Runon kuningas ja muuttolintu
Runon kuningas ja muuttolintu (ruots. Skaldekonungen och flyttfågeln) on Yrjö Nortan ja Toivo Särkän ohjaama mustavalkoinen romanttinen draamaelokuva vuodelta 1940. Peri-isänmaallinen elokuva kertoo J. L. Runebergin (Eino Kaipainen) ja nuoren laulajattaren Emilie Björksténin (Ansa Ikonen) romanssista.[1]
| Runon kuningas ja muuttolintu | |
|---|---|
 Elokuvan juliste. |
|
| Ohjaaja |
Yrjö Norta Toivo Särkkä |
| Käsikirjoittaja |
Elsa Soini Toivo Särkkä |
| Perustuu |
Berta Edelfeltin teokseen Ur en gammal dagbok, 1922 suom. Vanhan päiväkirjan lehtiä Helsinki: Otava, 1922 |
| Tuottaja | T. J. Särkkä |
| Säveltäjä | Martti Similä |
| Kuvaaja |
Marius Raichi Theodor Luts |
| Leikkaaja | Armas Vallasvuo |
| Lavastaja | Ossi Elstelä |
| Pääosat |
Eino Kaipainen Ansa Ikonen |
| Valmistustiedot | |
| Valmistusmaa | Suomi |
| Tuotantoyhtiö | Oy Suomen Filmiteollisuus SF |
| Ensi-ilta | 6. lokakuuta 1940 |
| Kesto | 115 minuuttia |
| Alkuperäiskieli | suomi |
| Budjetti | 1 267 686 vmk |
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
Elokuvahanke aiheutti jo suunnitteluvaiheessaan julkista pahennusta varsinkin yliopistopiireissä. Sen väitettiin banalisoivan Runebergin muistoa, toisaalta hanke sai kehuja Runebergin inhimillistämisestä. Suomalaisessa elokuvataiteessa Runon kuningas ja muuttolintu edusti aikoinaan uudenlaista menneisyyden kuvausta. Mahtipontisuuden rinnalle oli kohotettu feminiinisyys, melodramaattisuus ja idyllin luominen. Talvisodan jälkeisissä tunnelmissa eskapistinen elokuva sai hyvän yleisövastaanoton, eikä sen katsottu loukkaavan Runebergiä.[2]
Näyttelijät muokkaa
Kreditoimattomat näyttelijät
|
|
Juoni muokkaa
Runon kuningas ja muuttolintu kertoo episodin historiallisten henkilöiden elämästä 1830- ja 1840-lukujen Porvoossa. Tarina alkaa tapahtumista, jolloin Runeberg on jo maankuulu runoilija. Päähenkilöiden taustaa ja Runebergin tietä kuuluisuuteen ei valoteta katsojalle.[3]
On toukokuu 1837. Runeberg on saanut Porvoon kymnaasin roomalaisen kirjallisuuden lehtorin viran ja muuttaa perheineen Helsingistä Porvooseen. Hänelle järjestetään läksiäisjuhla, jossa lauletaan ja kohotetaan malja runoilijalle. Runebergin vaimo Fredrika uskoo miehensä uran tukahtuvan pikkukaupungin ahtaissa piireissä ja hän kaipaa Helsinkiin jääneitä ystäviään.
Kahdeksan vuotta kuluu. Runeberg julkaisee Jouluillan (1841), Nadeschdan (1841) ja Kuningas Fjalarin (1844). Kimnaasin rehtorina hän vaalii järjestystä eikä siedä oppilaiden jekkuja. Fredrika-vaimo on kuuroutunut ja kiinni taloushuolissa, Matilda-sisar puolestaan onneton kevään tulosta huolimatta. Runebergiä kevät taas innostaa, ja rinnan kevään kanssa Porvooseen saapuu nuori Emilie Björkstén, orpotyttö joka kiertää kaupungista toiseen eläen sukulaistensa armoilla. Porvoossa hän on piispan, piispattaren ja heidän tyttärensä Sofin vieraana. Emilie ihailee Runebergiä ja pääsee tutustumaan häneen Seurahuoneen iltamissa, jossa Emilie lausuu Kuningas Fjalaria. Runeberg kiittää Emilietä esityksestä ja ilmaisee ihailunsa tyttöä kohtaan.
