Ella Eronen
Ella Siviä Eronen (29. tammikuuta 1900 Helsinki – 9. lokakuuta 1987 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä ja lausuntataiteilija. Hänet tunnettiin diivana ja ”Suomen äänenä”, joka teki yli puolen vuosisadan pituisen uran teatterissa ja ansioitui etenkin femme fatalena. Pisimpään hän työskenteli Suomen Kansallisteatterissa, vuodet 1939–1950 ja 1955–1965.
| Ella Eronen | |
|---|---|
 Ella Eronen 1930-luvun alussa |
|
| Henkilötiedot | |
| Koko nimi | Ella Siviä Eronen |
| Syntynyt |
29. tammikuuta 1900 Helsinki, Suomen suuriruhtinaskunta |
| Kuollut |
9. lokakuuta 1987 (87 vuotta) Helsinki, Suomi |
| Ammatti | näyttelijä, lausuja |
| Puoliso |
Per Andersson ( 1919; 1924) Carl Wilhelms ( 1928–35) Eino Olavi Tarkkonen ( 1937–61) |
| Lapset | 2 |
| Näyttelijä | |
| Aktiivisena | 1929–1965 |
| Palkinnot | |
|
1952 Pro Finlandia -mitali |
|
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
Eronen oli aikansa merkittävimpiä teatteritaiteilijoita, joka tunnettiin kohtalokkaiden ja vahvojen naisten esittäjänä niin antiikin tragedioissa kuin moderneissa näytelmissäkin. Eronen profiloitui ennen kaikkea näyttämötaiteilijaksi, elokuvarooleja hän teki vain viisi. Hän teki uransa aikana vierailuja useisiin teattereihin sekä ohjaajana että näyttelijänä ja järjesti omia lausuntailtojaan ja -kiertueitaan 1980-luvulle asti. Erosen ”Maamme”-runon lausuntaesitys Tukholmassa talvella 1940 toi hänelle lisänimen ”Suomen ääni”, jota hän kantoi loppuikänsä.
VarhaisvaiheetMuokkaa
Ella Siviä Eronen syntyi Helsingissä vuoden 1900 alussa. Hänen vanhempansa olivat poliisietsivä August Werner Eronen ja Amanda Mathilda Ahlgren. Perheeseen syntyi viisi lasta, joista molemmat pojat kuolivat nuorina. Kolmesta tyttärestä Ella oli vanhin. Erosen perhe oli kaksikielinen; isänsä kanssa lapset puhuivat suomea ja äidin kanssa ruotsia.[1]
Koulua Ella kävi ensin kaksi vuotta ruotsinkielisessä valmistavassa koulussa ennen siirtymistään suomenkieliseen kansakouluun. Teatteridebyyttinsä hän teki Svenska Teaternissa jo kuusivuotiaana August Strindbergin näytelmässä Kronbruden. Ellan äidillä oli teatterissa tuttava, jonka välityksellä Ella valittiin esittämään kiharatukkaista poikaa Lill Matsia. Muutama vuosi myöhemmin hän esiintyi Suomen Kansallisteatterissa ensimmäisen kerran Maggie Gripenbergin näytöksen keijukaisryhmässä.[1]
UraMuokkaa
AlkuMuokkaa
Äitinsä kehotuksesta Ella pyrki Svenska Teaternin oppilaskouluun vuonna 1915. Hänet hyväksyttiin, mutta koulun aloittamista siirrettiin vuodella hänen nuoren ikänsä vuoksi. Ellan äidin Amanda Erosen kuolema seuraavana vuonna muutti suunnitelmat. Isänsä toivomuksesta Ella jäi kotiin hoitamaan nuorempia sisaruksiaan ja perheen taloutta. Hän kuitenkin liittyi Svenska Teaternin tanssiryhmään salaa isältään. Asian paljastuttua isälle Ella muutti kotoaan ja solmi ensimmäisen avioliittonsa 19-vuotiaana. Liitto päättyi miehen kuolemaan vain viisi vuotta myöhemmin.[1]
