Emma Väänänen

suomalainen näyttelijä

Emma Maria Väänänen (avionimi Emma Heino; 22. joulukuuta 1907 Mikkelin maalaiskunta20. helmikuuta 1970 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä. Väänäsen näyttelijäntyön on sanottu kummunneen hänen omaperäisestä huumoristaan ja jäntevästä voimastaan. Hänen vahvuuksiaan olivat perisuomalaiset äitiroolit sekä rehelliset ja aidot kansannaiset. Väänäsellä oli useita teatterikiinnityksiä 1930- ja 1940-luvuilla, sittemmin hän teki useita teatterivierailuja. 1950-luvulla Väänänen oli Yleisradion Radioteatterin kantava voima ja 1960-luvulla hän kuului Televisioteatterin näyttelijäkaartiin.

Emma Väänänen
Vuoden 1958 Jussi-palkinnon voittaja Emma Väänänen (oik.) ja hänen miehensä kuvaaja Eino Heino.
Vuoden 1958 Jussi-palkinnon voittaja Emma Väänänen (oik.) ja hänen miehensä kuvaaja Eino Heino.
Henkilötiedot
Koko nimi Emma Maria Väänänen
Syntynyt 22. joulukuuta 1907
Mikkelin maalaiskunta
Kuollut 20. helmikuuta 1970 (62 vuotta)
Helsinki
Ammatti näyttelijä
Puoliso Eino Heino
(vih. 1945; k. 1970)
Näyttelijä
Taiteilijanimet Emma Heino
Aktiivisena 1927–1969
Merkittävät roolit
Palkinnot
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Väänänen oli myös aikansa valovoimaisimpia filmitähtiä. Hänet palkittiin elokuva-alan Jussi-patsaalla neljä kertaa, muun muassa rooleistaan Niskavuori-elokuvissa sekä osastaan kanavanvartijan vaimona elokuvassa Elokuu (1956). Taiteelliselta rekisteriltään laaja-alainen Väänänen säkenöi myös useissa Valentin Vaalan komedioissa, kuten Gabriel, tule takaisin (1951). Kaikkiaan Väänänen teki nelisenkymmentä elokuvaroolia. Hänet palkittiin Pro Finlandia -mitalilla vuonna 1958.

VarhaisvaiheetMuokkaa

Emma Väänäsen lapsuudenperhe oli suuri. Hän ei ollut erityisen kiinnostunut näyttelemisestä, kunnes näki 11-vuotiaana Suomen Kansallisteatterissa näytelmän Tukkijoella. Hän eläytyi sen tapahtumiin niin perusteellisesti, että takana istunut yleisö joutui pyytämään häntä hillitsemään itsensä. Väänänen muutti nuorena Helsinkiin ja toimi avustajana sikäläisillä näyttämöillä. Esiintymisjännityskään ei lopulta muodostunut esteeksi hänen näyttelijänuralleen.[1]

UraMuokkaa

”Nyt noista lempeistä äidin ja madonnan kasvoista löytää mitä vain. Niissä on tämän hetken uranaisen päättävyyttä, kunnianhimon loistetta, lämmintä ihmisen ymmärrystä, rikkaan sielun ilmeikkyyttä ja silti myös yhä edelleen tuota liikuttavan ujoa tyttöä, joka pulpahtaa esiin vähän väliä Emman koko olemuksesta --- .”

Helsingin Sanomien Paula Talaskivi kirjoittaa Väänäsestä Jussi-gaalassa 16. marraskuuta 1957[2]

PuheteatteriMuokkaa

Väänänen aloitti uransa Sörnäisten Työväen Näyttämöltä, missä hän näytteli pääosan Tohvelisankarin rouvassa vuonna 1927.[3] Seuraavana vuonna hän pääsi opiskelemaan Suomen Näyttämöopistoon, josta valmistui vuonna 1930. Väänäsen mieleen jäi erityisesti opettaja Jalmari Lahdensuo, joka kannusti häntä uralla eteenpäin. Opiskelurahoja Väänänen hankki raskaalla työllä. Näyttelijänuran alku oli joltisenkin ohdakkeinen, mutta pian seurasi sarja teatterikiinnityksiä:[1]

Rovaniemellä Väänänen esiintyi kaikenlaisissa rooleissa operetteja myöten, mikä oli hänelle hyvä harjaantumisvaihe. Sen sijaan Porin Teatterissa hän ei viihtynyt lainkaan, ja Turun Työväen Teatterissa hän loukkasi polvensa pahoin. Näyteltyään kolme vuotta Turussa ja välivuoden Tampereella hän pääsi Helsingin Kansanteatteriin, josta tuli pysyvämpi työpaikka. Kansanteatterissa Väänäselle valikoitui selkeä oma linja lämpimien, äidillisten ja hyvien naisten esittäjänä. Sellaisia olivat esimerkiksi kreivitär Almaviva näytelmässä Figaron häät sekä vaimo Inger näytelmässä Sana.[4][5]

Yksi Väänäsen menestysrooleja oli pääosa näytelmässä Äiti tietää rakkaudesta, jota esitettiin yli sata kertaa.[3] Hänen muita näyttämötehtäviään olivat esimerkiksi Katri (kappaleessa Daniel Hjort), Portia (Venetsian kauppias), Läpikäytävän Henna ja Tuomari Martta.[6]

Toisen maailmansodan aikana Väänänen oli mukana rintamakiertueilla, kuten ajan suomalaisnäyttelijöillä oli tapana. Kesällä 1955 hänet nähtiin Pyynikin Kesäteatterissa klassikkonäytelmässä Putkinotko.[7] Kaksitoista vuotta myöhemmin hän näytteli samassa näytelmässä Mikkelin Naisvuoren kesäteatterissa.[8]

ElokuvatMuokkaa

Valkokankaalla Väänänen teki lukuisia henkilötutkielmia vaikeassa elämäntilanteessa olevista naisista, mutta mukaan mahtui komediallisiakin hahmoja. Kansanteatterin kaudellaan hän oli neljä vuotta kiinnitettynä näyttelijänä Suomi-Filmissä. Väänäsen filmiura alkoi vuonna 1941 avustajatehtävillä, ensimmäinen niistä oli ”vieras kutsuilla” elokuvassa Suomisen perhe. Varsinainen läpimurto oli pääosa Ilmari Unhon elokuvassa Kirkastettu sydän vuonna 1943.[9]

Elokuvatöistään Väänänen sai kaikkiaan neljä Jussi-palkintoa, jokaisen naispääosasta. Ensimmäinen, vuonna 1947 palkittu suoritus oli nimiosa elokuvassa Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä, jossa Väänänen tulkitsi vaikuttavasti Loviisan kasvun pehmeästä, alistuvasta naisesta vastuulliseksi maalaistalon emännäksi. Vuonna 1951 hän sai Jussi-patsaan tulkinnastaan miehenkipeänä vanhanapiikana Valentin Vaalan komediassa Gabriel, tule takaisin. Viisi vuotta myöhemmin palkittiin Väänäsen vahva tulkinta kanavanvartijan vaimona elokuvassa Elokuu. Vuonna 1958 hänelle myönnettiin Jussi-palkinto Loviisan roolista Niskavuoren naiset -filmatisoinnissa, joka oli hänen ainoa värielokuvansa. Väänänen itse piti nuorta Loviisaa mielenkiintoisimpana elokuvatehtävänään, joten myös vanhan Loviisan tulkitseminen oli hänelle mieluinen kokemus.[10]

RadioMuokkaa

Emma Väänänen näytteli pisimpään Radioteatterissa, vuodesta 1949 vuoteen 1961. Radiotyö toi hänelle entistäkin suuremman yleisön, ja hänestä tuli nopeasti Radioteatterin ”leading lady”. Väänänen suhtautui uuteen foorumiin alusta pitäen haasteena ja kehitti ahkerasti ääntään ja puheilmaisuaan. Hänellä oli rooleja niin draamoissa, komedioissa kuin jännityskuunnelmissakin. Persoonallisen äänensä ansiosta hän sai usein tulkittavakseen merkittäviä roolitehtäviä, ja jos niitä ei ollut, hän vieraili puhenäyttämöillä. Kriitikot arvostivat Väänäsen myötäelämisen kykyä, taidokkaita luonnekuvauksia ja erinomaista radioääntä.[3]

Väänäsen taiteellisia voittoja olivat muun muassa kerjäläisnainen Pär Lagerkvistin kuunnelmassa Pyöveli ja Elisabetin osa Friedrich Schillerin Maria Stuartissa. Hän teki onnistuneen radiotulkinnan myös Riikana Ilmari Kiannon romaaniin perustuvassa näytelmässä Punainen viiva. Kuunnelmassa Englannin Elisabet Väänänen sai oivan tilaisuuden koko taiteellisen asteikkonsa esiintuomiseen: rooli tarjosi mahdollisuuden ilmentää sekä Elisabetin turhamaisuutta että kylmää laskelmoivuutta. Radiohistoriaan on jäänyt myös Onni Hallan sovitus Alan Patonin romaanista Liian myöhään vesipääsky, jossa Väänänen näytteli kertojan ja tarkkailijan roolit.[3]