Kesän mittaan Runeberg on levoton ja kaipaa luontoon. Hän tapaa Emilien harjulle suuntautuvalla kävelyretkellä, ja heidän yhteisymmärryksensä syvenee. Runeberg saa innoituksen sotarunoihinsa ja lausuu eräässä tilaisuudessa Sven Dufvaa, jonka käsikirjoituksen hän antaa muistoksi Emilielle. Kun he jälleen tapaavat harjulla, Runeberg muistuttaa Emilielle olevansa mies eikä ainoastaan kuuluisa runoilija, jollaisena Emilie on häntä palvoen ihaillut. Emilie rukoilee Jumalalta voimaa kiellettyä rakkautta vastaan, mutta kokee tilanteen liian tulenaraksi. Hän matkustaa heti seuraavana päivänä Helsinkiin sisarensa luo, hyvästelemättä Runebergiä.
Pari vuotta kuluu. Vänrikki Stoolin runot on Helsingissä jo tunnettu teos, ja Cygnaeus ylistää niitä Emilielle, joka matkustaa pian Porvooseen. Hän kohtaa Runebergin sokkoleikin aikana ja pyörtyy tämän käsivarsille. Mies soimaa Emilietä tämän äkkilähdöstä ja vaatiessaan saa luettavakseen Emilien päiväkirjan.
Castrén ja Lönnrot saapuvat Porvooseen tapaamaan Runebergiä, joka päättää järjestää heidän kunniakseen juhlat. Samassa yhteydessä Runeberg palauttaa Emilielle tämän päiväkirjan ja toteaa sen sisällöstä: ”Rakkautta ei kenenkään tarvitse hävetä”. Sen jälkeen he suutelevat ensi kerran. Emilie käy lyhyen keskustelun myös Fredrikan kanssa, mutta kolmiodraamaa ei synny. Fredrika paljastaa aikanaan miehelleen olleensa tietoinen tämän ja Emilien suhteesta. Juhlien jälkeen Runeberg lupaa kirjoittaa sanat Porilaisten marssiin, ja Emilie toimii säestäjänä.
Runebergin ja Emilien suhteesta tulee juorukellojen puheenaihe pikkukaupungin seurapiirissä. Kesken eräiden tanssiaisten Emilie kuulee Runebergin jääneen kotiin entisen ihastuksensa Maria Prydzin tultua vierailulle. Emilie rientää oitis Runebergin luo, joka vakuuttaa rakastavansa vain häntä. Joulun alla, Marian lähdettyä ja Vänrikki Stoolin tarinoiden julkaisun lähestyessä Runeberg ilmaisee kiitollisuutensa Emilielle elämänsä rikkaimmasta vuodesta. Kun Emilie epäilee heidän suhteensa olevan syntiä, Runeberg vastaa: ”Ilo ei voi olla syntiä”. Juorujen yhä levitessä piispatar varoittaa Emilietä.
Eräissä talvisissa juhlissa Runebergin ja Emilien suhde tulee julkiseksi, kun vieraat näkevät heidät suutelemassa toisiaan parvekkeella ja skandaali on valmis. Tapauksen jälkiselvittelyssä Emilie saa piispattarelta nuhdesaarnan. Emilie lupaa sedälleen ja tädilleen pysyvänsä erossa Runebergistä ja kirjoittaa tälle jäähyväiskirjeen.
Kevään tullessa Runeberg sommittelee ikävissään runoa, ja kävellessään piispantalon ohi hän kuulee Emilien laulavan sitä avoimen ikkunan ääressä. Emilie teeskentelee olevansa onnellinen ja kertoo matkustavansa pian Helsinkiin serkkunsa ja vanhan ihailijansa Robertin kanssa. Runeberg närkästyy Emilien torjuvasta asenteesta ja sanoo hänen olevan ”sydämetön keimailija”. Jäätyään yksin Emilie kiittää jumalaansa siitä, että kesti kiusauksen.
Runebergin sanoittama Maamme-laulu saa ensiesityksensä Kumtähden kentällä 13. toukokuuta 1848. Runeberg on kohotettu Suomen kansallisrunoilijaksi ja hän kuuntelee lauluaan puhujankorokkeelta. Emilie pysyttelee kauempana suuren puun varjossa, hymyilee ja poistuu pian paikalta. Elokuva päättyy suomalaisten maisemien esittelyyn kuoron laulaessa Maamme-laulua.
