Nationalismi

poliittinen tai kulttuurinen aate
(Ohjattu sivulta Kansallismielisyys)

Nationalismi eli kansallisuusaate on aate, joka korostaa kansojen ja kansakuntien merkitystä kulttuurissa tai politiikassa. Johonkin kansaan kuuluvat ihmiset ilmentävät nationalistista ajattelutapaa, mikäli he välittävät kansallisesta identiteetistään tai pyrkivät saavuttamaan (tai säilyttämään) itsemääräämisoikeuden.[1]

Nationalismi oli kahdensadan vuoden ajan menestyvä ja vastustamaton poliittinen oppi maailmassa, jonka seurauksena Euroopan rajat piirrettiin 1800-luvulla uusiksi.

MääritelmätMuokkaa

Nationalismin voi laajasti määritellä käsitykseksi, että kansakunta on poliittisen järjestäytymisen keskeinen periaate. Sellaisenaan se perustuu kahteen ydinolettamukseen. Ihmiskunnan katsotaan olevan luonnostaan jakautunut erillisiin kansakuntiin. Katsotaan myös, että kansakunta on sopivin ja ehkä jopa ainoa laillinen poliittisen vallan yksikkö. Klassinen poliittinen nationalismi on sen vuoksi pyrkinyt saattamaan valtion rajat yhteneväisiksi kansakuntien rajojen kanssa. Kansallisvaltiossa kansallisuus ja kansalaisuus vastaavat siis toisiaan.[2]

Nationalistit ajattelevat, että kansallisvaltio on poliittisen järjestymisen korkein ja toivottavin muoto, sillä se tarjoaa sekä kulttuurisen koheesion että poliittisen yhtenäisyyden. Nationalismi ei kuitenkaan aina liity separatismiin, sillä joillekin nationalistisille kansoille, kuten baskeille, voi riittää poliittinen itsehallinto ilman itsenäistä valtiotakin.[3]

Nationalismin ja kansallismielisyyden eroMuokkaa

Suomen kielen termejä nationalismi ja kansallismielisyys käytetään joskus samassa, toisinaan eri merkityksessä. Iso sivistyssanakirja (2008) ja Kielitoimiston sanakirja antavat hakusanalle nationalismi kolme merkitystä. Nationalismi voi olla kansallismielisyyttä, oman kansan, kielen ja kulttuurin arvostamista ja suosimista. Se voi tarkoittaa myös kansallisuusaatetta, vaatimusta oman kansan vapaudesta, oman kielen käyttämisestä ja oman kulttuurin kehittämisestä. Nationalismi voi olla myös kansalliskiihkoa, katsomusta oman kansan paremmuudesta.[4]

MuodotMuokkaa

Nationalismin muotoja ovat poliittinen, kulttuurinen ja etninen nationalismi.

  • Poliittinen nationalismi pitää kansakuntaa luonnollisena poliittisena yhteisönä, ja se ilmenee yleensä kansallisen itsemääräämisoikeuden ajatuksena.[5]
  • Kulttuurinen nationalismi asettaa etusijalle kansakunnan elvyttämisen selvästi erotettavana kulttuurina, ei niinkään itsehallintona.[5]
  • Etninen nationalismi perustuu ensisijaisesti vahvaan tietoisuuteen kansallisista eroista ja halusta säilyttää ne.[5]

Nationalismi on monimutkainen ja hyvin monimuotoinen ideologinen ilmiö. Siitä on olemassa selkeästi erottuvia poliittisia, kulttuurisia ja etnisiä muotoja. Nationalismin poliittiset seuraukset ovat olleet laaja-alaisia ja joskus ristiriitaisia. Nationalismiin on yhtäältä liitetty periaatteellinen käsitys kansallisesta itsemääräämisoikeudesta, joka perustuu siihen oletukseen, että kansakunnat ovat tasa-arvoisia. Nationalismia on myös käytetty perinteisten instituutioiden ja vakiintuneen yhteiskunnallisen järjestyksen puolustamiseen, sekä sodan, valloituksen ja imperialismin lietsomiseen.[2]

Poliittisen nationalismin merkittävimmät, myös toistensa kanssa kilpailevat perinteet ovat:[6]

