Tarmo Manni

suomalainen näyttelijä

Tarmo Manni (30. heinäkuuta 1921 Saarijärvi24. syyskuuta 1999 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä. Hän työskenteli valtaosan 44 vuotta kestäneestä urastaan Suomen Kansallisteatterissa. Tarmo Manni tunnettiin muuntautumiskykyisenä ja vahvasti omaleimaisena näyttelijänä. Teatteritaiteessa Manni oli tietoisesti diiva, yleisöään järkyttävä ja esityksen varastava loistelias ilmaisija. Hänen näyttelijänlaatunsa määritteenä oli yleensä hullu nero, klovni tai narri.

Tarmo Manni
Tarmo Manni 1950-luvun alussa.
Tarmo Manni 1950-luvun alussa.
Henkilötiedot
Syntynyt30. heinäkuuta 1921
Saarijärvi
Kuollut24. syyskuuta 1999 (78 vuotta)
Helsinki
Ammatti näyttelijä
Näyttelijä
Aktiivisena 1944–1989
Merkittävät roolit Mielipuolen päiväkirja
Tuntematon sotilas
Gabriel, tule takaisin
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Keski-Suomen maaseudulla varttunut Manni kävi Suomen Teatterikoulun vuosina 1943–1945. Yleissivistävässä opinahjossa hänen arkaainen lähtökohtansa painui taka-alalle, ja persoonallinen lahjakkuus ja luonne nousivat näkyviksi. Manni sai ensimmäisen kiinnityksensä Helsingin Kansanteatteriiin kaudeksi 1945–1948. Sen jälkeen hän sai Eino Kalimalta kutsun Suomen Kansallisteatteriin, jossa hän näytteli uransa loppuun vuoteen 1986 asti.

Mannin viimeinen ja tunnetuin näyttämötyö oli Aksenti Ivanovits P. Nikolai Gogolin näytelmässä Mielipuolen päiväkirja. Mannin rooligalleriaan kuului myös muun muassa useita Anton Tšehov -tulkintoja. Jäähyväisnäytännössään Kansallisteatterissa Manni ainoastaan istui näyttämölle kannetulla tuolilla musiikkia kuunnellen.

Manni esiintyi teatterin ohella myös useissa elokuva- ja televisiorooleissa. Hänen elokuvarooleistaan tunnetuimpia ovat pääosa Valentin Vaalan komediassa Gabriel, tule takaisin (1951) sekä Honkajoen rooli Edvin Laineen Tuntemattomassa sotilaassa (1955). Mannille myönnettiin professorin arvo vuonna 1982. Pro Finlandia -mitalin hän sai 1973.

Lapsuus ja nuoruusMuokkaa

Tarmo Mannin vanhemmat olivat suutari Jussi Manni ja Emma Manni (o.s. Honkonen). Hän oli vanhempiensa viides lapsi ja sai nimensä jäänmurtaja Tarmon mukaan. Tarmo syntyi kotisaunassa Kalmarin kylässä Saarijärven pitäjässä. Kaikkiaan perheeseen syntyi yksitoista lasta. Mannin perheen mökki oli kansakoulun portin vieressä, mutta siitä huolimatta lapset eivät päässeet kouluun varsinkaan talvisin — heillä kun ei ollut kenkiä. Mannin perhe oli köyhälistöä, ja pienessä mökissä oli ahdasta ja riitaisaa. Lapset ajettiin pois kotoa niin pian kuin mahdollista. Paikalliset pitivät omalaatuista nuorta Tarmoa ”kylähulluna”, mutta jo varhain huomattiin, että hän oli esiintyjänä luonnonlahjakkuus.[1]

Tarmo teki lapsena paimenen töitä. 13-vuotiaana hänet pestattiin rengiksi Soljalaan, Jalmari Iso-Aholan maatilalle Kalmarin kylässä. Tarmo päätyi kuitenkin sisätöihin Soljalan emännän, Helmi Iso-Aholan avuksi. Pariskunnasta tuli Tarmolle läheiset isä- ja äitihahmot. Iso-Aholat myös huomasivat nopeasti hänen taiteelliset lahjansa. Rengin töiden ohessa Manni oli mukana Lannevedellä toimineen nuorisoseura Sammon näyttämötoiminnassa. Iso-Aholan lisäksi Tarmon näyttelijänuraa avittivat paikallinen isäntä Markku Oksanen ja tehtailija Eeti Hänninen. Heiltä Manni sai taloudellisen tuen lisäksi Krishnamurtin tyylisen teosofisen maailmankatsomuksensa. Lausuntaopettaja Terttu Pajunen-Kivikäs näki Tarmon nuorisoseuran lavalla lausumassa Uuno Kailaan runoa ja kysyi: ”Kuka tämä ihme on?”. Tarmo alkoi käydä Jyväskylässä lausuntatunneilla; tammikuussa 1939 hän voitti ensimmäisen palkinnon Keski-Suomen nuorisoseurojen kulttuurikilpailujen lausuntakilpailussa.[2]

