä”. Hänen tärkeimpinä ominaisuuksina pidettiin persoonallisuutta ja ulkonäköä; näyttelijäntaitoihin ei uran alkuvaiheessa kiinnitetty huomiota, hänen kokemattomuuttaan alalla ei salailtu. Hän oli kaupunkikomedioiden moderni nainen kauniiden ja varakkaiden ihmisten huolettomasta maailmasta. Karan imago sopi mainiosti Suomi-Filmin linjaan, jossa se halusi erottua maaseutukuvauksiin keskittyneestä Suomen Filmiteollisuudesta. Ensimmäisten elokuviensa mainoskuvissa Kara esiintyi kuitenkin nukkemaisena ja passiivisena naisena suhteessa miespuolisiin vastanäyttelijöihinsä, mikä oli ristiriidassa hänen modernin naisen imagonsa kanssa.[33] Yhtiön vaihdon jälkeen Karan roolihahmot aikuistuivat, ja hän näytteli vakavissa elokuvissa kypsiä naisia, jotka yleensä kärsivät rakkauden vuoksi.[34]

Filmitähteys 1940-luvulla oli Karan mukaan ”nimikirjoitusten antamista, valokuvien antamista ja punaisia mattoja, tervapatoja ensi-illoissa”. Hän kuvaili sitä myös jatkuvaksi esilläoloksi, jolloin oli aina oltava ehostettu. Hän ei mennyt edes vastapäiseen maitokauppaan ilman, että olisi meikannut ripsensä ja punannut huulensa. Kara kuvaili tyypillistä filmitähden päivää niin työntäyteiseksi, että kun hän lähti aamulla töihin, lapset nukkuivat eikä hän nähnyt heidän silmiään. Kun hän illalla tuli kotiin, lapset olivat jo menneet vuoteeseen. Pitkään aikaan hän ei tiennyt lastensa silmien väriä.[14] Kara oli ihmisenä temperamenttinen, mikä aiheutti hankaluuksia, sillä filmitähtenä hänen piti hillitä itsensä. Hän viihtyi hyvin omissa oloissaan.[14]

Karalta kysyttiin televisiodokumentissa 1990-luvulla, mitä hänelle jäi elokuvaurastaan. Hän vastasi: ”Ei siitä loppujen lopuksi mitään jäänyt…”[14]

Karaa kuvattiin usein pehmentävän linssin läpi. Ohjaaja Leminen ja kuvaaja Felix Forsman löysivät Pariisista verkkosoftin, jonka läpi kuvattaessa silmään syntyy erityinen valopilkku. Tämä ”Kara-softiksikin” kutsuttu menetelmä pehmensi myös ympäristön, jolloin elokuva sai hieman hämyisen yleistunnelman.[14]

YksityiselämäMuokkaa

AvioliittoMuokkaa

Helena Kara avioitui Suomi-Filmin studiopäällikön ja päälavastajan Hannu Lemisen kanssa 10. tammikuuta 1940.[2] Pariskunnalle syntyi kolme lasta. Heidän esikoisensa, kersantti Esa Leminen sai surmansa lento-onnettomuudessa Päijänteen Ristiselällä 1. huhtikuuta 1964.[35]

EläkevuodetMuokkaa

Eläkevuosinaan Kara puolisoineen asui talvet Portugalin Algarvessa ja kesät Klaukkalassa Valkjärven äärellä. Vuonna 1992 pariskunta muutti Turkuun Linnankadulle. Vuonna 1996 Kara suostui haastateltavaksi Yleisradion televisiodokumenttiin Silmän lumo. Seuraavana vuonna hän oli viimeisen kerran julkisuudessa Turun Suomalaisen elokuvan festivaalilla, jonka päävieras hän oli. Samana vuonna Kara jäi leskeksi. Hän muutti alkuvuodesta 1998 Helsingin Munkkiniemeen Saga-Seniorikeskukseen, jossa hän kuoli lyhyen sairauden jälkeen 85-vuotiaana 26. helmikuuta 2002.[30]

Helena Kara (Aini Helena Leminen) on haudattu Lemisen sukuhautaan Helsingin Hietaniemen hautausmaan vanhalle alueelle.[huom 1]