PerustaMuokkaa

Nationalismin aineksia ovat tutkija Hans Kohnin mukaan kiintymys kotiseutuun, omaan kieleen, samanlaista syntyperää oleviin ihmisiin tai tuttuihin tapoihin ja elämänmuotoon. Näistä syntyy yhteiskunnassa vaikuttava tekijä, kun tapahtuu niin sanottu "kansallinen herääminen" eli syntyy kansallistietoisuus, jossa erilliset ryhmät integroituvat ja identifioituvat kansaksi tai kansallisuudeksi. Kansallistietoisuuden syntyyn voi liittyä merkittäviä taloudellisia tai poliittisia tapahtumia tai muutoksia, ja usein siihen liittyy myös määrätietoista herätystyötä. Suuri merkitys kansallistietoisuuden syntymiseen on koulutuksella, taloudellisilla tekijöillä, kulkuyhteyksillä ja kommunikaatioverkostojen synnyllä.[12]

Nationalismin syntymistä edellyttää määrätynlainen historiallinen tilanne, eikä se siis Kohnin mukaan ole luontainen ryhmätunne. Nationalismi voi tulla ajankohtaiseksi tilanteessa, jossa jokin totuttu etu, kuten kansallinen suvereniteetti on vaarassa. Joskus edellytykset nationalismille syntyvät, kun poliittinen ja taloudellinen tilanne on pitkään ollut vakaa. Nationalismin kehittyminen jollakin alueella on kuitenkin monisyinen ja vähittäinen prosessi. Euroopassa 1700-luvun lopulta lähtien ilmenneeseen moderniin nationalismiin yhdistetään usein demokratia, teollistuminen ja yhteiskunnan modernoitumiskehitys. Sivistyneistön osuus on yleensä keskeinen, mutta nationalististen liikkeiden kannattajina voi olla maasta riippuen eri yhteiskuntaluokkia aatelistosta porvaristoon ja työväenluokkaan.[12]

Symbolit, tavat, seremoniat ja kulttuuriMuokkaa

 
Ruotsin kuningaspari Ruotsin kansallispäivän seremonioissa

Nationalismia ylläpidetään kansallisilla tunnuksilla, symboleilla, tavoilla ja seremonioilla ja ne ovat osa nationalismin voimakasta subjektiivista ja emotionaalista puolta. Niihin kuuluvat liput, kansallislaulut, paraatit, kansalliset rahayksiköt, juhlalliset valat, etnografiset museot, sotamuistomerkit, passit ja rajat.[13]

Jotkut nationalismin tutkijat ovat liittäneet nationalismin nousun historiallisesti vakiintuneiden valtauskontojen vaikutuksen heikkenemiseen, sillä kansakunta on symbolien, tapojen ja seremonioiden kautta noussut palvonnan kohteeksi ja ottanut aikaisemmin jumaluudelle kuuluneen aseman. Anthony D. Smithin mukaan nationalismi on maallistettu versio aikaisemmista uskonnollisista valituksi tulemisen myyteistä.[13]

Keskeistä nationalismissa on kulttuuri, sillä kansakunnan käsite liittyy suureksi osaksi kulttuuriin. Nationalististen liikkeiden alkuvaiheissa perustetaan usein kirjallisuusseuroja, tutkitaan historiaa, järjestetään musiikkijuhlia ja julkaistaan kulttuurilehtiä. Joissakin etnisissä yhteisöissä oma kirjallinen korkeakulttuuri on luotu vasta nationalististen liikkeiden läpimurron yhteydessä. Menneisyyden nationalistisessa rakentamisessa on käytetty nationalistista historiankirjoitusta, arkeologiaa ja kielitiedettä. Kansallinen mytologia on saatettu luoda vanhojen aineistojen uutena yhdistelmänä, joka on saatu sopimaan traditioon ja se on osittain säilynyt nykyaikaan saakka. Kulttuurisidostensa takia etninen ja kansallinen identiteetti ovat suhteellisen pysyviä ja ne muuttuvat hitaammin kuin muut identiteetit. Tämä on nähty erääksi syyksi siihen, miksi nationalismi on menestynyt maailmanlaajuisesti.[14]

Suhde muihin ideologioihinMuokkaa

Nationalismi on eri aikoina ollut edistyksellistä tai taantumuksellista, demokraattista tai autoritaarista, rationaalista tai irrationaalista, vasemmistolaista tai oikeistolaista. Nationalismista ovat omilla tavoillaan kiinnostuneet hyvinkin vastakohtaiset ideologiset perinteet: niin liberaalit, konservatiivit, sosialistit, fasistit kuin jopa kommunistitkin. Mahdollisesti ainoastaan valtion kieltävä anarkismi on aina ollut nationalisminvastaista.[5]

