Sosialistisen Työväen ja Pienviljelijäin Vaalijärjestö

entinen suomalainen puolueenkaltainen organisaatio

Sosialistisen Työväen ja Pienviljelijäin Vaalijärjestö (STPV) oli suomalainen puolueenkaltainen organisaatio, joka perustettiin viranomaisten lakkauttaman Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen (SSTP) seuraajaksi vuonna 1924. Sosialistisen työväen ja pienviljelijäin vaaliliitto osallistui eduskuntavaaleihin 1924, 1927 ja 1929 saaden 10,4–13,5 prosenttia äänistä. Sosialistisen työväen ja pienviljelijäin eduskuntaryhmä kokosi parhaimmillaan 23 kansanedustajaa.

Sosialistisen Työväen ja Pienviljelijäin Vaalijärjestö
Perustettu 1924
Lopetti 1930
Ideologia sosialismi, kommunismi
Poliittinen kirjo äärivasemmisto
Äänenkannattaja Työväenjärjestöjen Tiedonantaja
Jäsenmäärä n. 6 000 (1929)[1]
Nuorisojärjestö Sosialistinen nuorisoliitto
Varhaisnuorisojärjestö Työväen Järjestönuorten Liitto
Raittiusjärjestö Suomen Työväen Raittiusliitto
Urheilujärjestö Työläisurheilun Yhtenäisyyskomitea

Liikkeen organisaatio koostui työväen paikallisjärjestöistä, työväen ja pienviljelijäin yhdistyksistä, vaalijärjestöistä ja opintojärjestöistä. Paikallisia vaalijärjestöjä johtivat vaalineuvostot, joiden toimeenpanevia elimiä olivat vaalikomiteat. Valtakunnallista toimintaa ohjasi Helsingin työväen vaalikomitean maatakäsittävä jaosto ja linja määriteltiin maatakäsittävissä sekä alueellisissa neuvottelukokouksissa. Yhdistyksiä oli yhteensä noin viisi sataa. Järjestöjen alueellinen kattavuus oli pienempi kuin SSTP:llä, sillä lakkautettujen työväenyhdistysten tilalle ei yleensä onnistuttu perustamaan elinvoimaisia kaupunginosa- ja kyläjärjestöjä.[2] Liikkeen pää-äänenkannattaja oli Työväenjärjestöjen Tiedonantaja (1923–1930), jonka lisäksi ilmestyi kuusi alueellista sanomalehteä, aikakauslehtiä, tilapäisjulkaisuja ja järjestölehtiä.[3]

STPV lähiyhteisöineen oli suomalaisen kommunismin julkinen haara. Vaalijärjestö oli osa liikettä, joka toimi samanaikaisesti myös laittomasti ja toisaalta avoimesti Neuvostoliitossa. Viranomaisten kieltämä Suomen Kommunistinen Puolue (SKP) pyrki ohjaamaan järjestöä maanalaisen verkostonsa avulla, mutta sen piiriin mahtui myös käsityksiä, jotka eivät täysin seuranneet bolševismin kaavoja. Vaalijärjestöjen käytännön toiminnassa Kommunistisen internationaalin oppeja sovellettiin Suomen työväenliikkeen perinteen pohjalta. Viranomaiset lakkauttivat vaalijärjestön ja muut suomalaisen kommunismin yhdistykset vuonna 1930, jolloin liike menetti mahdollisuutensa mielipiteiden julkiseen esittämiseen.[4] Äärivasemmisto ei voinut osallistua vaaleihin ennen sotien päättymistä.