TelevisioMuokkaa

Väänänen ei vierastanut myöskään uusia medioita: uransa myöhäisvaiheessa, vuodesta 1961 alkaen hän työskenteli Televisioteatterissa. Elokuvan keinot hallinneena hän menestyi myös televisiossa. Ensimmäinen rooli oli Maijan osa Maiju Lassilan näytelmässä Kun lesket lempivät (1961). Kaikkiaan hän oli mukana yli 40 televisionäytelmässä. Väänänen siirtyi Televisioteatterista eläkkeelle 1969.[3]

YksityiselämäMuokkaa

Emma Väänänen avioitui kuvaaja Eino Heinon kanssa kesäkuussa 1945. Pariskunta oli tavannut muutamaa vuotta aiemmin elokuvan Neljä naista kuvauksissa.[11]

FilmografiaMuokkaa

 
Vuoden 1951 Jussi-voittajat. Neljäs oikealta Emma Väänänen.

Vuosi Elokuva Rooli
1942 Yli rajan Vanhalan emäntä, Mikon äiti
Synnin puumerkki Kaarina-rouva
Neljä naista Iida Karlsson
1943 Syntynyt terve tyttö Hanna Salmio, Kustaa Helasuon sisar
Miehen kunnia Anna Vainio, kirjakauppias
Kirkastettu sydän Lea Helpi
1944 Kartanon naiset Irja Malm
1945 Vuokrasulhanen Ada Ahonen, Ada-täti
1946 Kultainen kynttilänjalka rouva Takala
Viikon tyttö Annabella, Puuterirasian toimittaja
”Minä elän” Manta Stenvall
Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä Loviisa Niskavuori, o.s. Saaroinen
1947 Maaret – tunturien tyttö Kekke Petäjä
Kultamitalivaimo KLY:n johtokunnan jäsen
Koskenkylän laulu Venla Liuhala
Hedelmätön puu Hanna Palonen
1948 Kilroy sen teki Salon Rositan johtajatar
Ihmiset suviyössä Syrjämäen Hilja

Vuosi Elokuva Rooli
1948 Haaviston Leeni Toini Haavisto, Leenin sisar
1950 Tanssi yli hautojen vanhapiika
1951 Ylijäämänainen rouva Heino
Gabriel, tule takaisin Kristiina Anger
1952 Niskavuoren Heta Loviisa Niskavuori
Suomalaistyttöjä Tukholmassa huoltosisar
Silmät hämärässä luutnantin leski
Kulkurin tyttö Luhtalan vaimo
Omena putoaa... taloudenhoitajatar
1953 Jälkeen syntiinlankeemuksen Klausin äiti
1955 Näkemiin Helena Helena Junkkeri
Minä ja mieheni morsian Hanna Perttula
Kukonlaulusta kukonlauluun Aliina Kivistö
1956 Riihalan valtias Anna, Riihalan emäntä
Elokuu Saima Sundvall, o.s. Salminen
1958 Niskavuoren naiset Loviisa, Niskavuoren vanha emäntä
1959 Taas tapaamme Suomisen perheen Pullin emäntä

LähteetMuokkaa

  • Rytkönen, Sisko: Ihanat naiset kankaalla – filmitähtiä suomalaisen elokuvan kultakaudelta. Helsinki: Majakka, 2008. ISBN 9789519260884.
  • Salokangas, Raimo: Aikansa oloinen – Yleisradion historia 1926–1996. Yleisradio Oy, 1996. ISBN 951-43-0714-3.
  • Spectrum Tietokeskus. WSOY, 1983. ISBN 951-0-07239-7.
  • Mitä missä milloin 1954. Helsinki: Otava, 1953.

ViitteetMuokkaa

  1. a b Ihanat naiset kankaalla, s. 260 ja 261
  2. Ihanat naiset kankaalla, s. 272
  3. a b c d e Aikansa oloinen, s. 86 ja 87
  4. Ihanat naiset kankaalla, s. 262
  5. Väänänen, Emma (1907–1970) Kansallisbiografia. SKS. Viitattu 10.4.2020.
  6. Teatterin maailma 1965, s. 413
  7. Historia - Pyynikin Kesäteatteri Pyynikin Kesäteatteri. Viitattu 16.2.2015.
  8. Topi Mikkola topimikkola.com. Viitattu 16.2.2015.
  9. Ihanat naiset kankaalla, s. 265
  10. Ihanat naiset kankaalla, s. 273
  11. Ihanat naiset kankaalla, s. 268

Aiheesta muuallaMuokkaa