Pangermanismi
Pangermanismi on alkujaan lähinnä poliittinen iskusana, joka tarkoitti germaanista alkuperää olevien kansojen yhteistunteen korostamista.[1] Yleensä käsite kuitenkin viittaa 1800-luvulla syntyneeseen ajattelutapaan, joka korosti saksalaisten eri heimojen tai laajemmassa mielessä kaikkien germaanisia kieliä puhuvien kansojen yhteenkuuluvuutta. Pangermanistisen ideologian keskeisin poliittinen tavoite oli Suur-Saksan luominen.[2] Pangermanismiin liittyi käsitys erityisestä germaanisesta kansanluonteesta ja usein myös rasistinen oletus germaaneista ”arjalaisen herrarodun” puhdasverisimpinä edustajina.
Pangermanismin synty liittyi saksalaisen kansallistunteen nousuun ja pyrkimyksiin luoda yhtenäinen saksankielinen kansallisvaltio. Liikkeen juuret olivat Saksan yhdistymispyrkimyksissä, jota kiihdytti Napoleon I:tä vastaan käyty vuosien 1813–1815 vapaussota. Yhdistymispyrkimyksiä lietsoivat myös varhaiset saksalaiset nationalistit kuten Friedrich Ludwig Jahn ja Ernst Moritz Arndt. Suur-Saksan kannattajat halusivat sisällyttää myös Itävallan keisarikunnan yhtenäiseen saksalaiseen kansakuntaan, ja toiset halusivat sisällyttää siihen jopa skandinaavit. Friedrich Listin, Paul Anton Lagarden ja Konstantin Franzin kaltaiset ajattelijat kannattivat Saksan ylivaltaa Keski- ja Itä-Euroopassa, jossa saksalaiset olivat olleet joillakin alueilla valtaväestöä jo 800-luvulta lähtien niin sanotun Drang nach Ostenin eli itälaajentumisen myötä. Kreivi Joseph-Arthur de Gobineaun esitti Essai sur l'inégalité des races humaines -teoksessaan käsityksen "arjalaisen rodun" ylivertaisuudesta, mikä sai monet saksalaiset ylistämään pohjoismaista eli saksalaista "rotua".[2]
Germaanien yhdentyminen toteutui osittain vuonna 1871 Saksan keisarikunnassa eli ”Pikku-Saksassa”, jonka ulkopuolelle jäi kuitenkin Itävalta. Varsinainen pangermanistinen liike sai alkunsa vuonna 1894, kun professori Ernst Hasse perusti Alldeutscher Verbandin. Se perustui löyhästi vuonna 1891 perustettuun Allgemeiner Deutscher Verbandiin. Sen tarkoituksena oli vahvistaa saksankielisten väestöjen kansallistunnetta Saksan ulkopuolella. Hasse julkaisi kolmiosaisen teoksen Deutsche Politik (1905–1907), jossa hän vaati Saksan imperialistista laajentumista Euroopassa. Georg Schönerer ja Karl Hermann Wolf puhuivat pangermaanisesta liikehdinnästä Itävalta-Unkarissa ja hyökkäsivät myös slaaveja, juutalaisia ja kapitalismia vastaan. Nämä ajatukset vaikuttivat voimakkaasti Adolf Hitlerin näkemyksiin ja kansallissosialistiseen ideologiaan. Weimarin tasavallassa (1919–1933) pangermaanit jatkoivat laajentumisen ja Suur-Saksan ajamista. Hitler ja natsipuolue olivat tämän päämäärän selkein ja aktiivisin voima.[2]
Ekspansiopropagandaa tuki geopolitiikaksi kutsuttu teoria, jonka mukaan historiaa määritti eräänlainen maantieteellinen determinismi. Laajentumisen äänekkäitä puolestapuhujia olivat kenraali ja maantieteilijä Karl Haushofer, Ewald Banse ja Hans Grimm, jotka toivat näkemyksensä esiin kirjoissaan. Hitler teki näistä vaatimuksista totta liittämällä Itävallan ja Tšekkoslovakian saksankieliset alueet Saksaan sekä esittämällä Puolalle uhkavaatimuksia, jotka lopulta johtivat toiseen maailmansotaan. Saksan häviö sodassa päätti laajentumishaaveet, mutta johti lisäksi myös saksalaisten karkottamiseen Itä-Euroopan entisiltä saksalaisalueilta, sekä Saksan jäljellä olleen alueen jakamiseen kahteen valtioon, Saksan liittotasavaltaan ja Saksan demokraattiseen tasavaltaan.[2]
Rinnakkaisia ilmiöitä ovat esimerkiksi panslavismi, panfennismi eli suomalainen heimoaate, skandinavismi ja panarabialaisuus.
Katso myös muokkaa
Lähteet muokkaa
- Annukka Aikio ja Rauni Vornanen: Uusi sivistyssanakirja. Kustannusosakeyhtiö Otava 1993. ISBN 951-1-11365-8.
Viitteet muokkaa
Kirjallisuutta muokkaa
- Jackisch, Barry: The Pan-German League and Radical Nationalist Politics in Interwar Germany, 1918-39. Farnham: Ashgate Publishing, 2012. ISBN 978-1-4094-2761-2. (englanniksi)
- Korinman, Michel: Deutschland über alles : le pangermanisme, 1890–1945. Fayard, 1999. ISBN 2-213-60213-1. (ranskaksi)