UraMuokkaa

Teatterikoulua sodan varjossaMuokkaa

Pajunen-Kivikäs järjesti Tarmo Mannin vastaperustetun Suomen Teatterikoulun pääsykokeisiin vuonna 1943. Opinahjo oli ensimmäinen teattereista riippumaton näyttelijäkoulu. Kahdenkymmenen valitun joukossa oli Mannin lisäksi vain muutama mies. He olivat rintamalla haavoittuneita kuten Ekke Hämäläinen, tai alaikäisiä kuten Matti Tapio. Muuten koulun ensimmäisen vuosikurssin oppilaskunta oli sangen naisvoittoista. Mannin kurssitovereita olivat muun muassa Ritva Arvelo, Pia Hattara ja Marja Korhonen. Manni poikkesi useimmista hakijoista siinä, että hän tuli syvältä maaseudulta eikä ollut käynyt edes kansakoulua loppuun. Aukot koulusivistyksessä Manni paikkasi luontevalla käytöksellään. Hänen erityisiä bravuurejaan jo Teatterikoulussa olivat kehonkielen hallinta sekä improvisaatio. Tilanteita ja tunteita Manni ilmensi taitavasti koko olemuksellaan. Varsinaisen näyttelijäntyön opettajan, Wilho Ilmarin tunneilla Manni ei niinkään loistanut. Hän halusi jo koulussa olla muiden ylitse loistava diiva, eikä vain yksi osa esityksen kokonaisuutta. Tämä oli Mannin kantavana pyrkimyksenä koko hänen uransa ajan.[3]

Manni oli aseistakieltäytyjä, hänen Oksaselta ja Hänniseltä perittyyn teosofiseen elämänkatsomukseensa kuului elämän puolustamisen periaate. Hän oli myös kommunisti, muttei koskaan liittynyt kommunistiseen puolueeseen tai sen sisarpuolueisiin. Enemmän kommunismi merkitsi hänelle ideana oikeudenmukaisuuden toteutumista.[4] Jatkosodan syttyessä aseistakieltäytyminen vei Mannin kuulusteluihin ja sitä myöten vankilaan, josta hänet siirrettiin mielisairaalaan. Manni luokiteltiin mielisairauden perusteella armeijaan kelpaamattomaksi.[5]

Kolme vuotta Kansanteatterin riveissäMuokkaa

Teatterikoulun ensimmäinen vuosikurssi valmistui sodan päättymisen kynnyksellä keväällä 1945. Manni aloitti uransa Helsingin Kansanteatterissa, joka toimi tuohon aikaan kahdessa paikassa, Ylioppilastalolla sekä Koiton talon juhlasalissa. Teatteritaiteella oli selkeä sosiaalinen tilaus suursodan murjomassa Suomessa. Mannin kolmivuotisen Kansanteatterin-kauden rooleista mieleenpainuvin oli nimiosa Sirkka Seljan esikoisnäytelmässä Eurooppalainen. Lavastukseen kuuluneet jääkimpaleet sulivat näyttämölle ja kastelivat ”jäätikön” reunalla istuneen Mannin, minkä seurauksena hän sai keuhkokuumeen. Se oli tuolloin tappava tauti, mutta Tukholmasta tuotiin lentoteitse vastakeksittyä penisilliiniä, mikä pelasti Mannin hengen.[6]

Tuohon aikaan teatteria tekivät ennen kaikkea näyttelijät, ohjaajien merkitys oli vähäisempi. Mannilla oli ominaisuudet, joita ajan teatteri ihannoi: hän oli liikunnallisesti lahjakas, pitkä ja hoikka. Hän oli myös ehdoton diiva.[7] Kansanteatterissa Manni kohahdutti yleisöä ensimmäisen kerran Petruchion roolissa Shakespearen näytelmässä Kuinka äkäpussi kesytetään. Tässä hän osoitti itselleen ominaista tyylitajua sekä eläytymiskykyä. Manni tulkitsi Petruchion erään arvion mukaan ”poikamaisen ilkamoivasti”. Johtaja Arvi Kivimaa alkoi etsiä Kansanteatteriin ohjelmistoa modernista amerikkalaisesta näytelmäkirjallisuudesta. Näytöskappaleeksi valittiin Maxwell Andersonin New Yorkin nukkuessa, jossa Manni esitti keskeisen Garthin roolin. Näytelmä oli Edvin Laineen ohjausvoitto. Helsingin Sanomien kriitikko Toini Havu arvioi Mannin suoritusta niin ikään Laineen ohjaamassa Leo Tolstoin Elävässä ruumiissa, jossa Mannilla oli Ivan Petrovitšin osa: ”– – siinä hänen korkeajännitteinen, pateettinen ja laajoja ulkonaisia eleitä rakastava laatunsa oli oikealla paikallaan.”[8]

