Suomen Kommunistinen Puolue

suomalainen vuosina 1918–1990 toiminut poliittinen puolue
(Ohjattu sivulta Suomen kommunistinen puolue)
Tämä artikkeli käsittelee historiallista Suomen kommunistista puoluetta. Nykyisin toimivasta SKP:sta on erillinen artikkeli.

Suomen Kommunistinen Puolue (lyhenne SKP[8]) oli suomalainen kommunistinen puolue. SKP oli Suomessa kielletty vuoteen 1944 ja sadat sen jäsenet viettivät vuosia vankiloissa. Sotien jälkeen puolueesta kasvoi kymmenien tuhansien jäsenten vaikutusvaltainen järjestö, joka osallistui muun muassa moniin hallituksiin. SKP:n poliittinen toiminta lopetettiin 1990-luvun alussa Vasemmistoliiton perustamisen myötä ja vuonna 1992 yhdistys haettiin konkurssiin.

Suomen Kommunistinen Puolue[1]
1918–1920 Suomalainen Kommunistinen Puolue[2]
ruots. Finlands Kommunistiska Parti[1]

Suomen kommunistisen puolueen logo.svg

Perustettu 29.8.1918[3]
1944 (laillistaminen)
30.11.1945 (yhdistysrekisteri)[4]
Lopetti 1990 (poliittinen toiminta)
1992 (konkurssi)
1996 (purku)
1999 (yhdistysrekisteri)[5]
Ideologia marxismi-leninismi[6]
sosialismi[7][6]
kommunismi
Poliittinen kirjo äärivasemmisto
Äänenkannattaja Proletaari (1920–1933)
Kommunisti (1944–1990)
Työkansan Sanomat (1945–1956)
Kansan Uutiset (1957–1990)
Yhteistyö (1983–1984)
Kansainväliset jäsenyydet Komintern (1919–1943)
Nuorisojärjestö Suomen kommunistinen nuorisoliitto

SKP ei osallistunut vaaleihin itsenäisesti. 1920-luvulla kommunistit osallistuivat parlamentaariseen toimintaan Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen ja sitä seuranneen Sosialistisen Työväen ja Pienviljelijäin Vaalijärjestön riveissä. Listat saivat vuosien 1922–1929 eduskuntavaaleissa 10,4–14,8 prosenttia äänistä ja 18–27 kansanedustajaa. Vuodesta 1945 alkaen SKP osallistui vaaleihin Suomen Kansan Demokraattisen Liiton listoilla. SKDL sai vuosien 1945–1987 eduskuntavaaleissa 9,4–23,5 prosenttia äänistä ja 16–50 kansanedustajaa.

SKP:n perustajat olivat lähinnä Suomesta sisällissodan jälkeen paenneita punaisia, jotka Venäjälle siirryttyään omaksuivat bolševikkien aatteet ja ohjelman. Mukana oli myös venäjänsuomalaisia bolševikkeja.[3] SKP kuului Kommunistiseen internationaaliin (1919–1943) ja puolueella oli erittäin läheiset suhteet Neuvostoliiton kommunistiseen puolueeseen (NKP). 1940-luvulle asti SKP toimi samanaikaisesti Suomessa ja Neuvostoliitossa. SKP seurasi NKP:n poliittisia ja aatteellisia linjauksia varsin uskollisesti aina 1960-luvulle asti. Vilkkaan kahdenvälisen kanssakäymisen lisäksi SKP osallistui 1950-luvulta 1980-luvulle NKP-johtoisiin kansainvälisiin neuvottelukokouksiin, joissa määriteltiin kansainvälisen kommunistisen liikkeen yleisiä periaatteita.

HistoriaMuokkaa

 
Kansandemokraattien vappumarssikulkue Kaivokadulla 1960.
Pääartikkeli Suomen Kommunistisen Puolueen historia

SKP perustettiin 29. elokuuta 1918 Moskovassa. Perustajat olivat lähinnä Venäjälle Suomen sisällissodan jälkeen paenneita punaisia ja heidän poliittisen hallintonsa kansanvaltuuskunnan jäseniä, joista monet olivat toimineet aiemmin SDP:n johtotehtävissä.[3] SKP oli perustamisestaan lähtien kielletty Suomessa,[9] ja monet sen johtajista oleskelivat suurelta osin Neuvostoliitossa. SKP kuitenkin rakensi 1920-luvun alussa Suomeen maanalaisen verkoston ja puolueella oli vaikutuksensa moniin julkisiin järjestöihin kuten Suomen Sosialistiseen Työväenpuolueeseen.[10] Kommunistien johtamat vaaliliitot saivat 10-15 prosenttia äänistä 1920-luvun eduskuntavaaleissa.

Kommunistien hallitsemat julkiset järjestöt lakkautettiin eduskunnan päätöksellä vuonna 1930. Työväen ja pienviljelijöiden eduskuntaryhmän kansanedustajat sekä monia muita kommunisteiksi epäiltyjä pidätettiin ja satoja järjestöjä lakkautettiin. Toimet estivät kommunistien julkisen politikoinnin ja SKP:n vaikutus työväenliikkeeseen väheni. Puolueesta tuli muutaman tuhannen jäsenen salaseura, joka kuitenkin pyrki soveltamaan Kommunistisen internationaalin poliittista linjaa Suomen oloihin. Neuvostoliitossa SKP:n toimintakyky heikkeni 1930-luvun lopulla vakavasti, kun suurin osa puolueen johtajista ja aktiivijäsenistä sai surmansa Stalinin vainoissa[11]. Talvi- ja jatkosodan aikana kommunisteiksi epäillyt suljettiin vankiloihin turvasäilöön ja leireille.[12] Jatkosodan aikana kommunistit järjestivät vastarintaliikettä, joka jäi merkitykseltään vähäiseksi.[13]

Kommunistit vapautuivat vankiloista jatkosodan jälkeen ja SKP aloitti julkisen toimintansa.[14] Puolueesta kasvoi nopeasti kymmenien tuhansien ihmisten joukkopuolue, jolla oli kattava järjestörakenne ympäri maata. SKP oli väkilukuun suhteutettuna yksi Länsi-Euroopan suurimmista kommunistipuolueista. Osa kommunisteista nousi korkeisiin valtion virkoihin. SKP osallistui vaaleihin yhteistyöpuolue Suomen Kansan Demokraattisen Liiton listoilla. SKDL osallistui useisiin hallituksiin ja se oli yksi eduskunnan suurimmista puolueista. SKP:llä oli SKDL:ssä jatkuvasti hallitseva rooli, vaikka puolueessa oli mukana myös monia sosialisteja.

Oltuaan paitsiossa 1940-luvun jälkeen kommunistit osallistuivat hallituksiin 1960-luvun puolivälistä alkaen. SKP:n johtoa uudistettiin ja puheenjohtaja Aarne Saarisen pyrki modernisoimaan puoluetta, mutta hän sai vastaansa ideologista oikeaoppisuutta korostaneen opposition, joka 1970-luvulla opittiin tuntemaan taistolaisina. Vuonna 1990 SKP:n poliittinen toiminta päätettiin yhdistää SKDL:n kanssa uuteen Vasemmistoliittoon. Puolueen johtoelimet kokoontuivat vuoteen 1992, jolloin järjestö haettiin konkurssiin.

Oppositio erotettiin puolueesta vuosien 1985–1987 aikana ja sen kannattajat perustivat Suomen Kommunistisen Puolueen (yhtenäisyys). Korkein oikeus totesi erottamiset laittomiksi vuonna 1992. SKPy:ssä toimineet piirijärjestöt saivat vuonna 1996 oikeuden ylimääräisen edustajakokouksen koolle kutsumiseen.[15] Kokous muutti yhdistyksen Järjestöyhdistys Tähdeksi ja nimi Suomen Kommunistinen Puolue siirrettiin entiselle urheiluseuralle. Tähti poistettiin yhdistysrekisteristä.[16][17][4]

OhjelmatMuokkaa

 
Suomen kommunistisen puolueen puoluetoimisto vuonna 1945 osoitteessa Säästöpankinranta 2, Helsinki.[18]

SKP hyväksyi puolueohjelmat vuosien 1957, 1969 ja 1987 edustajakokouksissa. Ennen vuotta 1957 puolueen periaatteelliset linjaukset tuotiin esiin yksittäisissä asiakirjoissa. Vuosina 1920–1943 SKP oli Kommunistisen internationaalin sääntöjen mukaisesti[19] sitoutunut Kominternin ohjelmiin.

SKP:n ensimmäiset periaatteelliset linjaukset tuotiin julki perustavassa kokouksessa. Uusi puolue kritisoi voimakkaasti SDP:n toimintatapoja, joiden katsottiin johtaneen vallankumouksen tappioon Suomessa ja otti vaikutteensa bolševikeilta, joiden taktiikka oli menestynyt Venäjällä. SKP väheksyi parlamentarismia ja korosti radikaalia vallankumouksellista toimintaa. Perustajat hyväksyivät Jukka Rahjan esittämät teesit, joissa vaadittiin 1. valmistautumista uuteen aseelliseen vallankumoukseen, 2. työväenliikkeessä esiintyneiden virheellisten näkemysten jyrkkää tuomitsemista, 3. rautaista työväen diktatuuria, 4. kaiken maan ja kapitalistisen omaisuuden pakkoluovuttamista työväelle sekä 5. kansainvälisen vallankumouksen edistämistä ja tukea neuvostovallalle Venäjällä.[20] Vuosien 1917–1918 kokemukset olivat keskiössä periaatteita muotoiltaessa, mutta Tauno Saarelan mukaan kyse oli osin myös paluusta SDP:ssä vuosina 1905–1906 noudatettuihin menettelytapoihin.[21]

SKP:n ensimmäinen varsinainen puolueohjelma hyväksyttiin vuoden 1957 edustajakokouksessa. Ohjelman johdannossa asiakirjan tarvetta perusteltiin sillä, etteivät työväenliikkeen aiemmat ohjelmajulistukset vuosilta 1903 (SDP), 1918 (SKP) ja 1920 (SSTP) enää vastanneet nykyajan vaatimuksia. Ohjelmassa SKP määriteltiin työväenluokan puolueeksi, joka ”yhdistää riveihinsä työläisiä, pienviljelijöitä, henkisen työn tekijöitä ja kaikkia muita työväenluokan katsantokannan omaksuvia työtätekeviä”. Puolueen kerrottiin pitävän ”periaatteellisena toimintaohjeenaan marxilais-leniniläistä tieteellistä sosialismia”. Sosialismiin siirtyminen voitiin ohjelman mukaan toteuttaa ”vain työväenluokan ja sen järjestöjen johdolla, minkävuoksi siirtymäkauden valtio on kapitalistiluokan vähemmistödiktatuurin tilalle voimaansaatettua työväenvaltaa, proletariaatin diktatuuria.”[6]

SKP:n 14. edustajakokous päätti vuonna 1966 puolueohjelman uudistamisesta. Lähtökohdaksi asetettiin edellisvuonna hyväksytty asiakirja Marxilaisesta valtioteoriasta ja Suomen tiestä sosialismiin. Ohjelmaa valmisteli työryhmä, jonka kirjoitustyötä ohjasi Erkki Rautee ja luonnoksen kirjoitti Jorma Simpura. Ohjelma hyväksyttiin 15. edustajakokouksessa 1969. Ohjelma uudisti joitakin kommunistisen liikkeen perinteisiä muotoiluja. SKP ilmoitti pyrkivänsä sosialismiin ”rauhanomaista ja kansanvaltaista tietä” kansan ja eduskunnan enemmistön tahdon mukaisesti. Maininta proletariaatin diktatuurista poistettiin.[22] Ohjelma määritteli SKP:n työväenluokan puolueeksi, ”jonka toiminta perustuu Marxin, Engelsin ja Leninin kehittämään tieteelliseen sosialismiin ja joka puolustaa työväestön, toimihenkilöiden, sivistyneistön ja opiskelevan nuorison sekä viljelijäväestön yhteisiä etuja ja oikeuksia kaikissa olosuhteissa”.[7]

SKP:n yhteiskunta-analyysi perustui 1960-luvulta alkaen valtiomonopolistisen kapitalismin (Vamokap) teoriaan, jonka mukaan modernit kapitalistiset valtiot ajoivat ennen kaikkea suuryritysten ja vientiteollisuuden etuja. Vamokap syrjäytti aiemmin suosiossa olleet käsitykset työväenluokan absoluuttisesta kurjistumisesta ja ”kahdenkymmenen perheen” vallasta.[23] Vuoden 1970 ylimääräisen edustajakokouksen Poliittisessa asiakirjassa SKP:n päälinjaksi määriteltiin ”demokraattisen rintaman rakentaminen taistelussa monopoleja ja poliittista taantumusta vastaan työtätekevien demokraattisten oikeuksien laajentamiseksi, rauhan lujittamiseksi ja sosialismin edellytysten luomiseksi.”[24]

PolitiikkaMuokkaa

MaatalousMuokkaa

Kommunistinen liike korosti kaupunkien teollisuustyöväen ja maaseudun vähävaraisen talonpoikaisväestön liittoutumisen merkitystä vallankumouksen toteuttamisessa. Liittolaisiksi käsitettiin köyhät maatyöläiset, palstatilalliset ja pienviljelijät. Suurtilalliset eli kulakit sen sijaan olivat luokkavihollisia. Talonpojat nähtiin leninismissä ennen kaikkea työväen tavoitteille alisteiseksi reserviksi, jonka tuki oli tärkeää taktisesti.[25] SKP:ssä vaatimus liittoutumisesta alkoi korostua 1920-luvun alussa vähitellen, kun visio lähiajan vallankumouksesta katosi. Vuoden 1923 puoluekonferenssi omaksui tunnukseksi ”työväen ja talonpoikain vallan”[26] ja vuoden 1925 puoluekokous piti liittoutumista vallankumouksen onnistumisen välttämättömänä edellytyksenä. Kysymykselle aiemmin osoitettu vähäinen huomio määriteltiin myös sisällissodassa kärsityn tappion keskeiseksi syyksi.[27] SKP:n johto omaksui Kominternin talonpoikaislinjan, mutta monet kannattajista suhtautuivat skeptisesti liiton mahdollisuuksiin ja sen edistämisessä esiintyi haluttomuutta.[28] Kommunistit pyrkivät tukemaan potentiaalisia liittolaisia kaikissa viljelijöiden järjestöissä, mutta kannatus maaseudulla jäi vähäiseksi.[29]

Perustamislausunnossa SKP kannatti kaiken maan pakkoluovutusta työväen neuvostoille. Vuoden 1919 Kommunistinen vaalilippu -asiakirjan mukaan vain vallankumous saattoi vapauttaa viljelijät. Vallankumouksen jälkeen maa oli tarkoitus julistaa yhteisomaisuudeksi. Tuotannon kohottamiseksi viljelykset piti järjestää suurtiloiksi, joita hoitaisivat maatyöläisten muodostamat toverikunnat. Tiloille luvattiin yhteiskunnan runsas tuki, teknisiä apuvälineitä ja ohjausta.[30] Linja muuttui vuonna 1923 hyväksytyssä Kyntömiesten oikeuksien ja vaatimuksien puolustaminen -ohjelmassa, jossa tunnustettiin viljelijöiden omistusoikeus. Lähtökohdaksi talonpojille suunnatussa propagandassa otettiin viljelijöiden omat tarpeet ja vaatimukset. SKP lupasi muun muassa maata tilattomille, lisämaata pienviljelijöille, maiden omistusoikeutta vuokraviljelijöille, valtionapua kehittämiseen ja kustannuksiin sekä verovapautta maatyötä itse tekeville. Eduskunta-aloitteissa kommunistit vaativat esimerkiksi maan pakkoluovuttamista pienviljelijöille, itsenäistyneiden vuokraviljelijöiden vapauttamista lunastusmaksuista ja valtionavustuksia raivaustöihin.[31] Linja jatkui samana 1930-luvulla, mutta kysymyksen merkitys väheni jonkin verran kansanrintamakaudella.[32] SKP puolusti Neuvostoliitossa 1920-luvun lopulla alkanutta kollektivisointia, mutta Suomen talonpojille suunnatuissa julistuksissa ei kannatettu omaisuusrajoituksia. Pula-aikana SKP kehotti talonpoikia vaatimaan muun muassa pakkohuutokauppojen ja häätöjen lakkauttamista sekä velkojen, korkojen, lunastusmaksujen, verojen ja vuokrien maksun lopettamista.[33] Kuusisen kansanhallitus lupasi säilyttää talonpoikien omistukset.[34]

Vuoden 1957 puolueohjelman vaatimus kansallistamisesta ei koskenut ”talonpoikien maata ja muita työ- ja toimeentulovälineitä”. Sosialisoinnin sijaan SKP vaati pienviljelijöille lisämaita, jotka otettaisiin kapitalistisilta yhtiöiltä, pankeilta, maankeinottelijoilta, suurtilallisilta, valtiolta ja rappiotiloista. Tiloja piti suurentaa elinkelpoisuuden parantamiseksi. Puolue halusi ehkäistä maaltapakoa ja tilojen autioitumista. Puolueen mukaan sen ehdottamilla toimenpiteillä pelastettaisiin viljelijät kurjistumiselta ja turvattaisiin ”koko työtätekevälle maanviljelijäväestölle mahdollisuus elämänmuotojensa kehittämiseen vapaasti valitsemallaan tavalla”.[35]

Vuoden 1969 puolueohjelman mukaan Suomen maatilataloudesta oli tullut ”monopoleista täysin riippuvainen raaka-aineiden tuottaja”. Tuotantoa, kauppaa ja luototusta hallitsi ”suurviljelijäin huippukerros”, joka riisti ”niin maaseudun kuin asutuskeskustenkin työtätekeviä väestökerroksia”. Monopolien valta oli ”saanut pienviljelijät suuriin vaikeuksiin ja koko maatalouden syvään kriisiin”. Valtaosa viljelmistä oli ”niin pieniä, että niiltä ei saa toimeentuloa”, joten puolue halusi suurentaa tilakokoja ja tukea viljelijöiden tuotannollista yhteistoimintaa sekä toisaalta helpottaa viljelijöiden ansiotöiden saantia ja siirtymistä muille aloille. Pienviljelijäväestön kerrottiin olevan ”työväenluokan tärkein liittolainen monopolienvastaisessa taistelussa”.[7] Maatalouden kehityksestä sosialismissa ohjelma totesi:

»Kansantalouden sosialistinen kehitys avaa pienviljelijöille ja heidän perheenjäsenilleen työtilaisuuksia muilla aloilla ja luo uusia kehitysnäköaloja maatalouteen jääville. Sosialistinen valtio ei riistä työtätekevältä viljelijäväestöltä maata ja muita tuotantovälineitä. Viljelijäväestö pääsee itse mukaan maataloustuotteiden jalostuksen ja kaupan kehittämiseen ja valvontaan. Tekninen edistys, kansan elintason kohottaminen ja viljelijäväestön omat edut vaativat siirtymistä koneiden yhteiskäyttöön ja muuhun yhteistoimintaan maa- ja metsätaloudessa. Tämä voi tapahtua vain viljelijäväestön oman vapaaehtoisen osuustoiminnan tietä, jota sosialistinen valtio tukee.[7]»

OrganisaatioMuokkaa

Puheenjohtajat
Yrjö Sirola 1918–1920[36]
Kullervo Manner 1920–1935
Hannes Mäkinen 1935–1937[37][38]
Jukka Lehtosaari 1937–1938[37]
Aimo Aaltonen 1944–1945
Aaro Uusitalo 1945–1948
Aimo Aaltonen 1948–1966
Aarne Saarinen 1966–1982
Jouko Kajanoja 1982–1984
Arvo Aalto 1984–1988
Jarmo Wahlström 1988–1990
Heljä Tammisola 1990–1992
Pääsihteerit
Arvo Tuominen 1935–1940
Toivo Antikainen 1940–1941[39]
Ville Pessi 1944–1969
Arvo Aalto 1969–1977
Erkki Kivimäki 1977–1981 (vs.)
Arvo Aalto 1981–1984
Aarno Aitamurto 1984–1985
Esko Vainionpää 1985–1988
Heljä Tammisola 1988–1990
Asko Mäki 1990–1992
Varapuheenjohtajat
Oiva Lehto 1963–1966
Erkki Salomaa 1966–1971
Taisto Sinisalo 1970–1982
Olavi Hänninen 1971–1981
Maija-Liisa Halonen 1981–1982
Veikko Alho 1982–1984
Heljä Tammisola 1984–1988
Aarno Aitamurto 1985–1987
Arvo Kemppainen 1987–1988
Aarno Aitamurto 1988–?

