Wikipedia

Valtiollisten vankien huoltoyhdistykset

Valtiollisten vankien huoltoyhdistykset (VVHY) olivat Suomessa vuosina 1925–1930 toimineita vasemmistolaisten poliittisten vankien tukiyhdistyksiä. Huoltotyö oli osa Sosialistisen Työväen ja Pienviljelijäin Vaalijärjestön johdolla toiminutta liikettä, joka syntyi sen jälkeen, kun viranomaiset vuonna 1923 lakkauttivat Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen ja pidättivät sen johtajat. Sosialistisen työväen ja pienviljelijäin eduskuntaryhmä teki usein aloitteita valtiollisten vankien vapauttamiseksi tai aseman parantamiseksi. Vaalijärjestön, eduskuntaryhmän ja huoltoyhdistysten tultua lakkautetuiksi avustustyötä jatkoi maanalainen Suomen Punainen Apu (Puna-apu) vuodesta 1930 alkaen.

Valtiollisten vankien huoltoyhdistykset
Perustettu 1925
Lakkautettu 1930
Tyyppi avustusjärjestö
Toimiala poliittisten vankien huoltotyö
Toiminta-alue Suomi
Jäsenlehti Punainen Huolto

Ensimmäinen huoltoyhdistys perustettiin kesällä 1925 Helsinkiin. Vuoden 1926 loppuun mennessä yhdistyksiä oli muodostettu 33 ja lakkautettaessa 1930 niitä toimi 41 paikkakunnalla. Vuonna 1926 huoltoyhdistyksiin laskettiin kuuluvan noin 2 000 ja vuotta myöhemmin 6 500 jäsentä.[1] Yhdistysten alaosastoina toimi ompelu- ja käsityöseuroja.[2] Valtakunnallista yhteistoimintaa koordinoitiin huoltoyhdistysten neuvottelukokouksissa.[3] Helsingin huoltoyhdistys julkaisi vuosikirjaa 1925 alkaen. Vuoden 1928 lopussa Helsingin VVHY perusti huoltoyhdistysten äänenkannattajaksi neljästi vuodessa ilmestyneen Punainen Huolto -lehden, jota ehti ilmestyä kuusi numeroa ennen lakkauttamista.[4]

Valtiollisten vankien asema ei ollut lainsäädännöllisesti kovin selkeä. Valtiorikoksista tuomitut erotettiin muista vangeista keskittämällä miehet Tammisaareen ja naiset Hämeenlinnaan. Vangeilla oli vapauksia kuten oikeus tilata lehtiä, pitää hallussaan kirjallisuutta ja tehdä muistiinpanoja. Vankien asema heikentyi vähitellen 1920-luvun puolivälistä alkaen, kun viranomaiset tiukensivat pakkotyönormeja ja alkoivat kohdella poliittisia vankeja yhä enemmän tavallisina rikollisina.[5] Poliittisten vankien asema ja kansalaisvapauksien puolustaminen olivat keskeisellä sijalla suomalaisten kommunistien propagandassa, joka pyrki niiden avulla osoittamaan vallitsevan järjestelmän epäoikeudenmukaisuutta. Liike vaati vangeille oikeuksia, vastusti aseman heikentämistä, toi julkisuuteen vankien valituksia ja osoitti solidaarisuutta vankien aloittamille kampanjoille.[6] Huoltoyhdistyksen laskelmien mukaan valtiollisia vankeja oli vuoden 1926 lopussa 218, kaksi vuotta myöhemmin 139 ja vuonna 1929 167.[7]

Perustaminen ja kansainvälinen konteksti muokkaa

SSTP:n vankihuoltotyö perustui paikallisiin vankien avustuskomiteoihin, jotka keräsivät varoja etenkin ruokapaketteja varten. Osa komiteoista jatkoi toimintaansa puolueen tultua lakkautetuksi. Tammikuussa 1924 vasemmiston johtama Suomen Ammattijärjestö perusti Poliittisten vankien ja punaorpojen avustuskeskuskomitean koordinoimaan huoltotoimintaa. Keskittämisen taustalla vaikutti Kommunistisen internationaalin johdolla toiminut Kansainvälinen Punainen Apu (MOPR), joka pyrki aktivoimaan avustustyötä eri maissa. Suomen Kommunistisen Puolueen Suomen byroo piti avustuskeskuskomiteaa MOPR:n elimenä, mutta järjestely ei tyydyttänyt kansainvälistä johtoa, joka edellytti henkilöjäsenpohjaisuutta. SKP ei pitänyt julkisen MOPR:n jäsenjärjestön perustamista Suomeen mahdollisena, mutta linjaa pyrittiin seuraamaan muilla tavoin kuten naistoimintaa laajentamalla.[8]

SKP:n elokuussa 1925 Neuvostoliitossa pidetty puoluekokous päätti uuden joukkoavustusjärjestön muodostamisesta, mutta rakenne jäi avoimeksi. Suomessa alettiin perustaa valtiollisten vankien huoltoyhdistyksiä, joihin päästettiin sekä henkilö- että yhteisöjäseniä kuten ammattiyhdistyksiä. Uuden organisaation keskeisin tavoite oli vankien puolesta käytyjen kampanjoiden laajentaminen joukkotoiminnaksi, joka toisi lisäjulkisuutta asialle.[8] Huoltoyhdistykset toimivat kiinteässä yhteydessä MOPR:ään, mutta yhteyttä ei haluttu korostaa, koska se olisi voinut johtaa toimenpiteisiin viranomaisten taholta. MOPR teki suomalaisten poliittisten vankien asiaa tunnetuksi kansainvälisissä julkaisuissaan. MOPR:n neuvostoliittolaiset osastot lähettivät vangeille Tammisaareen tukipostia, joka toimitettiin perille salaisesti.[9] MOPR:n Vjasman osasto oli nimetty suomalaisten poliittisten vankien ”kunniapäälliköksi”.[3] VVHY puolestaan nimettiin MOPR:ssä Pärnun ja Kreenholmin vankiloissa pidettyjen tovereiden kunniapäälliköksi ja Helsingin yhdistys lähetti raha-avustuksia Viroon.[10]

