Irma Seikkula

suomalainen näyttelijä

Irma Seikkula (14. toukokuuta 1914 Helsinki8. heinäkuuta 2001 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä. Seikkulan ura kesti vuodesta 1934 aina 1990-luvulle asti. Hän sai usein tulkittavakseen lyyrisiä naishahmoja.[1] Puhenäyttämön ohella Seikkula teki merkittävän uran Suomi-filmin kultakauden valovoimaisena elokuvatähtenä. Hänen tunnetuin roolinsa valkokankaalla oli Juurakon Huldan nimiosa. Lisäksi hän näytteli Televisioteatterissa 1960- ja 1970-luvuilla. Seikkula nautti niin teatteri- ja elokuvayleisön kuin kriitikoidenkin arvostusta.[2] Hänet palkittiin vuonna 1965 Pro Finlandia -mitalilla.

Irma Seikkula
Irma Seikkula näyttelee jääkärin morsianta.
Irma Seikkula näyttelee jääkärin morsianta.
Henkilötiedot
Koko nimi Irma Mäkelä, o.s. Seikkula
Syntynyt 14. toukokuuta 1914
Helsinki, Suomi
Kuollut 8. heinäkuuta 2001 (87 vuotta)
Helsinki, Suomi
Ammatti näyttelijä
Puoliso Toivo Mäkelä (1944–1979†)
Näyttelijä
Aktiivisena 1934–1996
Merkittävät roolit Anna Liisa
Hamlet
Juurakon Hulda
Siivoojan raportti
Sudenmorsian
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Eräiden arvioiden mukaan Seikkula oli suomalaisista naisnäyttelijöistä se, jonka olemuksessa tiivistyi parhaiten ”puhdas filmillisyys”. Häntä luonnehdittiin herkkäkasvoiseksi ja sisäistä voimaa uhkuvaksi taiteilijaksi.[3]

VarhaisvaiheetMuokkaa

Irma Seikkulan vanhemmat olivat proviisori Yrjö Weikko Seikkula ja Ragnhild Sylvia Wilenius. Proviisori Seikkula harrasti näyttämötaiteita ja toimi avustavissa roolitehtävissä Suomalaisessa Oopperassa. Hänen äänialansa oli baritoni. Perheessä oli Irman ohella kaksi lasta. Yrjö Seikkula kuoli Irman ollessa kymmenvuotias ja perhe joutui taloudellisesti ahtaalle. Irma Seikkula oli jo lapsuudessaan kiinnostunut teatteritaiteista. Hän viihtyi pienestä lähtien omissa oloissaan, mutta piti kuitenkin esiintymisestä.[4]

Nuorena Irma pääsi Svenska Teaterniin katsomaan tätiään, joka esiintyi näytelmässä Lintu Sininen. Kokemus teki häneen suuren vaikutuksen, ja hän alkoi käydä Hilda Pihlajamäen lausuntatunneilla. 18-vuotiaana Seikkula pyrki Suomen Näyttämöopistoon, jossa hän opiskeli vuosina 1932–1934. Päätöstyönään hänellä oli Pohjalaisia, jossa hän tulkitsi Maijan roolin.[5]

TeatteriuraMuokkaa

PuhenäyttämöMuokkaa

Irma Seikkulan näyttelijänura alkoi vuonna 1934 Kotkan Näyttämöllä. Hän sai taiteellisesti vaativia tehtäviä jo uransa alussa ja oli mukana pitkillä maaseutukiertueilla. Seikkula tulkitsi onnistuneesti Elisabeth Bergnerin roolin näytelmässä Älä jätä minua koskaan. Hänen muita näyttämötöitään Kotkassa olivat muun muassa Ilona näytelmässä Niskavuoren naiset sekä pääosa näytelmässä Vedenpaisumus.[6]

Seikkula kiinnitettiin Tampereen Teatteriin vuonna 1937. Samaan aikaan hän teki läpimurtoaan valkokankaalla. Sotavuosina 1939–1944 Seikkula asui Helsingissä ja esiintyi yksinomaan elokuvissa. Sen jälkeen hän palasi kaipaamaansa teatteriin Eino Salmelaisen kutsusta. Seikkula jatkoi teatteriuraansa Tampereen Työväen Teatterissa, johon hänellä oli kiinnitys 1947–1951. Seikkulan tunnetuimpia näyttämösuorituksia Tampereella olivat muun muassa Sonja näytelmässä Rikos ja rangaistus ja nimiosa Sudenmorsiamessa.[7][8]