Puolueen järjestöperiaate oli demokraattinen sentralismi,[1][40] jossa keskeistä oli puolue-elinten valinta vaaleilla, ylempien elinten selostusvelvollisuus ja ehdoton alistuminen enemmistöpäätöksille.

Julkisen SKP:n ensimmäinen toimisto sijaitsi Töölössä Tullinpuomin talossa, josta siirryttiin lokakuun 1944 viimeisellä viikolla Hakaniemeen Parkkisen kulmaan.[41] 1950-luvun lopulta vuoteen 1990 puoluetoimisto sijaitsi puolueen omistamassa Kulttuuritalossa Alppilassa.

Johtavat toimielimetMuokkaa

 
SKP:n keskuskomitea vuonna 1920.

SKP:n korkein päättävä elin oli puoluekokous (edustajakokous)[1]. Vuodesta 1945 lähtien edustajakokouksia pidettiin säännöllisesti kolmen vuoden välein. Äänivaltaiset edustajat valittiin osastoissa suoritetuissa jäsenäänestyksissä. Edustajakokous valitsi puoluetta johtamaan keskuskomitean (vuosina 1945–1951 puolueneuvosto), joka puolestaan valitsi keskuudestaan johdon ydinryhmän muodostaneen poliittisen toimikunnan (vuosina 1944–1948 puoluetoimikunta), puheenjohtajat ja pääsihteerin.[42]

1940-luvulla poliittista työtä johti puoluetoimikunta ja ennen kaikkea sen poliittinen jaosto (politjaosto).[43] Vuonna 1946 muodostettiin sihteeristö, jonka tehtävänä oli valmistella poliittiset kysymykset päättäviä elimiä varten. Päätösvaltaa keskitettiin entisestään ydinryhmällä, jonka muodostivat Ville Pessi, Aili Mäkinen, Martti Malmberg, Hertta Kuusinen, Inkeri Lehtinen ja sihteeristön kokouksiin myös osallistunut Aimo Aaltonen.[44] Sihteeristön nimesi keskuskomitea ja sen työtä johti pääsihteeri.[45] Puoluetoimikunta nimettiin poliittiseksi toimikunnaksi vuonna 1948 ja puolueneuvoston tilalle tuli keskuskomitea vuodesta 1951 alkaen. Politjaosto lakkautettiin 1951.

Maaliskuussa 1950 perustettiin keskuskomitean organisaatiojaosto (org.-jaosto) ja tarkistuskomitea. Org.-jaoston käsiin keskitettiin toimeenpanovalta, arkaluonteiset tehtävät ja henkilöstöpolitiikka. Tarkastuskomitea (kontrollikomitea) oli ennen kaikkea puoluejohdon jäseniin suuntautuneen kontrollin väline, jonka avulla voitiin ohittaa normaalit puoluekanavat.[46] Tarkastuskomitean sääntömääräisiä tehtäviä olivat puoluedemokratian toteutumisen valvonta, aatteellisen puhtauden vaaliminen, jäsenten kasvattaminen puoluevalppauteen sekä puoluekuria rikkoneiden saattaminen vastuuseen.[47]

KeskuskomiteaMuokkaa

Perustavassa kokouksessa muodostettiin keskuskomitea johtamaan puolueen toimintaa. Syyskuusta 1918 alkaen keskuskomitea jaettiin toimialoittain jaostoihin, joista ensimmäiseksi perustettiin sotilasjärjestö sekä agitaatio- ja tiedotusjaostot.[48] Keskuskomitean merkitystä korosti se, ettei puolueella aluksi ollut sääntöjä, joissa olisi määritelty keskuskomitean suhde suomalaisten kommunistien järjestöihin.[49] Vuonna 1920 hyväksyttyjen ohjesääntöjen mukaan keskuskomitea kutsui koolle puoluekokouksen, johon järjestöillä oli oikeus lähettää edustajia. Keskuskomitean määräykset olivat kaikkia jäseniä sitovia. Vuodesta 1920 alkaen keskuskomiteaan valittiin myös Suomessa maanalaisessa työssä toimineita.[50] Vuoden 1921 edustajakokouksessa keskuskomitean kotipaikaksi valittiin Pietari.[51] Tammikuussa 1925 SKP:n poliittinen johto siirrettiin Leningradista Moskovaan. Moskovassa oleskelleet keskuskomitean jäsenet muodostivat politbyroon ja leningradilaiset hallinnollisen byroon, jonka tehtävänä oli Suomen yhteyksien hoitaminen.[52]

Perustavassa kokouksessa keskuskomiteaan valittiin viisi henkilöä. Komitealla oli oikeus täydentää itseään ja jäsenmäärä nousi pian.[48] Vuoden 1921 edustajakokouksessa jäsenmääräksi sovittiin yksitoista, joista seitsemän valittiin äänestyksellä ja loput myöhemmin Suomessa toimivien keskuudesta.[51] Kesän 1925 puoluekokouksessa keskuskomitean jäsenmäärää nostettiin viiteentoista ja politbyroon jäsenmääräksi määriteltiin seitsemän.[52] Vuoden 1935 puoluekokouksessa keskuskomiteaan valittiin 17 varsinaista ja 3 varajäsentä, joista 9 (+2 varajäsentä) kuului politbyroohon ja 8 (+1) ulkomaan byroohon.[53] Vuoden 1957 säännöissä keskuskomitean kooksi määriteltiin 35 (+10).[54] Vuoden 1978 sääntömuutoksessa jäsenmääräksi tuli 50 (+15)[55] ja vuonna 1990 30 (+15).[56] Poliittiseen toimikuntaan kuului vuoden 1985 sääntöjen mukaan enintään 11 jäsentä.[57]

Vuosina 1945–1951 toiminut puolueneuvosto kokoontui kahdesti vuodessa ja se oli siten syrjässä käytännön poliittisesta johtotyöstä.[58]

EdustajakokouksetMuokkaa

SKP:n edustajakokoukset pidettiin Neuvostoliitossa vuosina 1919–1935, ja laillistamisen myötä vuodesta 1945 alkaen Helsingissä. Vuodesta 1957 alkaen puoluekokoukset pidettiin Kulttuuritalossa.

SKP:n perustavan kokouksen osanottajista vain pieni osa edusti jotain järjestöä.[59] Vuoden 1919 puoluekokouksessa enemmistön muodostivat Venäjällä toimineiden klubien, kollektiivien ja sotilasosastojen lähettämät edustajat.[49] Kolmanteen puoluekokoukseen osallistui jo useampia Suomestakin tulleita edustajia.[60] Neljännessä edustajakokouksessa olivat äänioikeutettuja keskuskomitean jäsenet ja Suomesta tulleet henkilöt, joista moni toimi julkisessa työväenliikkeessä. Edustajat nimettiin vaalipiirikolmikoissa ja keskuskomitean vaalilautakunnassa.[61] Jokavuotisista puoluekokouksista luovuttiin 1922. Valtaa siirrettiin internationaalin esimerkin mukaisesti keskuskomitean laajennetuille ja tavanomaisille istunnoille (plenum).[62][63]

Plenumeissa enemmistön muodostivat Neuvostoliitossa enemmän tai vähemmän pysyvästi oleskelleet keskuskomitean jäsenet ja työntekijät, Kominternin ja sen lähiyhteisöjen suomalaiset edustajat sekä opiskelijat. Suomesta tulleet olivat kuitenkin enemmistönä äänioikeutetuista vuoden 1925 puoluekokouksessa ja vuoden 1929 (alunperin puoluekokoukseksi suunnitellussa) puoluekonferenssissa. Suomesta tulleet kutsuttiin puolue-elinten laatimien listojen perusteella, joten valinnat teki hyvin pieni joukko.[62] Neuvostoliitossa pidettyjen kokousten asialista määräytyi pitkälti siellä toimineen johdon prioriteettien pohjalta, jolloin Suomessa toimineille keskeiset asiat jäivät vähemmälle huomiolle.[64][62] Kesään 1930 asti julkisilla elimillä olikin SKP:n kokouksia suurempi merkitys Suomessa toimineen liikkeen ajankohtaisten kantojen muotoilussa.[65]

Ensimmäinen julkinen puoluekokous pidettiin monien lykkäysten ja perusteellisten valmistelujen jälkeen lokakuussa 1945. Osastot saivat lähettää edustajia yhden sataa jäsentä kohden. Paikalla oli 352 äänivaltaista osanottajaa.[66] Ylimääräisissä edustajakokouksissa (1970, 1982 ja 1985) järjestöjä edustivat edellisiin kokouksiin valitut.

  • SKP:n perustava kokous (29.8.–5.9.1918 Moskova, Hengellinen seminaari[67])
  • SKP:n 2. edustajakokous (30.8.–11.9.1919 Pietari)
  • SKP:n 3. edustajakokous (13.8.1920 Pietari)
  • SKP:n 4. edustajakokous (25.7.–10.8.1921 Pietari)
  • SKP:n 5. edustajakokous (30.7.–16.8.1925 Leningrad)
  • SKP:n 6. edustajakokous (11.9.–20.9.1935 Moskova)
  • SKP:n 7. edustajakokous (19.–22.10.1945 Helsinki, HTY:n talo)
  • SKP:n 8. edustajakokous (30.8.–4.9.1948 Helsinki, HTY:n talo)
  • SKP:n 9. edustajakokous (1.11.–5.11.1951 Helsinki, Elokuvateatteri Capitol)
  • SKP:n 10. edustajakokous (2.10.–5.10.1954 Helsinki, Elokuvateatteri Capitol)
  • SKP:n 11. edustajakokous (29.5.–2.6.1957 Helsinki, Kulttuuritalo)
  • SKP:n 12. edustajakokous (15.4.–18.4.1960 Helsinki, Kulttuuritalo)
  • SKP:n 13. edustajakokous (12.4.–15.4.1963 Helsinki, Kulttuuritalo)
  • SKP:n 14. edustajakokous (29.1.–1.2.1966 Helsinki, Kulttuuritalo)
  • SKP:n 15. edustajakokous (3.4.–6.4.1969 Helsinki, Kulttuuritalo)
  • SKP:n ylimääräinen edustajakokous (14.2.1970 Helsinki, Kulttuuritalo)
  • SKP:n 16. edustajakokous (31.3.–2.4.1972 Helsinki, Kulttuuritalo)
  • SKP:n 17. edustajakokous (16.5.–18.5.1975 Helsinki, Kulttuuritalo)
  • SKP:n 18. edustajakokous (1.6.–3.6.1978 Helsinki, Kulttuuritalo)
  • SKP:n 19. edustajakokous (22.4.–24.5.1981 Helsinki, Kulttuuritalo)
  • SKP:n ylimääräinen edustajakokous (14.–15.5.1982 Helsinki, Kulttuuritalo)
  • SKP:n 20. edustajakokous (25.5.–27.5.1984 Helsinki, Kulttuuritalo)
  • SKP:n ylimääräinen edustajakokous (23.3.1985 Helsinki, Kulttuuritalo)
  • SKP:n 21. edustajakokous (12.6.–14.6.1987 Pori)
  • SKP:n 22. edustajakokous (25.2.1990)

PiirijärjestötMuokkaa

Puolueen piirijako perustui aluksi vaalipiirien keskuspaikoissa toimineisiin vaalipiirikolmikoihin. Vuodesta 1923 alkaen aluekomiteoita oli seitsemän (Helsinki, Kotka, Turku, Tampere, Vaasa, Oulu ja Kuopio). Kotkan komitea siirrettiin Viipuriin syksyllä 1924, kun Sortavalan hanke epäonnistui.[68] Vuonna 1930 SKP:llä oli kahdeksan piiriä, joita täydensivät alapiirit. Piirityötä johtivat piirikomiteat (pik) ja alapiirikomiteat (alapik). Piiriorganisaattorit olivat piirien työntekijöitä.[69] Vuonna 1948 SKP:llä oli 18 piiri- ja 34 aluejärjestöä.[70]

OsastotMuokkaa

Vuonna 1945 SKP:hen kuului 359 osastoa.[66] Maaliskuussa 1948 puolueessa oli 830 osastoa ja 602 (piirien tai osastojen alaisuudessa toiminutta) puolueryhmää.[71] Vuonna 1980 puolueessa oli 1 336 osastoa ja 89 itsenäistä puolueryhmää.[72] Osastot koostuivat työ- ja asuinpaikkaosastoista. Piirijärjestöillä oli tärkeä asema johdon ohjeiden viemisessä jäsenille. Lisäksi oli kaupunki- ja aluejärjestöjä. Piirejä johtivat piirikomiteat, aluejärjestöjä aluekomiteat ja kaupunkijärjestöjä kaupunkikomiteat.[73] Puolueryhmät olivat rekisteröimättömiä yksikköjä,[74] jotka toimivat käytännössä osastojen tavoin.

SKP kannusti jäseniään työpaikoilla tapahtuvaan organisoitumiseen. Näkemystä alettiin painottaa Kominternissä 1920-luvun puolivälistä alkaen ja SKP pyrki muodostamaan työpaikkasoluja, joiden merkitys jäi varsin vähäiseksi.[75] Työpaikkasoluja oli parhaimmillaan 232 joulukuussa 1926.[76] Lokakuussa 1945 puolueeseen kuului 13 työpaikkaosastoa ja 16 ammattialoittain muodostettua osastoa.[66] Maaliskuussa 1948 SKP:lla oli 115 työpaikkaosastoa, 54 työnalaosastoa ja 212 työpaikkaryhmää.[71] Ammattialaosastot sulautettiin työpaikkaosastoihin loppuvuonna 1948.[77] Vuonna 1980 työpaikkaosastoja oli 197.[72] Myös SKDL:llä oli työpaikkayhdistyksiä – varsinkin aloilla, joiden työläisiin kommunisteilla oli vähemmän vaikutusta.[78]

NuorisotoimintaMuokkaa

SKP:n perustamisen jälkeen nuoret kannattajat toimivat puolueessa, Kommunistisessa nuorisointernationaalissa (KNI), puna-armeijassa ja julkisessa Suomen sosialidemokraattisessa nuorisoliitossa (SSN), joka sisällissodan jälkeen valitsi kommunistit liittolaisikseen. Viranomaiset lakkauttivat SSN:n 1923 ja sen toimintaa jatkoi Sosialistinen nuorisoliitto (SNL), joka koki saman kohtalon pari vuotta myöhemmin. Alkuvuonna 1925 perustettiin Suomen kommunistinen nuorisoliitto (SKNL) SKP:n viralliseksi ja sille alisteiseksi nuorisojärjestöksi. Ajatus salaisesta nuorisojärjestöstä nousi esiin vähitellen, kun julkinen toiminta vaikeutui. KNI:n toimeenpaneva komitea ehdotti sitä jo keväällä 1923.[79][80] KNI:n vaihdettua politiikkaansa kansanrintama-taktiikkaan 1930-luvun puolivälissä alettiin SKNL:n jäseniä ohjata liittymään Sosialidemokraattiseen työläisnuorisoliittoon. Salaisten solujen toiminta oli tarkoitus siirtää ryhmiksi STL:n sisälle. SKNL:n toiminta lakkasi vähitellen, kun siirtyminen STL:ään toteutui, mutta SKP:lla oli edelleen nuorisojaostonsa.[81]

Sotien jälkeen perustettiin Suomen Demokraattinen Nuorisoliitto (SDNL) SKDL:n nuorisojärjestöksi eikä SKP sittemmin nähnyt erillistä kommunistista nuoriso-organisaatiota tarpeelliseksi. Puolueen nuorisotyötä ohjasi nuorisojaosto. SDNL oli kommunistien hallinnassa ja 1970-luvulla se julistautui marxilais-leniniläiseksi. SDNL kuului Demokraattisen nuorison maailmanliittoon (DNML).

Maanalainen toimintaMuokkaa

Ollessaan kiellettynä ennen vuotta 1944 SKP toimi Suomessa salaisen soluorganisaation muodossa. Jäseniä puolueessa oli parhaimmillaankin vain pari tuhatta, mutta toiminta ulottui joka puolella maata. Työtä Suomessa johti vuodesta 1921 Suomen byroo. Varsinainen poliittinen johto oli kuitenkin Moskovassa toimineella johdolla, politbyroolla. Järjestely aiheutti monia käytännön ongelmia. Vuonna 1930 politbyroo siirrettiin Suomeen, Suomen byroo lakkautettiin ja neuvostoliittolaisista muodostettiin Ulkomaan byroo, joka nimenmuutoksesta huolimatta säilytti johtavan roolin.[82] Venäjällä oleskelleen johdon merkitystä kasvattivat muun muassa maanalaista kommunistijohtoa jatkuvasti harventaneet pidätykset.[83] Vuoteen 1930 asti julkisilla elimillä oli kuitenkin SKP:n kokouksia suurempi merkitys Suomessa toimineen liikkeen ajankohtaisten kantojen muotoilussa.[65] Ulkomaan byroon toiminta lamaantui Stalinin terrorin myötä syyskuussa 1937[84] ja yhteydet Suomeen katkesivat.