Leskeksi 24-vuotiaana jäänyt Eronen jatkoi opintojaan. Hän opiskeli tanssia Helvi Salmisen johdolla, mutta tanssijan ura katkesi polvivammaan. Eronen otti myös yksityisiä laulu-, lausunta- ja äänenmuodostustunteja opettajinaan muun muassa Bertha Lindberg, Helinä Svensson-Timari ja Anna Hagelstam. Hän avioitui toisen kerran kuvanveistäjä Carl Wilhelmsin kanssa vuonna 1928, ja heille syntyi tytär samana vuonna. Aviomiehensä kannustamana Eronen hakeutui Suomen Näyttämöopistoon, mutta koulu tuntui pitkän itseopiskelun jälkeen turhauttavalta. Koiton Näyttämön johtaja Aku Käyhkö tarjosi hänelle työtä teatteristaan, missä Eronen esiintyi aluksi tanssijana ja myöhemmin myös puherooleissa. Tarjotut roolit eivät kuitenkaan tyydyttäneet eteenpäin pyrkivää näyttelijää. Alkuvuodesta 1933 hän sanoutui irti ja vuokrasi Kansallisteatterin omaa tanssi- ja runoiltaansa varten. Arvostelu oli suopeaa, mutta näytöt eivät tuoneet töitä teatterista.[1]
LäpimurtoMuokkaa
Seuraavaksi Eronen lähti Ruotsiin opiskelemaan. Dramatenin oppilaskoulun johtajan Maria Schildknechtin antamien suositusten perusteella hänet kiinnitettiin Åbo Svenska Teaterniin kaudeksi 1935–1936. Teatterin johtaja Oscar Tengström vakuuttui siinä määrin, että Eronen sai näytellä Turussa kaikkiaan 22 erilaista roolia. Läpimurroksi muodostui päärooli Jarl Hemmerin näytelmässä Anna Ringars. Eronen vieraili samassa roolissa myös Helsingin Svenska Teaternissa. Hänen toinen avioliittonsa päättyi eroon vuonna 1935, ja tytär määrättiin isälleen. Turussa Eronen tutustui taiteilija Eino Olavi Tarkkoseen, jonka kanssa hän avioitui 1937. He saivat pojan seuraavana vuonna.[1]
Turun Svenska Teaternin useat erityyppiset roolit ja nopeasti vaihtuneet ensi-illat olivat Eroselle tärkeä harjaantumisvaihe. Äitiyslomansa jälkeen hän vieraili Helsingin Kansanteatterissa Lady Macbethin roolissa. Kappaleen ohjasi hänen entinen opettajansa Bertha Lindberg. Suomen Kansallisteatterin ovet avautuivat Eroselle talvisodan kynnyksellä, kun pääjohtaja Eino Kalima tarjosi vierailua Henrik Ibsenin Meren tytär -näytelmän pääosassa. Helsingin pommitukset 30. marraskuuta 1939 kuitenkin keskeyttivät kiitosta saaneet esitykset, ja teatteri suljettiin neljäksi kuukaudeksi.[1]
”Suomen ääni”Muokkaa
Talvisodan aikana Eronen siirtyi lapsineen Ruotsiin. Hän esiintyi monissa tilaisuuksissa, joissa kerättiin rahaa Suomen hyväksi. Tukholman stadionilla pelattiin 11. helmikuuta 1940 jääpallon hyväntekeväisyysottelu Ruotsi–Suomi, johon suomalaispelaajat kutsuttiin rintamalta. Ennen ottelun alkua Eronen lausui pakkassäässä mikrofoniin suomeksi ja ruotsiksi J. L. Runebergin runon ”Vårt land” (Maamme). Kun hän lopetti esityksensä suomeksi lausuttuun säkeeseen, täysi stadion oli aivan hiljaa. Eronen luuli, ettei kukaan ollut kuullut häntä, mutta yleisö olikin liikuttunut kyyneliin.[2]