Huoltotyön muodot muokkaa

Huoltoyhdistykset keräsivät varoja avustustyöhön järjestämällä juhlia ja iltamia sekä myymällä käsitöitä ja tukijulkaisuja. Muita tulonlähteitä olivat jäsenmaksut sekä lahjoitukset, joita tuli kotimaan lisäksi MOPR:ltä Neuvostoliitosta ja amerikansuomalaisilta työväenjärjestöiltä. Pääosa ulkomailta tulleesta avusta käytettiin vankien ruokapaketteihin, mutta tukea annettiin myös oikeudenkäyntikuluihin sekä vangittujen perheille ja punaorvoille. Yhdistyksistä aktiivisimmat lähettivät paketteja vangeille kuukausittain ja pienemmät lähinnä juhlapäivinä. Yhdistysten avustukset kohdistuivat ensisijaisesti oman kotiseudun vangeille, mutta myös sitä liikeni myös muille. Paketit jakautuivat usein epätasaisesti, joten huhtikuusta 1929 alkaen jakelua keskitettiin Helsingin yhdistyksen johdolla.[3]

Taloudellisen tuen ohella yhdistysten jäsenet kirjoittivat vangeille tukikirjeitä. Vankilasta vapautuneille järjestettiin paluuvastaanottoja.[11] Huoltoyhdistysten toimintaa tunnetuksi tehnyt ”Valtiollisten vankien viikko” järjestettiin ensimmäisen kerran joulukuussa 1925. Vuonna 1929 teemaviikkoa ryhdyttiin viettämään maaliskuussa.[2]

Vankisolidaarisuuden ohella huoltoyhdistykset huolehtivat sisällissodan punaisten hautojen hoitamisesta.[2]

Luettelo yhdistyksistä muokkaa

Luettelo sisältää tuomioistuimissa lakkautetut tai toimintakieltoon asetetut huoltoyhdistykset.[12]

  • Enson v.v.h.y.
  • Forssan v.v.h.y.
  • Harlun v.v.h.y.
  • Heinolan v.v.h.y.
  • Helsingin v.v.h.y.
  • Hyvinkää v.v.h.y.
  • Hämeenlinnan v.v.h.y.
  • Inkeroisten v.v.h.y.
  • Jokelan valtiollisten vankien ompeluseura
  • Joutsenon v.v.h.y.
  • Kajaanin v.v.h.y.
  • Karihaaran v.v.h.y.
  • Kemijärven v.v.h.y.
  • Kemin v.v.h.y.
  • Kittilän v.v.h.y.
  • Kivennavan v.v.h.y.
  • Koskelankylän v.v.h.y.
  • Kotkan v.v.h.y.
  • Kouvolan v.v.h.y.
  • Kuolajärven kirkonkylän v.v.h.y.
  • Kuopion v.v.h.y.
  • Kyminlaakson v.v.h.y.
  • Käkisalmen v.v.h.y.
  • Lahden v.v.h.y.
  • Makslahden v.v.h.y.
  • Malmin v.v.h.y.
  • Mankalan v.v.h.y.
  • Mikkelin v.v.h.y.
  • Oulun v.v.h.y.
  • Pietarsaaren v.v.h.y.
  • Pohjois-Hämeen v.v.h.y.
  • Porin v.v.h.y.
  • Rauman v.v.h.y.
  • Riihimäen v.v.h.y.
  • Saijan v.v.h.y.
  • Salon v.v.h.y.
  • Suolahden v.v.h.y.
  • Turun v.v.h.y.
  • Vaasan v.v.h.y.
  • Valkeakosken v.v.h.y.
  • Varkauden v.v.h.y.
  • Viipurin v.v.h.y.
  • Voikaan v.v.h.y.

Kirjallisuutta muokkaa

  • Tauno Saarela: Suomalainen kommunismi ja vallankumous 1923–1930. Historiallisia Tutkimuksia 239. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-952-222-051-6.

Lähteet muokkaa

  1. ↑ Saarela 2008, s. 444.
  2. ↑ a b c Saarela 2008, s. 448.
  3. ↑ a b c Saarela 2008, s. 445–446.
  4. ↑ Saarela 2008, s. 449.
  5. ↑ Saarela 2008, s. 438–441.
  6. ↑ Saarela 2008, s. 460, 464–465.
  7. ↑ Saarela 2008, s. 438.
  8. ↑ a b Saarela 2008, s. 442–445, 447.
  9. ↑ Saarela 2008, s. 458.
  10. ↑ Saarela 2008, s. 459.
  11. ↑ Saarela 2008, s. 446–447.
  12. ↑ Luettelo lakkautetuista ja toimintakiellon alaisista yhdistyksistä. Sisäasiainministeriö, 1934.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Valtiollisten_vankien_huoltoyhdistykset&oldid=21798010”