SKP:n Suomessa toimivaa maanalaista organisaatiota alettiin rakentaa syksyllä 1918. Yhteyksiä muodostettiin Venäjän lisäksi Ruotsista käsin ja kommunistien propaganda alkoi levitä ympäri maata. Helsingissä järjestettiin valtakunnallinen neuvottelukokous maaliskuussa 1919, mutta mitään varsinaista organisaatioita ei vielä ollut olemassa.[85] Loppuvuonna 1920 muodostettiin keskuskomitean alainen Suomen byroo, jonka tehtävänä oli johtaa ja valvoa julkista toimintaa. Byroon alainen alueorganisaatio koostui vaalipiireittäin muodostetuista kolmikoista. Syksystä 1921 alkaen Suomen byroo vastasi julkisen työn ohella myös salaisesta toiminnasta.[10] Byroo piti yhteiskokouksia muutaman kerran vuodessa ja syksystä 1926 alkaen säännöllisemmin. Byroolla oli myös työntekijöitä, jotka eivät varsinaisesti olleet elimen jäseniä. Huhtikuussa 1928 Suomen byroon kaikki jäsenet Jalmari Salmista lukuun ottamatta pidätettiin, mikä heikensi yhteyksiä julkisiin järjestöihin.[86]

Syyskuussa 1923 vaalipiirijako korvattiin seitsemällä toimialueella, joihin sijoitettiin organisaattori työtä järjestämään. Piiriorganisaattorit työskentelivät puolilegaalisti liikkuvien ammattien varjolla. He kävivät säännöllisesti Helsingissä, josta Suomen byroo koordinoi toimintaa. Paikkakuntia vaihdettiin tiheästi turvallisuussyistä. Piirien alaisia paikalliskomiteoita oli parhaimmillaan 156 joulukuussa 1926. Alimman organisaatiotason muodostivat alueittain ja työpaikoittain muodostetut solut, joissa ohjattiin julkista toimintaa, valmistauduttiin tilaisuuksiin, opiskeltiin ja luettiin kiellettyä kirjallisuutta. Puoluesoluja tilastoitiin enimmillään 389 syksyllä 1926. Kyse oli kuitenkin ennen kaikkea yhteyksistä, sillä monet tilastoihin päätyneet komiteat ja solut eivät varsinaisesti toimineet.[76] 1920-luvun puolivälistä alkaen SKP korosti työpaikoilla tapahtuvan järjestäytymisen ensisijaisuutta sekä julkisessa että maanalaisessa liikkeessä. Malli ei kuitenkaan käytännössä juurtunut Suomeen, jossa oli totuttu aluepohjaisiin osastoihin. SKP:n soluista työpaikoilla oli parhaimmillaan kaksi kolmasosaa loppuvuonna 1926, mutta tehdassolujenkin varsinainen toiminta tapahtui usein työpaikan ulkopuolella.[87]

Suomessa ja Neuvostoliitossa toimineiden aiemmin säännölliset yhteydet muuttuivat satunnaisiksi vuonna 1938, kun Ulkomaan byroo puhdistettiin. Rahantulo Suomeen loppui, SKP:n organisaatio heikkeni ja kommunistien motivaatio laski epätietoisuuden myötä. Puolueen johtava rooli mureni ja vasemmistolainen työväenliike kehittyi itsenäisesti eri toimintasektoreilla.[88] Marraskuussa 1938 Valtiollinen poliisi pidätti SKP:n maanalaisen johdon ja monia muita toimijoita, jolloin valtakunnallinen järjestörakenne tuhoutui. Uutta maanlaajuista johtoa ei koottu, mutta osa alueellisista komiteoista ja ammatillinen jaosto jatkoivat toimintaansa. Kommunistit olivat hajallaan ja yhteydet katkonaisia. Toisaalta maanalaista toimintaa ei koettu kommunistien keskuudessa yhtä tärkeäksi kuin aiemmin, sillä julkisen toiminnan mahdollisuudet olivat parantuneet.[89]

Kommunistien vankilaorganisaatio perustui vankilaneuvostoihin. Tammisaaressa ylintä valtaa käytti pääneuvosto, jonka alaisuudessa toimivat kasarmi- ja työpaikkaneuvostot. Opiskelu suoritettiin vankilaneuvostojen laatimien opinto-ohjelmien mukaisesti. Puoluekuri oli ankaraa ja ohranoiksi epäillyt suljettiin yhteisön ulkopuolelle. Pääneuvosto laati henkilöarviot vapautuvista tovereista, joten sen kontrolli ulottui myös vankilan ulkopuolelle.[90] Riihimäen vankilaneuvosto muodostettiin 1938, kun suuri joukko poliittisia vankeja siirrettiin sinne Tammisaaresta. Neuvoston johtoon kuuluivat Matti Huhta, Kauko Heikkilä, Yrjö Leino, Ville Pessi ja Aimo Aaltonen, jotka vapauduttuaan 1944 muodostivat puolueen ydinjohdon.[91]

Yhteydet julkisiin järjestöihinMuokkaa

SKP:n johdolla ei aluksi ollut juurikaan vaikutusta julkisen työväenliikkeen elpymiseen, koska puolue korosti maanalaista toimintaa ja valmistautui uuteen aseellisen yhteenottoon. Tavalliset kommunisteihin identifioituneet työläiset olivat kuitenkin mukana myös julkisessa toiminnassa.[85] Julkinen kommunistiseen liikkeeseen sitoutunut Suomen Sosialistinen Työväenpuolue muodostettiin keväällä 1920 SKP:n myötävaikutuksella. SKP rahoitti SSTP:tä huomattavilla summilla ja koulutti toimitsijoita kursseilla Venäjällä. Puolueen Suomen byroon tehtävänä oli julkisen toiminnan johtaminen. Byroon jäseniksi valittiin myös julkisen liikkeen toimijoita.[10] Viranomaiset lakkauttivat SSTP:n vuonna 1923, koska sen katsottiin toimivan SKP:n alaisuudessa.[83]

Uutta julkista puoluetta ei SSTP:n jälkeen perustettu, vaikka monet Suomessa kannattivat sellaista. SKP:n johdon vaatimuksesta käyttöön otettiin verkostomainen komiteamalli, johon viranomaisten oli hankalampi puuttua. Muodon valintaan vaikutti myös se, että puoluejohdon mielestä julkista toimintaa voitiin siten ohjailla tehokkaammin. Puhdasoppisuutta korostanut SKP painotti lisäksi sitä, että julkiselle puolueelle olisi voitu laatia vain opportunistinen ohjelma. Suomen byroon asema liikkeessä vahvistui ja puolue asetti painopisteen maanalaiseen työhön. Uusi julkinen organisaatio koostui työväen paikallisjärjestöistä, työväen ja pienviljelijäin yhdistyksistä, vaalijärjestöistä ja opintojärjestöistä. Sosialistisen työväen ja pienviljelijäin vaalijärjestön valtakunnallista toimintaa ohjasi Helsingin työväen vaalikomitean maatakäsittävä jaosto ja suunta määriteltiin maatakäsittävissä neuvottelukokouksissa. Organisaation löyhyys vähensi työläisten kiinnittymistä liikkeeseen ja vaatimus puhdasoppisuudesta vaikeutti kannatuksen laajentamista ydinryhmän ulkopuolelle.[92]

SKP:n johto ei pyrkimyksistään huolimatta pystynyt täysin ohjailemaan julkisia järjestöjä, joissa toimineet – samoista periaatteellisista lähtökohdista huolimatta – tekivät erilaisia arvioita siitä, mikä oli järkevää toimintaa Suomen oloissa.[10] Monesti asioista piti Suomessa päättää ennen kuin johto ehti ottaa niitä käsittelyyn. Sosialistinen työväen ja pienviljelijäin eduskuntaryhmä piti (SKP:n ohjeiden vastaisesti) päätöksenteon itsellään eikä aina noudattanut puolueen neuvoja. Eduskuntaryhmällä oli merkittävä asema liikkeen suomalaisen haaran kantojen julkituomisessa ja muotoilussa. SKP laati osan ryhmän puheista ja aloitteista. Vuodesta 1926 alkaen ryhmässä toimi puoluefraktio.[93] Puoluejohto arvosti maanalaista (puolueen nimissä tehtävää) toimintaa enemmän kuin julkista, mutta Suomessa monet pitivät sitä turhana julkisten liikkeiden ollessa sallittuja.[94]

Sota-aikaMuokkaa

Keväällä 1940 helsinkiläiset kommunistit muodostivat puolueen keskusjohdoksi työkomitean, jota johti Urho Oras. Komitea sai laajemmin tunnustetun aseman syksyllä, kun sen kokoonpanoa täydennettiin. Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura perustettiin toukokuussa 1940 työkomitean ja soihtulaisten yhteistyön tuloksena. Yhdistyksestä muotoutui kommunistien julkisen toiminnan keskus, joka toimi käytännössä kuin puolue.[95] Viranomaiset alkoivat puuttua SNS:n toimintaan loppukesästä 1940 alkaen ja talvella kaikki vasemmiston julkinen toiminta vähitellen estettiin. Työkomitea hajosi tammikuun 1941 pidätyksiin, ja johdon otti uusi työvaliokunta, jota johti Hertta Kuusinen.[96] Työvaliokunnan toiminta päättyi jatkosodan alla tehtyihin pidätyksiin ja puolueyhteydet katkesivat jälleen.[97]

Jatkosodan sytyttyä pidätyksiltä välttyneet ja kutsunnoista poisjääneet kommunistit pyrkivät aktiiviseen sodanvastaiseen toimintaan ja antifasistisen vastarintaliikkeen luomiseen.[98] Suurimmat metsäkaartilaisryhmät muodostuivat niille syrjäseuduille, joissa kommunisteilla oli kannatusta väestön keskuudessa. Hajanaiset sissiryhmät suorittivat joitakin sabotaaseja, mutta niiden merkitys sodankäynnille jäi vähäiseksi. Liikkeellä ei ollut keskusjohtoa tai toimivaa maanlaajuista organisaatiota eikä se saanut juurikaan tukea liittoutuneilta tai kansalta. Viranomaisten vastatoimet tehosivat ja liike nujerrettiin käytännössä varsin pian. Aktiivisin vaihe päättyi jo lokakuussa 1941 ja joulun 1942 jälkeen toimintaa oli jäljellä vain Satakunnassa ja Pohjois-Hämeessä. Metsiin jäi tosin niitä miehiä, jotka pitivät matalaa profiilia. Viimeiset sissiorganisaatiot tuhottiin keväällä 1944 käydyissä taisteluissa.[99] SKP:n aktiivien lisäksi vastarintaliikettä olivat keskeisesti luomassa työläisrintamamiesliikkeessä syksyllä 1940 toimineet.[100]

SKP:n Helsingissä toiminut johtoryhmä välitti sodan aikana yhteyksiä ja levitti julistuksia. Puolueen ohella ryhmä käytti kannanotoissaan nimeä Suomen Kansan Vapauden Liitto.[101] Linjaa vetivät Aimo Rikka ja Yrjö Leino, kunnes Leino syrjäytti Rikan joulukuussa 1941. Leino muodosti kantansa pääasiassa neuvostoliittolaisten radiolähetyksistä saamiensa tietojen pohjalta. SKP:n nimellä sota-aikana tehtyjen julistusten poliittinen merkitys jäi vähäiseksi.[102] Kesän 1942 pidätysten jälkeen Leinon ympärille jäi hyvin suppea joukko ja kesäkuussa 1944 Leinon yhteydet katkesivat kokonaan, kun hänen lähipiirinsä pidätettiin.[103] Suurin osa kommunistien kannattajista toimi sota-ajan normaalisti osana muuta yhteiskuntaa rintamalla ja siviilissä.[104]

Kommunistien vapauduttua vankiloista SKP:n virallinen asema oli hetken epäselvä ja puolue aloitti uuden järjestäytymisen maanalaisen mallin mukaisesti. SKP:n 14.–15. lokakuuta 1944 pidetty valtakunnallinen kokous, joka päätti puolueen legalisoinnista, kutsuttiin koolle salaisesti ja rivikommunistit saivat tietää siitä vasta jälkikäteen.[105] Julkisen puolueen ydinjohdon muodostivat vankilaneuvostoja johtaneet ja Leinon organisaatioon kuuluneet.[106] Kimmo Rentola on pitänyt kokousta kaappauksena, sillä johdon ulkopuolelle jätettiin monia aiemmin johtoasemissa toimineita.[107]

JäsenistöMuokkaa

Jäsenmäärän kehitys
1921 n. 500 [108][109]
1924 1 196 [110]
1927 1 951 [111]
5/1932 2 180 [112]
8/1935 1 364 [112]
3/1938 839 [112]
1944 3 169 [113]
1945 23 778 [113]
1948 54 630 [113]
1950 44 168 [113]
1958 39 426 [113]
1965 47 191 [114]
1970 47 094 [114]
1973 37 525 [113]
1975 44 117 [114]
1980 51 139 [114]
1983 n. 33 400 [115]
1986 n. 31 000 [115]

Puolueen perustajat olivat Suomesta Venäjälle paenneita punaisia ja Venäjällä asuneita suomalaisia.[116] Perustettaessa ei hyväksytty sääntöjä, joten jäi epäselväksi keitä puolueeseen varsinaisesti kuului keskuskomitean ja sen alaisten lisäksi.[49] Tilannetta selvensi Venäjällä toimineiden työväenyhdistysten siirtyminen osaksi VKP:tä joulukuussa 1919.[117] Kominternia seuraten SKP käsitti puolueen kurinalaisena ryhmänä (kaaderipuolueena), joka erosi laajoista joukkopuolueista.[111] Leninismissä puolue oli ammattivallankumouksellisista koostunut työväenluokan etujoukko, joten koko luokan liittämistä puolueeseen ei pidetty välttämättömänä, vaikka sen enemmistön kannatuksen saamista pidettiinkin tärkeänä.[118] Vuoden 1920 sääntöjen mukaan SKP:n jäseniä olivat vain aktiivisesti puoluetoimintaan osallistuvat ja puoluekuria noudattavat kommunistit.[50]

Toukokuussa 1921 SKP:ssä arvioitiin olevan noin 500 jäsentä. Luku käsitti vain pienen osan SKP:n päämäärien hyväksi Suomessa ja Venäjällä toimineista.[109] Jäseniksi kirjattiin niitä puolueen toimitsijoiden tapaamia henkilöitä, joiden tulkittiin tehneen liittymispäätöksen.[111] Kesään 1929 asti SKP:n uudet kaaderit kirjattiin kandidaattijäseniksi ennen varsinaista jäsenyyttä. Jäsen poistui tilastosta vangitsemisen myötä.[119] Salaisen organisaation jäsenmäärä oli suurimmillaan 1930-luvun alussa, kun julkiset toimintamahdollisuudet estettiin. Vuonna 1932 jäseniä oli yli kaksituhatta, mutta määrä lähti sen jälkeen laskuun ja alitti tuhat vuonna 1937.[112] Valtakunnallisten yhteyksien katkettua eristyksiin jääneet rivijäsenet käsittivät itsensä yleensä edelleen puolueen jäseniksi, ja he olettivat puoluejohdon toimivan toisaalla.[120] Valmius liittyä maanalaisen SKP:n jäseneksi oli suurempaa alueilla, joilla julkisten järjestöjen kannatus oli pienempää. Vuonna 1926 jäsenmäärältään suurin piiri oli Tampere. Eniten jäseniä oli piirien keskuspaikoissa.[119]

Syksyllä 1944 Suomen vankiloista ja keskitysleireiltä vapautui noin 800 poliittista vankia, joita SKP piti kommunisteina. Lukuun eivät sisälly esimerkiksi soihtulaiset tai kuutoset.[121] Vuodenvaihteessa 1944–1945 puolueeseen kuului hieman yli 3 000 jäsentä, joista 1 000–2 000 oli puoluetoimikunnalle ilmoittautuneita vanhoja jäseniä.[122] Vuoden 1945 lopussa jäsenmäärä oli 23 778. Suurimmillaan puolueeseen kuului 54 630 jäsentä vuonna 1948.[113] Ilmoitettu jäsenmäärä väheni aina jäsenkirjojen vaihdon (1950, 1964, 1973, 1983) yhteydessä, kun passiiviset ja jäsenmaksunsa laiminlyöneet siivottiin pois tilastoista. Määrä lähti niiden jälkeen uudestaan nousuun.[123]

SKP:n jäsenkunta oli vahvasti työväenluokkaista. Huhtikuussa 1948 jäsenistä luokiteltiin työläisiksi 85,3 prosenttia. Talonpoikia ja maatyöläisiä laskettiin olevan noin kymmenesosa kaadereista ja henkisentyöntekijöitä 1,4 prosenttia.[124]

Naisten osuus jäsenistä oli vuosina 1924–1930 noin 10–15 prosenttia. Naisjäsenet keskittyivät muutamaan kaupunkiin ja kolmasosa asui Helsingissä.[119] Vuosina 1945–1948 naisia oli 15–19 prosenttia jäsenistä.[124] Vuonna 1980 naisten osuus oli 29 prosenttia.[72]

Vuonna 1923 jäsenmaksuksi määriteltiin prosentti kuukausituloista.[111] Syksyllä 1924 otettiin käyttöön järjestelmä, jossa alle 1 500 markkaa ansainneet maksoivat 5 ja yli sen tienanneet 10 markkaa. Vuonna 1924 jäsenveron maksoi 12 ja vuonna 1930 35 prosenttia jäsenistä.[119] Maanalaisella kaudella Suomessa oli maksavia jäseniä parhaimmillaan 390 vuonna 1927.[111]

PuoluekuriMuokkaa

SKP omaksui ajatuksen puoluekurin tärkeydestä aiemmin ja vahvemmin kuin monet muut Kominternin puolueet.[125] SKP korosti tiukkaa kuria ja hierarkkista järjestörakennetta myös julkisen toiminnan alkuvuosina.[126] Aluksi kaikilla jäsenillä piti olla takaajat ja täysjäsenyyttä edelsi koejäsenyys. Huhtikuussa 1945 takaukset muutettiin vähemmän sitoviksi suosituksiksi ja koejäsenyys poistettiin.[127] Puoluekuria ja jäsenten oikeaoppisuutta valvoi loppuvuonna 1944 muodostettu valvontakomitea jaostoineen.[128] Sitä seurasi vuonna 1945 ensisijaisesti henkilösijoituksista vastannut kaaderiosasto, jonka perusteellisissa tarkistuksissa selvitettiin kaadereiden luotettavuus.[129] Valpon lakkauttamisen jälkeen vuonna 1949 kaaderiosasto sai vastuulleen myös vakoilun.[130]

1950-luvun alussa puoluejohdon keskuudessa vallitsi vainoharhainen ilmapiiri ja SKP kovensi otteitaan oikeaoppisuuden valvonnassa. Perusjärjestöihin muodostettiin salaisia ryhmiä puolueuskollisuutta ja vastustajia valvomaan. Kaaderiosaston ohella valvontaan liittyviä tehtäviä hoitivat org-jaosto ja tarkistuskomitea. Jäseniä erotettiin muun muassa vuosia aiemmin paljastuneiden rikkeiden perusteella.[130] SKP:lla oli omat lähetit ja luottamuksellisimmat tiedot välitettiin vain suullisesti.[131] Omien kaadereiden ohella SKP:n sisäinen tiedustelu seurasi äärioikeistolaisia ja sosialidemokraattisia järjestöjä. Kaaderityötä ja tiedustelutoimintaa johtivat punaisessa Valpossa aiemmin työskennelleet, jotka hyödynsivät poliisin aiempia arkistoja ja kontakteja.[132] Konspiratiivisuus ja kurinpito alkoivat vähitellen höllentyä 1950-luvun loppupuolella.[133] Kaaderiosasto lakkautettiin vuonna 1961.