Kansallisteatterin vuosikymmenetMuokkaa

Kevättalvella 1948 Suomen Kansallisteatterin johtaja Eino Kalima otti Manniin yhteyttä ja pyysi häntä liittymään teatterin riveihin.[9] Seuraavana syksynä alkoi Mannin yli neljä vuosikymmentä kestänyt ura Kansallisteatterissa. Hänen ensimmäinen kappaleensa ”Suomen päänäyttämöllä” oli Gerald Savoryn komedia Salaperäiset vieraat, jossa hän näytteli Eeva-Kaarina Volasen kanssa. Seuraava näytelmä oli Federico Garcia Lorcan Yerma, joka oli ollut suuri menestyskappale Pariisissa. Yerman ohjasi Ella Eronen, joka myös esitti nimiroolin; Mannilla oli Yerman mustasukkaisen ja tosikkomaisen aviomiehen osa. Eino Kaliman Anton Tšehov -ensemblessa Manni sai suuria rooleja sekä taiteellisia voittoja, kuten Tuzenbachin osassa näytelmässä Kolme sisarta.[10] Eläkkeelle jäätyään Kalima keskittyi ohjaamaan Kansallisteatterissa ja Euroopan vierailuilla Tšehov-ensembleaan, johon Mannin lisäksi kuuluivat Eeva-Kaarina Volanen, Rauha Rentola ja Vilho Siivola. Näytelmät olivat niin Kansallisen lavalla kuin ulkomailla taiteellisia ja taloudellisia menestyksiä. Manni ihaili ja kunnioitti suuresti Kalimaa, joka ohjasi näyttelijää löytämään roolistaan enemmän vivahteikasta syvyyttä ja kattavampaa inhimillisyyttä.[11]

Keväällä 1949 Mannilla oli keskeinen osa Mauno Mannisen ohjaamassa Max Frischin huvinäytelmässä Kiinan muuri. Samaan aikaan Manni oli mukana suunnittelemassa Mannisen ideoimaa Intimiteatteria. Manni harkitsi tosissaan Kansallisteatterin jättämistä vuonna 1952 ja siirtymistä uuden ajan airueksi julistautuneeseen Intimiteatteriin. Hänen välinsä Kansallisteatterin uuteen johtajaan Arvi Kivimaahan olivat tulehtuneet. Kansanteatterin-vuosina miehet olivat tulleet keskenään hyvin toimeen, mutta nyt Kivimaan suhtautuminen oli muuttunut: hän ei hyväksynyt muun muassa Mannin sodanaikaista aseistakieltäytymistä eikä tämän poliittisia mielipiteitä. Avoin vihamielisyys heidän välillään kasvoi entisestään, mutta tästä huolimatta Manni päätti jäädä taloon. Vuonna 1954 hän oli mukana teatterin lisärakennuksen avajaisensi-illassa. Sakari Puurusen ohjaama avajaisnäytelmä, Tennessee Williamsin Lasinen eläintarha oli suurmenestys. Manni, Eeva-Kaarina Volanen ja Ruth Snellman saivat rooleistaan ylistävää palautetta.[12] Kivimaan ollessa johtajana Mannilla alkoi kuutisen vuotta kestänyt kausi, jonka aikana hän sai lähinnä pikkuosia. Manni ei arvostanut tätä ja katsoi Kivimaan ”hyllyttäneen” hänet. Hän kosti pilkkaamalla Kivimaata joka taholla.[13]

Manni oli koko nuoruutensa ajan hoikka, mutta epäterveelliset elämäntavat ja vähäinen liikunta saivat hänet lihomaan keski-iän kynnyksellä. Hän yritti peittää kasvaneen vatsansa kureliiveillä ja teippasi ympärilleen ideaalisiteitä näyttääkseen solakalta. Tämän vuoksi hän oli kankean oloinen näytellessään Konstantin Treplevin roolin Tšehovin Lokissa 40-vuotiaana.[14] Vuonna 1957 Jack Witikka ohjasi Mannia näytelmässä Leikin loppu, jossa hän tulkitsi sokean ja komentelevan Hammin osan. Näytelmä edusti Kansallisteatterin ohjelmistossa uutta aluevaltausta, psykologisempaa näyttämötaidetta, johon Mannin näyttelijänlaatu sopi poikkeuksellisen hyvin. Uudessa draaman lajissa ei ollut enää viha-rakkaus -akselilla pyörivää inhimillisyyttä, vaan roolihenkilöiden mielen maisemat saivat syvempiä ja särmikkäämpiä muotoja.[15] Leikin loppu oli myös Mannin 25-vuotistaiteilijajuhlan näytelmänä 1970. Tuolloin sitä pidettiin ajan hengen mukaisesti yhteiskunnallisena kannanottona.[16]