FilmografiaMuokkaa

 
Helena Kara elokuvassa Kyökin puolella (1940).
Vuosi Elokuva Rooli
1937 Miehen kylkiluu Aina Zinck, apteekki­neiti
1938 Poikamiesten holhokki Katariina ”Kati” Malmi
1939 Hätävara Vappu Kankare, myöh. Kinnunen
Aktivistit Marja Niskanen, senaattorin tytär
Punahousut Irja Mähönen
1940 Kyökin puolella Arja Virmala alias Arja Mala
Poikani pääkonsuli yli­oppilas Inkeri ”Iiri” Paappanen
1942 Neljä naista Marja Kaarina Kauria
Puck Liisa Pesonen, ”Puck”
1943 Valkoiset ruusut Auli Ranta
Tuomari Martta tuomari Martta Eliina Karsta
1944 Suurin voitto sairaan­hoitaja Taina Kulo
Sylvi Sylvi Wahl
Anja, tule kotiin Anja Miettinen
1945 En ole kreivitär mannekiini Nora / kreivitär Drek
Vain sinulle Elina Takala
1947 Hedelmätön puu Helena Tyrni, o.s. Ceder
Tuhottu nuoruus Kirsti Niininen
1948 Soita minulle, Helena! Helena Talasti, o.s. Parola
1949 Rosvo-Roope Helena Herva / Kristiina
1950 Tapahtui kaukana Maire Lehtinen
Ratavartijan kaunis Inkeri Inkeri Junkkari
1952 Hän tuli ikkunasta muotipiirtäjä Leila Lumikki Linna

HuomautuksetMuokkaa

  1. ↑ Kortteli 13, linja 9, hauta 79B.[36]

LähteetMuokkaa

  • Laine, Kimmo & Seitajärvi, Juha (toim.): Valkoiset ruusut: Hannu Lemisen & Helena Karan elämä ja elokuvat. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-952-222-001-1.
  • Rytkönen, Sisko: Ihanat naiset kankaalla – filmitähtiä suomalaisen elokuvan kultakaudelta. Helsinki: Majakka, 2008. ISBN 978-951-9260-88-4.
  • Riihimäki, Tapio: ”Kara, Helena (1916–2002)”, Suomen kansallisbiografia, osa 4, s. 790–791. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-445-2. Teoksen verkkoversio.
  • Kara Helena Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Arkistoitu 4.10.2013.
  • Silmän lumo – Helena Kara. Televisiodokumentti. Ohjaus Jarmo Heikkinen. Yleisradio TV1, Suomi 1996.

ViitteetMuokkaa

  1. ↑ Laine & Seitajärvi 2008, s. 32.
  2. ↑ a b Laine & Seitajärvi 2008, s. 23.
  3. ↑ Rytkönen 2008, s. 103, 104.
  4. ↑ Rytkönen 2008, s. 104.
  5. ↑ Laine & Seitajärvi 2008, s. 37.
  6. ↑ Laine & Seitajärvi 2008, s. 35.
  7. ↑ Rytkönen 2008, s. 105, 106.
  8. ↑ Laine & Seitajärvi 2008, s. 44.
  9. ↑ Laine & Seitajärvi 2008, s. 39–40.
  10. ↑ Laine & Seitajärvi 2008, s. 45
  11. ↑ Laine & Seitajärvi 2008, s. 46, 47.
  12. ↑ Rytkönen 2008, s. 110.
  13. ↑ Rytkönen 2008, s. 111, 112.
  14. ↑ a b c d e f g h i Televisiodokumentti Silmän lumo, Yleis­radio 1996.
  15. ↑ Laine & Seitajärvi 2008, s. 50–51.
  16. ↑ Laine & Seitajärvi 2008, s. 56.
  17. ↑ Rytkönen 2008, s. 112.
  18. ↑ Laine & Seitajärvi 2008, s. 50.
  19. ↑ Laine & Seitajärvi 2008, s. 319.
  20. ↑ Suomen kansallisfilmografia 3, s. 214.
  21. ↑ Rytkönen 2008, s. 115, 116.
  22. ↑ Laine & Seitajärvi 2008, s. 99.
  23. ↑ a b Laine & Seitajärvi 2008, s. 26.
  24. ↑ Laine & Seitajärvi 2008, s. 59, 60.
  25. ↑ Laine & Seitajärvi 2008, s. 113, 114.
  26. ↑ Laine & Seitajärvi 2008, s. 122, 123.
  27. ↑ Laine & Seitajärvi 2008, s. 126.
  28. ↑ Suomen kansallisfilmografia 4, s. 292.
  29. ↑ Laine & Seitajärvi 2008, s. 61.
  30. ↑ a b Laine & Seitajärvi 2008, s. 62.
  31. ↑ Laine & Seitajärvi 2008, s. 54.
  32. ↑ Pennanen, Riikka: Helena Kara Elonetissä. 5.5.2015. Viitattu 8.6.2020.
  33. ↑ Laine & Seitajärvi 2008, s. 36–37.
  34. ↑ Laine & Seitajärvi 2008, s. 56.
  35. ↑ Laine & Seitajärvi 2008, s. 30.
  36. ↑ Hietaniemen merkittäviä vainajia (PDF) Helsingin Seurakuntayhtymä. Viitattu 3.9.2022.

Aiheesta muuallaMuokkaa

 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Helena Kara.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Helena_Kara&oldid=20991269”