TalousMuokkaa

Perustettaessa SKP oli varsin varakas, koska monet Venäjälle paenneet työväenjärjestöjen johtajat olivat ottaneet mukaansa järjestöjensä rahat. SKP:llä oli kuitenkin myös suuret kustannukset ja säästöt hupenivat nopeasti, jolloin NKP ja Komintern alkoivat avustaa puoluetta. SKP tuli pian riippuvaiseksi tästä rahoituksesta. Vuonna 1921 järjestön menot olivat noin 5,4 miljoonaa markkaa, joista noin 4,3 miljoonaa tuli NKP:ltä. SKP:n palkkalistoilla oli tuolloin 80 työntekijää. Seuraavina vuosina summat pienenivät huomattavasti ja SKP:n oli karsittava toimintojaan. Komintern vähensi tukeaan huomattavasti 1930-luvun alussa, kun kommunistien julkinen toiminta Suomessa vaikeutui. Internationaalin rahoitus SKP:n toiminnalle Neuvostoliitossa lakkautettiin.[134]

Alkuvuosinaan SKP:llä oli Venäjällä laaja yritysverkosto, johon kuului muun muassa tehtaita, maatiloja ja metallityöpajoja. Toiminnalla pyrittiin luomaan työpaikkoja Suomesta paenneille punaisille. Toiminta osoittautui kuitenkin tappiolliseksi ja omistukset luovutettiin neuvostovaltiolle. SKP sai rahaa myös Suomeen suuntautuneesta salakuljetuksesta, mustan pörssin kaupasta ja valuuttakeinottelusta. Hämäriä liiketoimia johtivat puolueen sotilastoiminnasta vastanneet Rahjan veljekset Jukka ja Eino.[134] 1930-luvun puolivälissä SKP sai Kominterniltä noin 25 000 markkaa kuukaudessa Suomen toimintoja varten. Rahat välitettiin Tukholman kautta. Yhteys katkesi 1930-luvun lopussa, mikä johti maanalaisen organisaation heikkenemiseen.[135]

Vuonna 1945 SKP:n varallisuus koostui suurelta osin varoista, jotka valtiolta korvauksia saaneet entiset poliittiset vangit luovuttivat Yrjö Sirolan Säätiölle. YSS jakoi rahaa SKP:lle ja muille kansandemokraattisille järjestöille. SKP:n yhtiöitä olivat Kansankulttuuri, Kansanelokuva ja Vapaa Sana.[136] Piirien talous perustui jäsenmaksujen piiriosuuksiin, arpajaisiin, myyjäisiin, lahjoituksiin ja monenlaiseen yritystoimintaan. Kiinteistöjen rakentamisessa ja yritystoiminnan pyörittämisessä hyödynnettiin runsaasti talkootyötä.[137]

SKP sai 1940-luvun lopulta alkaen runsaasti tukea Suomen ulkopuolelta. Neuvostoliittolaiset kanavoivat varoja puolueelle muun muassa neuvostotaiteilijoiden kiertueilla, kirjallisuuden välitystoiminnalla ja Neuvostoliiton omistamien suomalaisten yritysten kautta. Usein mukana yhteistyössä oli Suomi–Neuvostoliitto-Seura. Keskeinen rahoittajataho oli myös Kominformin yhteydessä toiminut Bukarestista johdettu Kansainvälinen ammattiyhdistysrahasto vasemmistotyöväenjärjestöjen tueksi, jonka varat tulivat Neuvostoliitosta ja Kiinasta. SKP sai rahastosta vuosina 1950–1966 noin 400 000–900 000 dollaria vuodessa. Tämä kattoi puolueen budjetista noin 5–10 prosenttia. Ulkomainen rahoitus oli SKP:lle arka aihe. Asiasta ei puhuttu julkisesti ja siitä tiesi vain puolueen ydinjohto. Käytännössä asioita hoiti pääsihteeri Ville Pessi, joka kävi lunastamassa avustukset KGB:n ulkomaantiedustelun residentiltä Neuvostoliiton suurlähetystöstä.[138]

Kun SKP helmikuussa 1970 piti eheyttävän ylimääräisen edustajakokouksen, oli pelissä myös neuvostotuki. SKP sai viikkoa ennen kokousta 900 000 markkaa, ja vuoden kokonaistuki oli noin 3,8 miljoonaa. Lisätuki pelasti SKP:n talouden ja mahdollisti osapuolisopimuksen vaatiman kaksinkertaisen miehityksen, jossa enemmistölle ja vähemmistölle taattiin edustus puolue-elimissä. Kimmo Rentolan mukaan SKP:n enemmistö olisi voinut tulla toimeen ilman Neuvostoliiton taloudellista tukea, mutta sillä ei ollut varaa ulkopoliittiseen välirikkoon, joka olisi johtanut myös sisäpoliittiseen paitsioon.[139]

1980-luvun alussa SKP:n enemmistöjohto uudisti puolueen taloudenhoidon. Vuonna 1981 puolue myi Koiton talon, josta saatiin lopulta yli sata miljoonaa markkaa. Varat olivat SKP:n enemmistöjohdon hallinnassa ja ne turvasivat enemmistön taloudellisen itsenäisyyden. Puolueen riippuvuus Neuvostoliitosta väheni, ja oppositio oli siten mahdollista erottaa puolueesta. Vuodesta 1986 alkaen Neuvostoliitto tuki taloudellisesti yksinomaan vähemmistöä. SKP:n ympärille rakennettiin monimutkainen rahansiirtoja hoitanut yritys-, yhdistys- ja säätiöketju, johon kuuluivat muun muassa Fexima Oy, Sosialististen maiden yhteistyöyhdistys ja SKP:n tukisäätiö. SKP:n varoja sijoitettiin 1980-luvun lopulla monenlaisiin kohteisiin kondomeista kiinteistöihin. Sijoitukset paljastuivat epäonnistuneiksi vuonna 1988. Kasinopelistä kertyi tappioita noin 50 miljoonaa markkaa. Menetykset eivät kuitenkaan kaataneet puoluetta, ja järjestöllä oli vielä 1990-luvun alussa runsaasti varallisuutta. Omaisuus tuhottiin lopullisesti vuonna 1990 tehdyissä kaupoissa. Puolueen varat oli tarkoitus siirtää välikäsien kautta Vasemmistoliiton käyttöön ja SKP ajettiin suunnitelmallisesti konkurssiin. Toimintaa johti Variant Oy ja mukana olivat muun muassa yhtiöt Fenet, Scan Fantasy, Equity Invest, Rakomo ja OR-Invest. Laman iskettyä vaikeudet alkoivat ja operaatio epäonnistui. SKP haettiin konkurssiin vuonna 1992, kun puolueella oli velkaa 70 miljoonaa. Variant meni konkurssiin lokakuussa 1993.[140]

Viranomaisten suhtautuminenMuokkaa

 
Poliittisen vangin hautajaiset Porissa 1925.

Sisällissodan voittajat rajoittivat vasemmiston yhdistys- ja julkaisutoimintaa. Erityishuomio kohdistui tekoihin, jotka voitiin tulkita tueksi Neuvosto-Venäjälle. Syytteen valtiopetoksen valmistelusta saattoi saada pelkän jäsenyyden tai kokoukseen osallistumisen perusteella. Vuosina 1919–1923 hovioikeuksissa annettiin yhteensä 703 tuomiota valtiorikoksista [141] Vuosina 1920–1942 tuomittiin noin 4 000 suomalaista valtiopetoksesta tai sen valmistelusta sekä 600 maanpetoksesta.[142] Suurin osa tuomituista oli kommunisteja.[143] Vasemmistolaisia lehtiä estettiin usein ilmestymästä rikoslakiin tammikuussa 1919 tehdyillä muutoksilla, joilla tehtiin rangaistavaksi muun muassa hallituksen, viranomaisten ja yhteiskuntajärjestelmän halventaminen.[141]

Etsivä keskuspoliisiMuokkaa

Vuonna 1919 perustetun Etsivän keskuspoliisin päätehtävä oli kommunistien tarkkailu.[141][144] EK seurasi toimintaa, kokosi aineistoa, pidätti ja kuulusteli epäiltyjä sekä toimitti todisteet syyttäjille. EK:n menetelmiin kuului muun muassa työläisiksi naamioitujen tiedustelijoiden lähettäminen työmaille ja agenttien värvääminen työväen keskuudesta. Suomen Työnantajain Keskusliitto oli EK:n tärkeä yhteistyökumppani. Epäilyttävä kirjeliikenne luettiin yhteistyössä postiviranomaisten kanssa. EK sai runsaasti apua myös suojeluskunnilta ja muilta porvarillisilta järjestöiltä. EK:n kuulustelut olivat usein väkivaltaisia ja muutamia kommunisteja kuoli niiden seurauksena. Väkivalta väheni jonkin verran 1920-luvun alun jälkeen, mutta metodit raaistuivat jälleen sota-aikana. Myös kommunistit tappoivat joitakin poliiseja.[145] EK:ta seurasi vuonna 1938 Valtiollinen poliisi. Kommunistit kutsuivat EK:ta ja Valpoa keisarikunnan salaiselta poliisilta periytyneellä nimellä ”ohrana”. Päämajan valvontaosasto oli tarkkailtujen keskuudessa ”sotilasohrana”[146].

VankilaviranomaisetMuokkaa

Vangituilla kommunisteilla oli erityinen valtiollisen vangin status, jolla poliittiset erotettiin kriminaalivangeista. Poliittiset vangit korostivat eroa myös itse. Status merkitsi muun muassa pienempiä työurakkoja ja oikeuksia kirjeenvaihtoon sekä lehtien tilaamiseen. Valtiollisten vankien kurinpito alkoi tiukentua vuodesta 1928 alkaen ja monet oikeuksista poistettiin. Oikeuksien kaventumista protestoitiin muun muassa satojen vankien samanaikaisilla syömälakoilla. Poliittiset vangit keskitettiin aluksi Tammisaareen, mutta varsinkin 1930-luvulla sijoituksia alettiin hajauttaa. Naisvangit olivat Hämeenlinnassa. Vankien määrä laski pääosan 1920-lukua, mutta se alkoi nousta jälleen vuosikymmenen lopulla. Määrä oli huipussaan 1930-luvun alussa.[147]

Sota-ajan pidätykset ja vankileiritMuokkaa

Kriisitilanteessa turvasäilöihin suljettavien henkilöiden luettelointi aloitettiin EK:ssa 1920-luvun puolivälissä.[148] 16. lokakuuta 1939 pidätettiin 272 henkilöä, jotka Valpo arvioi SKP:n johtaviksi toimijoiksi. Valpon luettelo käsitti tuolloin yhteensä 3 793 nimeä. Pidätetyt kuitenkin vapautettiin pian.[149] Talvisodan aikana vangittiin turvasäilöihin 199 kommunistina pidettyä, jotka valikoituivat ensisijaisesti vanhan maineen eivätkö akuutin toiminnan perusteella.[150] Suurin osa vapautui sodan aikana ja viimeiset vappuna 1940.[151] 30. heinäkuuta 1940 alkaen pidätettiin SNS:n johtohenkilöitä. Elokuun puolivälissä vangittuna oli 28 ystävyysseuralaista.[152] Vasemmistoa vastaan suunnatut salaiset tarkkailutoimet tehostuivat, kun Valpon ohella tehtävää ryhtyivät hoitamaan armeijan Vastavakoilutoimisto sekä sosialidemokraattien ja porvareiden Aseveliliitto.[153] Pidätykset laajenivat joulukuussa ja 9. tammikuuta 1941 turvasäilöissä oli 102 henkilöä. Valpo pyrki pidättämään kaikki SNS:n johtotasolla toimineet kommunistit ja paikallisten seurojen johtajat.[154]

Laajempia pidätyksiä alettiin suunnitella valtiojohdossa tammikuussa 1941, ja ne toteutettiin juuri ennen jatkosodan alkua. Heinäkuun loppuun mennessä turvasäilöissä oli pidätettynä 457 vasemmistolaista.[154] Valpon rinnalla kommunisteja tarkkaili Päämajan valvontaosasto.[146] Syyskuussa 1941 asekuntoisista turvasäilöläisistä muodostettiin Osasto Pärmi, joka osallistui taisteluihin muutaman päivän ajan. Osastoon kuului rikollisvankeja ja yli 250 turvasäilöläistä. Turvasäilöläisistä kuusi pakeni Suomessa, viisi kaatui, neljä katosi, osa loukkaantui pahoin ja 53 loikkasi Neuvostoliittoon. Jäljelle jääneistä muodostettiin erillinen työkomppania, joka vietti lopun sota-ajan epäinhimillisissä olosuhteissa Kangasjärven, Säämäjärven ja Koverin leireillä. Joulukuussa 1941 komppaniaan kuului 166 miestä. Muut turvasäilöläiset koottiin Karvian varavankilaan ja naiset Hämeenlinnaan.[155] Heinäkuussa 1942 pidätettiin 59 metsäkaartien toimintaan tai avustamiseen osallistunutta. Joukossa oli myös SKP:n johtohenkilöitä, joista Arnold Salminen kuoli Valpon kuulusteluissa.[156] Alkuvuonna 1944 pidätettiin metsäkaartiyhteyksien perusteella 150 henkilöä Varsinais-Suomessa, Satakunnassa ja Pohjois-Hämeessä.[157] Kuolemanrangaistukset otettiin käyttöön jatkosodan alettua. Sodan loppuvaiheissa kuolemaantuomittuja teloitettiin aivan aselevon alkuun asti.[158] Poliittiset vangit vapautettiin välirauhansopimuksen myötä syyskuussa 1944. Niin sanotuista kriminaalirikoksista tuomitut eivät kuitenkaan päässeet ulos heti.[159]

Punainen ValpoMuokkaa

Valpo jatkoi puolueen tarkkailua tiiviisti kommunistien vapauduttua vankiloista,[160] mutta huhtikuussa 1945 SKP sai sisäministerin salkun ja Valpo uudistettiin. SKP:n puheenjohtaja Aimo Aaltonen nimitettiin apulaispäälliköksi ja hänen johdollaan erityisen tarkkailun kohteeksi otettiin oikeistolainen liikehdintä.[161] SKP kannusti jäseniään rekrytoitumaan Valpon ja poliisin palvelukseen.[162] Valpon henkilökunta passitoimistoa lukuun ottamatta vaihdettiin syksyyn mennessä.[163] Tiedottajat puhdistettiin puolueesta Valpon arkistojen avulla.[164] Viraston merkitystä korosti heinäkuussa 1945 perustettu sotilastoimisto, joka sai aiemmin puolustusvoimille kuuluneita tehtäviä. Kommunistit ajoivat Valpolle myös muita lisävaltuuksia, mutta ehdotukset eivät saaneet kannatusta hallituskumppanien keskuudessa. Kommunistit määräsivät Valpon linjan, vaikka päällikköinä vuosina 1945–1946 toimineet eivät olleet kommunisteja. Vuoden 1947 alussa johtoon nousi SKP:n Erkki Tuominen, jonka virka virallistettiin maaliskuussa 1948.[163]

Alkuvaiheessa punaista Valpoa työllistivät muun muassa asekätkentä- ja sotasyyllisyystutkinnat. Henkilökunnan kokemattomuus johti virheisiin ja ylilyönteihin, joiden myötä virasto menetti maineensa muiden kuin kommunistien keskuudessa. Tuomisen johdolla toiminta kuitenkin ammattimaistui. Valpo rakensi laajan tiedottajaverkoston esimerkiksi poliisin ja oikeistolaisten järjestöjen keskuuteen. Valpo kuitenkin eristäytyi muusta yhteiskunnasta ja SKDL:n heinäkuun 1948 vaalitappio sinetöi viraston kohtalon. Valpo lakkautettiin vuoden lopussa ja tilalle perustettu Suojelupoliisi aloitti toimintansa helmikuussa 1949.[163] Valpon palkkalistoilla olleista Supoon sai jäädä kaksi passitoimiston työntekijää.[165] Luotetuimmat valpolaisista siirtyivät puolueen palvelukseen johtamaan kaaderityötä ja tiedustelutoimintaa.[132] Sotilastoimiston työntekijöistä monet jatkoivat entisten tehtäviensä hoitoa salaisesti Neuvostoliiton sotilastiedustelun palveluksessa.[163]

PoliisiMuokkaa

Toukokuussa 1920 poliisi tunkeutui SSTP:n perustavaan kokoukseen laista piittaamatta ja keskeytti tilaisuuden kokouksen toisena päivänä edustajien päätettyä liittymisestä Kominterniin.[166] Kommunistien julkisen toiminnan tultua kielletyksi 1930-luvun alussa poliisi hajotti kaikki vasemmiston erilaiset kokoontumisyritykset. Kommunistit järjestivät tilaisuuksiinsa erityisiä ryhmiä, joiden tehtävänä oli suojella puhujia poliiseilta.[167] Talvisodan jälkeen vasemmiston julkiset esiintymiset alkoivat uudelleen kielloista huolimatta. Elokuussa 1940 Sisäasiainministeriö antoi poliisille ohjeet, joiden mukaan kaikki vasemmiston julkiset kokoontumiset tuli jälleen hajottaa. Tottelemattomiin mielenosoittajiin oli oikeus käyttää kaasua, paloruiskuja ja ampuma-aseita. Määräys annettiin sen jälkeen, kun poliisi turvautui aseeseen Turussa sattuneissa levottomuuksissa. Poliisin iskukykyä vahvistettiin varapoliisikomppanioilla ja liikkuvan poliisikomennuskunnan lisärekrytoinneilla.[168]