Mannin viimeinen ensi-ilta oli syyskuussa 1980 Mielipuolen päiväkirja Kansallisteatterin Willensaunan näyttämöllä. Sama kappale oli myös hänen 35-vuotistaiteilijajuhlansa esitys samana syksynä. Manni esitti näytelmää kahdeksan vuoden ajan yhteensä 346 kertaa. Hän laihdutti kymmenen kiloa Mielipuolen päiväkirjan ensi-iltaa varten, sillä esitys oli fyysisesti vaativa. Mielipuoli haluttiin myös Keski-Euroopan estradeille Prahaan ja Hampuriin, ja se sai ulkomaillakin loistavat arvostelut.[17]

Armoitettu esiintyjäMuokkaa

 
Manni kättelemässä presidenttiparia itsenäisyyspäivänä 1965 yllään kansallispuku.

Manni esiintyi mielellään myös teatterin ulkopuolella: kahvikutsuilla, raitiovaunuissa ja jopa Elannon maitokaupassa. Kaikki tilanteet olivat hänelle potentiaalisia esiintymistilaisuuksia.[18] Ystävänsä Rauha Puntin kanssa Manni harrasti ”reklaamikävelyjä” Helsingin Aleksanterinkadulla. He pyrkivät esiintymään mahdollisimman huomiota herättävästi julkisella paikalla. Manni osasi ja halusi sekoittaa sovinnaisia kuvioita. Toisaalta epäviralliset esiintymiset antoivat hänelle mahdollisuuden hallita tilanteita. Kahden kesken Manni oli rauhallinen ja luotettavan tavallinen; kun seuraan liittyi kolmas, Manni aloitti välittömästi esiintymisen. Teatterin pitkät kesälomat saattoivat olla Mannille hankalia, ellei ollut teatterikiertueita tai elokuvatöitä — silloin hän halusi tapansa mukaisesti herättää huomiota spontaaneilla esiintymisillä.[19]

Kuusi vuotta kestäneen hiljaisen kauden aikana 1950-luvulla, jolloin Manni oli oman näkemyksensä mukaan ”hyllytettynä” Kansallisteatterista, hän oli kotonaan passissa eli valmiina esiintymään pikkurooleissa silloin kun tarvittiin. Manni ei tosin pitänyt sivuosia minkäänlaisina osina. Tuona kautena hän esiintyi jonkin verran Radioteatterissa, teki muutaman elokuvaroolin sekä näytteli Oblomovin televisiolle taltioidussa näytelmässä.[20]

MorkkuMuokkaa

Kansallisteatterin ainoa sekä yleisön että henkilökunnan käytössä ollut tila oli alakerran ravintola Morkku. Sinne Tarmo Manni saapui laulaen tai muuten kovaan ääneen kailottaen. Morkussa hän teki imitaatioesityksiä muun muassa Edvin ja Aarne Laineesta. Vaikka Manni oli lähestyttävä ja lämmin ihminen, hän saattoi pilailussaan olla hyvinkin sydämetön, lapsenomaisella tavalla julma. Tällaista piirrettä hänessä oli vaikea ymmärtää; hänen asemansa oli vankka, eikä hänellä ollut syytä henkilökohtaisiin hyökkäyksiin. Jotkut pelkäsivät Mannin pilkantekoa siinä määrin, etteivät tulleet Morkkuun lainkaan, jos tiesivät Mannin olevan siellä. Näyttelijä Martti Katajisto, ”maisteri Pitkälahti”, oli eräs pilkan kohde vaikka olikin Mannin ystävä. Hän oli niitä harvoja joiden ego kesti pilkan. ”No, Tarmo on Tarmo”, Katajiston kerrotaan todenneen rauhallisesti. Edvin Laine sen sijaan suuttui ja Aarne Laine masentui ja loukkaantui Mannin pilkasta. Mannia täytyi varoittaa, milloin hän oli mennyt liian pitkälle, jolloin hän tajusi lopettaa pilkkaamisen.[21]