Kansakunnasta, nationalismin eräästä perustasta, eri poliittisilla ideologioilla on erilaisia näkemyksiä. Liberaalit näkevät kansakunnan inklusiivisena ja korostavat kansakunnan poliittista kuuliaisuutta. Liberaalien mukaan kansakunta voi olla monirotuinen ja monikulttuurinen. Konservatiivit taas näkevät kansakunnan eksklusiivisena ja korostavat kansakunnan yhteistä kansallista identiteettiä ja historiaa. Fasistit näkevät kansakunnan orgaanisesti yhtenäisenä, joskus rodullisena, yhteiskunnallisena kokonaisuutena, joka antaa yksilön olemassaololle tarkoituksen ja merkityksen. Fasistit myös näkevät kansakunnat toistensa kilpailijoina. Fundamentalisteille kansakunnat ovat uskonnollisia kokonaisuuksia, ”uskovien” yhteisöjä.[15]

Sosialisteille kansakunta on usein ihmiskunnan keinotekoinen jakaja, ja siksi poliittisella kuuliaisuudella tulisi heidän mukaansa olla kansainvälinen eikä kansallinen luonne.[15] Tärkeitä kansallisuusaatteen kriitikoita olivatkin sosialistiset teoreetikot kuten Karl Marx ja Friedrich Engels. Useimpien marxilaisten mukaan porvarillinen valtio on yksi historiallinen välivaihe, ja kansakunnat sekä nationalismi häviävät lopulta kokonaan. Lenin salli kansakuntien, kuten Suomen vielä erota Venäjästä, jotta ne yhdistyisivät myöhemmin vallankumousten kautta sosialistiseen maailmanvaltioon tai internationaaliin. Stalinin aikana Neuvostoliiton valtion symboliikka kuitenkin omaksui kansallisvaltioilta tuttuja tunnuksia, hyödynsi kansankulttuuria valtiollisessa propagandassaan ja sovelsi omaa kieli- ja kulttuuripolitiikkaansa. Myös kolmannessa maailmassa valtaan nousi useita nationalistisia sosialististen valtioiden päämiehiä.[16]

Nationalismi on poliittinen oppijärjestelmä, jonka tunnepitoinen perusta on isänmaallisuus eli patriotismi, joka tarkoittaa rakkautta tai omistautumista omaa maata kohtaan. Isänmaallisuus on nationalismin kaikkien muotojen taustalla, mutta kaikki patriootit eivät ole nationalisteja. Isänmaallinen voi olla ilman sitä, että näkee kansakunnan välineenä esittää poliittisia vaatimuksia.[17]

HistoriaMuokkaa

SyntyMuokkaa

Johann Gottfried von Herder otti nationalismi-termin yleiseen käyttöön 1770-luvulla.[18] Häntä pidetään kulttuurisen nationalismin perustajana.[19] Herder sekä esimerkiksi Johann Gottlieb Fichte ja Friedrich Jahn korostivat saksalaisen kulttuurin ainutlaatuisuutta ja ylivertaisuutta. Herder uskoi, että jokaisen kansakunnan luovuuden lähde on sen Volksgeist, 'kansanhenki', joka ilmenee sen lauluissa, myyteissä ja legendoissa. Kulttuurinen nationalismi vallitsi tyypillisimmillään varsinkin 1800-luvun Saksassa. Sen myöhempiä ilmentymiä ovat esimerkiksi Yhdysvaltain musta nationalismi sekä intialainen nationalismi.[20]

Poliittisen nationalismin ajatus syntyi Ranskan vallankumouksessa vuonna 1789. Siihen asti maat oli käsitetty ”valtakuntina”, ”ruhtinaskuntina” tai ”kuningaskuntina”. Maan asukkaat olivat ”alamaisia”, joiden poliittinen identiteetti muodostui kuuliaisuudesta hallitsijalle tai hallitsijadynastialle, mutta ei millekään kansalliselle identiteetille tai isänmaallisuudelle. Ranskan vallankumoukselliset nousivat kuningasta vastaan kuitenkin ”Ranskan kansan” nimissä. Heidän ajatuksiinsa vaikuttivat Jean-Jacques Rousseaun kirjoitukset ja uusi kansan itsehallinnon doktriini. Poliittinen nationalismi syntyi siis vallankumouksellisena ja demokraattisena oppina, joka heijasti ajatusta siitä, että ”kruunun alamaisista” pitäisi tulla ”Ranskan kansalaisia”, ja että kansakunnasta pitäisi tulla oma herransa.[21]