Kommunistien määrä tavanomaisen poliisin palveluksessa jäi 1940-luvulla pieneksi SKP:n aktiivisista pyrkimyksistä huolimatta. Sisäministeri Yrjö Leinon suunnitelmat poliisijohdon puhdistamisesta eivät toteutuneet. Viroissaan jatkanut vanha poliisipäällystö ei suosinut rekrytoinneissa kommunisteja, joilla nyt kuitenkin ensi kerran oli mahdollisuus hakeutua palvelukseen. Vakinaisten virkojen vaatimus ammatillisesta koulutuksesta karsi tehokkaasti vasemmistolaisia hakijoita. Kommunistit eivät muutenkaan hakeutuneet poliisitehtäviin kovin innokkaasti. Poliisihallinnossa työskennelleet kommunistit syrjäytettiin tärkeiden asioiden hoidosta. Poliisijohto suhtautui varauksellisesti vuosina 1945–1947 harjoitettuun apupoliisitoimintaan, johon kommunistit osallistuivat aktiivisesti.[169]

Kun liikkuvan poliisin miehistöä vuonna 1947 supistettiin, puhdistettiin palveluksesta nimenomaan kommunisteja – virallisesti pätevyysvaatimuksiin vedoten. Kommunistit olivat onnistuneet saamaan jalansijaa lähinnä Eero Hautojärven johtamassa liikkuvan poliisin Helsingin osastossa, jonka sadasta työntekijästä noin puolet kuului puolueeseen. Yhteensä liikkuvan poliisin palkkalistoilla oli noin 200 kommunistia tai kansandemokraattia.[169] SKP:n lähdettyä hallituksesta poliisiorganisaatiota uudistettiin ja muun muassa Helsingin osasto lakkautettiin. Supistukset kohdistettiin jälleen kommunisteihin. Poliisiin jäi silti kymmeniä kommunisteja ja vasemmistolaisia, jotka joutuivat jatkossa johdon erityisen tarkkailun alaisiksi.[170]

SuojelupoliisiMuokkaa

Suojelupoliisin valvonta suuntautui ensisijaisesti SKP:hen,[171] mutta – toisin kuin edeltäjänsä – virasto ei puuttunut poliittiseen toimintaan. Supo pyrki torjumaan kommunismin uhkaa hienovaraisemmin tarkkailemalla ja rekisteröimällä. Salakuuntelu oli yksi metodeista, mutta puhelimia ei kuunneltu.[172] Supolla oli hyviä tiedottajia SKP:n sisällä 1950-luvun puolivälistä alkaen[173] ja toiminta jatkui 1980-luvulle asti. Tiedottajille maksettiin rahalla.[174] Supo sai käsiinsä pääosan puolueen merkittävimmistä sisäisistä asiakirjoista.[175]

Supon ohella SKP:tä tarkkailivat SDP:n T-osasto, maalaisliittolaiset ja oikeistolaiset organisaatiot sekä armeijan tiedustelu.[176][165] 1950-luvun alussa SDP:llä oli SKP:ssä Supoa parempi tiedusteluverkosto[173] ja sosialidemokraatti Veikko Puskalan organisaatio haastoi Supon alalla vielä 1970-luvulla. Puskalan eläköidyttyä toimintaa johti Reijo Ahtokari, jonka verkostot eivät enää pystyneet kilpailemaan viranomaisten kanssa.[177] Oikeiston kommunisminvastaista tiedustelua johti Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiö.[165]

Tärkein tietoja ulkopuolisille vuotaneista kommunisteista oli keskustoimistossa vuoteen 1976 asti työskennellyt Veikko Hauhia. Valtiojohto sai Hauhian välityksellä tietoja, jotka vaikuttivat olennaisesti kommunisteista tehtyihin arvioihin ja kekkoslaisen politiikan muotoiluihin.[173][178] Hauhia tiedotti Puskalan organisaatiolle, jolta Supo sai raportit.[179]

Supo pyrki keräämään systemaattisen rekisterin kaikista kommunistien alaisten järjestöjen jäsenistä. Rekisteröinnin tarkoituksena oli estää kommunistien pääsy valtiolliseen turvallisuuteen liittyviin tehtäviin. Supo antoi työnantajille luotettavuuslausuntoja. Kielteisen lausunnon saivat myös kommunistien perheenjäsenet, joiden omasta poliittisesta kannasta ei tiedetty.[180][181] Supo ei kuitenkaan saanut tietoonsa kaikkia SKP:n jäseniä. 1970-luvulle tultaessa rekisteriin oli kertynyt (jäsenkoodeilla) noin 60 000 kansandemokraatin ja 25 000 kommunistin nimet. Kommunisteja päätyi rekistereihin myös muista syistä, sillä Supo rekisteröi muun muassa mielenosoittajia, lakkolaisia ja kaikki Neuvostoliitossa käyneet.[182] Vuodesta 1973 alkaen rivijäsenten kirjaamista alettiin laventaa, mutta rekistereihin merkittiin edelleen esimerkiksi kaikki SKDL:n vaaliehdokkaat. Vapputervehdyksiä lehtiin lähettäneiden kirjaamisesta luovuttiin 1975.[183] Jäsenten automaattinen rekisteröinti lopetettiin kokonaan vuonna 1982 presidentti Koiviston suullisesti Supon päällikölle antamalla päätöksellä. Puolueen johdon tarkkailu ja tiedottajien käyttö kuitenkin jatkui. Tiedustelu suunnattiin ensisijaisesti neuvostoliittolaisten vaikutusyrityksiin.[184]

Kansainväliset yhteydetMuokkaa

InternationalismiMuokkaa

Kansainvälinen kommunistinen liike muotoutui ensimmäisen maailmansodan aikana niistä toisen internationaalin voimista, joiden mielestä sosialistiset puolueet olivat samaistuneet liiaksi kansallisvaltioihin. Kommunistinen liike asetti luokkasolidaarisuuden kansallisen yhteenkuuluvuuden edelle ja myös SKP:n alkuaikojen vaatimukset ilmensivät tätä asetelmaa.[185] SKP kannatti Kominternin linjan mukaisesti maailmanlaajuista valtioliittoa, johon kaikkien sosialististen maiden oletettiin liittyvän. Linja muuttui, kun maailmanvallankumouksen näköalat heikkenivät ja Neuvostoliitto alkoi rakentaa sosialismia yhdessä maassa. Vuodesta 1925 alkaen SKP puolusti Suomen valtiollista itsenäisyyttä.[186] Kommunistien käsitykset tulevan sosialistisen Suomen itsenäisyyden ja riippumattomuuden luonteesta vaihtelivat eikä puolue esittänyt asiasta kovin täsmällisiä linjauksia. Kommunistinen liike piti pieniä kansallisvaltioita lähinnä suurvaltojen imperialismin välineinä. SKP:n mukaan Suomikaan ei ollut 1920- ja 1930-luvuilla itsenäinen valtio, koska se oli ensin Englannin ja sitten Saksan imperialistien vaikutusvallan alaisuudessa.[185] Terijoen hallituksen ohjelmissa tavoitteena oli ainakin jonkinasteinen valtiollisesti itsenäinen asema. Lokakuussa 1944 julkisuuteen tulon yhteydessä annetussa vetoomuksessa SKP ilmoitti Suomen itsemääräämisoikeuden ja itsenäisyyden olleen puolueelle ”aina kallis ja pyhä”. Yksityiskeskusteluissa ja julkaisematta jääneissä luonnoksissa osa SKP:n johtohenkilöistä kannatti 1940-luvulla myös Suomen liittämistä Neuvostoliittoon.[186]

Vuoden 1957 puolueohjelmassa SKP ilmoitti esiintyvänsä ”tinkimättä maamme kansallisen riippumattomuuden puolesta, kaikkia sitä vaarantavia pyrkimyksiä vastaan” ja kunnioittavansa ”kaikkien muidenkin kansojen vapautta ja niiden oikeutta kansalliseen riippumattomuuteen.”[187]

Tauno Saarela on käyttänyt käsitettä ”suomalainen kommunismi” kuvaamaan sitä 1920-luvulla muodostunutta kokonaisuutta, jossa Suomen työväenliikkeen perinteet sekoittuivat bolševismin oppeihin Suomessa ja Neuvostoliitossa.[188] Kimmo Rentolan mukaan suomalainen kommunismi oli ”vallan verkosto, joka sijaitsi kahden valtion välillä ja sisällä”.[189]

Internationalismin marxilais-leniniläinen tulkinta ei sulkenut pois isänmaallisuutta. Neuvostoliittolaisten kautta SKP:lle välittynyt suhtautuminen tuli esiin esimerkiksi valvontakomission Ždanovin marraskuussa 1944 puoluejohdolle antamissa neuvoissa: kommunistien piti olla patrioottisia sortumatta sovinismiin tai kosmopolitanismiin.[190]

Kansalaissodan voittajien valkoisen tulkinnan mukaan punaiset taistelivat venäläisten rinnalla Suomen itsenäisyyttä vastaan. Valkoisten johtamassa itsenäisessä Suomessa Neuvosto-Venäjää puolustanut ja kahden valtion alueella vaikuttanut suomalainen kommunistinen liike tulkittiin vieraan vallan etujen ajajaksi, ja se pyrittiin sulkemaan suomalaisuuden määritelmän ulkopuolelle. Suomalaisille kuuluneiden perustuslaillisten kansalaisoikeuksien ei nähty koskevan kommunisteja. Ajatus kaikkien kommunistien epäisänmaallisuudesta eli SKP:n vastustajien keskuudessa voimakkaana aina 1960-luvulle asti.[185]

Toiminta NeuvostoliitossaMuokkaa

Venäjällä SKP:n perusorganisaation muodostivat aluksi kommunistiset klubit. Osa klubeista syntyi jo pidempään toimineiden suomenkielisten työväenyhdistysten pohjalta. Klubeja toimi myös puna-armeijan suomalaisissa joukko-osastoissa. Klubit kuuluivat samanaikaisesti sekä Suomen että Venäjän kommunistiseen puolueeseen. Puolueiden suhdetta ei määritelty tarkasti, mutta käytännössä SKP asettautui muiden VKP:n alueellisten ja kansallisten järjestöjen rinnalle. VKP määritteli yleisen linjan, mutta SKP teki itsenäisiä päätöksiä suomalaisten keskuudessa. SKP agitoi kansalaisia neuvostohallituksen puolelle, järjesti sotilaita puna-armeijaan ja huolehti suomalaisten pakolaisten asioista. Helmikuussa 1919 toimi 23 klubia. Syksyllä 1919 suurimmassa osassa klubeista oli venäjänsuomalainen enemmistö. Joulukuussa 1919 VKP:n puoluekokous päätti muodostaa VKP:n suomalaisten järjestöjen keskustoimiston, jonka alaisuuteen siirrettiin kaikki Venäjällä toimineet SKP:n klubit ja suurin osa puolueen alaisuuteen aiemmin kuuluneista toiminnoista. Päätös oli SKP:n lokakuussa tekemän ehdotuksen mukainen, mutta samalla osa VKP:n kansallisten järjestöjen uudelleenorganisointia.[191] Pietarissa toiminut keskustoimisto lakkautettiin vuoden 1922 lopussa.[192]

Toukokuussa 1921 puolueessa arvioitiin olevan noin 500 jäsentä, joista vain 100 oleskeli Venäjällä.[193] Suuri osa tästä joukosta oli Venäjällä kotipaikkaansa pitäneen keskuskomitean palveluksessa.

Neuvostoliitossa toiminut SKP:n Ulkomaan byroo oli Suomessa toimineen Politbyroon yläpuolella puoluehierarkiassa. Neuvostoliitossa olleilla oli viimeinen sana esimerkiksi henkilövalinnoissa.[112]

Suuri terroriMuokkaa

SKP:n Ulkomaan byroo avusti turvallisuuspalvelu NKVD:tä puhdistuksissa, jotka alkoivat suomalaisten osalta syksyllä 1935. Kuusislainen puoluejohto pyrki kohdistamaan toimenpiteet poliittisiin vastustajiinsa, kuten Kullervo Mannerin ja Eino Rahjan kannattajiin, mutta NKVD valitsi uhrinsa omien kriteereidensä pohjalta.[11] SKP:n organisaatio joutui vähitellen NKVD:n asettamien rajoitusten ja valvonnan alaiseksi, jolloin mahdollisuudet itsenäisen politiikan tekoon vähenivät.[194] Terrorin yltyessä vuonna 1937 SKP menetti vähäisetkin mahdollisuudet vaikuttaa sen suuntaan.[195] Apurista tuli uhri ja SKP:n toiminta Neuvostoliitossa käytännössä päättyi terroriin,[11] jossa kuoli mahdollisesti noin 20 000 suomalaista.[196]

Suomalaisten valta-asema Karjalan hallinnossa murrettiin loppuvuonna 1935 suomalaisen nationalismin vastaisella kampanjalla. SKP:n Petroskoin toimisto ja muut toimitilat suljettiin lokakuussa. Mannerin kannattajat teloitettiin tai vietiin leireille. Erityisen vainon kohteeksi joutuivat SKP:n tukiryhmät, jotka NKVD käsitti vastavallankumoukselliseksi toiminnaksi. Puhdistuksia tehtiin myös puna-armeijassa ja Lännen vähemmistökansallisuuksien yliopistossa.[11] Vuonna 1936 NKVD kielsi SKP:n toiminnan Leningradissa. Suomalaisten kommunistien liikkuminen Neuvostoliittoon ja sieltä pois estettiin. Kaikkien SKP:n välityksellä maahan tulleiden luotettavuus arvioitiin.[194] Heinäkuussa 1937 NKVD toteutti Nikolai Ježovin yleiskäskyyn perustuneen operaation, jossa suomalaisia pidätettiin samanaikaisesti eri puolilla maata.[195] Viranomaisten epäluulo kohdistui kaikkiin suomenkielisiin.[197] Vangittuja kidutettiin ja teloitettiin ilman muodollisuuksia.[195] Marraskuussa 1937 NKVD kehitti salaliiton suomalaisten kommunistien johtamasta terroristijärjestöstä, ja alkuvuonna 1938 pidätettiin tekaistuilla syytteillä jälleen suuri joukko SKP:n johtoa puheenjohtaja mukaan lukien. Useimmat teloitettiin välittömästi ja osa kuoli myöhemmin leireillä.[198]

Ulkomaan byroo piti viimeisen kokouksensa Moskovassa 22. syyskuuta 1937. Kokouksessa käsiteltiin vain puhdistuksiin liittyviä asioita. Byroon viimeinen yhteinen päätös tehtiin 4. joulukuuta. Puheenjohtajaksi Mäkisen syrjäyttämisen jälkeen valittu Lehtosaari hoiti toimiston kirjeenvaihtoa kunnes joutui itse pidätetyksi.[199] Puolueen Moskovan toimisto jatkoi vuonna 1938 toimintaa matalalla profiililla pysyen erossa aktiivisesta politikoinnista.[200] SKP:n Neuvostoliitossa oleskelleista johtohenkilöistä syrjäyttämiseltä välttyivät Inkeri Lehtinen, Armas Äikiä, Otto Wille Kuusinen ja Tuure Lehen.[201] Ryhmällä ei ollut mahdollisuuksia poliittisiin aloitteisiin ja sen jäsenet olivat itsekin NKVD:n tutkintojen kohteina. Ryhmä mukautui kaikessa toiminnassaan neuvostojohdon tavoitteisiin.[202] Terrorin hellitettyä toiminta hieman elpyi, mutta esimerkiksi kokouksia ei pidetty. SKP:n toimitsijoiden liikkumista kontrolloitiin ja kirjeenvaihtoa rajoitettiin. Ulkomaan byroosta tuli siten pelkkä Stalinin ulkopolitiikan väline.[203]

Suomessa olleet kommunistit ja uhrien omaiset eivät tienneet vuosina 1937-1938 kadonneiden tarkemmista kohtaloista ennen 1950-luvun loppua.[198] Toisen maailmansodan jälkeen myös esimerkiksi Suomen poliittinen johto uskoi Neuvostoliitossa oleskelevan runsaasti vallankumoukseen valmiita suomalaisia punaupseereita.[204] Toisaalta Suomeen palasi jo puhdistusten aikana selvinneitä, joiden kertomukset levisivät laajasti julkisuuteen.[205] Neuvostoliitossa teloitukset salattiin ja ihmiset tajusivat asian laidan ajan myötä, kun kadonneista ei kuulunut mitään.[204] Puhdistukset olivat tabu SKP:n piirissä 1950-luvulle asti. Maltillinenkin julkinen kritiikki terroria kohtaan tulkittiin puolueen ja Neuvostoliiton halventamiseksi, ja monet suunsa avanneet erotettiin. Terrorin kokeneet ja puolueuskollisuutensa säilyttäneet pitivät tapahtumien syynä esimerkiksi fasistien soluttautumista NKVD:hen.[206]

Terijoen hallitusMuokkaa

 
Kuusisen (oik.) kansanhallituksen ja Neuvostoliiton välisen valtiosopimuksen allekirjoitustilaisuus 1. joulukuuta 1939.