Vieraat kulttuuritMuokkaa

Manni oli kiinnostunut venäläisestä kulttuurista ja ihaili sen perinteikästä teatteria. Hän teki opintomatkan Neuvostoliiton Gruusiaan ja ihastui paikalliseen väkeen. Moskovassa hän joutui sappirakon tulehduksen vuoksi sairaalaan ja tutustui tuolloin meksikolaiseen taiteilijaan Diego Riveraan.[22] Myöhemmin elämässään hän kiinnostui myös Italiasta. Häntä viehättivät maan ilmapiiri ja ihmiset sekä heidän välilleen kehittyvät tilanteet enemmän kuin muistomerkit ja klassiset nähtävyydet. Pienzan kaupungissa Toscanassa Manniin teki vaikutuksen eräs juustokauppias, joka kertoi hänelle hänen nykyisestä elämästään ja entisistä elämistä. Kauppias ennusti, että Manni kuolisi sydänkohtaukseen 82-vuotiaana.[23]

Itävallan kulttuuriviikolla vuonna 1957 Kansallisteatteri teki vierailun Wienin Burg-teatteriin, jossa Manni näytteli Aapon roolin Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä. Samalla vierailulla hän antoi vaikutusvaltaiselle kansainväliselle yleisölle imitaatioesityksen muun muassa Rudolph Valentinosta, Chaplinista ja Greta Garbosta. Esitys sai suuret suosionosoitukset, minkä seurauksena Mannille tarjottiin esiintymistilaisuuksia eri puolilla Eurooppaa. Hän harkitsi tarjousta aikansa, mutta kieltäytyi.[24] Manni imitoi myös taitavasti eri kieliä, vaikkei osannut puhua kuin suomea. Ranskankielisen yleisön kerrotaan ihastuneen hänen ”ranskaansa”.

Jäähyväiset diivalleMuokkaa

Mannin jäähyväisnäytöksen syksyllä 1989 ohjasi hänen ystävänsä Jukka Kajava. Esityksen sisältö oli suuri salaisuus. Mannille tilanne oli sikäli poikkeuksellinen, että hän jännitti esitystä. Tämä taasen johtui siitä, että esitystä ei voinut ennakkoon harjoitella — silloin yllätys olisi vesittynyt. Loppuunmyydylle katsomolle yllätys onnistui: kukaan ei osannut aavistaa, että Manni istuisi hiljaa paikoillaan viisikymmentäviisi minuuttia kuunnellen Gustav Mahlerin ensimmäistä sinfoniaa. Oli totuttu siihen, että Mannin, äänekkään sanataiteilijan, lähestymisen kuuli jo pitkän matkan päästä. Nyt hän hyvästeli yleisönsä ja ihailijansa olemalla melkein tunnin hiljaa.[25]

Eläkkeelle jäätyään Manni esiintyi vielä esimerkiksi hauskuuttamalla yleisöä erilaisissa tapahtumissa eräänlaisena stand up -koomikkona, mutta taloudellisesta tilanteesta hänen ei tarvinnut huolehtia; hänelle oli myönnetty valtion taiteilijaeläke. Eräässä tuon aikaisessa haastattelussa Manni totesi: ”Teatteri tarvitsee diivoja, harvinaisia ihmisiä, jotka saavat yleisön tuntokarvat nousemaan.”[26]

ElokuvatMuokkaa

Tarmo Manni esiintyi noin neljässäkymmenessä elokuvassa vuosina 1944–1987. Hänen omimpia tulkintojaan olivat omalaatuiset hahmot. Mannin elokuvaura alkoi vuonna 1944 pienellä osalla Valentin Vaalan komediassa Dynamiittityttö. 1940-luvun loppupuoliskolla hän teki useita sivuosia elokuvissa kuten Sinut minä tahdon ja Katupeilin takana (1949). Matti Kassilan elokuvassa Professori Masa (1950) Manni tulkitsi kommunistiagitaattori Eemelin vahvasti tyypitellen. Muita hänen tulkitsemiaan värikkäitä sivuhahmoja ovat muun muassa filosofi-maisteri Vaalan elokuvassa Omena putoaa... (1952) ja paljolti improvisoitu seppä Kipalan osa Kassilan elokuvassa Hilmanpäivät (1954).[27]

Elokuvatähti Mannista tuli vuonna 1951. Tuolloin hänellä oli miespääosa Mika Waltarin kirjoittamassa ja Vaalan ohjaamassa komediassa Gabriel, tule takaisin. Manni näytteli auervaaramaista huijaria, joka rakkautta teeskennellen vei monen lemmenkipeän vanhanpiian säästöt. Elokuva oli yleisö- ja arvostelumenestys ja teki Mannista maanlaajuisesti tunnetun.[28] Manni itse muisteli rooliaan vuonna 1992: ”Minä tiesin että Waltari oli vähän toivonut minua siihen ---. Minä osasin napata sen vaalamaisuuden, sen keveyden. Sehän Gabrielin tyyppi on aivan tyhjänpäiväinen. Tuntemattoman Honkajoessa käytin samaa ilmaisua, tämmöistä melkein olematonta ---”.[29]