TTT:n 50-vuotisjuhlassa Seikkula tulkitsi nimiosan näytelmässä Tohvelisankarin rouva.[9] Yhdessä puolisonsa Toivo Mäkelän kanssa hän esiintyi useissa TTT:n 1950-luvun alkupuolen menestysnäytelmissä. Vuonna 1950 hän näytteli Ofeliaa Shakespearen tragediassa Hamlet, nimiosassa oli Mäkelä. Seikkulan tulkintaa luonnehdittiin niukkaeleiseksi ja ”järkyttävän todeksi”.[10] Lisäksi hän näytteli puolisonsa kanssa Niskavuoren Hetan Akustin ja Siipirikon roolit. TTT:ssä Seikkula sai tulkita myös lyyrisistä naishahmoista poikkeavia rooleja, kuten nimiosan Minna Canthin Anna Liisassa. Tehtävässään hän hyödynsi erinomaisen onnistuneesti itselleen tunnusomaisen vähäeleisen näyttelijäntyön.[10] Seikkula oli yksi Pyynikin kesäteatterin perustajista Yrjö Kostermaan, Eila Pehkosen ja Toivo Mäkelän ohella.[11]

Seikkula palasi puolisoineen Helsinkiin vuonna 1952, kun molemmat kiinnitettiin vastaperustettuun Intimiteatteriin. Seikkula viihtyi uudessa teatterissa, jossa sai haastavia roolitehtäviä. Erityisen mieleenpainuva näytelmä hänelle oli Eugene Ionescon Tuolit. Intimiteatterin taloudellisten vaikeuksien vuoksi Seikkula ja Mäkelä siirtyivät Helsingin Kansanteatteriin, jonne he olivat kiinnitettyinä 1955–1958. Seuraavat kaksi vuotta Seikkula näytteli jälleen Intimiteatterin riveissä.[7]

Radio- ja TelevisioteatteriMuokkaa

1960-luvun alussa Seikkula työskenteli Radioteatterin näyttelijänä. Hän piti radiota omalle näyttelijänlaadulleen vieraana mediana.[12] Vuonna 1962 alkoi Seikkulan pitkä Televisioteatterin kausi, joka päättyi 1979. Hän näytteli kymmenissä Televisioteatterin tuotannoissa, mukaan luettuina Työmiehen päiväkirja (1967) ja Kustaa Vaasa (1969). Alkuajat televisiossa olivat Seikkulalle mieleisiä, mutta loppuvuosina häntä ahdistivat niin kutsutut ”nuoret radikaalit”.[12]

Seikkulan televisioteatterikauden voittoihin kuuluu Maja Ekelöfin romaaniin pohjautuva Siivoojan raportti vuodelta 1971. Hän onnistui tulkitsemaan roolinsa siivooja Maijana koskettavasti sortumatta kuitenkaan sentimentaalisuuteen. Seikkulan Maijaa on kuvailtu sinnikkään juurevaksi luonnetutkielmaksi. Vuonna 1976 Seikkula näytteli alkoholisoitunutta, yhteiskunnasta syrjäytynyttä naista Walentin Chorellin pienoisnäytelmässä Pullonpohja.[13] Seikkulan jäähyväisnäytelmä Televisioteatterissa oli Viimeinen raja. Roolisuoritus kuolevana äitinä sai kriitikoilta kiitosta.[12]

Seikkula jäi Televisioteatterista eläkkeelle alkuvuodesta 1980, mutta jatkoi vierailijana Suomen Kansallisteatterissa aina 1990-luvulle saakka. Hän oli mukana muun muassa Onnenseitissä, joka perustui Maria Jotunin teksteihin. Onnenseitti jäi Seikkulan näyttelijänuran joutsenlauluksi. Yleisradio televisioi Onnenseitin vuonna 1996.[12]

ElokuvauraMuokkaa

Koko kansan suosikkiMuokkaa

Irma Seikkula ei pyrkinyt elokuvaan eikä lapsenakaan haaveillut filmitähteydestä. Ohjaaja Nyrki Tapiovaara ”löysi” hänet etsiessään sopivaa naispääosan esittäjää elokuvaan Juha (1937). Tapiovaara kirjoitti Seikkulalle Kotkaan luettuaan hänestä teatteriarvosteluja ja pyysi lähettämään valokuvia. Koefilmauksen tuloksena Seikkula sai Marjan osan, ja kuvaukset aloitettiin Kuusamossa kesällä 1936. Seikkula ei aluksi ollut roolista innoissaan, koska oli saanut romaanin Marjasta epämiellyttävän kuvan. Tammikuussa 1937 ensi-iltaan tullut Juha ei ollut yleisömenestys, mutta Seikkula sai yksimielistä kiitosta roolisuorituksestaan.[14]