Pienviljelijä-sanan lisääminen vaaliliittojen ja eduskuntaryhmän nimiin oli osa Kominternin työväen ja talonpoikien liittoutumista korostanutta politiikkaa, jonka merkitystä myös SKP alkoi painottaa uudella tavalla vuodesta 1923 alkaen. Maanviljelijäväestön suosiota tavoitellut puolue luopui kaiken maan sosialisoimisvaatimuksesta, tunnusti perinnöllisen maanomistusoikeuden ja vaati lisämaita pientilallisille sekä maata maattomille. Kyse oli kommunistien mielestä kahdesta erillisestä yhteiskuntaluokasta, mitä korostettiin muotoilulla ”sosialistinen työväki ja pienviljelijät”.[5]

Historia ja järjestörakenneMuokkaa

Suomen Työväenpuolueeksi nimensä vaihtanut SSTP lakkautettiin elokuussa 1923 ja puolueen johtohenkilöt pidätettiin. Vapaiksi jääneet ryhtyivät pian jatkamaan toimintaa. Helsingin työväen paikallisjärjestö perustettiin 5. syyskuuta korvaamaan puolueen elimiä. Vuoden loppuun mennessä paikallisjärjestöjä perustettiin myös seitsemälle muulle paikkakunnalle.[6] 19. syyskuuta 1923 aloitti ilmestymisensä Helsingissä Työväenjärjestöjen Tiedonantaja ja vielä samassa kuussa nuorille suunnattu kaunokirjallinen Liekki. Vasemmiston kirjapainot oli suljettu, joten painopaikkojen löytäminen oli vaikeaa. Oikeisto vaati lehtiä lakkautettaviksi ja uhkaili niitä painaneita yhtiöitä.[7] Liike osallistui joulukuun kunnallisvaaleihin ammatillisesti järjestäytyneen työväen vaaliliittoina.[8]

Presidentti Ståhlberg hajotti eduskunnan tammikuussa 1924. SSTP:n kannattajat osallistuivat huhtikuun vaaleihin (sosialistisen) työväen ja pienviljelijäin vaaliliittoina, joiden toimintaa koordinoimaan muodostettiin Sosialistisen Työväen ja Pienviljelijäin Vaalijärjestö. Vaalien jälkeen pidetyssä vaalipiirien edustajien kokouksessa toimintaa päätettiin jatkaa kyseisen organisaation pohjalta. Uuden puolueen perustamista pohdittiin, mutta verkostomainen komiteamalli todettiin paremmaksi. Valintaan vaikutti pelko viranomaisten mahdollisista toimenpiteistä ja toisaalta SKP:n johdon joukkopuolueita väheksynyt asenne. Hovioikeuden kesäkuussa antama päätös SSTP:n (ja sen perusjärjestöjen) lakkauttamisesta ja puheet uusista kielloista vahvistivat ajatusta puolueen mahdottomuudesta. Edustajakokouksen valitsema uusi keskusvaalikomitea kehotti perustamaan kaikkialle työväen ja pienviljelijäin yhdistyksiä sekä paikallisjärjestöjä. Järjestöjä syntyi loppuvuonna myös niille paikkakunnille, joilla oli aiemmin odoteltu tietoa vanhan yhdistyksen kohtalosta. Marraskuussa 1924 Helsingissä pidettyyn sosialistisen työväen ja pienviljelijäin neuvottelukokoukseen otti osaa 48 edustajaa 28 paikkakunnalta. Kokous kehotti muodostamaan paikallisjärjestöistä entisten kunnallisjärjestöjen kaltaisia elimiä.[9]

Viipurin läänin työväen piirijärjestö perustettiin loppuvuonna 1924. Viipurin esimerkki otettiin malliksi eduskuntaryhmän koollekutsumassa kokouksessa huhtikuussa 1925 ja piirijärjestöt perustettiin toukokuussa Kuopioon, Vaasaan ja Ouluun. Piirien perusjärjestöiksi päätettiin muodostaa työpaikkajärjestöjä sekä maaseudulla paikallisjärjestöjä, kyläkomiteoita ja kirjallisuusrenkaita. Piirien kehittäminen lopetettiin kuitenkin jo syksyllä viranomaisten vainotoimenpiteiden voimistuttua. Piirit, paikallisjärjestöt sekä työväen ja pienviljelijäin yhdistykset käytännössä sulautettiin vaalijärjestöihin. Vaalineuvostoista ja -komiteoista tehtiin alueellisia keskuselimiä. Järjestäytymisen muodot kuitenkin vaihtelivat jonkin verran paikkakunnittain.[10]

