Avaa päävalikko

Jossain on railo on suomalainen romanttinen draamaelokuva vuodelta 1949. Valentin Vaalan ohjaaman elokuvan pääosia näyttelevät Ansa Ikonen ja Santeri Karilo.

Jossain on railo
Jossain on railo.jpg
Ohjaaja Valentin Vaala
Käsikirjoittaja Valentin Vaala
Eino Heino
Perustuu Juhani Tervapään tilattuun alkuperäistekstiin näytelmään Jossain on railo
Tuottaja Risto Orko
Säveltäjä George de Godzinsky
Kuvaaja Eino Heino
Leikkaaja Valentin Vaala
Lavastaja Kyllikki Halme
Pääosat Ansa Ikonen
Santeri Karilo
Ekke Hämäläinen
Annie Sundman
Valmistustiedot
Valmistusmaa Suomi
Tuotantoyhtiö Suomi-Filmi
Ensi-ilta 30. joulukuuta 1949
Kesto 99 minuuttia
Alkuperäiskieli suomi
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Roolihahmot Maria ja Wilhelm elävät lyhyen ja kiihkeän romanssin, jota on sanottu yhdeksi kauneimmista Suomen elokuvahistoriassa. Mustavalkoisessa elokuvassa Vaala käyttää runsaasti hänelle ominaista luonnonilmiöistä peräisin olevaan symboliikkaa. Tarina korostaa aatelisen ja talonpoikaisen maalaiselämän eroja. Myös kaupunkikulttuurin ja maalaiskulttuurin välistä eroa tuodaan esille. Dialogi on korostetun vertauskuvallista. Jossain on railo oli 1940-luvun viimeinen suomalainen ensi-iltaelokuva. Se lasketaan kuuluvaksi Vaalan myöhäiskauteen.[1]

Niementaustan kartanoa esittää Mustion kartano Karjaalla Länsi-Uudellamaalla. Jossain on railo esitettiin ensimmäisen kerran televisiossa vuonna 1963.[2] ja sen jälkeen useasti[3].

Sisällysluettelo

NäyttelijätMuokkaa

 Ansa Ikonen  … Maria Carénius  
 Santeri Karilo  … Wilhelm Thorén, hovioikeudenneuvos  
 Ekke Hämäläinen  … Bertil Carénius  
 Annie Sundman  … Katariina Carénius  
 Aili Somersalmi  … Elisabet Hellman  
 Jalmari Rinne  … Anttilan isäntä  
 Matti Lehtelä  … Kustaa  
 Aino Lohikoski  … Anna-täti  
 Helvi Aunio     
 Tyyne Haarla     
 Väinö Kolhonen     

HenkilötMuokkaa

Elokuvan keskushenkilö on Maria Carénius (Ansa Ikonen). Maria on hyveellinen talonpoikaisnainen, joka kuitenkin lankeaa omaan railoonsa. Toinen päähenkilö on tuomari Wilhelm Thorén (Santeri Karilo). Wilhelm on viileän asiallinen, mutta virkamiesmäisen ulkokuoren alla roihuaa vaarallisia liekkejä. Jossain on railo ei ole varsinaisesti kolmiodraama, vaikka Maria onkin naimisissa aatelisen boheemitaiteilija Bertil Caréniuksen (Ekke Hämäläinen) kanssa. Bertil on tyypillinen tuhlaajapoika, joka kuluttaa perintörahansa viinaan, naisiin ja yhteiskunnan kannalta huonoon elämään. Bertilin äiti ja Marian anoppi Katariina Carénius (Annie Sundman) on karut tosiasiat torjuva aatelisrouva. Hänen sisarensa Elisabet Hellman (Aili Somersalmi) katselee elämää realistisemmasta näkökulmasta ja saa useaan otteeseen toimia ukkosenjohdattimena anopin ja miniän välillä. Pienemmissä osissa näyttelevät Jalmari Rinne Marian isänä ja Aino Lohikoski Anna-tätinä.[4]

JuoniMuokkaa

Helsinkiläinen tuomari Wilhelm Thorén saapuu selvittämään Niementaustan kartanon taloussotkuja. Caréniuksen kuihtuvan aatelissuvun kartano on vararikon partaalla, ja se pitäisi panna myyntiin. Hän tapaa Niementaustassa Katariina Caréniuksen ja Elisabet Hellmanin lisäksi miniän Maria Caréniuksen, joka on muuttanut Niementaustasta kotitilalleen järven toiselle puolelle Anttilaan. Eräiden mielestä aviomiehen, Pariisissa asustelevan Bertil Caréniuksen, kotikartano on myös Marialle se oikea koti. Maria on eri mieltä: hänen kotinsa on ja pysyy Anttilassa. Niementausta on kaunis mutta kolkko, vastakohta kodikkaalle Anttilalle. Niementaustassa sisäilmakin on museoitu, sillä Elisabet on kieltänyt tuulettamisen.