Ohjaaja Edvin Laine oli joutunut usein Mannin pilkkaavien imitaatioiden kohteeksi. Hän antoi tästä hyvästä Mannille Honkajoen roolin vuonna 1955 valmistuneessa elokuvassaan Tuntematon sotilas. Rooli oli pienehkö ja se supistui vielä leikkausvaiheessa. Muun muassa Honkajoen kuulustelukohtaus poistettiin. Honkajoki oli hieman tärähtänyt pasifisti ja ikiliikkujankeksijä – roolin oli tarkoitus nolata Tarmo Manni. Siitä tuli kuitenkin taiteellinen voitto. Mannin tulkinta Honkajoesta on sekä traaginen että koominen, osa suomalaista elokuvahistoriaa.[30]

Maineikkaista elokuvarooleistaan huolimatta Manni profiloitui ennen kaikkea näyttämötaiteilijaksi. Elokuvakameralle hänen näyttelijänlaatunsa oli hieman vieras. Hän suoriutui filmitöistään parhaiten silloin, kun sai tulkittavakseen vahvan tyypin, kuten tasavallan presidentin Matti Kassilan elokuvassa Jäähyväiset presidentille vuonna 1987. Yleisesti Manni suhtautui elokuvataiteeseen melko välinpitämättömästi, eikä juuri ollut kiinnostunut työn lopputuloksesta.[31]

YksityiselämäMuokkaa

 
Tarmo Manni kotonaan keväällä 1966.

Manni oli seksuaaliselta suuntautumiseltaan homoseksuaali, muttei tuonut näkyvästi esille tätä puolta itsestään, joskaan ei salaillutkaan sitä. Mahdolliset seurustelusuhteet eivät kuitenkaan saaneet olla julkisia, sillä vuoteen 1971 asti homoseksuaalinen toiminta oli Suomessa rikoslaissa rangaistavaa. Jos Mannilla olikin suhteita, hän ei löytänyt itselleen vakituista elämänkumppania; miehet, joihin hän rakastui, eivät vastanneet hänen tunteisiinsa.[32]

Manni asui opiskeluaikoinaan ja pitkään sen jälkeenkin alivuokralaisena, kun Suomessa vallitsi sodanjälkeinen asuntopula. Vaikka Manni ei ollut rintamalla, sota tuli melko raa’asti hänen rauhaansa. Hänen ensimmäinen opiskelija-asuntonsa vaurioitui pommituksessa niin pahasti, että hänen oli muutettava siitä pois. Manni asui sen jälkeen yksiössä Taka-Töölössä. Myös tästä asunnosta hän muutti pois, sillä hän jakoi nuo neliöt kolmihenkisen perheen kanssa, jonka vanhemmat riitelivät lakkaamatta. Teatterikoulun äänenmuodostuksen ja laulun opettaja Anna-Liisa Luukkonen tarjosi Mannille palvelijanhuoneensa asuttavaksi. Luukkonen alkoi suhtautua Manniin omistavasti, ja hänen oli vaihdettava taas asuntoa. Manni muutti Luukkosen sisaren Marjatta Waltarin ja tämän aviomiehen Mika Waltarin hoteisiin. Hän toimi jonkin aikaa myös Waltareiden autonkuljettajana ja oli tuttu näky heidän järjestämillään kutsuilla. 1950-luvun alkupuoliskon Manni asui Pohjoisella Rautatiekadulla ohjaaja Bertha Lindbergin alivuokralaisena.[33]

Pisimpään – yli kolme vuosikymmentä – Tarmo Manni asui Helsingin Munkkiniemessä Laajalahdentiellä näyttelijöiden talossa. Manni kutsui kolmea näyttelijöiden taloa ”apinalinnaksi” – apinalinnan taloja hän nimitti ”ylä-, ala- ja ilotaloksi”. Itse hän asui ylätalon alimmassa kerroksessa autotallin päällä yksiössä, jonka parvekkeelta hän esiintyi ahkerasti pihapiirin lapsille.[34] Viimeiset vuotensa, vuodesta 1989 aina sairaalaan joutumiseensa asti Manni asui erään ystävänsä varta vasten hänen käyttöönsä ostamassa asunnossa Meilahden Kuusitiellä. Asunto oli kooltaan 68 neliötä eli huomattavasti suurempi kuin missä hän oli tottunut elämänsä aikana asumaan.[35]