Nationalismi nousi kahdesta päälähteestä. Siihen liittyi romantiikalle tyypillinen tunteen ja identiteetin ylistys. Nationalismin liittyi myös – tuolloin liberaalina pidetty – kansansuvereniteetin vaatimus, jossa ikeutetun valtion tulee perustua pikemminkin kansakuntaan kuin esimerkiksi hallitsijasuvun tai Jumalan valtaan. Sekä romanttinen ”identiteettinationalismi” että liberaali ”kansannationalismi” olivat tuolloin erityisesti keskiluokan liikkeitä.[22]

Samanlaisia nationalistisia ajatuksia syntyi muuallakin Euroopassa Napoleonin valloittamien kansojen havitellessa tsenäisyyttä. Italiassa ja Saksassa, jotka olivat jo kauan olleet jaettuna useisiin valtioihin, valloitus auttoi muodostamaan ensi kertaa kansallisen yhtenäisyyden tunteen uudella nationalismin kielellä, joka perittiin Ranskasta. Nationalistiset ajatukset levisivät 1800-luvulla myös Etelä-Amerikkaan, missä Simón Bolívar johti vallankumouksia, joista syntyivät Espanjasta itsenäiset Etelä-Amerikan valtiot.[21]

Nousu hallitsevaksi opiksiMuokkaa

Nationalismi nousi kahdensadan vuoden ajaksi maailman menestyksekkäimmäksi ja vastustamattomimmaksi poliittiseksi opiksi, jonka seurauksena Euroopan rajat piirrettiin 1800-luvulla uusiksi. Nationalistisia kapinoita puhkesi Turkin, Itävallan ja Venäjän monikansallisissa valtakunnissa, Italiassa, tšekkien ja unkarilaisten piirissä sekä Saksassa. Italiasta tuli yhtenäinen valtio vuonna 1861 ja Saksasta 1871.[23]

Aluksi nationalismi oli nousevan keskiluokan vaalima idelogia, jota tukivat vahvat armeijat kuten Preussin armeija. 1800-luvun lopulla nationalismista oli tullut jo laaja kansanliike, johon kuului kansallislippujen heiluttelu, kansallislaulut, isänmaallinen runous ja kirjallisuus, julkiset seremoniat ja kansalliset juhlapäivät. Nationalismista tuli massojen politiikan kieli, minkä teki mahdolliseksi peruskoulutuksen kasvu, lukutaidon yleistyminen ja sanomalehtien leviäminen. Samalla nationalismin luonne alkoi muuttua. Se oli alun perin liittynyt liberaaleihin ja edistyksellisiin liikkeisiin, mutta nyt sitä alkoivat omia konservatiiviset ja taantumukselliset poliitikot. Nationalismi alkoi merkitä sosiaalista koheesiota, järjestystä ja vakautta, etenkin nousevan sosialismin haasteen edessä. Nationalismi pyrki sulauttamaan voimistuvan työväenluokan kansakuntaan ja näin säilyttää vakiintuneen yhteiskuntajärjestyksen. Isänmaallinen kiihko ei enää syntynyt poliittisen vapauden tai demokratian kaipuusta vaan entisaikojen kansallisen kunnian ja sotilaallisten voittojen muistelusta. Sellainen nationalismi muuttui yhä voimakkaammin kansalliskiihkoiseksi ja muukalaisvihamieliseksi. Jokainen kansakunta korosti omia ainutlaatuisia tai ylempiarvoisia ominaisuuksiaan samalla kun muut kansakunnat nähtiin vieraina, epäluotettavina tai uhkaavina. Tämä uusi nationalistinen ilmapiiri ruokki kolonialistista laajenemista 1870- ja 1880-luvuilla, mikä seurauksena vuosisadan lopulla suurin osa maailmaa oli eurooppalaisten hallussa. Osaltaan sen luomasta kansainvälisestä kilpailusta ja epäluulosta syntyi myös ensimmäinen maailmansota 1914.[24]

Pan-nationalismi nousi 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Erityisen vahvoja olivat panslavismi, joka tavoitteli kaikkien slaavikansojen yhdistymistä, sekä aggressiivinen pangermanismi, joka havitteli Suur-Saksaa sekä saksalaisten hallitsemaa Eurooppaa. Saksalainen ekspansiivinen kansalliskiihko huipentui kansallissosialistien rotuopeissa.[10]

Pienten kansallisvaltioiden synty Euroopan imperiumien hajotessaMuokkaa

 
Euroopan kartalla vuonna 1923 punaisin ääriviivoin ja tekstein merkittynä uudet kansallisvaltiot, jotka syntyivät hajonneiden monikansallisten imperiumien tilalle.