Työpaikkojen vaalijärjestöjä perustettiin vuoden 1926 alkuun mennessä noin 30–40, mutta toiminta työpaikoilla oli hankalaa eikä noussut suureen suosioon. Työpaikkajärjestötkin kokoontuivat usein työpaikan ulkopuolella. Keväästä 1926 alkaen perustettiin suurimpiin kaupunkeihin ammattialakohtaisia vaalijärjestöjä. Erilaisia vaalijärjestöjä oli yhteensä ainakin 162. Monilla paikkakunnilla toiminta järjestettiin vaalijärjestöjen sijaan ensisijaisesti paikallisjärjestöjen toimesta. Työväen paikallisjärjestöjä muodostettiin ainakin 111. Maaseudulla tyydyttiin usein pelkkiin työväen ja pienviljelijäin yhdistyksiin, joita toimi yhteensä noin kaksi sataa. Kyseisistä yhdistyksistä 148 toimi Kuopion läntisen vaalipiirin kunnissa.[11]

Selvä enemmistö Suomen Ammattijärjestöön järjestäytyneistä työläisistä kannatti STPV:n edustamaa linjaa. SAJ:hin kuului kuitenkin vain noin 20–25 prosenttia työläisistä.[12]

Vuonna 1929 STPV:n vaikutuspiiristä irtautui Suomen työväen vasemmistoryhmä, joka kritisoi kommunistien jyrkkää politiikkaa ja liiallista vaikutusvaltaa. Kiistat liittyivät varsinkin vasemmiston hallitsemassa SAJ:ssä tehtyihin ratkaisuihin, joiden seurauksena sosialidemokraatit irtautuivat järjestöstä loppuvuodesta 1929 alkaen.

NaisetMuokkaa

Kommunistinen liike korosti miesten ja naisten yhteistoimintaa järjestöissä. Käytännössä erillisen naistoiminnan merkitys kuitenkin tunnustettiin. Vuonna 1925 aloitti toimintansa Suomen työläis- ja talonpoikaisnaisten edustajaliike, jonka periaatteet omaksuttiin Neuvostoliitossa parisen vuotta aiemmin aloitetusta toiminnasta. Liike painotti järjestäytymättömien naisten vetämistä mukaan, mutta käytännössä siitä muodostui yhdysside, joka mahdollisti kommunistinaisten yhteisten asioiden käsittelyn. Paikallistasolla liikettä tärkeämpiä naistoiminnan muotoja olivat kuitenkin useammin kokoontuneet käsityö- ja ompeluseurat, joilla oli myös huomattavaa taloudellista merkitystä.[13]

NuorisoMuokkaa

SSTP:n nuoret kannattajat perustivat toukokuussa 1923 Sosialistisen nuorisoliiton (SNL) huhtikuussa lakkautetun Suomen sosialidemokraattisen nuorisoliiton (SSN) tilalle. Viranomaiset katsoivat SNL:n jatkaneen SSN:n toimintaa ja myös uusi järjestö kiellettiin loppuvuonna 1925. SNL:n jälkeen vaalijärjestöä kannattanut nuoriso toimi muun muassa opintoyhdistysten ja tilapäiskomiteoiden avulla. Osa järjestäytyi alkuvuonna 1925 perustettuun salaiseen Suomen kommunistiseen nuorisoliittoon.