Syksyllä 1939 neuvostojohto kytki SKP:n Moskovan toimiston tiiviisti osaksi valtion ulkopoliittisia suunnitelmia. Puolueen toimintakykyä vahvistettiin nostamalla mukaan joitakin aiemmin syrjäytettyjä ja yhteydenpito Suomeen sallittiin.[207] Yhteydet eivät kuitenkaan toimineet kunnolla ja Moskovan tiedot Suomen työväen mielialoista jäivät vähäisiksi.[208] Suunnitelmat hyökkäyksestä Suomeen tehtiin Neuvostoliiton sotilasjohdossa marraskuun puolivälissä ja sota alkoi 30. marraskuuta. Valloitettavien alueiden johtoon asetettiin suomalaisista kommunisteista muodostettu Suomen kansanhallitus, jota johti Otto-Wille Kuusinen. Myötämielisen ”nukkehallituksen” kokoaminen oli käytäntö, jota Neuvostoliitto sovelsi myös muiden maiden kohdalla. Hallituksen julistusten ensisijainen kohdeyleisö olivat neuvostoliittolaiset, joille sotaa sen avulla legitimoitiin.[209] Hallituksen mukaan sen tavoitteena oli ”kansanvaltainen tasavalta” eikä neuvostovalta tai Neuvostoliittoon liittyminen. Päätöksen hallituksen muodostamisesta teki neuvostojohto, mutta sen kokoaminen ja julistusten laadinta tapahtui SKP:n toimistossa Kominternissä. Puolueen nimeä käytettiin, vaikka ei ollut olemassa toimielimiä, jotka olisivat voineet asiaa käsitellä. Hallitus piti yhteensä kolme istuntoa 1.-22. joulukuuta.[210]

Akseli Anttilan komentama Kansanhallituksen armeija muodostettiin puna-armeijan 106. divisioonan pohjalta. Armeijaan koottiin Leningradin sotilaspiirin suomalaisia, karjalaisia, inkeriläisiä ja venäläisiä asevelvollisia.[211] Hallituksen tueksi valloitetuille alueille perustettiin kansankomiteoita, joiden kannatus jäi vähäiseksi. Hallitus lopetti toimintansa helmikuun alussa Neuvostoliiton ilmoitettua halustaan neuvotella rauhasta Suomen kanssa.[212] Keväällä 1940 hallituksen entinen henkilökunta siirrettiin uuden Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan palvelukseen. Tasavallassa suomenkieli elvytettiin, mutta suomalaiset kommunistit integroitiin entistä tiukemmin osaksi neuvostoyhteiskuntaa. Suomalaiset olivat näkyvästi mukana tasavallan johdossa, mutta venäläisillä oli hallitseva asema NKP(b):n paikallisissa elimissä.[213]

Kansanhallituksen suosio Suomen suomalaisten keskuudessa oli vähäistä. Hyökkäys koettiin laajasti epäoikeudenmukaiseksi myös vasemmistopiireissä ja kritiikkiä Neuvostoliittoa kohtaan esitettiin johtavien kommunistienkin keskuudessa.[214] Neuvostomielistä vastarintaliikettä ei syntynyt.[215] Sota vahvisti SDP:n otetta työväestöstä ja vasemmistolaisesta sivistyneistöstä.[216] Tukholmassa oleskellut pääsihteeri Arvo Tuominen irtautui SKP:stä sotaan liittyneiden erimielisyyksien johdosta.[217]

Jatkosodan jälkeen SKP:n ydinjohtoon ei nostettu niitä henkilöitä, jotka kritisoivat Neuvostoliittoa talvisodan aikana. Neuvostoliitossa hallituksen ja sodan taustat salattiin 1980-luvulle asti. Suomessa Terijoen hallitusta pidettiin pitkään keskeisenä todisteena Neuvostoliiton ekspansiivisista aikeista ja suomalaisten kommunistien maanpetoksellisuudesta.[218] Neuvostoliitto ei päästänyt Otto-Wille Kuusista Suomeen sotien jälkeen, mikä Kimmo Rentolan mukaan johtui ennen kaikkea siitä, että suhteita Suomen johtoon ei haluttu pilata.[219] Osa ministereistä kuitenkin saapui Suomeen ja he toimivat SKP:ssä keskeisissä tehtävissä.

KominternMuokkaa

SKP oli yksi kahdeksasta puolueesta, jotka tammikuussa 1919 allekirjoittivat kutsun Kommunistisen internationaalin perustavaan kokoukseen. Suomalaiset olivat aktiivisesti mukana järjestön perustamisessa ja toiminnassa.[220] Suomalaisia toimi runsaasti Kominternin hallinnossa ja muissa tehtävissä. Keskeisimpään asemaan nousi Otto Wille Kuusinen, joka työskenteli keskuselimissä kuten toimeenpanevan komitean (IKKI) sihteeristössä vuosina 1921–1939. Yrjö Sirola ja Kullervo Manner olivat 1920-luvulla IKKI:n jäseniä ja Sirola myös kontrollikomissiossa. Mauno Heimo osallistui päätöksentekoon IKKI:n sihteeristön byroon päällikön ominaisuudessa. Suomalaisia työskenteli muun muassa maasihteeristöissä, naissihteeristössä, tilasto-osastolla, teknisessä sihteeristössä, sotilasosastolla ja Profinternissä sekä muissa tehtävissä eri puolilla maailmaa.[221] Espanjan tasavaltaa sisällissodassa puolustaneissa kansainvälisissä prikaateissa taisteli Kominternin organisoimina monia suomalaisia kommunisteja, joista keskeisimpään asemaan nousi partisaanisodankäyntiä ja kaaderiasioita hoitanut Tuure Lehén.[222]

Vuoden 1920 kongressissa hyväksyttyjen liittymisehtojen mukaan Komintern oli keskitetty organisaatio, jonka jäsenpuolueilta edellytettiin keskuksen ohjelman hyväksymistä ja päätösten noudattamista. SKP pyrki seuraamaan Kominternin linjauksia tunnollisesti, mutta ohjeiden soveltaminen Suomen olosuhteisiin tuotti usein ongelmia. Alkuvuosina Komintern puuttui SKP:n toimintaan ennen kaikkea sisäisten kiistojen yhteydessä, kun suomalaiset sitä pyysivät.[19] SKP:n asioita käsiteltiin ajoittain IKKI:ssä ja sihteeristössä. Kominternin kolmannen kauden linjausten myötä internationaali alkoi paimentaa ja valvoa SKP:tä aktiivisemmin. Kominternin organisaatiossa SKP kuului vuodesta 1922 balttilais-balkanilaiseen ryhmään, vuodesta 1924 Skandinavian federaatioon ja 1926–1935 puolalais-balttilaiseen maasihteeristöön. Komintern avusti SKP:tä taloudellisesti suurilla summilla ja SKP:n talous pohjautui lähes täysin tähän apuun. Suuri osa taloudellisesta avusta käytettiin Neuvostoliitossa. Suomeen tulleista varoista suurin osa meni maanalaisten puoluetyöntekijöiden kuluihin.[223]

1930-luvun lopussa lähes kaikki Kominternissa työskennelleet suomalaiset Kuusista lukuun ottamatta joutuivat Stalinin puhdistusten uhreiksi. Henkiin jäänyt Kuusisen ryhmä oli täysin riippuvainen neuvostojohdon politiikasta internationaalin tavoin. Komintern oli mukana Terijoen hallituksen valmisteluissa ja se järjesti kansainvälisen solidaarisuuskampanjan hallituksen puolesta. Jatkosodan aikana Kominternissa organisoitiin lähinnä Suomeen suunnattuja radiolähetyksiä. Kominternin toukokuussa 1943 tapahtuneen lakkauttamisen jälkeen lähetykset ja osa muista internationaalin aiemmin hoitamista toiminnoista siirrettiin NKP:n kansainvälisen informaation osastolle (OMI).[224]

Neuvostoliiton kommunistisen puolueen vaikutusMuokkaa

SKP:n poliittinen johto toimi 1940-luvulle asti Neuvostoliitossa ja puolueen politiikka oli perustamisesta lähtien läheisesti kytköksissä Neuvostoliiton kommunistisen puolueen linjauksiin. Alkuvuosina bolševikkien esimerkkiä sovellettiin Suomen olosuhteisiin suhteellisen vapaasti ja tulkinnoista keskusteltiin avoimesti. NKP:n sallima liikkumavara kapeni vähitellen ja supistui lopulta olemattomiin 1930-luvun lopun terrorin myötä.[225] Vuosina 1940-1941 SKP:n toimintaa Neuvostoliitossa välillä elvytettiin ja välillä tukahdutettiin Stalinin ja NKVD:n aikeista riippuen.[226] Jatkosodan sytyttyä SKP:n toimitsijat ohjattiin neuvostovaltion, armeijan ja Kominternin tehtäviin eikä puoluetoimintaa enää käynnistetty uudelleen. SKP:n paikkaa Kominternissä ei täytetty puoluesihteeri Antikaisen kuoltua lokakuussa 1941.[227] Neuvostoliittoon rintaman yli loikanneet kommunistit ohjattiin pääasiassa tiedustelutehtäviin NKVD:lle ja GRU:lle.[228] Myös SKP:n Suomen organisaatio kytkettiin Neuvostoliiton sotilastiedustelun käyttöön, kun siihen saatiin yhteys kesällä 1942.[229] NKP:n johtava rooli kansainvälisen kommunismin keskuksena vahvistui entisestään toisessa maailmansodassa saavutettujen voittojen myötä.[230]

Syksystä 1944 alkaen kommunistit tekivät läheistä yhteistyötä Liittoutuneiden valvontakomissiota johtaneen neuvostoliittolaisen Andrei Ždanovin kanssa. Ždanovin esittämät neuvot määrittelivät pitkälti myös SKP:n poliittiset linjaukset. NKP:n vaikutuksesta SKP ohjautui suhteellisen maltillisille linjoille ja vallankumouksellisuus jäi syrjään. SKP ei pitänyt esimerkiksi sosialisointia ajankohtaisena kysymyksenä.[231][232] Vuodesta 1947 alkaen NKP ryhtyi korostamaan radikaalimpia toimintamuotoja ja SKP sai kritiikkiä siitä maltillisuudesta, jota NKP itse oli suositellut. Virheelliseksi osoittautunut linja henkilöitiin Yrjö Leinoon, jonka NKP määräsi erotettavaksi SKP:n johdosta ja sisäministerin paikalta.[233] Yksityiskohtaiset tiedot SKP:n johdon yhteydenpidosta NKP:hen salattiin jäsenistöltä.[234] NKP:n keskuskomitean kansainvälisellä osastolla SKP:n asioista vastasi vuodesta 1948 alkaen Vladimir Terjoškin, ja hänen jälkeensä 1960-luvulla Aleksei Beljakov.[235]

Alkuvuonna 1948 SKP järjesti NKP:n aloitteesta kampanjan Suomen ja Neuvostoliiton välille suunnitellun YYA-sopimuksen tukemiseksi. Kampanjan salaisessa osiossa SKP, Valpo ja neuvostoliittolaiset suunnittelivat poliittisten vastustajien pidätyksiä, joiden perusteluiksi kaavailtiin epämääräisiä tietoja länsimielisistä salaliittohankkeista. Vastustajia – etenkin oikeistososialidemokraatteja – oli tarkoitus pelotella ja hajottaa valtiovallan sekä joukkoliikkeiden avulla. Julkisuudessa huhuttujen kaltaisia tarkkoja suunnitelmia vallankaappauksesta ei kuitenkaan ollut. Kimmo Rentolan mukaan kyseessä oli Neuvostoliiton kannalta varasuunnitelma, jonka toteutus keskeytettiin sopimuksen tultua hyväksytyksi huhtikuussa.[236]

 
Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) 29-vuotisjuhla Messuhallissa (nyk. Töölön kisahalli) 19. elokuuta 1947.[237]

SKP ei ollut vuonna 1947 muodostetun informaatiotoimisto Kominformin jäsenpuolue, mutta suomalaiset noudattivat NKP:n johdolla toimineen järjestön linjauksia.[238] SKP lähetti jäsenanomuksen helmikuussa 1948, mutta asia jäi pöydälle NKP:n aiemmin osoittamasta suosiollisuudesta huolimatta. Kominformin avulla NKP pyrki sitomaan kommunistiset puolueet oman politiikkansa tueksi kylmässä sodassa. NKP tuomitsi kansalliset poikkeamat ja kielsi keskinäisen yhteistyön, jota ei johdettu Neuvostoliitosta. Linjan mukaisesti SKP vähensi skandinaavisten veljespuolueiden kanssa harjoittamaansa yhteistyötä. Oslossa alkuvuonna 1948 pidetyssä pohjoismaiden kommunistien kokouksessa SKP esti puolueiden yhteistyöelimeksi kaavaillun Nordinformin perustamisen.[239] Kominform määritteli SKP:n Ruotsin ja Norjan puolueita luotettavammaksi yhteistyökumppaniksi, joten suomalaiset saivat välittää neuvostoliittolaisten ohjeet Skandinavian tovereille.[240] NKP:n ja jugoslavialaisten välirikon jälkeen SKP kampanjoi voimakkaasti titolaisuutta vastaan.[238]

Valpon lakkauttamista valmisteltaessa neuvostotiedustelu rakensi sotilastiedustelua jatkaneen verkoston, joka muotoutui etenkin entisen sotilastoimiston kommunistityöntekijöistä. Verkosto limittyi kaaderiosastolta johdettuun SKP:n sisäiseen tiedusteluun ja vakoilu kytkettiin siten puoluetoimintaan. Verkostoa johti kaaderiosastolla työskennellyt Veikko Sippola puheenjohtaja Aaltosen tukemana. Verkostosta tietoinen SKP:n ydinjohto hyväksyi (ohitseen harjoitetun) tiedustelutoiminnan, mutta tapausten noustua julkisuuteen puolue joko kiisti ne tai vaikeni asiasta. Monet kommunistit hyväksyivät Neuvostoliiton auttamisen kaikin keinoin, mutta jäsenistön keskuudessa esiintyi myös kritiikkiä vakoilua kohtaan. Neuvostoliitto alkoi vähentää kommunistien käyttöä vakoojina 1950-luvun puolivälissä kaikissa maissa. SKP:hen läheisesti liittyviä henkilöitä ei jäänyt kiinni vakoilusta vuoden 1956 jälkeen ja puolueorganisaatio pidettiin jatkossa erossa toiminnasta. Vastustajien ohella NKP pyrki valvomaan omilla verkostoillaan myös SKP:tä jo 1940-luvun puolivälistä alkaen.[241]

Kimmo Rentolan mukaan Stalin hylkäsi ajatuksen kansandemokratia-mallin soveltamisesta Suomeen kesällä 1950, kun maailmanpoliittinen tilanne muuttui Korean sodan syttymisen myötä.[242] Sodan laajenemista ennakoiden NKP alkoi painottaa SKP:n luotettavuuden ja iskukyvyn vaalimista, jolloin Neuvostoliiton linjauksia uskollisesti seurannut SKP eristäytyi muusta suomalaisesta yhteiskunnasta.[243] Hruštšovin teoria rauhanomaisesta rinnakkaiselosta puolestaan sisälsi idean siitä, että kapitalististen maiden siirtyminen sosialismiin nopeutuisi yhteistyöpolitiikan avulla. Neuvostoliitto pyrki tekemään Suomesta teorian soveltamisen näyteikkunaa ja SKP:n saaminen takaisin hallituksiin nousi siten aiempaa keskeisemmälle sijalle NKP:n politiikassa.[244]

KoulutustoimintaMuokkaa

SKP aloitti toimitsijoiden poliittisen koulutuksen Pietarissa keväällä 1920. Kesällä 1921 kurssit siirrettiin Lempaalaan, jossa toimintaa organisoi Kullervo Manner. Koulutus keskittyi sosialismin teoriaan, mutta kursseilla opetettiin myös maanalaisessa puoluetyössä tarpeellisia taitoja kuten salakirjoitusta ja aseenkäyttöä.[245] Loppuvuonna 1921 muodostettiin Pietariin Suomalainen Puoluekeskuskorkeakoulu, josta syksyllä 1922 tuli osa Lännen vähemmistökansallisuuksien yliopiston suomalais-virolaista (Pietarin) osastoa. Osastoa johtivat suomalaisista Yrjö Sirola, Juho Latukka, Leo Laukki ja Kustaa Rovio. LVKY:ssä koulutettiin kaadereita ensisijaisesti neuvostoyhteiskunnan poliittishallinnollisia tarpeita varten. 1920- ja 1930-luvuilla Neuvostoliitossa opetettiin suomeksi myös monissa muissa eritasoisissa oppilaitoksissa. Vuosina 1924–1931 kouluissa sovellettiin laboratoriseksi plaaniksi kutsuttua kokeellista pedagogiikkaa, joka hylkäsi muun muassa perinteiset opettajaroolit.[246]

Kominternin Kansainvälisen Lenin-koulun suomalaissektorilla ja koulua edeltäneillä kursseilla opiskeli vuosina 1926–1938 ainakin 141 suomalaista kommunistia. Suomalaisia opettajia koulussa toimi 26, joista useimmat kuuluivat SKP:n johtoon. Oppilaat omaksuivat neuvostomarxismin teorian ja stalinistisen toimintakulttuurin, jotka välittyivät siten osaksi maanalaista suomalaista kommunismia. Useimmat oppilaista siirtyivät Suomeen puoluetyöhön vuoden peruskurssin suoritettuaan. Täysi oppimäärä jatkokursseineen kesti kolme vuotta. Jatkosodan jälkeen (puoluelinjalla horjumatta pysyneet) Lenin-koulun kävijät sijoitettiin vähintään piiritason toimitsijoiksi kansandemokraattisiin järjestöihin.[247] Suomalaisia opiskeli Neuvostoliitossa myös Kominternin sotilaspoliittisilla erikoiskursseilla 1930-luvun alussa.[248] SKP:n kursseja järjestettiin 1920- ja 1930-luvulla myös Tukholmassa.[249] 1930-luvun puolivälin jälkeen Suomesta lähti opiskelijoita Moskovaan seuraavan kerran vasta vuonna 1955.[250]

Suomessa kommunistien linjan mukaista opintotoimintaa järjestettiin 1920-luvun alkupuolella etenkin sosialistisissa nuorisojärjestöissä. Järjestöjen lakkauttamisen jälkeen muodostettiin opintoyhdistysliike, jonka keskus oli Opintotyön Neuvontayhdistys (1926–1930). Julkisen opiskelun ohella kommunistit opiskelivat salaisissa soluissa, joiden oppimateriaalit olivat kiellettyjä.[251] Poliittiset vangit käyttivät vapaa-aikansa opiskeluun, jota sai 1920-luvulla harrastaa varsin vapaasti ja syntyi käsite "Tammisaaren yliopisto". Toiminta tapahtui vankilaneuvostojen laatimien opinto-ohjelmien mukaisesti. Kurinpito vankiloissa alkoi tiukentua vuodesta 1928 alkaen ja 1930-luvulla kiellettiin muun muassa omat muistivihkot, poliittinen kirjallisuus ja vankienväliset keskustelut. Opiskelu vaikeutui, mutta ei loppunut.[252] Monet leninkoululaiset jäivät Suomessa kiinni ja koulussa opittua sovellettiin varsinkin vankiloissa.[247]