Manni toimitti joulupukin virkaa 1960-luvulla usean vuoden ajan, ja joulu oli itsessään hänelle tärkeä perinnejuhla.[36] Hänen laajan ystäväpiirinsä ytimessä oli teatterineuvos Kyllikki Forssell eli ”Vapaaherratar”. Myös Brita Kekkonen oli hänelle läheinen. Nämä ystävät varoittivat häntä, kun hän meni jutuissaan liian pitkälle tai kun hän oli nauttinut liikaa alkoholia. Manni oli nuorena miehenä raivoraitis, mutta alkoi suhtautua alkoholiin vapaamielisemmin huomatessaan, ettei se vienytkään häntä turmioon.[37] Marimekon voimahahmo Armi Ratia oli niin ikään Mannin läheinen ystävä. Hän vietti lukuisia kesiä Ratian Bökarsin kartanolla Porvoon lähistöllä. Siellä hänelle sisustettiin makuutilat vanhaan tuulimyllyyn.[38]

Manni oli esteetikko eli kauneudenpalvoja. Bökars tarjosi hänelle loistavat puitteet kauneuden luomiseen. Manni oli myös musikaalinen ja piti useista musiikkityyleistä. Vaikka hänellä oli hyvä ja koulutettu lauluääni, hän ei koko uransa aikana saanut lauluosia. Myös tuoksujen maailma oli hänelle tärkeä. Timo Sarpaneva sanoi Mannista: ”Hänessä oli paljon šamaania.”[39]

KuolemaMuokkaa

Viimeisen kesänsä Tarmo Manni vietti Koskelan sairaalassa Helsingissä. Hän oli aiemmin saanut sydänkohtauksen ja lopulta halvauksen, joka teki hänet liikuntakyvyttömäksi. Hänen luonaan vierailtiin tiuhaan tahtiin, potilashuone täyttyi kirjeistä ja postikorteista. Lopuksi hänet siirrettiin saattohoitoon Laakson sairaalaan. Tarmo Mannin viimeiset sanat pitkäaikaiselle ystävälle, Kyllikki Forssellille, olivat: ”Näin unta sinusta.”[40]

Tarmo Manni kuoli 78-vuotiaana 24. syyskuuta 1999 aivoverenkiertohäiriöiden jälkiseurauksiin. Hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaan Taiteilijainmäelle.[41]

Suot sielläMuokkaa

Leevi Korkkula kirjoitti Mannin värikkäästä elämästä näytelmän Suot siellä, joka sai ensi-iltansa Saarijärvellä kesäkuussa 2006. Mannia esittivät eri ikävaiheissa Joel Toivanen, Paavo Honkimäki ja Hannu Huuska. Armi Ratiaa tulkitsi Ritva Oksanen. Näytelmän ohjasi Veli-Pekka Halmila. Korkkula oli Mannin ystävä kolmenkymmenen vuoden ajan ja hän toimitti Mannista 35-vuotistaiteilijajuhlakirjan. Mannin muistopatsas Saarijärvellä on korpilahtelaista graniittia ja painaa kymmenen tonnia. Patsas seisoo kosken äärellä ja sen päältä kulkee vesivirta, joka kasvaa alaspäin laskiessaan.[42]

Valikoitu rooliluetteloMuokkaa

Vuosi Näytelmä Rooli
1948 Salaperäiset vieraat Roger
Yerma Juan
1949 Kiinan muuri Min Ko
Loppiaisaatto Orsino, Illyrian herttua
1950 Juorukoulu Careless
Ympyrä Edward Luton
1951 Lea Joas
Nummisuutarit Sakeri
1952 Sankari pimeästä Harri Sarramaa
1953 Kirsikkapuisto Pjotr Sergejevitš Trofimov
1954 Lasinen eläintarha Tom
1955 Tulikoe pastori John Hale

Vuosi Näytelmä Rooli
1956 Kolme sisarta paroni Tuzenbach
1957 Sulhaseni Ernest Lane, miespalvelija
1961 Lokki Konstantin Treplev
1962 Seitsemän veljestä Aapo
1963 Kuinka äkäpussi kesytetään Hortensio
1966 Hirttämätön lurjus Joosua Hurskainen
1970 Leikin loppu Hamm
1972 Tosi ystävä Braham
1973 Kristiina Kaarle Kustaa
1975 Kuningas Juhana kreivi Pembroke
1978 Vaikea luonne Altenwyl
1980 Mielipuolen päiväkirja Aksenti Ivanovitš Poprishtshin

[43]

FilmografiaMuokkaa

 
Emma Väänänen ja Tarmo Manni elokuvassa Gabriel, tule takaisin.