Kansallisvaltio oli 1900-luvun alkuun mennessä alettu nähdä valtion ihannemuotona. Uudet valtiot muodostuivat kansallisuuden oletuksesta ja niiden elinkelpoisuuttakin arvioitiin niiden ”kansallisen heräämisen asteen” perusteella.[25]

Euroopan suurissa imperiumeissa Itävalta-Unkarissa, Saksassa, Venäjällä, Isossa-Britanniassa ja Osmanien valtakunnassa oli 1800-luvun aikana kasvanut kansallisia liikkeitä. Ne kehittivät kansallisia hallintokoneistoja ja pyrkivät lisäämään maansa itsehallinnollisia oikeuksia. Imperiumin reunalla elävä oma kansa alettiin nähdä erilaisena kuin imperiumin ydin, ja sen osallisuutta asioihinsa haluttiin lisätä. Kansallisuuden ja kansallisen koheesion merkkinä oli yleensä yhteinen kieli. Välittömään itsenäisyyteen tähtäsi kuitenkin vain harva kansallinen liike, sillä imperiumit olivat vahvoja ensimmäiseen maailmansotaan asti. Itsenäisyys kansallisvaltion muodossa kuului aluksi lähinnä vain Serbian, Norjan, Puolan ja Irlannin kansallisten liikkeiden ohjelmiin. Esimerkiksi Suomessa itsenäistymisen ajatus ilmeni vasta ensimmäisen maailmansodan aikana. Maan kansallista kehitystä oli useimmiten tarkoitus johtaa sen kansallisesti tietoinen eliitti, kunnes kansa saavuttaisi tarpeellisen henkisen kypsyyden ja kansallisen tietoisuuden.[26]

Liberaalit kansalliset liikkeet eri maissa eivät edellyttäneet etnistä yhdenmukaisuutta valtion tai itsehallintoyksikön muodostamiselle, mutta konservatiivisemmat kansallisuusliikkeet korostivat yhteistoimintaa vain etnisyyden sisällä. Etenkin unkarilaiset halusivat valta-aseman omassa valtiossaan. Suomessa liberaaleja kansallismielisiä olivat nuorsuomalaiset ja konservatiivisia vanhasuomalaiset.[27]

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen perustettiin Keski- ja Itä-Euroopan kansallisvaltiot. Pariisin rauhankonferenssissa Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson ajoi kansallisia itsehallintoja. Saksan, Itävalta-Unkarin ja Venäjän imperiumit hajotettiin ja muodostettiin kahdeksan uutta valtiota mukaan lukien Suomi. Uudet maat suunniteltiin kansallisvaltioiksi, joiden rajat määräytyivät kansojen rajojen mukaisesti. Sodan jälkeen kuitenkin Saksassa, Italiassa ja Japanissa oli katkeruutta, ja näissä valtioissa valtaan tulivat fasistiset tai autoritääriset liikkeet. Ne lupasivat palauttaa kansallisen kunnian laajentumishaluisella politiikalla. Tätä nationalistista politiikkaa seurasi toinen maailmansota 1939.[28]

Suomalainen nationalismiMuokkaa

 
J. V. Snellman, Suomen kansakunnan "rakentaja".
Pääartikkeli: Suomalainen nationalismi

Käsitteet Suomi, suomalaiset, Suomen kansa ja suomalainen kansakunta yleistyivät 1700-luvulla. Poliittisena ilmiönä suomalainen nationalismi syntyi 1800-luvulla Venäjän vallan aikana, kun Suomesta oli tullut vuonna 1809 suuriruhtinaskunta. Uusi poliittinen kansallisuuskäsitys alkoi vähitellen saada sijaa maan väestön ajattelussa. Julkisessa keskustelussa alkoi syntyä uusi tapa perustella kansallisen valtion olemassaoloa. Suomen kansan kielelliset ja kulttuuriset traditiot katsottiin valtiollisen tulevaisuuden perustaksi. Nuori sivistyneistö rakensi 1800-luvulla määrätietoisesti suomalaista kansakuntaa ja valtiota luomalla kansallista filosofiaa, historiankirjoitusta, romaanitaidetta ja runoutta. Fennomaanit halusivat kohottaa suomen kielen sivistys- ja valtakielen asemaan Suomessa.