Kuvausaika ja -paikat muokkaa
Elokuvan Runon kuningas ja muuttolintu kuvaukset aloitettiin 14. heinäkuuta 1938. Talvisota viivytti teoksen valmistumista; kuvaukset saatiin päätökseen kesällä 1940. Epävakaiden olojen vuoksi myös ensi-ilta siirtyi lähes vuodella eteenpäin. Elokuvan ulkojaksot tehtiin autenttisilla paikoilla Porvoossa. Runebergien kotitaloa esitti Orraeuksen talo Porvoon Kirkkotorilla. Sisäkuvat otettiin SF-studioilla Helsingissä.[4]
Ennakkokeskustelu elokuvahankkeesta muokkaa
Emilie Björksténin ja J. L. Runebergin suhde tuli aiempaa laajemmin tunnetuksi vuonna 1922, kun Berta Edelfelt julkaisi Björksténin autenttiseen päiväkirjaan pohjautuvan kirjan Ur en gammal dagbok (Vanhan päiväkirjan lehtiä). Se aiheutti ilmestyessään keskustelua suorasukaisesta tavastaan esittää Runebergin romanssi.[5][6] Suomen Filmiteollisuus aloitti Runeberg-elokuvansa suunnittelun jo talvella 1937, jolloin tuottaja T. J. Särkkä tilasi kirjailija Elsa Soinilta elokuvakäsikirjoituksen. Kyseessä oli yhtiön siihenastisen historian pisimpään työstetty elokuvahanke.[7]
Runon kuningas ja muuttolintu aiheutti laajaa ja kiivasta keskustelua jo suunnitteluvaiheessaan. Koska teemana oli Runebergin yksityiselämä, Särkkää pyydettiin luopumaan hankkeesta joka voisi häpäistä kansallisrunoilijan maineen. Särkkä kuitenkin pysyi aikeissaan ja selitti sen edustavan uudentyyppistä ”kulttuurihistoriallista elokuvaa”. Muun muassa professorit Yrjö Hirn, Otto Manninen ja J. V. Lehtonen olivat hanketta vastaan. Edelfeltin päiväkirjakoosteen oikeudenomistajat puolestaan uhkasivat Suomen Filmiteollisuutta oikeustoimilla, mikäli yhtiö rakentaa filmatisointinsa Edelfeltin teokselle. Särkän mukaan Edelfeltin kirja ei ollut keskeinen elementti elokuvassa, vaan se perustuisi ennen kaikkea laajoihin analyyseihin Runebergin elämästä.[8]
Eritoten ruotsinkielinen lehdistö vastusti elokuvahanketta. Hufvudstadsbladet julkaisi artikkelin, jonka mukaan Runebergin ”henkisesti arvokasta” perintöä oltiin ”banalisoimassa ja hyväksikäyttämässä”. Toisaalta eräät suomenkieliset lehdet tekivät mediakohusta suoranaista parodiaa. Uudenmaan Sanomien pakinoitsija Pökön mielestä Runebergin palvonnassa oli menty liiallisuuksiin ja runoilijasta oli tehty ”joukkohyveiden myhkyrä”.[9] Särkkä puolusti hanketta SF-Uutisissa sanoen, ettei yhtiö tavoittele sensaatiota vaan ”pyrkimyksemme on luoda todella ensimmäinen suomalainen kulttuurifilmi, jossa pieteettiä noudatetaan”.[10] Hannu Salmi arvioi myöhemmin, että koko kiista kertoi lähinnä elokuvataiteen heikosta arvostuksesta. Elokuvatutkija Kimmo Laineen mukaan kiistan syynä oli taasen Suomen Filmiteollisuuden rahvaanomainen maine.[11] Ongelmalliseksi osoittautui nimenomaan se, että Runebergin ja Björksténin suhde tuotiin audiovisuaaliseen muotoon, mitä pidettiin liian paljastavana. Kansallissymbolia ei haluttu seksualisoitavan runoilijasta mieheksi.[12]
Kiivas keskustelu lehdistössä vaikutti lopulta elokuvan toteutukseen. Björksténin päiväkirja siirrettiin taka-alalle ja Kaipainen teki Runeberg-tulkintansa hienotunteisesti.[2] Björkstén kuvattiin ennen kaikkea Runebergin muusana, ei niinkään suoran sukupuolisen intohimon kohteena.[13] Luonnollisesti ennakkokeskustelu puolesta ja vastaan oli mitä parhainta mainosta elokuvalle. SF korosti mainonnassaan elokuvan korkeaa tuotantoarvoa kulttuurihistoriallisena epookkiteoksena sekä tähtinäyttelijöiden Kaipaisen ja Ikosen mukanaoloa.[14]