Esitys teki radion välittämänä syvän vaikutuksen niin ruotsalaisiin kuin sodan ahdingossa eläviin suomalaisiin. Tapauksen jälkimaine saavutti myyttiset mittasuhteet – lehtikirjoituksissa Ella Erosta luonnehdittiin Suomen koko hätääkärsivän kansan ääneksi. Kansallisena symbolina Eronen sai entistäkin enemmän huomiota ja arvonantoa, mikä vaikutti myös hänen uransa nousuun.[1]
Kansallisteatterin kausiMuokkaa
Eronen palasi Kansallisteatteriin vuonna 1942 ja vakuutti tuloroolissaan Aasia-näytelmän traagisena itämaisena prinsessana. Rooli oli ensimmäinen niiden voimakkaiden ja palavan intohimoisten naishahmojen sarjassa, joita hän esitti seuraavien vuosien ja vuosikymmenten aikana. Erosen muita taiteellisia voittoja 1940-luvulla olivat Kleopatra sekä Shakespearen Antonius ja Kleopatra-näytelmässä että Max Frischin Kiinan muurissa, päärooli Federico Garcia Lorcan Yermassa, jonka hän myös itse ohjasi, Euripideen Medeia sekä Kirsti Fleming Gustaf von Numersin Elinan surmassa.[1]
Eronen ei lopulta kokenut Kansallisteatterin työtahtia riittäväksi. 1940-luvun puolivälissä hän sanoi irti vakinaisen sopimuksensa voidakseen esiintyä muilla näyttämöillä. Kansanteatterissa hän esitti noitaa Mika Waltarin näytelmässä Noita palaa elämään. Menestyksekäs yhteistyö Edvin Laineen kanssa alkoi niin ikään Kansanteatterissa Kuolemantanssin avioparina. Pian tämän jälkeen Eronen esiintyi kenties parhaassa filmiroolissaan Laineen ohjaamassa elokuvassa Laitakaupungin laulu (1948), jossa hän näytteli kapakanomistaja Juuditia. Hän piti myös lausuntailtoja Ruotsissa ja Norjassa sekä vieraili Malmön kaupunginteatterissa Hamletin kuningattarena.[1]
Kansallisteatterissa Eronen jatkoi työtään vierailevana näyttelijänä. Hän oli Tauno Palon vastanäyttelijänä Strindbergin näytelmässä Neiti Julie, jossa Palon tulkitsema palvelija Jean vietteli Erosen esittämän yläluokkaisen tytön kohtalokkain seurauksin. Esityksen vahva eroottinen lataus välittyi katsomoon. Palo ja Eronen näyttelivät yhdessä myös valkokankaalla, ensimmäisen kerran jo vuonna 1931 elokuvassa Jääkärin morsian, jossa Erosella oli sivuosa Sonja Strandina. He olivat vastanäyttelijöitä niin ikään Laitakaupungin laulussa. Yksi amerikkalaisen modernin draaman menestyksekkäimpiä esityksiä oli Tennessee Williamsin Viettelyksen vaunu vuonna 1950. Eronen oli neuroottisen Blanchen roolissa ja Tauno Palo Stanleyna. Kolme vuotta myöhemmin Eronen niitti laakereita Williamsin näytelmässä Tatuoitu ruusu vastanäyttelijänään Holger Salin.[1]
Ero Kansallisteatterista ja uudet ohjauksetMuokkaa
Vuonna 1951 Eronen joutui kriisiin Kansallisteatterin kanssa, kun hän ei palannut määräajassa sairaslomaltaan Yhdysvalloista. Eronen oli matkustanut Yhdysvaltoihin saamaan hoitoa nivelreumaansa ja tiettävästi myös osallistuakseen tyttärensä Leilan häihin. Lehtitietojen mukaan Eronen oli esiintynyt amerikkalaisella näyttämöllä, mikä aiheutti pahennusta Kansallisteatterin johdossa. Erosen sopimus irtisanottiin, vaikka hän selitti kirjeessään antaneensa muutaman lausuntaillan saadakseen rahaa lääkkeisiinsä. Tapausta käsiteltiin välimiesoikeudessa, joka katsoi irtisanomisen aiheelliseksi mutta sakottamisen liialliseksi.[1]
