Pietarin kansainvälinen punaupseerikoulu
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Pietarin kansainvälinen punaupseerikoulu aloitti toimintansa entisen tsaarinaikaisen kadettikoulun tiloissa marraskuussa 1918. Koulun tarkoituksena oli paitsi kouluttaa päällystöä vastaperustetulle puna-armeijalle myös erityisesti saada aikaan osaava kaaderi odotetun maailmanvallankumouksen tarpeisiin.
Perustaminen muokkaa
Kesällä 1918 puna-armeijalla oli huutava pula pätevistä komentajista ja sen oli käytännössä pakko kouluttaa itse oma poliittinen punaupseeristonsa. Suomalainen Eino Rahja, joka oli toiminut Suomen sisällissodassa punakaartin päällikkönä, oli saanut kansankomissaarien neuvoston puheenjohtaja Vladimir Leniniltä kutsun saapua Moskovaan. Rahja saapui Leninin luo 31.7.1918 heti Fanny Kaplanin tekemää epäonnistunutta salamurhayritystä seuranneena aamuna. Keskustelu koski suomalaisia pakolaisia. Rahja ehdotti Leninille, että puna-armeijaan perustettaisiin osastoja suomalaisista punakaartilaispakolaista. Lenin hyväksyi ajatuksen ja ehdotti lisäksi, että Rahja ryhtyisi henkilökohtaisesti kouluttamaan uusien kansainvälisten joukko-osastojen päällystöä ja samalla itsekin opiskelemaan sotataitoa. Rahja puolestaan hyväksyi Leninin ehdotuksen ja Lenin kirjoitti Rahjalle valtakirjan käytännön asioiden hoitamisen helpottamiseksi. Näin yksinkertaisesti oli kahden miehen tapaamisen yhteydessä käytännössä sovittu kansainvälisen punaupseerikoulun perustamisesta. Kuukautta myöhemmin 29.8. myös Kustaa Rovio sai Leniniltä vastaavan avoimen valtakirjan.[1]
Yleisvenäläinen pääesikunta antoi 14. lokakuuta 1918 päiväkäskyn avata neuvosto-suomalaiset jalkaväen komentajakurssit. Samaan aikaan alkoi neljä venäläistä jalkaväkikurssia. Seuraavaksi annettiin 25. lokakuuta päiväkäsky, jolla määrättiin koulun johtajaksi Aleksander Inno, komissaariksi Eino Rahja, komissaarin sijaiseksi N. Hražanovski, koulutusosaston päälliköksi professori Petr Ivanovitš Izmestjev ja rivistöharjoitusten päälliköksi N. Skvortsov. Sotakoulu sijoitettiin Pietarin keskustassa Vasilin saarella Kadetskajan linjan korttelissa numero 1-3 sijainneen suuren tsaarinaikaisen kadettikoulun tiloihin.[1]
Sotakoulu oli Pietarin varuskunnan sotaoppilaitosten piiritarkastajan alainen ja toimintaa valvoi sotaoppilaitosten tarkastaja Moskovassa. Käytännössä se oli osa puna-armeijaa ja ylimmän vallankumouksellisen sotaneuvoston komennossa.[1]
Suomalaiset valinkauhassa muokkaa
Nimensä mukaisesti oppilaitos oli hyvin kansainvälinen. Koska Neuvosto-Venäjällä toimi 1910-luvun lopulla useita sotilasoppilaitoksia, olivat punaupseerikoulun oppilaiden enemmistönä venäläisten sijasta suomalaiset. Heitä oli asunut ja oleskellut Pietarissa jo ennen lokakuun vallankumousta, mutta oppilaiden enemmistön muodostivat kansalaissodan loppuvaiheessa Suomesta paenneet punasotilaat, erityisesti kaartin päällystön jäsenet. Suomalaisten lisäksi oppilaita oli Venäjän eri raja-alueilta, kuten Baltiasta, Saksasta, Ruotsista ja Koreasta.
Paitsi oppilaista myös suuri osa sen toimihenkilöistä oli sukujuuriltaan suomalaista. Koulun johtajana toiminut Aleksander Inno oli taustaltaan tsaarinarmeijan kapteeni ja Kronstadtissa syntynyt virolainen, joka myöhemmin katosi Stalinin puhdistuksissa 1930-luvun lopulla. Koulun poliittisina komissaareina olivat puolestaan suomalaiset Rahjan veljekset, Eino, Jaakko ja Jukka, joista ensin mainittu oli siis kuulunut kansalaissodan ylimpään punapäällystöön. Heitä tehtävässä seurasi myös suomalainen Kustaa Rovio.
Opetustoiminta muokkaa
Ensimmäiset kurssilaiset eli kursantit saapuivat koululle 20.11.1918.[1] Vaatimuksena punaupseerikurssille pääsyyn pidettiin kansakoulutasoista sivistystä. Tulokkaalta vaadittiin myös suositus, jonka tavallisesti antoi joko hänen kotimaansa tai Venäjän kommunistinen puolue (VKP, myöh. NKP). Lisäksi hakijan tuli hallita perustiedot politiikasta (lähinnä kumouksellisesta opista ja työväenhistoriasta). Olihan joukon yhtenä tarkoituksena juuri kommunistisen propagandan levittäminen kotimaihinsa joko ennen vallankumouksen puhkeamista tai osallistuessaan siihen sen aikana.
