Rauhanomaisen rinnakkainelon oppi

(Ohjattu sivulta Rauhanomainen rinnakkaiselo)

Rauhanomainen rinnakkaiselo (ven. Мирное сосуществование, Mirnoje sosuštšestvovanije) oli Neuvostoliiton eri vaiheissa kylmän sodan aikana kehittämä ja ensisijaisesti marxilais-leninistisen ulkopolitiikan yhteydessä soveltama teoria, jonka myös Neuvostoliiton sosialistiset liittolaisvaltiot omaksuivat. Sen mukaan he voisivat elää rauhanomaisesti rinnakkain kapitalistisen blokin (eli Yhdysvaltojen liittoutuneiden valtioiden) kanssa. Tämä oli ristiriidassa sen käsityksen kanssa, että mukaan sosialismi ja kapitalismi olivat sovittamattomassa ristiriidassa ja että rauha niiden välillä on täysin kestämätön. Neuvostoliitto sovelsi rauhanomaisen rinnakkaiselon oppia läntisen maailman, erityisesti Nato-maiden, ja Varsovan liiton maiden välisiin suhteisiin.

Erimielisyys rauhanomaisen rinnakkaiselon mahdollisuudesta oli yksi syy Kiinan ja Neuvostoliiton välirikkoon 1950- ja 1960-luvuilla. 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa Kiinan kansantasavalta perustajansa Mao Zedongin johdolla väitti, että kapitalistisia maita kohtaan tulisi säilyttää sotainen asenne, ja hylkäsi siksi aluksi rauhanomaisen rinnakkaiselon teorian olennaisesti marxilaisuuden vastaisena revisionismina.

Kuitenkin heidän vuonna 1972 tekemänsä päätös kauppasuhteen solmimisesta Yhdysvaltojen kanssa osoitti Kiinan varovasti itsekin omaksuvan teorian ja soveltavan sitä itsensä ja ei-sosialististen maiden välisiin suhteisiin. Siitä lähtien 1980-luvun alkuun ja kiinalaisia ​​piirteitä sisältävän sosialismin omaksumiseen saakka Kiina laajensi yhä enemmän omaa rauhanomaisen rinnakkaiselon käsitettään kattamaan kaikki kansat. Albanian johtaja Enver Hoxha, joka aikoinaan oli ollut Kiinan ainoa todellinen liittolainen, tuomitsi myös tämän ja kääntyi Kiinaa vastaan ​​Kiinan tiivistyneiden länsisuhteiden vuoksi, jota osoitti muun muassa Nixonin vierailu Kiinassa vuonna 1972. Hoxhalaiset puolueet kiistävät yhä rauhanomaisen rinnakkaiselon mahdollisuuden.

Rauhanomaisesta rinnakkaiselosta, joka ulottui kaikkiin maihin ja yhteiskunnallisiin liikkeisiin, jotka olivat sidoksissa Neuvostoliiton kommunismin tulkintaan, tuli nopeasti myös monien yksittäisten kommunististen puolueiden toimintatapa, mikä rohkaisi monia, erityisesti kehittyneiden maiden edustajia, luopumaan pitkäaikaisista kommunistisista puolueistaan. Aikakauden tavoite kerätä tukea aseelliselle, kapinalliselle kommunistiselle vallankumoukselle vaihtui täysimääräisempään osallistumiseen vaalipropagandaan.