Emma Väänänen

suomalainen näyttelijä

Emma Maria Väänänen (avionimi Emma Heino; 22. joulukuuta 1907 Mikkelin maalaiskunta20. helmikuuta 1970 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä. Väänäsen näyttelijän­työn on sanottu kummunneen hänen oma­peräisestä huumoristaan ja jäntevästä voimastaan. Hänen vahvuuksiaan olivat perisuomalaiset äiti­roolit sekä rehelliset ja aidot kansan­naiset. Väänäsellä oli useita teatteri­kiinnityksiä 1930- ja 1940-luvuilla, sittemmin hän teki useita teatteri­vierailuja. 1950-luvulla Väänänen oli Yleis­radion Radioteatterin kantava voima ja 1960-luvulla hän kuului Televisioteatterin näyttelijä­kaartiin.

Emma Väänänen
Vuoden 1958 Jussi-palkinnon voittaja Emma Väänänen (oik.) ja hänen miehensä kuvaaja Eino Heino.
Vuoden 1958 Jussi-palkinnon voittaja Emma Väänänen (oik.) ja hänen miehensä kuvaaja Eino Heino.
Henkilötiedot
Koko nimi Emma Maria Väänänen
Syntynyt22. joulukuuta 1907
Mikkelin maalaiskunta, Suomen suuriruhtinaskunta
Kuollut20. helmikuuta 1970 (62 vuotta)
Helsinki
Ammatti näyttelijä
Puoliso Eino Heino
(vih. 1945; k. 1970)
Näyttelijä
Aktiivisena 1927–1969
Merkittävät roolit
Palkinnot
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Väänänen oli myös aikansa valo­voimaisimpia filmitähtiä. Hänet palkittiin elo­kuva-alan Jussi-patsaalla neljä kertaa, muun muassa rooleistaan Niskavuori-elo­kuvissa sekä osastaan kanavan­vartijan vaimona elo­kuvassa Elo­kuu (1956). Taiteelliselta rekisteriltään laaja-alainen Väänänen esiintyi myös useissa Valentin Vaalan komedioissa, kuten Gabriel, tule takaisin (1951). Kaikkiaan Väänänen teki nelisen­kymmentä elo­kuva­roolia. Hänet palkittiin Pro Finlandia -mitalilla vuonna 1958.

Varhainen elämäMuokkaa

Emma Väänäsen lapsuuden­perhe oli suuri. Hän ei ollut erityisen kiinnostunut näyttelemisestä, kunnes näki 11-vuotiaana Suomen Kansallisteatterissa näytelmän Tukki­joella. Hän eläytyi sen tapahtumiin niin perusteellisesti, että takana istunut yleisö joutui pyytämään häntä hillitsemään itsensä. Väänänen muutti nuorena Helsinkiin ja toimi avustajana sikäläisillä näyttämöillä. Esiintymis­jännityskään ei lopulta muodostunut esteeksi hänen näyttelijän­uralleen.[1]

UraMuokkaa

”Nyt noista lempeistä äidin ja madonnan kasvoista löytää mitä vain. Niissä on tämän hetken ura­naisen päättävyyttä, kunnian­himon loistetta, lämmintä ihmisen ymmärrystä, rikkaan sielun ilmeikkyyttä ja silti myös yhä edelleen tuota liikuttavan ujoa tyttöä, joka pulpahtaa esiin vähän väliä Emman koko olemuksesta --- .”

Helsingin Sanomien Paula Talaskivi kirjoittaa Väänäsestä Jussi-gaalassa 16. marras­kuuta 1957[2]

PuheteatteriMuokkaa

Väänänen aloitti uransa Sörnäisten Työväen Näyttämöltä, missä hän näytteli pääosan Tohvelisankarin rouvassa vuonna 1927.[3] Seuraavana vuonna hän pääsi opiskelemaan Suomen Näyttämöopistoon, josta valmistui vuonna 1930. Väänäsen mieleen jäi erityisesti opettaja Jalmari Lahdensuo, joka kannusti häntä uralla eteen­päin. Opiskelu­rahoja Väänänen hankki raskaalla työllä. Näyttelijän­uran alku oli joltisenkin ohdakkeinen, mutta pian seurasi sarja teatteri­kiinnityksiä:[1]

Rova­niemellä Väänänen esiintyi kaiken­laisissa rooleissa operetteja myöten, mikä oli hänelle hyvä harjaantumis­vaihe. Sen sijaan Porin Teatterissa hän ei viihtynyt lainkaan, ja Turun Työ­väen Teatterissa hän loukkasi polvensa pahoin. Näyteltyään kolme vuotta Turussa ja väli­vuoden Tampereella hän pääsi Helsingin Kansan­teatteriin, josta tuli pysyvämpi työ­paikka. Kansan­teatterissa Väänäselle valikoitui selkeä oma linja lämpimien, äidillisten ja hyvien naisten esittäjänä. Sellaisia olivat esimerkiksi kreivitär Alma­viva näytelmässä Figaron häät sekä vaimo Inger näytelmässä Sana.[4][5]

Yksi Väänäsen menestys­rooleja oli pääosa näytelmässä Äiti tietää rakkaudesta, jota esitettiin yli sata kertaa.[3] Hänen muita näyttämötehtäviään olivat esimerkiksi Katri (kappaleessa Daniel Hjort), Portia (Venetsian kauppias), Läpi­käytävän Henna ja Tuomari Martta.[6]

Toisen maailman­sodan aikana Väänänen oli mukana rintama­kiertueilla, kuten ajan suomalais­näyttelijöillä oli tapana. Kesällä 1955 hänet nähtiin Pyynikin Kesäteatterissa klassikko­näytelmässä Putkinotko.[7] Kaksi­toista vuotta myöhemmin hän näytteli samassa näytelmässä Mikkelin Naisvuoren kesäteatterissa.[8]

ElokuvatMuokkaa

Valko­kankaalla Väänänen teki lukuisia henkilö­tutkielmia vaikeassa elämän­tilanteessa olevista naisista, mutta mukaan mahtui komediallisiakin hahmoja. Kansan­teatterin kaudellaan hän oli neljä vuotta kiinnitettynä näyttelijänä Suomi-Filmissä. Väänäsen elo­kuva­ura alkoi vuonna 1941 avustaja­tehtävillä, ensimmäinen niistä oli ”vieras kutsuilla” elo­kuvassa Suomisen perhe. Varsinainen läpi­murto oli pää­osa Ilmari Unhon elo­kuvassa Kirkastettu sydän vuonna 1943.[9]

Elo­kuva­töistään Väänänen sai kaikkiaan neljä Jussi-palkintoa, jokaisen nais­pää­osasta. Ensimmäinen vuonna 1947 palkittu suoritus oli nimi­osa elo­kuvassa Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä, jossa Väänänen tulkitsi vaikuttavasti Loviisan kasvun pehmeästä, alistuvasta naisesta vastuulliseksi maalais­talon emännäksi. Vuonna 1951 hän sai Jussi-patsaan tulkinnastaan miehen­kipeänä vanhana­piikana Valentin Vaalan komediassa Gabriel, tule takaisin. Viisi vuotta myöhemmin palkittiin Väänäsen vahva tulkinta kanavanvartijan vaimona elokuvassa Elokuu. Vuonna 1958 hänelle myönnettiin Jussi-palkinto Loviisan roolista Niskavuoren naiset -filmatisoinnissa, joka oli hänen ainoa värielokuvansa. Väänänen itse piti nuorta Loviisaa mielenkiintoisimpana elokuvatehtävänään, joten myös vanhan Loviisan tulkitseminen oli hänelle mieluinen kokemus.[10]

RadioMuokkaa

Emma Väänänen näytteli pisimpään Radioteatterissa, vuodesta 1949 vuoteen 1961. Radio­työ toi hänelle entistäkin suuremman yleisön, ja hänestä tuli nopeasti Radio­teatterin ”leading lady”. Väänänen suhtautui uuteen työhön alusta pitäen haasteena ja kehitti ahkerasti ääntään ja puhe­ilmaisuaan. Hänellä oli rooleja niin draamoissa, komedioissa kuin jännitys­kuunnelmissakin. Persoonallisen äänensä ansiosta hän sai usein tulkittavakseen merkittäviä rooli­tehtäviä, ja jos niitä ei ollut, hän vieraili puhe­näyttämöillä. Kriitikot arvostivat Väänäsen myötä­elämisen kykyä, taidokkaita luonne­kuvauksia ja erinomaista radio­ääntä.[3]

Väänäsen taiteellisia voittoja olivat muun muassa kerjäläisnainen Pär Lagerkvistin kuunnelmassa Pyöveli ja Elisabetin osa Friedrich Schillerin Maria Stuartissa. Hän teki onnistuneen radio­tulkinnan myös Riikana Ilmari Kiannon romaaniin Punainen viiva perustuvassa saman­nimisessä näytelmässä. Kuunnelmassa Englannin Elisabet Väänänen sai oivan tilaisuuden koko taiteellisen asteikkonsa esiin­tuomiseen: rooli tarjosi mahdollisuuden ilmentää sekä Elisabetin turha­maisuutta että kylmää laskelmoivuutta. Radio­historiaan on jäänyt myös Onni Hallan sovitus Alan Patonin romaanista Liian myöhään vesi­pääsky, jossa Väänänen näytteli kertojan ja tarkkailijan roolit.[3]