Vuonna 1910 alkanut venäläistämisaalto sai suomalaisten passiivisen vastarinnan ja laittoman aktivismin viriämään. Jotkut alkoivat haaveilla irtiotosta Venäjästä, joko palaamalla Ruotsin yhteyteen tai saavuttamalla täysi itsenäisyys.

Kun Suomi oli itsenäistynyt joulukuussa 1917, kansallisuusaate sai uuden funktion yleisisänmaallisuutena. Esille nousi kielikysymys eli aitosuomalaisen liikkeen halu parantaa suomen kielen asemaa ruotsiin nähden itsenäisessä Suomessa. 1930-luvun puolivälissä kansallinen ajattelutapa ja kansallinen asenne yleistyi ja se tuli sovinnolisemmaksi kielikysymyksen ratkettua.

SionismiMuokkaa

Juutalainen kansallisuusaate eli sionismi syntyi 1800-luvulla reaktiona yleiseen kansalliseen heräämiseen ja juutalaisten vainoihin. Juutalaisten vapautumisesta huolimatta assimiloituminen Euroopan uusissa kansallisvaltioissa etenkin Itä-Euroopassa osoittautui ongelmalliseksi, sillä juutalaiset eivät kokeneet asuinmaidensa historiaa, kieltä, kulttuuria ja verenperintöä samanlaiseksi muiden kanssa. Massaliike sionismista tuli 1900-luvulla antisemitismin vahvistuessa myös Länsi-Euroopassa. Palestiinaan alkoi jo 1800-luvulla muuttaa juutalaissiirtolaisia, ja sionismin pohjalta sinne perustettiin vuonna 1948 Israelin valtio.[29]

Leviäminen Afrikkaan ja AasiaanMuokkaa

Nationalismin doktriini levisi 1900-luvulla myös Aasiaan ja Afrikkaan, missä kansat nousivat kolonialismia vastaan. Toisen maailmansodan jälkeen eurooppalaisten siirtomaat alkoivat itsenäistyä, kun nationalistiset liikkeet joko neuvottelivat siirtomaille itsenäisyyden tai ne kävivät voittoisia itsenäisyyssotia. Kehittyvissä maissa syntyi samalla omia muunnelmiaan nationalismista. Kiinassa, Vietnamissa ja joissain Afrikan maissa nationalismiin liittyi marxilaisuus, ja nationalismi nähtiin poliittisen tavoitteen lisäksi myös yhteiskunnallisen vallankumouksen osana. Muissa kehittyvissä maissa nationalismi on vastustanut länsimaita, ja se on torjunut liberaalin demokratian sekä vallankumouksellisen sosialistisen käsityksen kansakunnasta. Tämä on näkynyt selkeimmin uskonnollisen nationalismin ja uskonnollisen fundamentalismin nousussa.[30]

Arabinationalismi kehittyi toisen maailmansodan jälkeen radikaaliksi uudeksi nationalismiksi. Se tähtäsi tasavaltaan ja käytti retoriikassaan marxilaisia oppeja, vaikka säilyttikin kunnioituksen islamin uskontoa kohtaan. Arabiliitto perustettiin vuonna 1945 arabien yhteenkuuluvuutta korostavaksi järjestöksi.[31]