Järjestäytyessään 1940-luvulla kansandemokraattinen liike tarvitsi nopeasti runsaasti toimitsijoita ja pätevistä oli puutetta. Ensimmäiset valtakunnalliset puoluekurssit järjestettiin Helsingissä toukokuussa 1945. Samoihin aikoihin alettiin suunnitella pysyvää puoluekoulua, joka aloitti toimintansa Lauttasaaren Myllykalliossa vuoden 1946 alussa. Alkuvuonna 1946 päätettiin koulun pohjalta muodostaa kansankorkeakoulutasoinen sisäoppilaitos. Syyskuussa aloittanut Sirola-opisto sai kansanopistolain mukaista valtionapua. Opisto siirrettiin Hämeenlinnaan syksyllä 1947, ja se toimi Vanajanlinnan kartanossa (1990-luvulle asti). Sirola-opiston koulutuksen perusta oli yhdeksän kuukautta kestänyt pääkurssi, jonka ohella tarjottiin erilaisia lyhyempiä alkeis-, täydennys-, jatko- ja kesäkursseja. Vuosina 1946–1976 pääkurssin suoritti 1 855 opiskelijaa. SKP:n ja lähiyhteisöjen suositukset olivat oppilasvalinnan keskiössä.[253] Lyhyempiä kursseja jatkettiin opiston rinnalla Lauttasaaressa, josta muodostettiin Sirolan kurssikeskus. Vuonna 1947 Lauttasaareen perustettiin Sirolan koulukoti, ja syksyllä 1948 siellä aloitti toimintansa myös Sirolan kirjeopisto, joka seurasi vuodesta 1945 toiminutta SKP:n kirjeopistoa. Vuonna 1951 rakennukset purettiin ja kurssikeskus sekä koulukoti lakkautettiin. Kirjeopisto jatkoi toimintaansa kunnes se yhdistettiin KSL:n kirjeopistoon vuonna 1964.[254]

Puolueen valistustoiminnan (ja muun) talouden tukemiseksi perustettiin kesäkuussa 1945 Yrjö Sirolan Säätiö. YSS avusti taloudellisesti kansandemokraattisia keskusjärjestöjä, myönsi lainoja ja takauksia paikallisille toimijoille ja osti kommunistien perustamien yhtiöiden osakkeita. 1950-luvulla säätiön toiminta alkoi keskittyä yhä enemmän nimenomaan kansanvalistustyöhön ja vuonna 1959 säännöistä poistettiin maininnat kirjallisuuden, lehdistön, työväentalojen, tieteen ja taiteen tukemisesta.[255]

Vuonna 1945 kansandemokraattiset järjestöt liittyivät Työväen Sivistysliittoon ja kommunistit alkoivat hyödyntää liiton kursseja.[256] Liikkeen oma sivistysjärjestö Kansan Sivistystyön Liitto perustettiin lokakuussa 1964, kun SKDL:n kannattajat erosivat TSL:stä. Vuonna 1980 SKP:llä oli 439 KSL:n puitteissa toiminutta valtionapuun oikeutettua opintokerhoa.[72]

TiedonvälitysMuokkaa

SKP:n julkaisut olivat Suomessa kiellettyjä vuoteen 1944 asti. Puolueen maanalainen painotoiminta oli kuitenkin vilkasta ja maahan levitettiin runsaasti ulkomailla painettua kirjallisuutta.[257] Kesään 1930 asti puolue sai sanomaansa esille myös laillisissa lehdissä. Alkuvuosien pää-äänenkannattajia olivat Neuvostoliitossa julkaistut Vapaus ja Proletaari.

SKP:n perustava kokous otti puolueen haltuun Vapaus- ja Kumous-lehdet, mutta joulukuussa 1919 SKP:n Venäjällä tapahtunut kustannustoiminta siirrettiin VKP:n suomalaisten järjestöjen keskustoimiston alaisuuteen.[258] Leningradissa ja Petroskoissa ilmestynyttä, neuvostoliitonsuomalaisille suunnattua,[259] aikakauslehti Kommunistia (1925–1937) julkaisivat NKP:n aluejärjestöt. SKP pyrki levittämään Suomeen etenkin poliittisteoreettista Proletaaria[259]. 1930-luvun puolivälissä Kommunisti, Vapaus ja Kustannusliike Kirja toimivat SKP:n Leningradin toimiston yhteydessä.[260]

Liikkeen julkisia pää-äänenkannattajia olivat Suomen Työmies (1920–1923) ja Työväenjärjestöjen Tiedonantaja (1923–1930), joiden lisäksi ilmestyi 5–6 alueellista sanomalehteä, aikakauslehtiä, tilapäisjulkaisuja ja järjestölehtiä. Leninismin periaatteiden mukaan lehtien tuli olla puolueen alaisia, mutta käytännössä toimittajat määrittelivät linjat varsin itsenäisesti. Vuoden 1923 lakkauttamisten jälkeen lehtien kustantajiksi merkittiin kirjapainojen sijaan yksityishenkilöitä. Lehtien talouden tueksi järjestettiin erilaisia kampanjoita kuten työväenlehtiviikkoja ja ostoboikotteja sekä pysyviä lehtikomiteoita, jotka edistivät tilaushankintaa.[261]

Suomessa tehdyt maanalaiset julkaisut olivat vaatimattomia monistelehtiä.[259] 1930-luvulla SKP:n maanalainen pää-äänenkannattaja oli SKP:n Tiedonantaja.[34] Paikallisia lyhytikäisiä SKP:n lehtiä ilmestyi kymmenillä eri nimikkeillä. Vuonna 1941 SKP:n työvaliokunta julkaisi Etujoukko-monistelehteä Bertolt Brechtin lahjoittamalla monistuskoneella.[262] Syksyllä 1941 SKP:n äänenkannattajaksi perustettiin Sosialismin Airut.[263]

Vuonna 1945 puolueen pää-äänenkannattajaksi perustettiin sanomalehti Työkansan Sanomat (TKS). Vuoden 1957 alussa TKS yhdistettiin SKDL:n Vapaan Sanan kanssa uudeksi Kansan Uutiset -lehdeksi, josta tuli puolueiden yhteinen äänenkannattaja. Keskustelua taloutta rasittaneesta rinnakkaisten lehtien ylläpidosta oli käyty jo vuosikymmenen alusta lähtien.[264] Kansan Uutiset oli SKP:n ja SKDL:n äänenkannattaja puolueiden lakkauttamiseen asti.

SKP:n poliittis-teoreettinen aikakauslehti oli kuukausittain ilmestynyt Kommunisti (1944–1990) ja tiedotuslehti Päivän Posti (1964–1982). Syyskuussa 1983 SKP päätti lakkauttaa Kommunistin, jonka tehtävät siirrettiin uudelle Yhteistyö-viikkolehdelle. SKP:n 20. edustajakokous toukokuussa 1984 päätti kuitenkin lopettaa Yhteistyön ja aloittaa Kommunistin julkaisemisen uudelleen.[265]

1960-luvun lopulla syntynyt puolueoppositio vastusti Kansan Uutisten poliittista linjaa ja vaati SKP:lle itsenäistä äänenkannattajaa. Opposition äänenkannattaja oli Tiedonantaja, jonka mukaan ryhmittymää kutsuttiin Tiedonantajaliikkeeksi. Liikkeen toimintaa johti Tiedonantajayhdistys levikkijaostoineen.

SKP:n arkisto perustettiin toukokuussa 1945. Toimintaa ohjasi arkistoimikunta ja vuodesta 1952 alkaen valistusjaosto. Kansan Arkisto muodostettiin vuonna 1957 SKP:n Arkiston pohjalta.[266] SKP:n toiminnasta Neuvostoliitossa syntynyttä asiakirja-aineistoa säilytetään Venäjän valtiollisissa arkistoissa.

AmmattiyhdistysliikeMuokkaa

Sisällissodan jälkeen kommunistit saivat enemmistön uudelleen järjestäytyneessä Suomen Ammattijärjestössä, jonka jäsenmäärä ja vaikutusvalta tosin jäivät varsin vähäisiksi. Helmikuussa 1924 perustettiin SKP:n Suomen byroon ammatillinen jaosto (keskusjuntta), jonka tehtävänä oli koordinoida toimintaa SAJ:ssä.[267] 1920-luvun SAJ:ta leimasi kommunistien ja sosiaalidemokraattien keskinäinen kamppailu. Keskusliitto hajosi vuonna 1929 SDP:n kannattajien lähdettyä siitä.

Kommunistien haltuun jäänyt SAJ lakkautettiin 1930 muiden vasemmistojärjestöjen tavoin. Sosiaalidemokraatit perustivat samana vuonna uuden Suomen Ammattiyhdistysten keskusliiton, johon suurin osa vasemmiston kannattajista ei liittynyt. SKP perusti salaisen Punaisen ammattijärjestön, joka toimi vuosina 1931–1934, mutta jäi hyvin pieneksi. Kominternin vaihdettua asennettaan SKP alkoi ohjata kannattajiaan SAK:hon elokuusta 1933 alkaen.[268] Tämä johti SAK:n jäsenmäärän huomattavaan kasvuun ja lähes katkoksissa ollut lakkoliikehdintä alkoi elpyä.[269] Välirauhan aikana kommunistien linjan määritteli SKP:n työkomitean ammatillinen jaosto Väinö Tattarin ja Aaro Uusitalon johdolla. SAK:n lokakuun 1940 edustajakokouksessa vasemmistosuuntaus sai noin neljänneksen kannatuksen ja valtuuston valittiin kaksi kommunistia. SKP pyrki nostamaan lakkoliikettä, jonka SAK:n johto tukahdutti alkuvuonna 1941.[270]

Toisen maailmansodan jälkeen kommunistit ja sosialidemokraatit taistelivat vallasta SAK:ssa. Kamppailu oli kiivainta 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa, jolloin jakautuminen kahdeksi keskusjärjestöksi oli lähellä. 1950-luvun alussa sosialidemokraatit saivat pysyvän yliotteen keskeisissä liitoissa ja koko keskusjärjestössä. SKP:n toimintaa johdettiin ay-jaostosta käsin. Yksittäisten liittojen työtaistelujen ohella kommunistit käynnistivät laajempia lakkoliikkeitä, joihin osallistuivat useat puolueen hallitsemat liitot. Tapio Bergholmin mukaan SKP:n heikosti toiminut ja poukkoilevia päätöksiä tehnyt ay-organisaatio ei kuitenkaan pystynyt ohjailemaan työmarkkinatapahtumia kuin poikkeustapauksissa. Kommunistit olivat enemmistönä Elintarviketyöläisten, Kuljetustyöntekijäin, Kutomateollisuustyöväen, Metsä- ja uittotyöväen, Muurarien, Nahka-, jalkine- ja kumityöväen, Puutyöväen, Rakennustyöläisten ja Sukeltajain liitoissa. Paperiteollisuudentyöntekijäin Liitto siirtyi kommunisteilta sosialidemokraateille keväällä 1949.[271] Monet kommunistijohtoiset liitot erotettiin SAK:sta. Metsä- ja uitto- sekä kuljetusliittoa ei päästetty koskaan takaisin.[272]

Ay-liike jakautui kahtia jälleen 1950-luvun lopussa sosialidemokraattien keskinäisen riitelyn seurauksena. Kommunistit jäivät SAK:hon, jota johtivat TPSL:n kannattajat. Kansandemokraateilla oli vaa'ankieliasema SAK:n työvaliokunnassa ja valtuustossa. Luotto TPSL:ään väheni sitä mukaa, kun puolueen todellinen kannatus kävi ilmi ja yhteistyö osoittautui vaikeaksi. TPSL käytti kaikki keinot valta-asemiensa säilyttämiseksi. SAK:n liittojen toimitsijoina työskenteli kannatukseen nähden erittäin vähän kommunisteja. Tilanne tulehdutti myös (TPSL-yhteistyötä neuvostoliittolaisten suositusten mukaisesti tukeneen) SKP:n johdon ja ay-kommunistien välejä.[273] Uusi SAK perustettiin kesällä 1969 pitkien neuvotteluiden jälkeen. SKP oli aktiivisesti mukana eheytysprosessissa, josta TPSL lopulta syrjäytettiin. SKP:n johtoon nousi vuonna 1966 eheytystä tukeneita uudistusmielisiä kommunisteja, joista monen tausta oli ay-liikkeessä. Sovun syntyyn vaikutti keskeisesti myös SKDL:n ja SDP:n hallitusyhteistyö. SKP:n tuki SAK:n noudattamalle tulopolitiikalle aiheutti pahoja riitoja puolueen sisällä. SKP:n oppositio käsitti puolueen siirtyneen tulopolitiikan myötä pois luokkataistelun tieltä ja tulopolitiikan vastustaminen oli yksi vähemmistön keskeisimmistä tunnuksista 1970- ja 1980-luvuilla.[274]

Uudistuneen SAK:n ja sen liittojen valinnoissa noudatettiin suhteellisuusperiaatetta ja kansandemokraattisten toimitsijoiden määrä alkoi kasvaa. Samalla sai alkunsa avoin ryhmätoiminta ja lähes kaikkiin liittoihin muodostettiin kansandemokraattiset ryhmät. SKP sai edustajansa SAK:n toiseksi puheenjohtajaksi.[275] 1970-luvun alussa kommunistit ja kansandemokraatit johtivat kuutta SAK:n jäsenliittoa. Vasemmiston käsissä olivat Suomen Rakennustyöläisten Liitto, Puuliitto, Suomen Elintarviketyöläisten Liitto, Kumi- ja Nahkatyöväen Liitto, Kiinteistötyöntekijäin Liitto ja Yleinen lehtimiesliitto, joihin kuului yhteensä noin 160 000 jäsentä.[276] 1970-luvun puolivälissä kansandemokraattien kannatus koko SAK:ssa oli noin 35–40 prosenttia. Ay-liikkeen palveluksessa työskenteli tuolloin noin 200 kommunistia.[277] SAK:n II puheenjohtajina toimivat SKP:n Väinö Tattari (1946–1949), Arvo Hautala (1966–1976), Olavi Hänninen (1976–1987) ja Aarno Aitamurto (1987–1991) sekä sihteerinä Simo Elomaa (1966–1984).[278]

LähteetMuokkaa

KirjallisuusMuokkaa

  • Tapio Bergholm: Sopimusyhteiskunnan synty I. Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto 1944–1956. Otava, 2005. ISBN 951-1-20418-1.
  • Tapio Bergholm: Sopimusyhteiskunnan synty II. Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto 1956–1969. Otava, 2007. ISBN 978-951-1-21744-2.
  • Tuija Hietaniemi: Lain vartiossa. Poliisi Suomen politiikassa 1917–1948. Historiallisia Tutkimuksia 166. Suomen Historiallinen Seura, 1992. ISBN 951-8915-57-1.
  • Joni Krekola: Stalinismin lyhyt kurssi. Suomalaiset Moskovan Lenin-koulussa 1926–1938. Bibliotheca historica 103. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-864-4.
  • Matti Lackman: ”Ensimmäisen tasavallan” turvallisuuspoliisi 1918–1944 teoksessa Simola 2009
  • Matti Lackman: Taistelu talonpojasta. Suomen Kommunistisen Puolueen suhde talonpoikaiskysymykseen ja talonpoikaisliikkeisiin 1918–1939. Scripta historica X. Acta societatis historicae ouluensis. Pohjoinen, 1985. ISBN 951-749-019-4.
  • Natalia Lebedeva, Kimmo Rentola & Tauno Saarela (toim.): "Kallis toveri Stalin!" Komintern ja Suomi. Edita, 2002. ISBN 951-37-3568-0.
  • Veli-Pekka Leppänen: Kivääri vai äänestyslippu? Suomen kommunistisen puolueen hajaannus 1964–1970. Väitöskirja. Edita, 1999. ISBN 951-37-2785-8.
  • Veli-Pekka Leppänen: Ohranasta oppositioon. Kommunistit Helsingissä 1944–1951. SKP:n Helsingin piirijärjestö; kustantaja Kansan Sivistystyön Liitto, 1994. ISBN 951-9455-41-8.
  • Teemu Oinonen: Kotkan lailla. Sirola-opiston historiikki. KOY Savon Sana, 1976.
  • Jukka Paastela: Finnish Communism under Soviet Totalitarianism, Aleksanteri Institute, 2003, Kikimora publications, Series B, 1455-4828 ; 27 ISBN 952-10-0755-9
  • Nestori Parkkari: Nuoret taistelun tiellä. Suomen vallankumouksellinen nuorisoliike 1900–1944. Kansankulttuuri, 1970.
  • Kimmo Rentola: Kenen joukoissa seisot. Suomalainen kommunismi ja sota 1937–1945. WSOY, 1994. ISBN 951-0-19201-5.
  • Kimmo Rentola: Niin kylmää että polttaa. Kommunistit, Kekkonen ja Kreml 1947–1958. Otava, 1997. ISBN 951-1-14497-9.
  • Kimmo Rentola: Komintern ja Suomi 1934–1944 teoksessa Lebedeva, Rentola & Saarela 2002
  • Kimmo Rentola: Suojelupoliisi kylmässä sodassa 1949–1991 teoksessa Simola 2009 (Rentola 2009a)
  • Kimmo Rentola: Punainen Valpo teoksessa Simola 2009 (Rentola 2009b)
  • Tauno Saarela: Kommunistinen internationaali ja suomalainen kommunismi 1919-1935 teoksessa Lebedeva, Rentola & Saarela 2002
  • Tauno Saarela: Suomalainen kommunismi ja rajat teoksessa Työväestön rajat. Väki voimakas 18. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2005. ISBN 951-98296-8-7.
  • Tauno Saarela: Suomalainen kommunismi ja vallankumous 1923–1930. Historiallisia Tutkimuksia 239. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-952-222-051-6.
  • Tauno Saarela: Suomalaisen kommunismin synty 1918–1923. Kansan Sivistystyön Liitto, 1996. ISBN 951-9455-55-8.
  • Matti Simola (toim.): Ratakatu 12. Suojelupoliisi 1949–2009. WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35243-4.