Ajankuva ja lavastus muokkaa
Eräänä Särkän Runeberg-filmatisoinnin olennaisena osana on pidetty 1840-luvun porvoolaisen säätyläiselämän kuvausta ja siihen kuuluvan biedermeier-tunnelman luomista. Tunnelma on rakennettu säätyläisten seurapiiritapahtumista ja lyhyistä kohtauksista, joissa kuvataan arkiaskareita, kuten kattokruunun puhtaanapitoa. Asiaan kuuluvat myös enemmän tai vähemmän karrikoidut tyypit, kuten juoruileva Malla tyttärensä Mian kera, koomiset kapteenit Pitkä ja Pätkä sekä Emilietä tavoitteleva ujo Robert. Ajankuva 1800-luvun puolenvälin Porvoosta on idyllinen, ja draaman kannalta oleellisen särön idylliin tuo Runebergin ja Emilien romanssin paljastuminen, joka sekään ei lopulta hetkauta kansan tuntemaa kunnioitusta runoilijaa kohtaan.[15]
Elokuvan porvariskodit on lavastettu ajanmukaisesti kynttelikköineen ja sulkakynineen, tosin rekvisiitta on uutta ja siitä puuttuu ajan patina. Tilaan on haettu kolmiulotteista vaikutelmaa sijoittamalla esineitä kuvan etualalle. Juhlavia illanviettoja on runsaasti ja niissä ihmiset on sijoitettu tilaan syvyyssuunnassa. Kuvakompositiot ovat harmonisia ja rytmikkäitä. SF:n ja kuvaaja Theodor Lutsin suosima pehmeäntasainen valaistus täydentää sopusointuisen lavastuksen. Sekä Runeberg että Björkstén olivat taustoiltaan yläluokkaisia, mikä näkyy hahmojen runsaassa pukuloistossa. Yhtenä valttina elokuvan menestykselle olivat hienot puvut, jotka ihastuttivat puutteessa elänyttä sota-ajan yleisöä.[16]
Hahmojen esitystapa muokkaa
Runebergin hahmo ei juuri muutu eikä kehity elokuvan kuluessa. Hänet on tyypitelty monumentaaliseksi suurmieheksi, jonka yksityiselämää katsojat pääsevät hetkeksi seuraamaan. Runebergin sielunelämään ei pureuduta, vaan hänet pidetään etäällä katsojasta. Runoilijan tunnerekisteri esitetään suoraviivaisena akselilla innostuneisuus, vakavuus ja ärtyneisyys.[17] Myös Björkstén jää melko ohueksi hahmoksi, jonka tehtävä on muodostaa vastakohta Runebergille. Tarinan alussa hänet esitetään intoa pursuavana nuorena kaunottarena, joka palvoo runoilijaa. Tarinan kuluessa hänen hahmonsa kehittyy tytönhupakosta vastuulliseksi aikuiseksi naiseksi.[3]
Arviot muokkaa
Runon kuningas ja muuttolintu -elokuvan aikalaiskritiikki oli pääosin myönteistä. Runebergin ja Björksténin romanssin esitystapaa luonnehdittiin ”soveliaaksi ja viehättäväksi”.[18] Uuden Suomen kriitikko piti teoksen yleissävyä ”erinomaisena”, mutta katsoi sen toisinaan kallistuvan ”tavanomaiseen filmiromantiikkaan”. Paula Talaskivi piti Ilta-Sanomien arvostelussaan mieluisana yllätyksenä sitä, että SF oli valmistanut elokuvan tunnontarkkuudella ja huolella sekä käsitellyt arkaa aihetta arvokkaasti ja hienotunteisesti. Särkän ja Nortan ohjaus sai tunnustusta ja Aamulehti kiitteli kuvaaja Marius Raichin ”kahleetonta kamerankäyttöä”, joka nosti eräiden kohtausten tehoa.[7]
Elokuvan näyttelijäsuorituksia pidettiin kauttaaltaan korkeatasoisina, ja varsinkin Kaipaisen, Ikosen ja Laila Rihteen tulkinnat arvioitiin heidän suuriksi voitoikseen. Kaipainen sai kiitosta inhimillisestä Runeberg-luonnekuvastaan, ja Ikosen Emilie Björksténiä pidettiin herkkänä ja vivahdusrikkaana. Sen sijaan Pitkän ja Pätkän koomisiin hahmoihin kriitikot suhtautuivat nuivasti, sillä niiden katsottiin häiritsevän elokuvan tunnelmaa.[15]