Maria yrittää saada anoppia myymään Niementaustan. Anoppi ei suostu keskustelemaankaan asiasta vaan haluaisi myydä vaikkapa metsää. Puut on kuitenkin jo myyty. Kun Maria huomauttaa uusien kasvamisen kestävän aivan liian kauan, anoppi toteaa tuomari Thorénille, että miniä ei sallisi edes puiden kasvavan. Tuloksettoman riitelyn jälkeen Maria ja Wilhelm lähtevät kohti Anttilaa. He oikaisevat järven yli, vaikka jää on vielä heikkoa ja railot uhkaavat. Maria kertoo matkalla Wilhelmille elämänsä käännekohdista. Seuraa sarja takautumia, joissa kuvataan Marian ja Bertilin suhteen synty ja kuihtuminen kulissiliitoksi. Wilhelm jää yöksi kodikkaaseen Anttilaan. Makuuhuoneet ovat vierekkäin, ja huoneiden väliselle ovelle annetaan elokuvallisin keinoin mahtava symbolinen merkitys. Aamulla Wilhelm saa tietää, oliko ovi lukossa vai ei.

Helsinkiin palaava tuomari huomaa matkalla rautatieasemalle salkkunsa jääneen Anttilaan. Mariakin huomaa sen ja jää odottamaan Wilhelmiä noutamaan "unohtunutta" salkkua. Wilhelmin ja Marian romanssi saa fyysisen täyttymyksensä seuraavana yönä. Sukupuolisen toiminnan suorittaminen esitetään vertauskuvin ja dialogissa vilisevin vihjauksin. Vihdoin perheensä luo palannutta Wilhelmiä odottaa ikävä yllätys: vaimoa kertoo yhden lapsista sairastuneen niin vakavasti, että apua on haettava ulkomailta. Velvollisuudet perhettä kohtaan vievät Wilhelmin ajan, eikä hän ehdi vastata Marian lemmentäyteisiin kirjeisiin. Wilhelm lähettää yhden ainoan vastauskirjeen, jossa hän kieltää Mariaa enää kirjoittamasta. Pettynyt Maria suuntaa tarmonsa kylän yhteisiin asioihin ja Anttilan hoitoon. Mutta elämä ei suo hänen unohtaa Wilhelmiä. Hän huomaa olevansa raskaana.

Bertil palaa rahapulassaan Pariisista Suomeen ja suhtautuu ymmärtäväisesti vaimonsa syrjähyppyyn. Hän itse on viettänyt riehakasta taiteilijaelämää ja pettänyt Mariaa, mistä Maria on tietoinen. Bertil on halukas tunnustamaan lapsen omakseen, mutta Maria ei kelpuuta Bertiliä isäksi, ei myöskään suostu paljastamaan lapsen todellista isää anopin vaatimuksista ja kylän juoruista huolimatta. Lapsi toisi kaivattua uutta verta Caréniuksen degeneroituneeseen sukuun. Kotona Bertil jatkaa tuhlailevaa taiteilijaelämää ja päätyy traagiseen ratkaisuun. Hän uppoaa elämänsä railoon ja ampuu itsensä. Tarvitaan jälleen tuomari Wilhelm Thorénin lainopillisia neuvoja. Hän saapuu Anttilaan ja vaatii saada nähdä lapsensa. Marian tunteet tuomaria kohtaan ovat jäätyneet, mutta eivät kadonneet. Wilhelm uhkaa paljastaa isyytensä, mikäli Maria kieltäytyy tunnustamasta Bertiliä lapsensa lailliseksi isäksi. Lapsen edun vuoksi emansipoitunut Maria taipuu lopulta painostuksen edessä. Mutta mikään ei ole loppu ja korkeintaan puolet on hyvin.

ArviotMuokkaa

Aikalaisarvioissa Martti Savo (Modest Savtschenko, Työkansan Sanomat) ilmaisi monien ajatukset: "Tervapään ja Vaalan nimet huomioonottaen siltä sopisi odottaa enemmän." Elokuvan ongelmat löydettiin käsikirjoituksesta: Tervapää on käsitellyt aihetta jo niin monta kertaa ettei saa siitä mitään irti (Juha Nevalainen, Ilta-Sanomat) ja aineistoa ja tapahtumia liikaa ja näin saadussa tuloksessa "ihmiset ja heidän tekojensa psykologiset perusteet jäävät auttamattomasti heikoiksi ja paljastuvat pikemminkin teatraalisiksi otteiksi kuin täysin uskottavaksi tapahtumasarjaksi" (Olavi Veistäjä, Aamulehti). Eugen Terttula (Suomen Sosialidemokraatti) toteaa, että miespääosaroolit ovat heikkoja sekä käsikirjoituksen että näyttelijäsuoritusten suhteen. Kiitosta saa kuitenkin Ansa Ikonen omasta työstään ja Eino Heino kuvauksesta muun muassa Nevalaiselta.[5]

Erään televisioajan kriitikon mukaan elokuva on aitoa Vaalaa, mutta ei kuulu hänen parhaimpiin teoksiinsa.[6]

LähteetMuokkaa

  • Valentin Vaala, toim. Kimmo Laine, Matti Lukkarila, Juha Seitajärvi. SKS, 2004, sivut 186–192 ISBN 951-746-562-9

ViitteetMuokkaa

  1. Vaala, SKS 2004
  2. Vaala, SKS 2004
  3. Jossain on railo Elonetissä Esitykset, viitattu 17.3.2014
  4. Vaala, SKS 2004
  5. Jossain on railo Elonetissä Lehdistöarvio, viitattu 17.3.2014
  6. HWR: Viikon tv-elokuvia, Tv-maailma, 11/2014 sivu 11