Sotilaskarkuruudessa armeijan jäsen jättää luvatta yksikkönsä tai tukikohtansa ilman tarkoitusta palata. Sotilaskarkuruuden ja luvattoman poissaolon raja on jossain määrin häilyvä.[1] Suomessa sotilaskarkuriksi rauhan aikana lasketaan varusmies, joka on ollut luvatta poissa yksiköstään yli viisi vuorokautta.[2]

Sotilaskarkuruutta on historian aikana todennäköisesti esiintynyt kaikissa armeijoissa, ja karkuruustapausten määrä kasvaa konfliktiaikoina. Karkurit tuomitaan yleensä sotaoikeudessa, ja tuomiot ovat usein ankaria vankeudesta kuolemanrangaistukseen.[1]

Syyt sotilaskarkuruuden taustalla ovat moninaiset. Joskus esimerkiksi taistelut kodin lähellä voivat motivoida sotilaita taistelemaan entistä kovempaa, mutta toisaalta samaan aikaan sotilas voi kokea haluavansa puolustaa omaa kotiaan nimenomaan henkilökohtaisesti paikanpäällä eikä sotilasjoukoissa. Sotilaat voivat myös väsyä huonoihin olosuhteisiin, stressiin ja väsymykseen, ja joskus vaikeissa tilanteissa joukot voivat kärsiä laajamittaisesta karkuruudesta. Jotkut karkaavat myös menetettyään uskon sodan merkitykseen tai uskon voiton mahdollisuuteen. Esimerkiksi Robert E. Leen joukot Petersburgin taisteluissa menettivät puolet miehistään osittain siksi, että sodan tappio alkoi näyttää täysin varmalta.[1]

Lähteet

muokkaa
  1. a b c Andrew Haughton & Richard Holmes: ”desertion”. Teoksessa The Oxford Companion to Military History. Oxford: Oxford University Press, 2001. ISBN 9780198606963. Wikipedia Library (viitattu 23.10.2023).
  2. Sotilaskarkureille tuomioita käräjäoikeudessa – kaikkia ei ole saatu haastettua Iltalehti. 25.10.2023. Alma Media Suomi Oy. Viitattu 23.10.2023.