Kansanluonne

kansalle tai kansakunnalle oletettu luonteenlaatu

Kansanluonne on jollekin kansalle tai kansakunnalle oletettu luonteenlaatu.[1]

Ihmisyhteisöjen luonnehdintoja löytyy jo kaikkein varhaisimmista kirjallisista lähteistä. Ennen kansakuntien syntyä tällaiset lähteet kuvasivat enemmänkin esimerkiksi heimoja, klaaneja ja kaupunkiyhteisöjä, ja yleensä niiden yläluokkaisia miehiä. Eri kansoille annetut luonteenpiirteet ja psykologiset ominaisuudet alkoivat muuttua systemaattisemmiksi 1500-luvun lopulla. Monet ajattelijat alkoivat 1700-luvulla pyrkiä asettamaan kansat maallisen maailman historiallisiksi vaikuttajiksi. Vaikutusvaltainen Johann Gottfried von Herder sovelsi ihmiskunnan historian filosofiassaan kansan yksilönkaltaisuuden, historiallisen kehityksen ja luonteenpiirteiden ainutlaatuisuuden periaatteita. Kansoja alettiin pitää kollektiivisina persoonallisuuksina, joista jokaisella oli oma sisäisesti järjestynyt ja orgaanisesti kehittynyt luonteenlaatunsa. Saksassa esimerkiksi kehitettiin systemaattinen ”kansojen taulu”, jossa jokaiselle kansakunnalle annettiin jokin ainutlaatuinen ominaisuus eri elämänalueilla kuten tavoissa, tieteissä, sodankäynnissä ja rakkauselämässä.[1]

Kansanluonteesta tuli keskeinen käsite 1800-luvulla, jolloin se kytkeytyi oleellisesti nationalistiseen ajattelutapaan. Kansanluonteella määriteltiin nykyaikaisen valtion olemassaoloa, asemaa ja ominaispiirteitä. Sen avulla voitiin merkitä jo itsenäisten ja suvereenien valtioiden sisäistä yhtenäisyyttä ja erityisyyttä, ja sen avulla saatettiin lisäksi vahvistaa laajempaan itsemääräämisoikeuteen tai täydelliseen itsenäisyyteen pyrkivien kansallisten liikkeiden itsetuntoa ja toiminnan oikeutusta.[1]

Kansanluonnetta tutkittiin 1800-luvulla tieteellisesti ja hyväksytysti etenkin maantieteessä, sosiologiassa, historiantutkimuksessa ja antropologiassa. Käsitettä alettiin kuitenkin kritisoida 1900-luvulla luonnehdintojen empiirisen perustelun hataruuden ja kapea-alaisuuden sekä käsitteen usein hyvin tarkoitushakuisen käytön vuoksi. Niiden lisäksi kansallisuusaatteeseen kohdistuneen arvostelun ja eurooppalaisen itsetutkiskelun ja -kritiikin seurauksena tieteessä siirryttiinkin neutraalimpiin käsitteisiin kuten kansalliseen kulttuuriin, mentaliteettiin ja identiteettiin. Nykyisin kansanluonteen käsite saattaa esiintyä kaavamaisina stereotypioina esimerkiksi koulujen oppikirjoissa, joukkotiedotuksessa, matkaoppaissa ja yleisessä keskustelussa.[1]

LähteetMuokkaa

  1. a b c d Saukkonen, Pasi (toimittaneet Pakkasvirta, Jussi & Saukkonen, Pasi): Nationalismit, s. 93–97. Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 951-0-29186-2.