Globalisaatio nationalismin vastustajanaMuokkaa

Globalisaation nousu 2000-luvun taitteessa haastoi nationalismin monin tavoin. Globalisaation myötä kansallisvaltioden mahdollisuus toimia itsenäisinä taloudellisina yksikköinä heikentyi. Kulttuurinen globalisaatio heikentää myös kansallisvaltion kulttuurista omaleimaisuutta, kun lisääntynyt maailmanlaajuinen muuttoliike on lisännyt modernien yhteiskuntien etnistä monimuotoisuutta ja vähentänyt niiden kulttuurisen yhteenkuuluvuuden tunnetta. Monet kokevat itsensä nykyisin ”maailmankansalaisiksi” eivätkä kansallisvaltion kansalaiseksi. Samalla nationalismi on voimistunut esimerkiksi Kiinassa, Intiassa ja Venäjällä taloudellisen nousun taustavoimaksi. Nationalismi on aikaisemmin kukoistanut pelon, epävarmuuden ja yhteiskunnallisen dislokaation ilmapiirissä, jollaista globalisaatio sekä maailman taloudelliset, kulttuuriset ja poliittiset muutokset voivat aiheuttaa. Nykyajan Euroopassa onkin syntynyt useita oikeistolaisia kansallismielisiä puolueita, jotka hyödyntävät maahanmuuttoon liittyviä huolia.[32] Ne ovat lisänneet kannatustaan voimakkaasti 2000-luvulla. Pääministeripuolueiksi asti ovat nousseet Unkarin Fidesz ja Puolan Laki ja oikeus.[33] Suomen eduskuntapuolueista kansallismieliseksi itsensä määrittelee perussuomalaiset.[34] Euroopan parlamentissa kansallismieliset puolueet ovat jakaantuneet neljään ryhmään, joita ovat Euroopan konservatiivien ja reformistien ryhmä, Vapauden ja suoran demokratian Eurooppa, Kansakuntien ja vapauden Eurooppa ja Euroopan kansanpuolue.[35]

AnalyysiäMuokkaa

Monet nationalismia analysoineet ovat katsoneet, että nationalismi on ollut erilaista Länsi- ja Itä-Euroopassa. Hans Kohn jakoi vuonna 1944 nationalismin läntiseen ja itäiseen nationalismiin. Muut tutkijat ovat kehitelleet samantapaisia ajatuksia. Yleensä nähdään, että ”lännessä”, kuten Englannissa, Ranskassa ja Yhdysvalloissa nationalismi kehittyi valmiiksi olemassa olleiden kansallisvaltioiden ympärille, eikä niissä sen takia koettu tarpeelliseksi määritellä kansakuntaa etnisyyden kautta. Keski- ja Itä-Euroopassa nationalismi on perinteisesti tähdännyt uusien valtioiden luomiseen etnisesti ja kulttuurisesti yhtenäisten väestöjen ympärille. Kohn arvotti ”itäisen” nationalismin kielteisesti, koska se johti hänen mukaansa helpommin suvaitsemattomuuteen ja ääri-ideologioihin. Myöhemmin Kohnia on arvosteltu siitä, että hän vähätteli läntisen nationalismin piirissä esiintynyttä vastaavaa suvaitsemattomuutta.[36]

Vastoin yleisesti vallinnutta käsitystä Benedict Anderson katsoo, että nationalismi ei syntynyt Euroopassa, vaan Yhdysvalloissa ja Latinalaisessa Amerikassa vallankumousten yhteydessä 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa.[37]

Modernististen tulkintojen mukaan kansalliset identiteetit on luotu vastaamaan muuttuviin tilanteisiin ja historiallisiin haasteisiin. Ernest Gellner korosti nationalismin yhteyttä modernisaatioon ja etenkin teollistumiseen. Hänen mukaansa nousevat teolliset yhteiskunnat tarvitsivat nationalismin tarjoaman uuden sosiaalisen yhteenkuuluvuuden. Benedict Anderson korosti kapitalismin ja modernin joukkoviestinnän nousun vaikutusta nationalismiin.[38] Hänen mukaansa kansallisvaltioiden suuruuden takia mikä tahansa kansakunta yhteisönä on historiallisesti ja sosiaalisesti rakentuva kuviteltu yhteisö, toisin kuin eräät pienemmät yhteisöt, esimerkiksi suku, perhe tai muinaiset ihmisten laumat, koska ihminen ei voi tuntea henkilökohtaisesti kaikkia kansakuntansa jäseniä, mutta kokee silti yhteenkuuluvuutta näiden kanssa.[37] Konstruktivistisen näkökulman mukaan kansallinen identiteetti on suurelta osin ideologinen konstruktio, joka yleensä palvelee vallanpitäjien etuja. Marxilainen historioitsija Eric Hobsbawm korosti sitä, että kansakunnat perustuvat "keksityille perinteille", ja että kulttuurinen puhtaus on nationalismin keksimä myytti. Konstruktivistien mukaan nationalismi luo kansakuntia eikä toisinpäin.[38]

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  • Heywood, Andrew: Political Ideologies: An Introduction. Palgrave MacMillan, 2012 (5. painos). ISBN 978-0-230-36725-8.
  • Pakkasvirta, Jussi & Saukkonen, Pasi (toim.): Nationalismit. Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 951-0-29186-2.
  • Vares, Mari & Vares, Vesa: Valmis valtioksi: Suomi ja eurooppalainen itsenäistymisaalto. Docendo, 2019. ISBN 9789522916266.

ViitteetMuokkaa

  1. Nationalism Stanford Encyclopedia of Philosophy. 29.11.2001. Stanford University. Viitattu 6.9.2010. (englanniksi)
  2. a b Heywood 2012, s. 168.
  3. Heywood 2012, s. 179.
  4. Iso sivistyssanakirja, s. 222. WSOY, 2008.
  5. a b c d Heywood 2012, s. 172.
  6. Heywood 2012, s. 182.
  7. Heywood 2012, s. 182–183.
  8. Heywood 2012, s. 185–186.
  9. Heywood 2012, s. 187–189.
  10. a b Heywood 2012, s. 188–189.
  11. Heywood 2012, s. 192–193.
  12. a b Wäre, Ritva: Rakennettu suomalaisuus: Nationalismi viime vuosisadan vaihteen arkkitehtuurissa ja sitä koskevissa kirjoituksissa, s. 17–18. Suomen muinaismuistoyhdistys, 1992. ISBN 951905698X.
  13. a b Remy, Johannes (Nationalismit, 2005), s. 61.
  14. Remy, Johannes (Nationalismit, 2005), s. 61, 64.
  15. a b Heywood 2012, s. 175–176.
  16. Jussi Pakkasvirta & Pasi Saukkonen: Nationalismit, s. 18. WSOY 2005.
  17. Heywood 2012, s. 169.
  18. Blanning, Timothy: The culture of power and the power of culture: Old regime Europe 1660–1789, s. 259–260. New York: Oxford University Press, 2002. ISBN 978-0198227458. (englanniksi)
  19. Ollitervo, Sakari & Immonen, Kari (toim.): Herder, Suomi, Eurooppa, s. 109–110. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1060. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-793-1.
  20. Heywood 2012, s. 180.
  21. a b Heywood 2012, s. 169.
  22. Nationalism Internet Modern History Sourcebook. 1997. Fordham University. Viitattu 2.9.2010. (englanniksi)
  23. Heywood 2012, s. 169–170.
  24. Heywood 2012, s. 170–171.
  25. Vares & Vares 2019, s. 70.
  26. Vares & Vares 2019, s. 71–75.
  27. Vares & Vares 2019, s. 77–78.
  28. Heywood 2012, s. 171.
  29. Juusola, Hannu (Nationalismit, 2005), s. 290–292.
  30. Heywood 2012, s. 171–172.
  31. Hämeen-Anttila, Jaakko (Nationalismit, 2005), s. 315.
  32. Heywood 2012, s. 194–197.
  33. Euroopan uudet poliittiset liikkeet Brysselin asiantuntijan katsaukset. 3.6.2016. Eduskunta. Viitattu 30.11.2017.
  34. Arvomaailmamme Perussuomalaiset. Viitattu 8.6.2018.
  35. Uusi puolueryhmä EU:hun? Halla-aho HS:lle: ”Tiedän melko tarkkaan mitä tapahtuu” Uusi Suomi. 27.7.2018. Viitattu 27.7.2018.
  36. Jussi Pakkasvirta & Pasi Saukkonen: Nationalismit, s. 20–21. WSOY 2005.
  37. a b Anderson, Benedict: Kuvitellut yhteisöt: Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. (Imagined communities: Reflections on the origin and spread of nationalism, 1983.) Suomentanut Joel Kuortti. Johdanto: Jouko Nurmiainen. Sivilisaatiohistoria-sarja. Tampere: Vastapaino, 2007. ISBN 978-951-768-187-2.
  38. a b Heywood 2012, s. 177.

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Hobsbawm, Eric: Nationalismi. (Nations and nationalism since 1780: Programme, myth, reality, 1990.) Suomentaneet Jari Sedergren, Jussi Träskilä ja Risto Kunnari. Sivilisaatiohistoria-sarja. Tampere: Vastapaino, 1994. ISBN 951-9066-73-X.
  • Orwell, George: Nationalismista (Notes on nationalism, 1945). Suom. kokoelmassa Kun ammuin norsun ja muita esseitä. (Valikoima kokoelmasta The collected essays, journalism and letters of George Orwell 1–4.) Suomentanut Jukka Kemppinen. Helsinki: WSOY, 1984. ISBN 951-0-12670-5.

Aiheesta muuallaMuokkaa