Suhde SKP:henMuokkaa

Julkisen vasemmistoliikkeen komiteoihin perustunut organisaatiorakenne otettiin käyttöön SKP:n vaatimuksesta. Puhdasoppisuutta korostanut Neuvostoliitossa oleskellut puoluejohto oli tyytymätön Suomessa julkisesti toimineisiin ja halusi kontrolloida liikettä tarkemmin. Ensisijaiseksi järjestäytymismuodoksi määriteltiin työpaikkasolut, joiden nähtiin soveltuvan nykyaikaisen luokkataistelun tarpeisiin perinteistä alueellisesti järjestäytynyttä joukkopuoluetta paremmin. SKP asetti painopisteen maanalaiseen organisaatioon, jonka avulla erilaisia kampanjoita ja liikkeitä pyrittiin johtamaan. Leninistiseen etujoukkoajatteluun sitoutuneen SKP:n mukaan puolueen elimillä oli aina ensisijainen päätösvalta liikkeen muihin toimintoihin nähden. Asennoituminen liittyi Kominternissä 1920-luvun puolivälissä omaksuttuun vaatimukseen puolueiden bolševisoimisesta. SKP:n Suomen byroon asema liikkeessä vahvistuikin rakenteen myötä, mutta organisaation löyhyys vähensi työläisten kiinnittymistä siihen. Vaatimus puhdasoppisuudesta puolestaan vaikeutti kannatuksen laajentamista ydinryhmän ulkopuolelle. Tauno Saarelan mukaan SKP ”ylikorosti illegaalisuuden merkitystä” pelätessään johtoaseman menettämistä julkisille järjestöille. [14]

Vaalijärjestön maatakäsittävillä ja alueellisilla neuvottelukokouksilla oli SKP:n Neuvostoliitossa pidettyjä kokouksia suurempi merkitys julkisen liikkeen ajankohtaisten kantojen muotoilussa.[15] Sosialistisen työväen ja pienviljelijäin eduskuntaryhmä piti SKP:n ohjeiden vastaisesti päätöksenteon itsellään eikä aina noudattanut puolueen neuvoja. Eduskuntaryhmällä oli merkittävä asema liikkeen suomalaisen haaran kantojen julkituomisessa ja muotoilussa. SKP laati osan ryhmän puheista ja aloitteista. Vuodesta 1926 alkaen ryhmässä toimi puoluefraktio.[16]

LehdistöMuokkaa

Liikkeen pää-äänenkannattaja Työväenjärjestöjen Tiedonantaja perustettiin syyskuussa 1923 ja se oli vasemmiston ainoa sanomalehti seuraavaan kesään asti. Kirjapainojen vapauduttua toimintakielloista aloittivat ilmestymisensä Pohjan Voima Oulussa, Työn Ääni Vaasassa ja Savon Työ Kuopiossa. Alkuvuonna 1927 aloittivat Työväen Lehti Tampereella, Työ Viipurissa ja ruotsinkielinen Nya Folkbladet Vaasassa. Tiedonantajalla oli yli 10 000 tilaajaa kesästä 1925 alkaen. Aluelehdistä suurin levikki oli Pohjan Voimalla (parhaimmillaan 7 370) ja pienin Nya Folkbladetilla (900–1000). Lehdet saivat usein painokanteita, jotka johtivat myös toimittajien vankeustuomioihin. Painoyhtiöihin kohdistuneen lakkauttamisvaaran vähentämiseksi lehtien kustantajiksi merkittiin kirjapainojen sijaan yksityishenkilöitä. Järjestely aiheutti runsaasti ongelmia, kun lehtien velat kaatuivat yhtiöiden niskaan.[3] Liikkeen painoista suurin oli Helsingissä Kotkankadulla toiminut Osakeyhtiö Työ.