TelevisioMuokkaa

Väänänen ei vierastanut myöskään uusia medioita: uransa myöhäisvaiheessa, vuodesta 1961 alkaen hän työskenteli Televisioteatterissa. Elokuvan keinot hallinneena hän menestyi myös televisiossa. Ensimmäinen rooli oli Maijan osa Maiju Lassilan näytelmässä Kun lesket lempivät (1961). Kaikkiaan hän oli mukana yli 40 televisio­näytelmässä. Väänänen siirtyi Televisio­teatterista eläkkeelle 1969.[3]

YksityiselämäMuokkaa

Emma Väänänen avioitui kuvaaja Eino Heinon kanssa kesä­kuussa 1945. Pariskunta oli tavannut muutamaa vuotta aiemmin elo­kuvan Neljä naista kuvauksissa.[11]

FilmografiaMuokkaa

 
Vuoden 1951 Jussi-voittajat. Neljäs oikealta Emma Väänänen.

Vuosi Elokuva Rooli
1942 Yli rajan Vanhalan emäntä, Mikon äiti
Synnin puumerkki Kaarina-rouva
Neljä naista Iida Karlsson
1943 Syntynyt terve tyttö Hanna Salmio, Kustaa Helasuon sisar
Miehen kunnia Anna Vainio, kirja­kauppias
Kirkastettu sydän Lea Helpi
1944 Kartanon naiset Irja Malm
1945 Vuokrasulhanen Ada Ahonen, Ada-täti
1946 Kultainen kynttilänjalka rouva Takala
Viikon tyttö Annabella, Puuteri­rasian toimittaja
”Minä elän” Manta Stenvall
Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä Loviisa Niskavuori, o.s. Saaroinen
1947 Maaret – tunturien tyttö Kekke Petäjä
Kultamitalivaimo KLY:n johto­kunnan jäsen
Koskenkylän laulu Venla Liuhala
Hedelmätön puu Hanna Palonen
1948 Kilroy sen teki Salon Rositan johtajatar
Ihmiset suvi­yössä Syrjä­mäen Hilja

Vuosi Elokuva Rooli
1948 Haaviston Leeni Toini Haavisto, Leenin sisar
1950 Tanssi yli hautojen vanha­piika
1951 Ylijäämänainen rouva Heino
Gabriel, tule takaisin Kristiina Anger
1952 Niskavuoren Heta Loviisa Niska­vuori
Suomalaistyttöjä Tukholmassa huolto­sisar
Silmät hämärässä luutnantin leski
Kulkurin tyttö Luhtalan vaimo
Omena putoaa... talouden­hoitajatar
1953 Jälkeen syntiinlankeemuksen Klausin äiti
1955 Näkemiin Helena Helena Junkkeri
Minä ja mieheni morsian Hanna Perttula
Kukonlaulusta kukonlauluun Aliina Kivistö
1956 Riihalan valtias Anna, Riihalan emäntä
Elokuu Saima Sundvall, o.s. Salminen
1958 Niska­vuoren naiset Loviisa, Niska­vuoren vanha emäntä
1959 Taas tapaamme Suomisen perheen Pullin emäntä

LähteetMuokkaa

  • Rytkönen, Sisko: Ihanat naiset kankaalla – filmitähtiä suomalaisen elo­kuvan kulta­kaudelta. Helsinki: Majakka, 2008. ISBN 9789519260884.
  • Salo­kangas, Raimo: Aikansa oloinen – Yleis­radion historia 1926–1996. Yleis­radio Oy, 1996. ISBN 951-43-0714-3.
  • Spectrum Tieto­keskus. WSOY, 1983. ISBN 951-0-07239-7.
  • Mitä missä milloin 1954. Helsinki: Otava, 1953.

ViitteetMuokkaa

  1. a b Rytkönen 2008, s. 260, 261
  2. Rytkönen 2008, s. 272
  3. a b c d e Aikansa oloinen, s. 86, 87
  4. Rytkönen 2008, s. 262
  5. Kalemaa, Kalevi: Väänänen, Emma (1907–1970) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 6.9.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 10.4.2020.
  6. Teatterin maailma 1965, s. 413
  7. Historia – Pyynikin Kesä­teatteri Pyynikin Kesä­teatteri. Viitattu 16.2.2015.
  8. Topi Mikkola topimikkola.com. Viitattu 16.2.2015.
  9. Rytkönen 2008, s. 265
  10. Rytkönen 2008, s. 273
  11. Rytkönen 2008, s. 268

Aiheesta muuallaMuokkaa