Kotkan Näyttämöllä esiintyessään Seikkula kiinnitti myös elokuvaohjaaja Valentin Vaalan huomion. Vaala tarjosi hänelle nimiroolia elokuvasta Juurakon Hulda (1937), josta tuli Seikkulan läpimurtoelokuva. Hella Wuolijoen kirjoittamassa yhteiskuntasatiirissa köyhistä oloista tuleva tyttö etenee sinnikkyytensä avulla sisäköstä korkeakoulukandidaatiksi. Lopussa varakas tuomari voittaa hänen rakkautensa. Seikkulan vastanäyttelijänä oli Tauno Palo. Juurakon Hulda keräsi yli miljoona katsojaa ja on edelleen neljänneksi katsotuin suomalainen elokuva. Seikkulan roolisuoritus sai varauksellisen vastaanoton; hänen tulkintaansa pidettiin turhan vakavana ja puhetta liian teatraalisena. Suoritus todettiin kuitenkin kokonaisuutena onnistuneeksi.[15]

Juurakon Huldan ensi-ilta oli lokakuussa 1937. Elokuva leimattiin eräänlaiseksi 1930-luvun tuhkimotarinaksi, jossa köyhä ja kaunis tyttö saa ponnistelujensa palkinnoksi myös vaikutusvaltaisen miehen. Seikkulasta tuli Juurakon Huldan roolissa yleisön kestosuosikki sekä esikuva varsinkin työväestöön kuuluville nuorille naisille.[16] Vaala analysoi Seikkulan suoritusta: ”--- Hänen herkkä olemuksensa ja suloiset kasvonsa ilmentävät vivahdusrikkaasti jokaista Huldan mielialaa. Hulda on ilmielävänä edessämme viisaana, tenhoavana, hiukan ivallisena, mutta aina lämpimän inhimillisenä.”[17]

Vuonna 1938 Seikkula teki keskeisen roolin komediaelokuvassa Markan tähden. Hän esitti voimistelunopettajaa, joka kommelluksen kautta joutuu huvilan sisäköksi. Kriitikkokunta jakautui kahtia Seikkulan roolityön suhteen. Eräät kriitikot pitivät häntä tragediennena, jonka näyttelijänlaadulle farssi oli vieras tyylilaji, toisten mielestä hän oli myös komediennena erinomainen. Seuraavaksi Seikkula oli Kullervo Kalskeen vastanäyttelijä urheiluaiheisessa elokuvassa Avoveteen (1939). Hänen tulkintaansa Elsan roolista pidettiin raikkaan harmonisena. Elokuvaa markkinoitiin ulkomaille sittemmin sodan takia peruttuja Helsingin olympialaisia varten, ja Seikkulan roolisuoritus sai kansainvälistäkin huomiota.[18]

Sota-ajan filmitähtiMuokkaa

Talvisodan jälkeen Seikkula jätti teatterin ja muutti Tampereelta Helsingin Lauttasaareen. Kolmen huoneen asunnossa asuivat myös Seikkulan äiti, sisar ja veli. Suomi-Filmin Uutisaitta-lehti haastatteli Seikkulaa kotioloissaan. Toimittajan ojentaessa savuketta hän totesi: ”Älkää nyt pitäkö minua aivan toivottoman vanhanaikaisena, mutta en tosiaan ole vielä oppinut tupakoimaan.” Harrastuksikseen hän mainitsi ulkoliikunnan ja lukemisen. Lehdessä ylistettiin Seikkulan korutonta ja luonnollista olemusta niin elokuvassa kuin siviilissäkin. Elokuva-Aitta puolestaan kirjoitti vuonna 1940, että Seikkula edusti filmitähtenä ”luonnon mystiikkaa”.[19]

Vuonna 1940 Seikkula siirtyi Suomi-Filmin kuukausipalkkaiseksi näyttelijäksi. Samana vuonna hän pääsi ilmentämään tragediennen kykyjään Vaalan elokuvassa Jumalan myrsky, ja sai positiivista palautetta herkästä tulkinnastaan muutoin kovin yksiviivaisessa osassa. Seikkula on itse myöhemmin arvioinut elokuvaa kokonaisuudessaan ylidramaattiseksi. Vuonna 1941 sai ensi-iltansa salapoliisielokuva Viimeinen vieras, jossa Seikkulalla oli konttoristin osa. Arvostelijoiden mielestä hänen näyttelijänlaatunsa ei sopinut jännitysfilmiin.[20]