Liikkeen maakuntalehdet julkaisivat usein Tiedonantajan artikkeleita muutaman päivän viiveellä. Leninismin periaatteiden mukaan lehtien tuli olla puolueen alaisia, mutta käytännössä toimittajat määrittelivät linjat varsin itsenäisesti. SKP toimitti lehdille artikkeleita säännöllisesti. Lehtien talouden tueksi järjestettiin erilaisia kampanjoita kuten työväenlehtiviikkoja ja ostoboikotteja sekä pysyviä lehtikomiteoita, jotka edistivät tilaushankintaa. Lehdet ja kirjapainot saivat taloudellista avustusta myös SKP:ltä Neuvostoliitosta ja amerikansuomalaisilta työväenjärjestöiltä.[3] Liikkeen tärkeimmät aikakauslehdet olivat nuorisolle suunnattu kaunokirjallinen Liekki (1923–1930), Työväen kuvalehti Itä ja Länsi (1924–1930), pilalehti Tuisku (1924–1930), Työmiehen viikkolehti (1924–1925) ja Oulussa ilmestynyt kaunokirjallinen Revontulet (1926–1930). Liekin levikki oli parhaimmillaan noin 15 000 ja Revontulien 8 000. Muita liikkeen aikakauslehtiä olivat esimerkiksi Työläis- ja talonpoikaisnaisten lehti, SNL:n Nuorisoliitto, TJN:n Punalippu, VVHY:n Punainen Huolto ja Uusi Sosialistinen Aikakauslehti (1929–1930). Liikkeen kausijulkaisuja olivat Punikin Pääsiäinen, Rynnäkköön, Punikin Joulu ja Nuoren Työläisen Joulu sekä Punainen kalenteri (Työn kalenteri). Nuorison kausijulkaisuja myytiin noin 10 000–20 000 kappaletta.[17]

VaalitMuokkaa

EduskuntavaalitMuokkaa

Vuosi Edustajat Äänet
1922a 27 128 181 14,81%
1924 18 91 839 10,45%
1927 20 109 939 12,08%
1929 23 128 164 13,47%
a SSTP

Lakkautetun SSTP:n kannattajat osallistuivat huhtikuun 1924 eduskuntavaaleihin (sosialistisen) työväen ja pienviljelijäin vaaliliittoina. Vaalivalmistelut aloitettiin 23. tammikuuta Helsingin työväen paikallisjärjestön koollekutsumassa järjestäytyneen työväen kokouksessa, jossa perustettiin Työväen keskusvaalikomitea. Viisitoista-jäseniseen komiteaan valitut eivät edustaneet järjestöjä (kuten SSTP:n aikana) vaan eri ammattialoja sekä nuoria ja naisia. Komitean antaman julistuksen mukaan se edusti luokkataistelun kannalla olevaa työväestöä. Vastaavia paikallisia ja alueellisia vaalielimiä perustettiin työväen kokouksissa tammikuun lopusta alkaen kaikkiin vaalipiireihin. Listojen ehdokkaat valittiin vaalipiireissä monin eri tavoin. Vaaliliitolla oli yhteensä 104 ehdokasta 84 listalla, mikä oli hieman vähemmän kuin SSTP:llä 1922. Vangittujen kansanedustajien asettamista ehdolle kannatettiin monin paikoin, mutta keskusvaalikomitea otti asiaan kielteisen kannan ja lopulta listoille päätyi vangeista vain Väinö Hannula Turun eteläisessä vaalipiirissä. Ratkaisuun vaikutti pelko listojen kieltämisestä ja toisaalta epäilys mielenosoituksellisen protestiäänestämisen vetovoimasta. Keskusvaalikomitea ehdotti SDP:lle valtakunnallista vaaliliittoa, mutta sosialidemokraatit torjuivat esityksen. Vaaliliitto syntyi ainoastaan Oulun läänin pohjoisessa vaalipiirissä, jossa tarjouksen yhteistyöstä työläisvalitsijain vaalikomitealle teki SDP:n piiri.[18]