Vaikka tarinan historialliset henkilöt puhuivat äidinkielenään ruotsia eikä suomea ylipäätään juuri puhuttu 1800-luvun Porvoossa, elokuva tehtiin taloudellisista syistä suomenkielisenä – olihan kohdeyleisö pääosin suomenkielistä. Suomen ruotsinkielisen lehdistön kriitikot suhtautuivat ratkaisuun pääosin suopeasti. Ruotsalaisen Upsala-lehden kriitikko sitä vastoin piti teoksen suomenkielisyyttä jopa koomisena.[19]
Runon kuningas ja muuttolintu esitettiin ensi kerran televisiossa 2. helmikuuta 1958.[7] Myöhempien televisioesitysten aikoihin arviot olivat varauksellisempia. Maaliskuun 1978 Helsingin Sanomissa Mauri Taviola kirjoitti elokuvan olevan ”kovin kulturelli, vaikka nykyisen katsannon mukaan melko epäuskottava”.[20] Vuoden 1990 televisioesityksen aikaan julkaistussa Katso-lehden arviossa Arto Pajukallio luonnehti elokuvaa säätytietoiseksi epookkidraamaksi, suurmiehen ylistykseksi, jossa naisesta tehdään syntipukki. Kriitikko arvioi, että teoksen viihdyttävyys perustuu ”lumolle ajasta ja maailmasta jota sellaisenaan ei ole ollutkaan”.[21]
Huomioita muokkaa
Lyhennyksistä huolimatta Runon kuningas ja muuttolintu -elokuvasta tuli melko pitkä, 115 minuuttia. Ensi-iltaa siirrettiin epävakaan maailmantilanteen johdosta: ensin sen oli määrä olla 19. marraskuuta 1939, sitten 31. joulukuuta 1939 ja lopulta elokuva sai ensiesityksensä 6. lokakuuta 1940. Runon kuningas ja muuttolintu oli vuoden 1940 paras yleisömenestys kotimaassaan. Vuoden 1945 loppuun mennessä se oli saanut 576 473 maksanutta katsojaa. Teoksen ruotsinkielinen versio myytiin Tanskaan ja Ruotsiin. Kööpenhaminan Palladium-teatterissa siitä tuli kaupallinen mahalasku.[22] Ruotsinkielisessäkin versiossa tosin puhutaan pääosin suomea, vain muutama juhlallinen kohtaus on ruotsinnettu.[19] Suomessa elokuvaan liittyvä polemiikki käynnistyi uudelleen ensi-illan jälkeen ja jatkui sanomalehtien yleisönosastoissa vilkkaana puolesta ja vastaan pari kuukautta.[7]
Runon kuningas ja muuttolintu vahvisti entisestään Ansa Ikosen suurta yleisönsuosiota. Hän oli ottanut riskin suostuessaan julkista pahennusta aiheuttavaan rooliin, mutta piti sitä ”todellisena toiveosana”, sillä hän arvosti roolihenkilönsä Emilien älykkyyttä ja itsenäisyyttä. Ikoselle teos oli yksi hänen uransa kohokohdista.[23]
Lähteet muokkaa
- Suomen kansallisfilmografia 2 (1995). ISBN 951-37-1582-5.
- Lehtisalo, Anneli: Kuin elävinä edessämme. SKS, 2011. ISBN 978-952-222-269-5.
Viitteet muokkaa
- ↑ Päivän elokuvia, Tv-maailma, 3/2012 sivu 29
- ↑ a b Lehtisalo 2011, s. 422
- ↑ a b Lehtisalo 2011, s. 132
- ↑ Suomen kansallisfilmografia 2, s. 570
- ↑ Lehtisalo 2011, s. 83
- ↑ Suomen kansallisfilmografia 2, s. 573
- ↑ a b c d Runon kuningas ja muuttolintu Elonet. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 14.12.2022.
- ↑ Lehtisalo 2011, s. 414 ja 415
- ↑ Lehtisalo 2011, s. 416
- ↑ Lehtisalo 2011, s. 417
- ↑ Lehtisalo 2011, s. 418
- ↑ Lehtisalo 2011, s. 420
- ↑ Lehtisalo 2011, s. 277
- ↑ Lehtisalo 2011, s. 83 ja 86
- ↑ a b Lehtisalo 2011, s. 219
- ↑ Lehtisalo 2011, s. 313 ja 314
- ↑ Lehtisalo 2011, s. 124, 128, 130
- ↑ Lehtisalo 2011, s. 442
- ↑ a b Lehtisalo 2011, s. 222
- ↑ Suomen kansallisfilmografia 2, s. 572 ja 573
- ↑ Arto Pajukallio, Elokuvat, Helsingin Sanomat 27.1.2012, sivu D 9
- ↑ Suomen kansallisfilmografia 2, s. 574
- ↑ Rytkönen, Sisko: Ihanat naiset kankaalla, s. 79. Helsinki: Majakka, 2008. ISBN 978-951-9260-88-4.