Puolueen asiakirjatMuokkaa

  • Suomen kommunistisen Puolueen ohjelma. Hyväksytty puolueen XI edustajakokouksessa 2.6.1957. Yhteistyö (ei painovuotta)
  • Suomen Kommunistiseen Puolueen ohjelma. Hyväksytty 15. edustajakokouksessa 5.4.1969. Pohtiva
  • Suomen kommunistisen Puolueen säännöt (Hyväksytty puolueen XI edustajakokouksessa 2.6.1957). KOY Yhteistyön kirjapaino: Suomen Kommunistinen Puolue, 1961.
  • Suomen kommunistisen Puolueen säännöt (Hyväksytty puolueen 11. edustajakokouksessa 2.6.1957. Sääntömuutos hyväksytty 18. edustajakokouksessa 1.6.1978). KOY Savon Sana: Suomen Kommunistinen Puolue, 1979.
  • Suomen kommunistisen Puolueen säännöt (Hyväksytty puolueen 11. edustajakokouksessa 2.6.1957. Sääntömuutos hyväksytty 18. edustajakokouksessa 1.6.1978 ja ylimääräisessä edustajakokouksessa 23.3.1985). KOY Yhteistyö: Suomen Kommunistinen Puolue, 1985.
  • Suomen kommunistisen Puolueen säännöt (Hyväksytty puolueen 11. edustajakokouksessa 2.6.1957. Sääntömuutos hyväksytty 22. edustajakokouksessa 25.2.1990). Suomen Kommunistinen Puolue, 1990.
  • Katsaus Suomen kommunistisen puolueen toimintaan VII ja VIII puoluekokouksen välisenä aikana. KOY Yhteistyö, Helsinki: Suomen Kommunistinen Puolue, 1948.
  • Kertomus Suomen kommunistisen puolueen toiminnasta 15. ja 16. edustajakokouksen välisenä aikana. KOY Savon Sana, Kuopio: Suomen Kommunistinen Puolue, 1972.
  • Suomen kommunistisen puolueen toiminnasta 16. ja 17. edustajakokouksen välisenä aikana. KOY Yhteistyö, Kuopio: Suomen Kommunistinen Puolue, 1975.
  • Suomen kommunistisen puolueen toiminnasta 17. ja 18. edustajakokouksen väliseltä ajalta. Satakunnan Yhteisvoima Oy, Pori: Suomen Kommunistinen Puolue, 1978.
  • Suomen kommunistisen puolueen toiminnasta 18. ja 19. edustajakokouksen väliseltä ajalta. Satakunnan Yhteisvoima Oy, Pori: Suomen Kommunistinen Puolue, 1981.

ViitteetMuokkaa

  1. a b c d SKP:n säännöt 1957, s. 7, 9.
  2. Tauno Saarela & Kimmo Rentola: Introduction. Teoksessa Communism. National & international (SHS 1998), s. 10.
  3. a b c Saarela 1996, s. 38, 45–46.
  4. a b Yhdistysrekisteri: Järjestöyhdistys Tähti Patentti- ja rekisterihallitus 2020, luettu 5.4.2020
  5. Yhdistysrekisteri: Suomen Kommunistinen Puolue - Finlands Kommunistiska Parti Patentti- ja rekisterihallitus 2020, luettu 5.4.2020
  6. a b c SKP:n puolueohjelma 1957, s. 1, 7-8, 13.
  7. a b c d SKP:n puolueohjelma 1969
  8. Lyhenneluettelo 20.12.2013. Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 26.1.2014.
  9. Saarela 1996, s. 23–24, 161.
  10. a b c d Saarela, s. 1996, s. 195–198, 201, 203–208, 318, 322–323.
  11. a b c d Rentola 1994, s. 23–32.
  12. Rentola 1994, s. 154, 188–189, 246–250, 291, 333, 349, 361–364, 505.
  13. Rentola 1994, s. 336, 340–345, 421, 449.
  14. Leppänen 1994, s. 11–27.
  15. Poliittinen kalenteri: SKP:n hajotuksesta puolueen uudelleenrekisteröintiin. teoksessa Kolme kirjainta. SKP:n yhdeksän vuosikymmentä Marxilainen foorumi 43 (TA-Tieto 2008), s. 154–164.
  16. Vanha Skp haudataan. Helsingin Sanomat 31.1.1998 (arkisto)
  17. Yhdistysrekisteri: Suomen Kommunistinen Puolue - Finlands Kommunistiska Parti Patentti- ja rekisterihallitus 2020, luettu 5.4.2020
  18. valokuvaaja Kannisto Väinö: Suomen kommunistisen puolueen puoluetoimisto. www.finna.fi. Viitattu 11.1.2020.
  19. a b Saarela 2002, s. 13, 25, 31, 37.
  20. Saarela 1996, s. 39–49.
  21. Saarela 1996, s. 50–51.
  22. Leppänen 1999, s. 301-305.
  23. Heikki Mäki-Kulmala: Vamokap. Työväentutkimus vuosikirja 2006
  24. Poliittinen asiakirja. teoksessa Suomen kommunistinen puolue 16. edustajakokous 31.3.-2.4.1972 Yhteistyö 1972, s. 19-28.
  25. Lackman 1985, s. 49–52, 62.
  26. Lackman 1985, s. 60–63, 66–67.
  27. Lackman 1985, s. 71–74, 94–95.
  28. Lackman 1985, s. 75–77, 83–86.
  29. Lackman 1985, s. 69–70, 86–92.
  30. Lackman 1985, s. 57–59.
  31. Lackman 1985, s. 66–67, 75–76, 79.
  32. Lackman 1985, s. 77, 89–90, 94.
  33. Lackman 1985, s. 96–101.
  34. a b Lackman 1985, s. 94.
  35. SKP:n puolueohjelma 1957, s. 14–18.
  36. Saarela 1996, s. 500
  37. a b Krekola 2006, s. 108.
  38. Rentola 1994, s. 26.
  39. Rentola 1994, s. 318.
  40. SKP:n säännöt 1990, s. 7.
  41. Leppänen 1994, s. 18–19.
  42. SKP:n säännöt 1957, s. 9–12.
  43. Leppänen 1994, s. 18–19.
  44. Mikko Majander: Pohjoismaa vai kansandemokratia? Sosiaalidemokraatit, kommunistit ja Suomen kansainvälinen asema 1944-51, s. 280–281. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-654-4.
  45. SKP:n säännöt 1985, s. 16.
  46. Rentola 1997, s. 127.
  47. SKP:n säännöt 1957, s. 13–14.
  48. a b Saarela 1996, s. 47.
  49. a b c Saarela 1996, s. 85.
  50. a b Saarela 1996, s. 213–214.
  51. a b Saarela 1996, s. 239–240.
  52. a b Saarela 2008, s. 146–147.
  53. Rentola 1994, s. 667.
  54. SKP:n säännöt 1957, s. 12.
  55. SKP:n säännöt 1978, s. 14.
  56. SKP:n säännöt 1990, s. 13.
  57. SKP:n säännöt 1985, s. 15.
  58. Leppänen 1994, s. 18–19.
  59. Saarela 1996, s. 38.
  60. Saarela 1996, s. 212.
  61. Saarela 1996, s. 226–229.
  62. a b c Saarela 2008, s. 144–145.
  63. Saarela 1996, s. 319.
  64. Saarela 2005, s. 117.
  65. a b Saarela 2008, s. 148–149.
  66. a b c Leppänen 1994, s. 126–127.
  67. Saarela 1996, s. 37.
  68. Saarela 2008, s. 92.
  69. Krekola 2006, s. 361, 424.
  70. SKP:n toimintakertomus 1948, s. 6.
  71. a b SKP:n toimintakertomus 1948, s. 7.
  72. a b c d SKP:n toimintakertomus 1981, s. 45, 49.
  73. SKP:n säännöt 1957, s. 8–9.
  74. SKP:n säännöt 1957, s. 34.
  75. Saarela 2002, s. 25.
  76. a b Saarela 2008, s. 92–101.
  77. Leppänen 1994, s. 516–517.
  78. SKP:n toimintakertomus 1978, s. 39.
  79. Saarela 2008, s. 105–106.
  80. Parkkari 1970, s. 138–142.
  81. Parkkari 1970, s. 249–268.
  82. Paastela, s. 221, 268.
  83. a b Saarela, s. 1996, s. 353–356, 362.
  84. Rentola 2002, s. 67.
  85. a b Saarela, s. 1996, s. 106–111, 115–118.
  86. Saarela 2008, s. 150–153.
  87. Saarela 2008, s. 63, 78–81, 98–101.
  88. Rentola 1994, s. 95, 97, 112–113
  89. Rentola 1994, s. 9, 114–116.
  90. Krekola 2006, s. 81-86.
  91. Rentola 1994, s. 191, 194.
  92. Saarela 2008, s. 44, 64–84, 107–109, 148–150, 162.
  93. Saarela 2008, s. 153–159.
  94. Saarela 2008, s. 101, 107–109.
  95. Rentola 1994, s. 216–220.
  96. Rentola 1994, s. 263, 270, 291–295.
  97. Rentola 1994, s. 335.
  98. Rentola 1994, s. 336, 340.
  99. Rentola 1994, s. 340–345, 421, 449.
  100. Rentola 1994, s. 271.
  101. Rentola 1994, s. 348–350, 376–379.
  102. Rentola 1994, s. 378, 380–381, 384.
  103. Rentola 1994, s. 405, 449.
  104. Rentola 1994, s. 405, 452.
  105. Leppänen 1994, s. 15–22.
  106. Rentola 1994, s. 194, 465–468.
  107. Rentola 1994, s. 487–488.
  108. Paastela 2003, s. 196.
  109. a b Saarela 1996, s. 225.
  110. joista 398 kandidaattijäseniä, Paastela 2003, s. 238.
  111. a b c d e Saarela 2002, s. 24.
  112. a b c d e Rentola 1994, s. 79–80.
  113. a b c d e f g Leppänen 1994, s. 38, 93, 468, 525.
  114. a b c d Leppänen 1999, s. 459.
  115. a b Matti Hyvärinen & Jukka Paastela: Failed attempts at modernization – The finnish communist party. Teoksessa Communist parties in western europe. Decline or adaptation (toim. Michael Waller & Meindert Fennema) (Basil Blackwell 1988), s. 120, 128.
  116. Saarela 1996, s. 38, 64–65.
  117. Saarela 1996, s. 63–66.
  118. Saarela 2008, s. 14, 61–62, 108.
  119. a b c d Saarela 2008, s. 102–104.
  120. Rentola 1994, s. 16.
  121. Leppänen 1994, s. 12.
  122. Leppänen 1994, s. 38.
  123. Leppänen 1994, s. 173, 525.
  124. a b SKP:n toimintakertomus 1948, s. 8.
  125. Rentola 1994, s. 49.
  126. Leppänen 1994, s. 57.
  127. Leppänen 1994, s. 92.
  128. Rentola 1994, s. 491.
  129. Leppänen 1994, s. 121, 138.
  130. a b Rentola 1997, s. 86, 125–127.
  131. Rentola 1997, s. 176, 249, 415.
  132. a b Rentola 1997, s. 86, 125–127, 290, 425–426.
  133. Rentola 1997, s. 280–281.
  134. a b Paastela 2003, s. 162–163, 205–206, 220, 301.
  135. Rentola 1994, s. 86–87, 95.
  136. Leppänen 1994, s. 138.
  137. Leppänen 1994, s. 176–177.
  138. Rentola 1997, s. 176–179.
  139. Kimmo Rentola: Vallankumouksen aave. Vasemmisto, Beljakov ja Kekkonen 1970, Otava 2005, s. 88.
  140. Teuvo Arolainen: SKP:n viimeinen keikka Helsingin Sanomat 8.10.1995 [vanhentunut linkki]
  141. a b c Saarela 1996, s. 23–25.
  142. Krekola 2006, s. 78.
  143. Lackman 2009, s. 224.
  144. Lackman 2009, s. 204–205, 216.
  145. Lackman 2009, s. 212, 215–216, 219–221, 223, 243–244.
  146. a b Rentola 1994, s. 339.
  147. Krekola 2006, s. 78–87.
  148. Hietaniemi 1992, s. 207.
  149. Rentola 1994, s. 154.
  150. Rentola 1994, s. 188–189.
  151. Rentola 1994, s. 216.
  152. Rentola 1994, s. 246–250.
  153. Rentola 1994, s. 255–257.
  154. a b Rentola 1994, s. 291, 333.
  155. Rentola 1994, s. 361–364.
  156. Rentola 1994, s. 404.
  157. Rentola 1994, s. 449.
  158. Rentola 1994, s. 349, 462.
  159. Rentola 1994, s. 349, 505.
  160. Leppänen 1994, s. 18–19.
  161. Leppänen 1994, s. 96–99.
  162. Leppänen 1994, s. 227–228.
  163. a b c d Rentola 2009b, s. 251–254.
  164. Rentola 1997, s. 414.
  165. a b c Rentola 2009a, s. 11–12.
  166. Saarela 1996, s. 160–161.
  167. Hietaniemi 1992, s. 168.
  168. Hietaniemi 1992, s. 214–217.
  169. a b Hietaniemi 1992, s. 255–261, 280.
  170. Hietaniemi 1992, s. 274–775.
  171. Rentola 2009a, s. 26, 28, 59, 72–73.
  172. Rentola 2009a, s. 11, 53, 75.
  173. a b c Rentola 1997, s. 412–415, 432–442, 500–502.
  174. Rentola 2009a, s. 21, 181–182, 294.
  175. Rentola 2009a, s. 73.
  176. Rentola 1997, s. 86, 183, 220.
  177. Rentola 2009a, s. 134.
  178. Rentola 2009a, s. 72–73, 182.
  179. Rentola 2009a, s. 22.
  180. Rentola 1997, s. 413, 600.
  181. Rentola 2009a, s. 20, 280.
  182. Rentola 2009a, s. 21, 52, 182, 277.
  183. Rentola 2009a, s. 72–73, 76–77.
  184. Rentola 2009a, s. 134–135, 181–182.
  185. a b c Saarela 2005, s. 103–108, 113–114.
  186. a b Rentola 1994, s. 321, 490.
  187. SKP:n puolueohjelma 1957, s. 22.
  188. Saarela 1996, s. 15–17.
  189. Rentola 1994, s. 18.
  190. Rentola 1994, s. 505.
  191. Saarela 1996, s. 37, 63–66, 100.
  192. Saarela 1996, s. 379.
  193. Saarela 1996, s. 225.
  194. a b Rentola 1994, s. 37–39.
  195. a b c Rentola 1994, s. 43.
  196. Rentola 1994, s. 72, 555.
  197. Rentola 1994, s. 50–51.
  198. a b Rentola 1994, s. 55–59.
  199. Rentola 1994, s. 51, 53, 56–59.
  200. Rentola 1994, s. 60.
  201. Rentola 1994, s. 64–66, 69.
  202. Rentola 1994, s. 69, 74.
  203. Rentola 1994, s. 122, 126.
  204. a b Rentola 1994, s. 72–73, 477.
  205. Rentola 1994, s. 113–114, 295.
  206. Rentola 1994, s. 64.
  207. Rentola 1994, s. 146, 149, 153.
  208. Rentola 1994, s. 153, 157, 181–183.
  209. Rentola 1994, s. 161–162, 166.
  210. Rentola 1994, s. 170–173.
  211. Rentola 1994, s. 161–162, 171–172.
  212. Rentola 1994, s. 173–176.
  213. Rentola 1994, s. 222–223.
  214. Rentola 1994, s. 176–179, 190, 217.
  215. Rentola 1994, s. 181–182.
  216. Rentola 1994, s. 207–208.
  217. Rentola 1994, s. 197–207.
  218. Rentola 1994, s. 177–178, 190, 207.
  219. Rentola 1994, s. 537.
  220. Saarela 2002, s. 12, 24.
  221. Saarela 2002, s. 54–58.
  222. Rentola 2002, s. 66.
  223. Saarela 2002, s. 37–47.
  224. Rentola 2002, s. 69, 73–74, 78–79, 83.
  225. Rentola 1994, s. 122.
  226. Rentola 1994, s. 280–281, 283, 303.
  227. Rentola 1994, s. 351–352, 365.
  228. Rentola 1994, s. 366–373.
  229. Rentola 1994, s. 389, 393, 395.
  230. Rentola 1994, s. 444.
  231. Leppänen 1994, s. 14, 24.
  232. Rentola 1994, s. 476, 481, 485–486, 508–511, 515–516, 520–534, 537.
  233. Rentola 1997, s. 27–30.
  234. Rentola 1997, s. 175.
  235. Rentola 1997, s. 64.
  236. Rentola 1997, s. 27, 39–40, 46–49, 52, 55.
  237. valokuvaaja Kannisto Väinö: Messuhalli (=Töölön kisahalli), Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) 29-vuotisjuhla. www.finna.fi. Viitattu 11.1.2020.
  238. a b Leppänen 1994, s. 434–435, 441, 731.
  239. Rentola 1997, s. 20–22, 32–34, 53.
  240. Rentola 1997, s. 114.
  241. Rentola 1997, s. 244, 250, 276, 281–284, 290, 292–295.
  242. Rentola 1997, s. 140, 142.
  243. Rentola 1997, s. 174–175 .
  244. Rentola 1997, s. 411, 488.
  245. Krekola 2006, s. 56.
  246. Krekola 2006, s. 32, 60–67.
  247. a b Krekola 2006, s. 14, 32–34, 358, 406–407.
  248. Krekola 2006, s. 36, 210-214.
  249. Krekola 2006, s. 56–59.
  250. Rentola 1997, s. 341.
  251. Krekola 2006, s. 73–75.
  252. Krekola 2006, s. 79, 81–83, 86–88.
  253. Oinonen 1976, s. 8–9, 15–17, 21–23, 38, 44, 91, liite 2.
  254. Oinonen 1976, s. 25, 35–37.
  255. Oinonen 1976, s. 13–15, 43.
  256. Oinonen 1976, s. 9.
  257. Lackman 1985, s. 78.
  258. Saarela 1996, s. 65–66.
  259. a b c Saarela 2008, s. 137–139.
  260. Rentola 1994, s. 668.
  261. Saarela 2008, s. 119–131.
  262. Rentola 1994, s. 323.
  263. Rentola 1994, s. 348–350.
  264. Veli-Pekka Leppänen: "Vuosi 1956: Hrushtshov, Ryömä, työväen suurlehti" teoksessa Veli-Pekka Leppänen (toim.): Etusivu uusiks! Kansan Uutisten viisi vuosikymmentä. Kansan Uutiset, 2007. ISBN 978-952-92-1841-7, s. 14–21.
  265. Timo Ravela: "Kommunistin" vuosikymmenet (Kommunisti 3/1984), s. 13–16.
  266. Anna-Maija Nirhamo: Kansan Arkiston vuosikymmenet. teoksessa Marita Jalkanen (toim.): Elämää arkistossa. Kansan Arkisto 60 vuotta, s. 7–16. Yhteiskunnallinen Arkistosäätiö, 2005.
  267. Saarela 2008, s. 152.
  268. Saarela 2002, s. 48–50.
  269. Rentola 2002, s. 65.
  270. Rentola 1994, s. 275–276.
  271. Bergholm 2005, s. 228–234.
  272. Leppänen 1994, s. 706.
  273. Bergholm 2007, s. 249–260.
  274. Bergholm 2007, s. 367, 413–423.
  275. Bergholm 2007, s. 369–370.
  276. SKP:n toimintakertomus 1972, s. 28–29.
  277. SKP:n toimintakertomus 1975, s. 25–26.
  278. SAK:n puheenjohtajat, varapuheenjohtajat ja sihteerit SAK 10.3.2006

Aiheesta muuallaMuokkaa