Syyskuussa 1942 Seikkulalla oli naispääosa elokuvassa Synnin puumerkki. Palaute hänen näyttelijäntyöstään oli jälleen kerran ylistävää, vaikka itse elokuvaa pidettiinkin liian hajanaisena. Lokakuussa tuli ensi-iltaan edellistalvena ja -keväänä kuvattu Yli rajan, joka on sota-ajalle tyypillisesti isänmaallis-paatoksellinen draama. Seikkulalla oli naispääosa Eliisana, joka asuu isänsä kanssa Neuvostoliiton puolella ja hänen rakastettunsa rajan takana Suomessa. Suoritusta arvioitiin vähäeleiseksi, kauniiksi luonnetutkielmaksi. Elokuva voitti kantaesityksensä yhteydessä Medaglia della Biennale -palkinnon Venetsian elokuvajuhlilla. Filmaamisen ohessa Seikkula vieraili sotasairaaloissa ja osallistui talkootöihin. Marraskuussa 1942 hän teki kolmen viikon matkan Keski-Eurooppaan suomalaisista elokuvanäyttelijöistä ja -ohjaajista koostuneen ryhmän kanssa. Saksan-vierailulla he tapasivat muun muassa ministeri Joseph Goebbelsin.[21] Seuraavana vuonna Seikkulalla oli pääosat kolmiodraamoissa Keinumorsian ja Miehen kunnia, ja arvostelijat toivat jälleen esiin hänen herkän olemuksensa.[22]

Vuonna 1947 Seikkula tulkitsi kaksoisroolin Maila Talvion aiheeseen perustuvassa melodraamassa Pimeänpirtin hävitys. Seikkulalle itselleen vaativa rooli Leninä ja Hannina oli mieluisa. Hän sai suorituksestaan jälleen ylistäviä arvioita. Eräät kriitikot painottivat Seikkulan filmaattista olemusta, joka ei pääse kunnolla oikeuksiinsa teatterin lavalla.[23]

Elokuvauran loppuMuokkaa

Vuosisadan puolenvälin jälkeen Seikkula teki elokuvarooleja harvakseltaan, ja ne olivat aiempaa useammin sivuosia. Hän palasi valkokankaille vuonna 1951 maalaiskuvauksessa Pitkäjärveläiset. Nimirooli hänellä oli kahdessa Helena-sarjan elokuvassa: ...ja Helena soittaa (1952) sekä Pää pystyyn Helena (1957). Suomalaisen elokuvatuotannon hiipuessa 1960-luvulla Seikkula teki vielä satunnaisia sivurooleja elokuvissa, joiden päätehtävissä oli uusia neitseellisiä tähtiä kuten Pirkko Mannola ja Anneli Sauli.

Television syrjäytettyä studiokauden elokuvan ikääntyvälle naisnäyttelijälle ei enää ollut töitä tarjolla. Poikkeuksena oli Valman rooli Rauni Mollbergin elokuvassa Aika hyvä ihmiseksi (1977), josta Seikkula palkittiin Jussi-patsaalla. Hänen juoppoa aviomiestään esittänyt puoliso Toivo Mäkelä sai niin ikään sivuosa-Jussin suorituksestaan.[24]

Vuonna 1981 Seikkulalla oli sivuosa kolmiosaisessa nuortensarjassa Iris Klewe. Vuosina 1995 ja 1996 hän näytteli rouva Brunbergiä suositussa Kotikatu-televisiosarjassa.

AvioelämäMuokkaa

Irma Seikkula avioitui kollegansa Toivo Mäkelän kanssa keväällä 1944. Pariskunta oli tavannut Kotkassa: ”Kumpikaan ei edes kosinut, oli sota-aika --- ilman sen kummempia keskusteluja me piipahdimme seurakuntakansliaan --- vihittäväksi”, Seikkula valotti avioliittoon johtaneita tapahtumia. Topilla kun sattui olemaan päivän loma.[22] Pariskunnalle syntyi kolme lasta: Juha (1944), Maarita (1945) ja Markku Mäkelä (1949).[7] Alkuun Tampereella asunut perhe muutti takaisin Helsinkiin 1952. Seikkula jäi leskeksi huhtikuussa 1979. Hän asui Itä-Helsingin Vuosaaressa lähes puoli vuosisataa.[25]

Irma Seikkula kuoli 87-vuotiaana Myllypuron sairaalassa Helsingissä 8. heinäkuuta 2001. Irma ja Toivo Mäkelä on haudattu Helsinkiin Malmin hautausmaalle (kortteli 30, rivi 4, hauta 125).