Koulutusjärjestelyt saatiin kuntoon 28. marraskuuta mennessä, jolloin kursseille oli otettu 93 oppilasta. Tuntiopetus alkoi 9. joulukuuta.[1] Opetus oli järjestetty siten, että eri kansallisuudet muodostivat omat opintoryhmänsä. Oppilaat osasivat venäjää usein joko huonosti tai välttävästi, minkä vuoksi luentomuotoinen opetus tapahtui tulkin välityksellä, koska luennoitsijat olivat tavallisesti venäläisiä, jotkut entisiä tsaarinupseereitakin.
Aluksi järjestettävät pikakurssit oli tarkoitettu 9 kuukauden mittaisiksi, mutta ensimmäiset 20 punaupseeria ylennettiin siitä huolimatta jo 25.4.1919 ja lähetettiin suoraan rintamalle. Normaalisti jalkaväkilinjojen kesto oli kolme vuotta, tykistö- ja pioneerilinjojen neljä vuotta. Monet ensimmäisten kurssien suomalaisista palasivat myöhemmin täydentämään sotaopintojaan jatkokursseille. Ensimmäiset täyden kolmen vuoden koulutuksen käyneet punaupseerit valmistuivat syksyllä 1921.[1]
Vuosien aikana polttava oppimateriaalin puute alkoi hellittää ja luentopainotteisuudesta siirryttiin itseopiskelun suuntaan. Koulun organisaatio kasvoi, samoin kurssilaismäärä. Syyskuussa vuonna 1920 venäläinen osasto laajennettiin 1. jalkaväenkouluksi, jonka alaisuuteen suomalaisetkin osastot liitettiin. Vuonna 1921 kouluun perustettiin saksalainen, virolainen ja ruotsalainen osasto, vuonna 1922 unkarilainen ja romanialainen osasto ja vuonna 1923 italialainen ja korealainen osasto.[1]
Oppiaineet muokkaa
Koulutuksen aikana kurssilaiset perehtyivät paitsi sotilasoppiin myös yleissivistäviin aineisiin. Syynä tähän oli edellä mainittu oppilasaineksen tiedollinen kirjavuus. Sotilasaineita olivat asekäsittely, tykistöoppi, taktiikka, linnoitusoppi ja pioneeriaineet sekä topografia. Yleissivistäviä olivat muun muassa historia ja maantieto. Lisäksi opiskeltiin matematiikkaa ja urheiltiin. Mainittakoon, että koululla oli oma urheiluseura, Punatähti. Kulttuuritarjonnasta huolehti kurssilaisten oma näytelmäryhmä.
Oppilaitoksen aseenkäsittelykursseilla opetettiin paitsi henkilökohtaisen aseen, Mosin-Nagantin kiväärin, myös saatavilla olleiden muiden yksikkökohtaisten taisteluvälineiden käsittelyä. Näitä olivat Maxim-konekivääri ja erilaiset tykkimallit. Lisäksi harjoiteltiin käsikranaattien käyttöä. Vuosikurssit saivat myös käytännön harjoitusta osallistuessaan erilaisiin järjestettyihin sotaharjoituksiin. Poikkeuksena tästä olivat ensimmäiset, vuoteen 1922 mennessä valmistuneet upseerierät, jotka pääsääntöisesti rekrytoitiin Venäjän sisällissodan taisteluihin. Heidän koulutusaikansakin poikkesi yllä mainituista vuosimääristä.
Arki punaupseerikoulussa oli karua ja ankaraa. Rangaistuksia annettiin helposti ja suhteellisen vähäisistäkin rikkomuksista. Lisäksi erityisesti ensimmäisinä toimintavuosina oli pulaa niin varusteista, oppimateriaaleista kuin ravinnostakin. Kurssilaisten tulotkin olivat pienet, mahdollisuudet omiin hankintoihin olivat jatkuvasti vähäiset. Opettajat arvostelivat oppilaansa määräajoin ja heikoimmin menestyneimmät saattoivat menettää opiskeluoikeutensa, jopa sotilasarvonsakin.
Viimeiset vaiheet muokkaa
Pietarin kansainvälisenä punaupseerikouluna tunnettu oppilaitos ehti toimia monilla eri nimillä. Vuonna 1921 koulun nimeksi tuli Pietarin kansainvälinen sotakoulu, seuraavana vuonna Pietarin kansainvälinen päällystökoulu ja vuonna 1923 edelleen Yhdistetty kansainvälinen päällystökoulu. Koulu jatkoi toimintaansa vuoteen 1926, jolloin se suljettiin. Suomessa oli jo pitkään tunnettu huolta sen toiminnasta ja nykyisen Suojelupoliisin edeltäjä Etsivä keskuspoliisi (EK) oli usean vuoden ajan seurannut tarkasti koulun toimintaa pitäen yllä luetteloita sen suorittaneista suomalaisista. Oppilaitoksen lakkauttamisen syynä oli erityisesti se, että Suomen viranomaiset jatkuvasti syyttivät koulua sekä vuonna 1920 solmitun Tarton rauhansopimuksen että kahta vuotta myöhemmin allekirjoitetun rajarauhasopimuksen vastaiseksi. Aikaansaadulla koulun lopettamisella oli kuitenkin vain vähän varsinaista merkitystä, sillä tuolloiset oppilaat sijoitettiin muihin vastaaviin oppilaitoksiin heidän opintojensa siitä merkittävästi kärsimättä.
Katso myös muokkaa
Lähteet muokkaa
Aiheesta muualla muokkaa
- Suomalaisen sotakoulun elämää ja kasvatteja Neuvostoliitossa, Hakkapeliitta, 21.09.1937, nro 38, s. 13, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot