Avaa päävalikko

Punaiset metsäkaartilaiset sisällissodan jälkeenMuokkaa

Sisällissodan jälkeen sadat punaisten puolella taistelleet piiloutuivat metsiin. Suojeluskunnat jahtasivat sodasta asti piileskelleitä ja vankileireiltä karanneita punakaartilaisia herkeämättä.

Metsäkaartista otettiin kiinni, ja heistä teloitettiin muun muassa Turun miliisipäällikkö William Lundberg sekä eräitä Evon punakaartin johtajia. Valkoisella puolella metsäkaartilaisia pelättiin laajasti varsinkin syystalvella 1918. Muun muassa Sammatin punakaartin komentajaa Karl Seliniä syytettiin yhden ihmishengen vaatineesta pommiattentaatista. Hänen etsintäkuulutuksensa löytyy ainakin Suomen Kuvalehdestä.[3]

Jatkosodan aikaisen karkuruuden laajuus ja syitäMuokkaa

Jatkosodan alkaessa asepalvelukseen jäi saapumatta 1 500 miestä. Jatkosodan ja Lapin sodan aikana sotilastuomioistuimet käsittelivät yhteensä 32 186 karkuruustapausta.[4] Rintamakarkuruuteen saattoi liittyä sotaväsymys ja pelko, joissakin tapauksissa kyse taas oli harkitusta ideologisesta tai poliittisesta päätöksestä paeta etulinjasta, lähteä kirkasjohtolinjalle, kuten eräs rintamakarkuruuden nimityksistä kuuluu. Kirkasjohtolinja viittaa yhteen karkureiden peiteselityksistä; puhelinlinjojen tarkastamiseen vikapartiossa.[5]

Monelle ideologiselle rintamakarkurille rajakohtaa ryhtyä karkuriksi merkitsi nimenomaan ero talvisodan (ajateltuna oikeutetuksi puolustussodaksi) ja jatkosodan (hyökkäyssodaksi nähtynä) välillä. Talvisodan he palvelivat rintamalla, jatkosodan alkaessa jäivät pois palveluksesta kokonaan tai karkasivat rintamalta.[6] Tunnettu esimerkki talvisodan veteraanista, joka kieltäytyi jatkosotaan lähtemisestä, on kirjailija Arvo Turtiainen. Hän ei kuitenkaan lähtenyt pakomatkalle vaan antautui viranomaisille ja istui sotavuodet vankilassa.

Elämä karkurinaMuokkaa

Metsäkaartilaisten suuria ryhmiä tiedetään liikkuneen Hämeenkyrössä, Jurvassa, Kittilässä, Kolarissa, Korpilahdella, Maskussa, Multialla, Rautavaaralla, Ruovedellä ja Valtimolla.[7]

Metsäkaartissa oleminen edellytti ulkopuolisia tukijoita tai yhteyttä toisiin karkureihin. Karkurit saattoivat rakentaa metsiin korsuja tai laatia piilopaikkansa tavalliseen pihapiiriin. Pienemmissä ryhmissä toimineiden metsäkaartilaisten vaiheita on kuvattu muun muassa Aimo Kinnusen romaanissa He olivat toista mieltä (1973), joka on tositapahtumiin perustuvaa kerrontaa Raahen Mattilanperän metsissä piileskelleistä aatteellisista metsäkaartilaisista.[8]

Kolarin ja Kittilän metsäkaartilaisilla oli korsuja sekä suoranaisessa erämaassa että suhteellisen lähellä asuttuja, syrjäisiä taloja. joista kaartilaiset saivat tarvikkeita ja uutisia.[1] Laajavuoren laella Helsingin maalaiskunnassa, nykyisin Vantaaseen kuuluvassa Myyrmäessä, sijaitsi eräs pääkaupunkiseudun metsäkaartilaisten piilokorsu. Se oli tehty luonnon muovaamaan suureen kallionkoloon.[9]

Jukka Rislakki kertoo Helsingin kerrostaloissa, kuten Marjatan talossa Vilhovuorenkadulla Helsingin Sörnäisissä, majailleista laittomista asukkaista, joista monet olivat sotilaskarkureita.[10] Eräs heistä oli Veikko Pöysti. Tampereella tuolloin metsäinen ja harvaan asuttu Hervanta tarjosi piilopaikkoja karkureille. Turun seudun metsäkaartilaisten johtaja, sotamies Mauno Olavi Laiho teloitettiin Oulussa 2. syyskuuta 1944, viimeisenä teloitettuna suomalaisena.[11] Useita Porin seudun metsäkaartilaisia piileskeli Kiikoisten, Kullaan ja Lavian välisellä laajalla, miltei asumattomalla metsäalueella. Eräs metsäkaartilaisten rakentama korsu sijaitsi Kullaan Joutsijärven maastossa.[12]

Sota-ajan säännöstelytaloudessa karkureiden elintarvikehuolto oli erityisen vaikeaa. Heidän tukijansa hankkivat elintarvikkeita mustasta pörssistä, vastaavasti maaseudulla majailevat karkurit saattoivat hankkia lihaa ja kalaa luonnosta ja harjoittaa niillä vaihtokauppaa. Rislakki on maininnut myös väärennetyistä tai kätketyistä elintarvikekupongeista. Näissä olosuhteissa osa karkureista harjoitti poliittista toimintaa SKP:ssa mm. pitäen kokouksia sekä monistaen ja välittäen asiakirjoja.

Kokemuksistaan metsäkaartissa on kertonut muun muassa kansanedustaja Matti Järvenpää kirjassaan Kieltäydyin sodasta (1985).

Kiinnijääminen ja rangaistuksetMuokkaa

Rintamakarkurien kohtalo riippui paljolti olosuhteista. Läheltä linjoja tavattu karkuri saattoi selvitä linjaan palauttamisella, ankarin rangaistus karkuruudesta oli teloitus. Tilanne sodassa näyttää vaikuttaneen niin, että etenemisvaiheessa oltiin vähemmän ankaria, tilanteen kiristyessä puolestaan karkuruus koettiin raskaammaksi rikokseksi valtiota kohtaan.

Pikaoikeudenkäynneissä langetettiin jatkosodassa 63 kuolemantuomiota, niistä 61 vuonna 1944, suurin osa kesä- ja heinäkuussa.[13]

Armahdus sodan jälkeenMuokkaa

Rauhan tultua Valvontakomissio määräsi vapauttamaan vankiloissa olleet aseistakieltäytyjät ensi tilassa. Kuolemaan tuomituille, mutta ei teloitetuille, sekä joillekin teloitettujen omaisille maksettiin hyvin pieni, lähinnä ansiotulon menetystä vastaava rahallinen korvaus Valtioneuvoston päätöksellä vuonna 1945. Tämänkin korvauksen inflaatio ja setelinvaihto vuonna 1946 kutistivat käytännössä täysin nimelliseksi.[14]

Metsäkaarteja koskevien tutkimusten ja niiden tulkintojen osalta on syytä ottaa huomioon, että sota-ajan arkistoja on voitu hävittää, ja että arkistojen laadintaperiaatteet voivat ylipäänsä poiketa normaalista.[15]

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  • Manninen, Ohto: Suomi toisessa maailmansodassa. Teoksessa: Avikainen, Paula et al. (toim.): Suomen historia. 7: Kansankulttuurin murros, nuoren tasavallan taide ja tiede, tasavalta hakee suunta. Espoo: Weilin + Göös, 1987. ISBN 951-35-2496-5
  • Kinnunen, Aimo: He olivat toista mieltä. [Äyrinmäki]: [omakustanne], 1973.
  • Kulomaa, Jukka: Käpykaartiin? 1941-1944 : sotilaskarkuruus Suomen armeijassa jatkosodan aikana. Helsinki : Painatuskeskus, 1995. ISBN 951-37-1754-2.
  • Kulomaa, Jukka & Nieminen, Jarmo: Kesän 1944 rintamakarkuruus, s. 77–100. Teoksessa Teloitettu totuus: kesä 1944. Helsinki: Ajatus kirjat, 2008. ISBN 978-951-20-7772-4.
  • Kulomaa, Jukka & Nieminen, Jarmo (toim.): Teloitettu totuus: kesä 1944. Helsinki: Ajatus kirjat, 2008. ISBN 978-951-20-7772-4.
  • Lindstedt, Jukka: Kuolemaan tuomitut : kuolemanrangaistukset Suomessa toisen maailmansodan aikana (väitöskirja Helsingin yliopisto). Helsinki: Suomalainen lakimiesyhdistys, 1999. ISBN 951-855-176-6.
  • Lindstedt, Jukka: Teloitukset - ampumiset. Teoksessa Teloitettu totuus: kesä 1944 s.101-145. Helsinki: Ajatus kirjat, 2008. ISBN 978-951-20-7772-4.
  • Pääkkönen, Väinö: Usva hälvenee. Omakustanne, 1977. ISBN 978-951-99-1295-0
  • Rislakki, Jukka: Maan alla: Vakoilua, vastarintaa ja urkintaa Suomessa 1941-1944. Helsinki: Love Kirjat, 1986. ISBN 951-835-099-X.
  • Smedjebacka, Helge; Kettunen, Matti (suomentaja): Jääkärikenraalin elämä: F.U.Fagernäs 1894-1980. Suomen Klassikkokustannus Oy, 2000. ISBN 951-98931-05.
  • Tasala, Markku: Metsäkaarti : Kolarin metsäkaartin jatkosota ja rauha. Oulu : Pohjoinen, 2000. ISBN 951-749-341-X.
  • Vehviläinen, Olli (toim.): Jatkosodan kujanjuoksu. Porvoo : WSOY, 1982. ISBN 951-0-11164-3.

ViitteetMuokkaa

  1. a b Tasala 2000, 112
  2. Smedjebacka, Helge; Kettunen, Matti (suomentaja): Jääkärikenraalin elämä: F.U.Fagernäs 1894-1980. Suomen Klassikkokustannus Oy, 2000. ISBN 951-98931-05.
  3. Suomen Kuvalehti, no 39, 28.9.1918.
  4. Kulomaa 1995
  5. Kulomaa & Nieminen 2008, 89
  6. Tasala 2000, 13
  7. Manninen, Ohto: Suomi toisessa maailmansodassa, luku: Metsäkaartissa ja turvasäiössä, teoksessa: Avikainen, Paula et al. (toim.),1987, s. 360.
  8. Kinnunen 1973
  9. Rislakki 1986, 20-21
  10. Rislakki 1986, 15-18 ja eri kohdin
  11. Lindstedt 2008, 101
  12. Mikko Hiljanen: Tahmainen hillopurkki vei varkaiden jäljille Kiikoisissa 70 vuotta sitten. Tyrvään Sanomat 92/22. marraskuuta 2012, s. 12–13. Alma Media Kustannus Oy.
  13. Julkunen, Martti: Taistelutahto ristipaineissa, teoksessa: Vehviläinen (toim.) 1982, s. 120–132
  14. Lindstedt 1999
  15. Kulomaa & Nieminen, 2008

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Pääkkönen, Väinö: Usva hälvenee (romaani), 1977, Pori:Satakunnan yhteisvoima
  • Rislakki, Jukka: En kyyneltä vuodattanut: Olavi Laihon elämän kahdeksantoista vuodenaikaa 1940 - 1944. Helsinki: Like, 1995. ISBN 951-578-264-3.
  • Pöllänen, Viljo: Isänmaan pettäjät. (dokumentti), Helsinki AKL

Aiheesta muuallaMuokkaa