Vaalikampanjan pääteema oli työväen kansalaisvapauksien puolustaminen. Vaaliliitto esitti itsensä laillisuuden edustajana kääntäen siten päälaelleen porvariston väitteet rikollisuudesta ja maanpetoksellisuudesta. Lehtien puute vaikeutti kampanjointia, jossa turvauduttiin aiempaa enemmän suulliseen agitaatioon sekä isokokoisiin kadunvarsimainoksiin. Vaaliliitto julkaisi viisi vaalilehteä, joista otettiin 60 000–100 000 kappaleen painokset. Nuorisolla oli omat vaalilehtensä. Vaalimateriaali painettiin sosialidemokraattien painoissa. SKP:n Neuvostoliitossa oleskellut johto olisi halunnut kampanjan pääteemaksi SDP:n arvostelun, mutta Suomessa asioista päättäneet eivät pitäneet sitä viisaana. Listat saivat 91 839 ääntä ja 18 edustajaa. Liikkeen vaaliarvioissa menestystä pidettiin olosuhteisiin nähden kohtuullisena.[19]

PresidentinvaalitMuokkaa

Vuosi Ehdokas Valitsijamiehet Äänet
1925 Matti Väisänen 16 41 213 6,6%

Presidentinvaalissa 1925 Matti Väisänen oli vaaliliiton ehdokkaana saaden 16 valitsijamiestä. Väisäsen valinta ehdokkaaksi ja seurannut kehnohko tulos aiheuttivat polemiikkia vaalijärjestön sisällä. SKP oli alun perin kannattanut ehdokkaaksi Otto Wille Kuusista. Väisäsen kampanjan vaaliohjelma tosin hyväksyttiin SKP:n ehdotusten mukaisena.[20]

KunnallisvaalitMuokkaa

Vuosi Valtuutetut Äänet
1925 901[21]
1928 1 035[21]

Kunnallisvaaleissa 1923 lakkautetun SSTP:n kannattajat muodostivat vaaliliittoja, joiden perustamisessa aloitteellisia olivat ennen kaikkea nuoriso- ja ammattiosastot, joillakin paikkakunnilla myös ammatilliset paikallisjärjestöt ja uudet työväen paikallisjärjestöt. Yhteistyöelimet nimettiin ammatillisesti järjestäytyneen tai järjestäytyneen työväen vaalikomiteoiksi. Ajatus vaaliboikotista sai jonkin verran kannatusta, mutta liikkeen johto Suomessa ja Venäjällä torjui idean. Vaaliliittojen suhtautuminen yhteistyöhön SDP:n kanssa vaihteli paikkakunnittain.[8]

EduskuntaryhmäMuokkaa

Sosialistisen työväen ja pienviljelijäin eduskuntaryhmä koostui noin parista kymmenestä kansanedustajasta, joista suurin osa oli kielletyn SKP:n jäseniä. SKP ohjeisti eduskunnassa olevia jäseniään toimimaan puolueen päätösten mukaisesti ja siten, että koko ryhmä tulisi näiden päätösten taakse. Eduskuntaryhmän puheenjohtajana toimi vuodesta 1924 SKP:n Mauritz Rosenberg. Ryhmän aloitteet hautautuivat valiokuntiin tai tulivat hylätyksi. SKP kritisoi eduskuntaryhmää ajoittain turhan itsenäisistä otteista.[22]

KansanedustajatMuokkaa

[23]

KeskusvaalikomiteaMuokkaa

Työväen keskusvaalikomitea 23.1.1924–1925, Helsingin vaalikomitea 24.8.1925–1930

Helsingin työväen keskusvaalikomitea oli jaettu neljään jaostoon, jotka olivat Helsingin paikallisjaosto, Uudenmaan piirijaosto, maanlaajuinen yleisjaosto sekä naisjaosto. Yleisjaoston yhteydessä toimi Sosialistinen kunnallistoimisto, joka johti valtuustoryhmien toimintaa. Piirikomiteoita perustettiin kaikkiin muihin vaalipiireihin paitsi Uudellemaalle ja Lappiin, joita hoitivat Helsingin ja Oulun läänin pohjoisen vaalipiirin komiteat. Sosialistisia paikallisosastoja toimi vuonna 1930 noin 400.[21]

JäsenetMuokkaa

[23]