Sopimuksen purkaminen vei Erosen taloudelliseen ahdinkoon. Tilanne helpottui vuoden 1951 lopulla, kun Helsingin Kansanteatterin johtaja Verneri Veistäjä tarjosi Eroselle ohjattavaksi Eugene O’Neillin näytelmää Murheesta nousee Elektra. Tästä kasvoi yksi Erosen uran merkkipaaluja. Etelävaltiolaisen perheen rappiosta ja häviöstä kertova monumentaalinen näytelmä oli vaikea toteutettava, ja siihen tartuttiin harvoin. Eronen suoriutui vaativasta dramatisoinnista ja ohjauksestaan loistavasti. Kansanteatterissa hän myös näytteli toisen näytelmän suurista naisrooleista, äiti Christinen osan. Menestyksen seurauksena hänet kutsuttiin ohjaamaan näytelmä myös Tampereen Teatteriin. Tampereen kappaleessa Eronen näytteli tytär Laviniaa. Voitokas Lavinia esitettiin myös helsinkiläisyleisölle Kansanteatterin produktiossa.[1]
Erosen ehdotuksesta Kansanteatteri otti ohjelmistoonsa Jan de Hartogin komedian Pylvässänky, jossa aviopari elää koko avioliittonsa läpi suuren pylvässängyn vierellä. Edvin Laineen kanssa esitetystä näytelmästä tuli yleisön suosikki. Seuraavan vuoden kiertue kohensi Erosen taloutta huomattavasti. Pylvässänky otettiin myöhemmin myös Kansallisteatterin ohjelmistoon, kun sekä Eronen että Laine olivat kiinnitettyinä sinne.[1]
Paluu KansallisteatteriinMuokkaa
Solmiessaan uuden sopimuksen Kansallisteatterin kanssa vuonna 1954 Eronen pystyi sanelemaan ehtonsa: hän ei halunnut kiinnitystä ennen kuin vuoden kuluttua voidakseen sitä ennen vierailla Jeanne d’Arcina Suomalaisessa Oopperassa. Hän sai myös vuokrata Kansallisteatterin 25-vuotistaiteilijajuhlaansa. Eroselle maksettiin korvaus menetetystä ajasta, kun vierailu Pienen näyttämön avajaisensi-illassa Eino Leinon Tarquinius Superbus -näytelmässä myöhästyi.[1]
Erosen voitokkaita rooleja Kansallisteatteriin paluun jälkeen olivat Klytaimnestra sekä Aiskhyloksen että Euripideen tragedioissa, Jean Racinen Phaidran nimiosa, Fyysikoiden Mathilde von Zahnd sekä pääosa Walentin Chorellin näytelmässä Madame. Jälkimmäisestä tehtiin myös Mikko Niskasen ohjaama televisioitu versio. Eronen teki luonnollisesti myös pienempiä rooleja ja menestyi komediennenakin, mutta ylittämättömyys tragedian tulkkina antoi hänen maineelleen vahvimman leiman.[1]
EläköityminenMuokkaa
Eronen joutui jäämään eläkkeelle Kansallisteatterista vuonna 1965, mutta työ näyttelijänä ja lausujana jatkui vierailujen muodossa. Kassakappaleeksi muodostui Erosen ja Joel Rinteen yhteistyö André Roussinin komediassa Veturi vuonna 1974, joka myös televisioitiin. Muita merkittäviä vierailuja olivat äidin osa Lorcan draamassa Veren häät sekä Jean Giraudoux’n Hupsu kreivitär, jonka pääroolissa Eronen vietti 50-vuotistaiteilijajuhlaansa syksyllä 1981. Erosen viimeiseksi työksi jäi Svenska Teaternissa vuosina 1984–1985 esitetty Solen och jag, jossa hän esiintyi näyttelijä Sarah Bernhardtin roolissa.[1]