Vuosi Elokuva Rooli
1944 Dynamiittityttö Veikko
1946 Kirkastuva sävel Raili Salmion seuralainen
”Minä elän” Juhani Stenvall, ”Janne”
1948 Ihmiset suviyössä Iivari Pietilä, vanginvartijan veli
Laitakaupungin laulu konstaapeli Virtanen
1949 Prinsessa Ruusunen ylimmäinen kamaripalvelija
Katupeilin takana Akseli Gallen-Kallela
Sinut minä tahdon insinööri Jaakko Vihma
1950 Professori Masa Eemeli, agitaattori
1951 Gabriel, tule takaisin Gabriel Vihervuori
1952 Kulkurin tyttö ratsumestari Algot Rosendahl
Omena putoaa... filosofi-maisteri
1953 Maailman kaunein tyttö maisteri Martti Kataja
1954 Hilmanpäivät seppä Kipala
Herrojen Eeva mainosmies
Kovanaama kamreeri Uolevi Tiitinen
Kun on tunteet Joosua, talonmies
Minäkö isä! Don Carmelo, brasilialainen insinööri

Vuosi Elokuva Rooli
1955 Tuntematon sotilas Honkajoki
Kihlaus herra
1957 Risti ja liekki munkki Rasmus
Vääpeli Mynkhausen ylioppilas Herbert Virtainvirta
Herra sotaministeri eversti Von und Zu Eisenbahn
1958 Pekka ja Pätkä miljonääreinä keksijä Äly Nystyrä
Autuas eversti Ossian
Verta käsissämme Peter, runoilija
Mies tältä tähdeltä eteisvahtimestari
Sven Tuuva luutnantti
Paksunahka uimahallin parturi
1959 Punainen viiva Simana Arhippaini
1960 Justus järjestää kaiken näyttelijä
1962 Taape tähtenä näyttelijä, ”Persilian prinssi Ahmed”
Pikku Suorasuu viulutaiteilija Henrik Klewe
1968 Vain neljä kertaa genetiikan professori
1985 Da Capo Sergei Riippas
1987 Jäähyväiset presidentille tasavallan presidentti

Muita elokuvatehtäviäMuokkaa

Vuosi Elokuva Rooli
1947 Pikku-Matti maailmalla reissumies junassa
1948 Laulava sydän 3. etsiväkokelas
1953 Huhtikuu tulee taiteilija Kiuru
1959 Kovaa peliä Pohjolassa Mr. X
Lasisydän turisti
Suuri sävelparaati Tarmo Manni, kuuluttaja
Hääyö puolalaisen luutnantin suom. ääni
1961 Kultainen vasikka näyttelijä kerjäläisen roolissa

LähteetMuokkaa

KirjallisuusMuokkaa

  • Saarikoski, Tuula: Elämä Tarmo Mannina. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 2002. ISBN 951-31-2043-0.

ViitteetMuokkaa

  1. Saarikoski 2002, s. 20, 21
  2. Saarikoski 2002, s. 24–26
  3. Saarikoski 2002, s. 30–34
  4. Saarikoski 2002, s. 35, 36
  5. Saarikoski 2002, s. 72
  6. Saarikoski 2002, s. 42, 45–47
  7. Saarikoski 2002, s. 48, 49
  8. Saarikoski 2002 s. 50–52
  9. Saarikoski 2002, s. 53
  10. Saarikoski 2002, s. 75, 76, 100
  11. Saarikoski 2002, s. 112, 113
  12. Saarikoski 2002, s. 101–103
  13. Saarikoski 2002, s. 113
  14. Saarikoski 2002, s. 109
  15. Saarikoski 2002, s. 120–121
  16. Saarikoski 2002, s. 178
  17. Saarikoski 2002, s. 180, 181
  18. Saarikoski 2002, s. 77
  19. Saarikoski 2002, s. 78–81, 93
  20. Saarikoski 2002, s. 117, 118
  21. Saarikoski 2002, s. 99, 105–108
  22. Saarikoski 2002, s. 59–62
  23. Saarikoski 2002, s. 202, 205, 206
  24. Saarikoski 2002, s. 114, 115
  25. Saarikoski 2002, s. 187, 188
  26. Saarikoski 2002, s. 191, 200
  27. Saarikoski 2002, s. 91, 93
  28. Saarikoski 2002, s. 90
  29. Rytkönen, Sisko: Tarmo Manni Elonet. 17.2.2014. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 20.4.2020.
  30. Saarikoski 2002, s. 92
  31. Saarikoski 2002, s. 90, 97
  32. Saarikoski 2002, s. 28, 32
  33. Saarikoski 2002, s. 15, 54–56
  34. Saarikoski 2002, s. 116
  35. Saarikoski 2002, s. 200
  36. Saarikoski 2002, s. 166, 167
  37. Saarikoski 2002, s. 69, 125, 126
  38. Saarikoski 2002, s. 144, 148
  39. Saarikoski 2002, s. 164, 165, 173
  40. Saarikoski 2002, s. 214–216
  41. Taiteilijainmäki V21A (pdf) (Lähde koskee hautaa) Helsingin seurakuntayhtymä. Viitattu 25.4.2015.
  42. Saarikoski 2002, s. 220, 221
  43. Ilona.tinfo

KirjallisuuttaMuokkaa

Aiheesta muuallaMuokkaa