Veikko Hauhia
Veikko Hauhia (1908–1992) oli suomalainen puoluetoimitsija. Hauhia toimi muun muassa Suomen Kommunistisen Puolueen Helsingin ja Uudenmaan piirin piirisihteerinä, oli puolueen sihteeristön jäsen 1965–1966 sekä työskenteli puolueen keskustoimistossa ammattiyhdistyssihteerinä vuoteen 1976. Tuolloin eläköityessään hänet palkittiin kunniamerkillä.[1] Hauhia oli myös tietovuotaja, joka palveli tiedoillaan Suomen Sosialidemokraattista Puoluetta lähellä ollutta tiedusteluorganisaatiota, niin sanottua Puskalan toimistoa.
Nuoruus muokkaa
Veikko Hauhian isä Konsta Hauhia, alkujaan Hauhio, oli hänkin ammattiyhdistysaktiivi. Hän oli perustamassa metallityöväen ammattiyhdistystä Vaasaan ja kuului sisällissodan punaisiin.[2] Hauhian sukua olivat koskettaneet myös Stalinin vainot Neuvostoliitossa.[3]
Veikko Hauhia aloitti työelämänsä lämmittäjänä ja viilarina.[2] Hän suoritti varusmiespalveluksensa pioneerina Korialla.[4] Hän oli 20-vuotiaana organisoimassa Lapualla 23.–25. marraskuuta 1929 järjestettyjä nuorten työläisten opintoyhdistyksen juhlia, Lapuan haastejuhlia. Muotoutumassa olleen Lapuan liikkeen kannattajien joukko hyökkäsi osallistujien kimppuun ja repi näiden punaiset paidat.[4][5] Vuonna 1937 Hauhia nimitettiin Vaasan ammatillisen paikallisjärjestön sihteeriksi.[2]
Sota-ajan turvasäilövanki muokkaa
Suomessa on katsottu sodan aikana 1939–1940 vallinneen sodanaikainen yksimielisyys, talvisodan henki. Se ei kuitenkaan ulottunut kaikkialle. Maanalaisen SKP:n piirijohtoon kuuluvana Hauhia vietti talvi- ja jatkosodan vuodet 1939–1944 turvasäilössä eli poliittisena vankina. [6] Rauhan tuloon mennessä hän oli ollut vangittuna yhteensä 8 vuotta. [6] Hauhia mainitaan Nestori Parkkarin julkaisemassa turvasäilöläisten olojen kuvauksessa ’’Suomalaisessa keskitysleirissä vv. 1940-44’’. Tutkija Risto Reuna luonnehtii ajanjaksoa Hauhian ’’ihmissuhteiden oppikouluksi’’.[7] Tammisaaren vankileirillä ollessaan Hauhia muun muassa rakensi luvattoman radiovastaanottimen, kidekoneen.[8] Jatkosodan päättyminen 19. syyskuuta 1944 solmittuun Moskovan välirauhansopimukseen merkitsi muun muassa poliittisten vankien vapauttamista ja SKP:n toiminnan sallimista. Hauhiasta tuli laillistetun SKP:n Helsingin kaupunkikomitean sihteeri.[9] Häntä pidettiin Vaasan maanalaisen toiminnan ajoilta ”rehellisenä, tarmokkaana, nopeasti oppivana ja elämäntavoiltaan raittiina”.[6]
Tiedottaja ”Kalle Kataja” muokkaa
Suomen Kommunistisen Puolueen sisällä vaikutti ”syväkurkkuja” eli tiedottajia, jotka välittivät puolueen luottamuksellista aineistoa muun muassa Suojelupoliisille ja SDP:n tiedusteluelimille, T- eli tiedotuslinjalle[10] sekä Veikko Puskalan johtamalle niin sanotulle Puskalan putiikille.[11] Eräs heistä oli Hauhia, joka otti aluksi yhteyttä Puskalaan toisen tiedottajan välityksellä käyttäen nimimerkkiä ”Kalle Kataja” tai ”K. Kataja”.[9] Vuoden 1956 alkupuolella ”Kataja” toimitti Puskalalle laajan raportin SKP:n ja NKP:n historiasta, rahoituksesta ja yhteysorganisaatioista. [12] Samana vuonna hän toimi Rauhanpuolustajien edustajille järjestetyn Neuvostoliiton-matkan yhtenä valvojana.[13]
Vuonna 1958 Hauhia raportoi muun muassa SKP:n edustajien Moskovan-matkasta. Presidentti Kekkonen sai Hauhian raportin ennen omaa vastaavaa matkaansa.[14] Tuolloin Hauhia vaihtoi ideologista suuntaansa puolueen sisällä siirtyen pois uudistajista ja asettuen tukemaan Aimo Aaltosen vanhoillista linjaa.[15] Kekkoselle Hauhian raportit kulkivat Puskalan ja edelleen Kustaa Vilkunan välittäminä.
”Kulttuuritalon rutiinitoimitsija” muokkaa
Ammattiyhdistyssihteerin tehtävässään Hauhialla oli toimistonsa Kulttuuritalossa Helsingissä. Hän onnistui välttämään paljastumisensa ja pitämään tehtävänsä, vaikka häneen kohdistuikin epäilyksiä muun muassa siksi, että hän vieraili usein Neuvostoliiton, Kiinan ja Itä-Euroopan maiden lähetystöissä.[16]
Hauhia jäi eläkkeelle vuonna 1976, jolloin hän oli 68-vuotias.[17] Veikko Puskala ja Hauhia jatkoivat tiedustelutoimintaansa pienimuotoisesti myös eläkeläisinä.[18]
Lähteet muokkaa
- Rautkallio, Hannu: Alistumisen vuodet 1954-1961: Suomettuminen vai lännettyminen?. Helsinki: Paasilinna, 2010. ISBN 978-952-5856-08-8.
- Simola, Matti (toim.): ”Rentola, Kimmo: Suojelupoliisi kylmässä sodassa 1949-1991”, Ratakatu 12: Suojelupoliisi 1949-2009, s. 9-192. WSOY, 2009.
- Reuna, Risto: Puskalan putiikki: puoluevakoilija Veikko Puskalan uskomaton elämä. Jyväskylä: Docendo, 2021. ISBN 978-952-291-861-1.
- Rislakki, Jukka: Maan alla: Vakoilua, vastarintaa ja urkintaa Suomessa 1941–1944. Helsinki: Love-kirjat, 1985. ISBN 951-835-099-X.
Viitteet muokkaa
- ↑ Reuna 2021, 213
- ↑ a b c Reuna 2021, 217
- ↑ Reuna 2021, 215
- ↑ a b Rislakki 1985, 69-70
- ↑ ”Poliittisen levottomuuden ja laman vuodet”, Suomen historia: osa 7, s. 190. Weilin + Göös, 1987. ISBN 951-35-2496-5.
- ↑ a b c Reuna 2021, 217
- ↑ Reuna 2021, 251, 258
- ↑ Hauhia, V.: Kidekone, kidevastaanottaja, radio, salakuunteluradio; Poliittisten vankien salakuunteluradio Tammisaaren vankilasta. Finna.fi. Viitattu 5.8.2021.
- ↑ a b Reuna 2021, 202
- ↑ Reuna 2021, 131-132
- ↑ Syväkurkku-nimitystä tiedottajista käyttää esim. Rautkallio (2010, 138, 142)
- ↑ Reuna 2021, 205
- ↑ Reuna 2021, 207
- ↑ Rautkallio 2010, 138
- ↑ Reuna 2021, 220
- ↑ Reuna 2021, 224-225
- ↑ Rentola 2009, 73
- ↑ Reuna 2021, 19
Kirjallisuutta muokkaa
- Parkkari, Nestori: Suomalaisessa keskitysleirissä vv. 1940-44. Helsinki: Kansankulttuuri, 1955.
- Rentola, Kimmo: Supo sai käsiinsä kaikki SKP:n salat: puoluetoimitsija Veikko Hauhia oli Kulttuuritalolla Suojelupoliisin syväkurkku 20 vuoden ajan. Kansan uutiset, 3.10.1997.
- Salminen, Juhani: Asevelijuntta: kertomus asevelisukupolven kommunismin vastaisesta taistelusta 1940-1959. Jyväskylä: Gummerus, 1996. ISBN 951-20-4853-1.