FilmografiaMuokkaa

Vuosi Elokuva Rooli
1937 Juha Marja
Juurakon Hulda Hulda Juurakko
1938 Markan tähden Ritva Majuri, ”Miina”
1939 Avoveteen Elsa
Rikas tyttö Irja Rantanen
1940 Jumalan myrsky Hanna Niskala
1941 Viimeinen vieras yksityissihteeri Ane Arvila
1942 Varaventtiili Rauha Tuomikoski, opettajatar
Synnin puumerkki Stiina Berg
Yli rajan Eliisa Raaska
1943 Miehen kunnia Virve Vainio aikuisena
Keinumorsian Aliina Horha, o.s. Jarvala
1947 Pimeänpirtin hävitys Leni / Hanni
1951 Pitkäjärveläiset Liisa, Mikon vaimo
1952 ...ja Helena soittaa Helena Junkkeri

Vuosi Elokuva Rooli
1953 Kolmiapila lastenkodin johtajatar
1955 Villi Pohjola ilotyttö
1957 Pää pystyyn Helena Helena Junkkeri
Miriam Britta Allnes
Kuriton sukupolvi rouva Varavaara
1960 Opettajatar seikkailee maisteri Tyynelä
1961 Pikku Pietarin piha kellomestarin vaimo
Kultainen vasikka Anna Aaltonen
1962 Älä nuolase... rouva Koivu
Vaarallista vapautta Anna, Erkin vaimo
1963 Totuus on armoton rouva Huhtakallio
1968 Punahilkka asuntolan johtajatar
1969 Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut kansakoulunopettaja
1975 Kuolleista herännyt Pinturin emäntä
1977 Aika hyvä ihmiseksi rouva Valma Hurme

LähteetMuokkaa

  • Rytkönen, Sisko: Ihanat naiset kankaalla – filmitähtiä suomalaisen elokuvan kultakaudelta. Helsinki: Majakka, 2008. ISBN 9789519260884.
  • Koski, Pirkko: Näyttelijänä Suomessa. WSOY, 2013. ISBN 978-951-0-39549-3.
  • Veistäjä, Verneri (toim.): Teatterin maailma – Suomen teatterilaitos ja teatteriväki. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1965.
  • Suomen teatterit ja teatterintekijät. Helsinki: Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliitto, 1983. ISBN 951-30-5727-5.

ViitteetMuokkaa

  1. Näyttelijänä Suomessa, s. 376
  2. Ihanat naiset kankaalla, s. 281
  3. Toiviainen, Sakari: Irma Seikkula Elonet. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Viitattu 4.6.2020.
  4. Ihanat naiset kankaalla, s. 133
  5. Ihanat naiset kankaalla, s. 133 ja 134
  6. Ihanat naiset kankaalla, s. 135 ja 137
  7. a b c Suomen teatterit ja teatterintekijät 1983, s. 404
  8. Teatterin maailma 1965, s. 361
  9. Näyttelijänä Suomessa, s. 273
  10. a b Näyttelijänä Suomessa, s. 398
  11. Ihanat naiset kankaalla, s. 154
  12. a b c d Ihanat naiset kankaalla, s. 155
  13. Irma Seikkula 100 vuotta Yle. Elävä arkisto. Viitattu 3.6.2020.
  14. Ihanat naiset kankaalla, s. 135–137
  15. Ihanat naiset kankaalla, s. 137–140
  16. Ihanat naiset kankaalla, s. 141
  17. Ihanat naiset kankaalla, s. 139
  18. Ihanat naiset kankaalla, s. 143
  19. Ihanat naiset kankaalla, s. 145 ja 146
  20. Ihanat naiset kankaalla, s. 147
  21. Ihanat naiset kankaalla, s. 147–153
  22. a b Ihanat naiset kankaalla, s. 151
  23. Ihanat naiset kankaalla, s. 152 ja 153
  24. Ihanat naiset kankaalla, s. 155
  25. Ihanat naiset kankaalla, s. 157

Aiheesta muuallaMuokkaa