  • Edla Aalto 1926–1929
  • J. E. Aalto 1927–1930
  • K. J. Aalto 1924
  • O. E. Aalto 1924
  • Fanni Airaksinen 1925–1926
  • Juho Alanne 1927–1930
  • Aleksanteri Allila 1924
  • A. Eklund 1924
  • V. Forsbacka 1926–1927
  • V. Heikkinen 1925
  • Väinö Heiman 1926–1927
  • Frans Heinonen 1924
  • Antti Hirvonen 1929–1930
  • Juho Holopainen 1924–1927
  • Lassi Hulkkonen 1924, 1926–1927
  • Hjalmar Jokinen 1926–1927
  • J. Jokinen 1927–1930
  • Olga Karjala 1927
  • Hilma Karvinen 1926–1929
  • Jalmari Kivilahti 1926–1927
  • Jalmari Kukkola 1929–1930
  • Hugo Kunelius 1927–1929
  • Jalmari Kuusela 1927–1930
  • Esteri Lahti 1927
  • Hilma Laine 1925–1930
  • Martta Lehtonen 1926–1927
  • Sofia Lindfors 1926–1927, 1929–1930
  • Lindgren 1929–1930
  • Lindqvist 1929–1930
  • Väinö Lundgren 1926–1927
  • Toivo Hj. Långström 1927
  • Mikkonen 1927
  • Otto Niemi 1924
  • August Niemistö 1926–1927
  • Vilho Nokireki 1924
  • Uno Nurminen 1924
  • Emil Paajanen 1925–1927
  • Väinö Palomäki 1926–1929
  • Eino Pekkala 1925–1927
  • Frans Perho 1926–1930
  • Ville Pessi 1926–1927
  • Fiina Pietikäinen 1924
  • Lydia Raatikainen 1927
  • Jussi Rannisto 1926–1927
  • Ida Reijonen 1925–1929
  • E. Rimpiläinen 1927–1929
  • Matti Rinne 1926–1927, 1927–1930
  • Uno Ronni 1929–1930
  • Sinisalo 1926–1927
  • Sippola 1927
  • Siren 1924
  • Aleksander Terho 1924
  • Iivari Tervonen 1925–1926
  • Liisi Uurtamo 1926–1929
  • Aaro Uusitalo 1929–1930
  • A. Wahlroos 1924
  • Valkama 1927
  • Pekka Vartiainen 1926–1927
  • Jussi Venhola 1924
  • Hugo Virtanen 1925–1926
  • Väinö Vuorio 1925–1927

LähteetMuokkaa

  • Ilkka Hakalehto: SKP ja sen vaikutus poliittiseen ja ammatilliseen työväenliikkeeseen 1918–1928. WSOY, 1966.
  • Tauno Saarela: Suomalainen kommunismi ja vallankumous 1923–1930. Historiallisia Tutkimuksia 239. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-952-222-051-6.

ViitteetMuokkaa

  1. Saarela 2008, s. 82.
  2. Saarela 2008, s. 76–84, 148–149.
  3. a b c Saarela 2008, s. 119–131.
  4. Saarela 2008, s. 22–23.
  5. Saarela 2008, s. 303–307.
  6. Saarela 2008, s. 46–47.
  7. Saarela 2008, s. 35–38.
  8. a b Saarela 2008, s. 47–48.
  9. Saarela 2008, s. 63–73.
  10. Saarela 2008, s. 76–79.
  11. Saarela 2008, s. 79–83, 101.
  12. Saarela 2008, s. 221–222.
  13. Saarela 2008, s. 88–91.
  14. Saarela 2008, s. 44–45, 63–84, 101, 107–109, 142–144, 148–150, 162.
  15. Saarela 2008, s. 148–149.
  16. Saarela 2008, s. 153–159.
  17. Saarela 2008, s. 130–133, 141.
  18. Saarela 2008, s. 50–52.
  19. Saarela 2008, s. 52–57.
  20. Hakalehto 1966, s. 190–191.
  21. a b c Hakalehto 1966, s. 189.
  22. Hakalehto 1966, s. 192–197.
  23. a b Saarela 2008, s. 819–820.