Eronen palkittiin Pro Finlandia -mitalilla vuonna 1952. Vuonna 1971 hän julkaisi Kirsti Jaantilan kirjoittamana muistelmateoksensa Loistava Ella. Vuonna 1977 Ella Eronen ja Emmi Jurkka saivat ensimmäiset myönnetyt Ida Aalberg -palkinnot.[3] Uransa loppupuolella Eronen palkittiin myös professorin arvonimellä.[1]
YksityiselämäMuokkaa
Eronen avioitui ensimmäisen kerran Svenska Teaternissa tapaamansa ruotsalaisen Per Eugen Anderssonin kanssa 1919. Eronen kertoi muistelmissaan miehen olleen sadistinen luonne ja alkoholisti, joka kuoli vuonna 1924 liiallisen alkoholinkäytön seurauksena. Toisen avioliittonsa Eronen solmi kuvanveistäjä Carl Wilhelmsin (aiemmin Svensson) kanssa ja heillä oli tytär Leila (s. 1928). Liitto päättyi eroon vuonna 1935. Erosen kolmas aviomies oli muotokuvamaalari Eino (Olavi) Tarkkonen, jonka kanssa hän oli aviossa 1937–1961. Liitosta syntyi poika Kimmo Olavi vuonna 1938.
Vuonna 1987 Eronen ystävystyi Yleisradion toimittaja Jarmo Heikkisen kanssa, kun tämä teki Erosesta televisiodokumentin Paljain jaloin. Ella Eronen. Kuvaukset saatiin valmiiksi Pasilassa 20. elokuuta 1987, vaikka tuolloin jo sairaalassa olleen Erosen kunto vaihteli paljon. Eronen halvaantui ja menetti puhekykynsä 13. syyskuuta 1987. Hän kuoli 87-vuotiaana 9. lokakuuta.[2] Ella Eronen on haudattu Hietaniemen hautausmaan Taiteilijainmäelle.[4][5]
FilmografiaMuokkaa
| Vuosi | Elokuva | Rooli |
|---|---|---|
| 1931 | Jääkärin morsian | Sonja Strand |
| 1933 | Pikku myyjätär | eräs ostaja |
| Herrat täysihoidossa | Varpu Kyyhkynen | |
| 1938 | Elinan surma | Kirsti Fleming |
| 1948 | Laitakaupungin laulu | Juudit, kapakan omistaja |
LähteetMuokkaa
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q Mäkinen, Helka: Eronen, Ella (1900–1987) Kansallisbiografia. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Viitattu 15.3.2020.
- ↑ a b Hiiri, Miia: Legendaarinen diiva Ella Eronen oli tarkka ulkonäöstään: retusoi omat valokuvansa raaputtamalla – katso kuvat! Ilta-Sanomat. 4.6.2016. IS Tv-lehti: Sanoma Media. Viitattu 15.3.2020.
- ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1979, s. 368. Helsinki: Otava, 1978. ISBN 951-1-04873-2.
- ↑ Hietaniemen hautausmaa – Merkittäviä vainajia (pdf) Helsingin seurakuntayhtymä - Hietaniemen hautausmaa. Viitattu 8.10.2018.
- ↑ Kinanen, Juha: Vaellus Hietaniemen hautausmaalla, Hietaniemi - 70 Suomen ekumeeninen neuvosto. Viitattu 8.10.2018.
KirjallisuuttaMuokkaa
- Jaantila, Kirsti: Loistava Ella. WSOY, 1971.
- Mäkinen, Helka: ”Eronen, Ella (1900–1987)”, Suomen kansallisbiografia, osa 2, s. 647–649. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-443-6. Teoksen verkkoversio.
- Nikula, Jaana: Ella: Ella Erosen elämäkerta. Like, 2007. ISBN 978-952-01-0044-5.
Aiheesta muuallaMuokkaa
- Ella Eronen Elonetissä
- Ella Eronen: Alla kasvon kaikkivallan. Ylen Elävä arkisto.
- Eronen, Ella hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)