Wikipedia

Simón Bolívar

venezuelalainen vallankumousjohtaja

Simón José Antonio de la Santísima Trinidad Bolívar (24. heinäkuuta 1783 Caracas, Uuden-Granadan varakuningaskunta, Espanjan siirtomaaimperiumi – 17. joulukuuta 1830 Santa Marta, Suur-Kolumbia) oli venezuelalaissyntyinen eteläamerikkalainen vallankumousjohtaja. Hän johti Bolivian, Kolumbian, Ecuadorin, Perun ja Venezuelan vapaustaisteluja Espanjan siirtomaavallasta 1800-luvun alkuvuosikymmeninä.[1]

Simón Bolívar
Bolívarin muotokuva
Bolívarin muotokuva
Kolumbian 1. presidentti
17. joulukuuta 1819 – 4. toukokuuta 1830
Varapresidentti Francisco de Paula Santander
Seuraaja Domingo Caicedo
Perun 6. presidentti
17. helmikuuta 1824 – 28. tammikuuta 1827
Edeltäjä José Bernardo de Tagle
Seuraaja Andrés de Santa Cruz
Bolivian 1. presidentti
12. elokuuta 1825 – 29. joulukuuta 1825
Seuraaja Antonio José de Sucre
Henkilötiedot
Syntynyt24. heinäkuuta 1783
Caracas, Uuden-Granadan varakuningaskunta, Espanjan siirtomaaimperiumi
Kuollut17. joulukuuta 1830
Santa Marta, Suur-Kolumbia
Puoliso María Teresa Rodríguez del Toro y Alaysa
Tiedot
Uskonto roomalaiskatolisuus
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus

Bolívar oli Suur-Kolumbian (Kolumbia, Ecuador ja Venezuela) presidentti ja diktaattori 1819–1830, Bolivian presidentti 1825 ja Perun diktaattori 1823–1826.[2]

Elämäkerta muokkaa

Nuoruus muokkaa

 
Miniatyyrimaalaus 17-vuotiaasta Bolívarista vuonna 1800.

Bolívar syntyi varakkaaseen valkoiseen kreoliperheeseen Caracasissa vuonna 1783. Hänen isänsä kuoli kolme vuotta myöhemmin ja äitinsä kuusi vuotta sen jälkeen. Bolívar varttui enonsa perheessä ja peri aikanaan vanhempiensa laajat maat, tilat, karjan ja kuparikaivokset. Yksityisopettajaltaan Bolívar oppi eurooppalaisen valistuksen ideat.[1]

Bolívar matkusti Espanjaan 16-vuotiaana kolmeksi vuodeksi jatkamaan opintojaan. Hän vietti aikaa Espanjan hovissa ja meni naimisiin venezuelalaissyntyisen aristokraattiperheen tyttären María Teresa Rodríguezin kanssa. Vaimo kuoli vain muutaman vuoden kuluttua, eikä Bolívar mennyt koskaan uusiin naimisiin.[1]

Käytyään välillä kotimaassaan Bolívar palasi Eurooppaan. Pariisissa hän perehtyi valistuskirjailijoiden teoksiin ja liittyi vapaamuurareihin.[1] Hän tutustui eurooppalaisten rationalistien, kuten John Locken, Thomas Hobbesin, Georges Leclerc de Buffonin, Jean le Rond d’Alembertin ja Claude Adrien Helvétiuksen kirjoituksiin. Heidän lisäkseen etenkin valistusfilosofit Montesquieu ja Rousseau vaikuttivat suuresti Bolívarin poliittiseen ajatteluun ja Voltaire hänen elämänfilosofiaansa. On myös arveltu, että Bolívaria ajoi lisäksi henkilökohtainen kunnianhimo, ja hän sanoikin myöhemmin ”vapauttajan” arvonimen olevan kaikista arvonimistä korkein, jopa kuninkaan ja keisarin yläpuolella. Kun saksalainen tutkija Alexander von Humboldt oli kertonut Amerikan-matkansa jälkeen Bolívarille uskovansa Espanjan siirtomaiden olevan jo valmiita itsenäistymään, Bolívar vannoi Roomassa käydessään, että hän vapauttaisi kotimaansa.[2]

Vallankumous muokkaa

Paluumatkallaan Venezuelaan vuonna 1807 Bolívar vieraili Yhdysvaltain itärannikon kaupungeissa.[2]

Latinalaisen Amerikan itsenäisyysliike syntyi vuonna 1808, kun Napoleon oli hyökännyt Espanjaan ja siten heikentänyt Espanjan auktoriteettia. Amerikan siirtokunnat halusivat oikeuden nimittää oman hallintonsa ja perustaa juntat johtamaan maitaan. Moni espanjalaissyntyinen siirtomaiden asukas näki tilanteessa tilaisuuden katkaista siteet Espanjaan, ja myös Bolívar osallistui tähän juonitteluun.[2]

Huhtikuussa 1810 Espanjan kuvernööri menetti valtansa ja karkotettiin Venezuelasta, ja juntta otti vallan. Bolívar lähetettiin Lontooseen keräämään apua ja tunnustusta vallankumoukselliselle siirtomaalle. Hän ei saanut haluamaansa tukea Britannialta mutta sai matkallaan tilaisuuden perehtyä maan instituutioihin ja ottaa vaikutteita niistä. Hänen onnistui myös suostutella maanpaossa ollut Francisco de Miranda palaamaan Venezuelaan johtamaan itsenäisyysliikettä.[2]

Bolívar oli vallankumousliikkeen sotajoukkojen komentaja. Hänen huonosti koulutetut ja varustetut joukkonsa menestyivät espanjalaisia vastaan käyttämällä hyväkseen Andien vuoriston antamaa suojaa. Lisäksi Bolívar osasi delegoida komennusvastuuta päteville komentajille ja houkutella joukkoihin uusia sotilaita. Hänellä oli myös kyky yhdistää Venezuelan ja Kolumbian eri yhteiskuntaluokat ja etniset ryhmät yhteiseen taisteluun.[1]

Venezuela julistautui itsenäiseksi heinäkuussa 1811. Bolívar sai valvoakseen tärkeän Puerto Cabellon sataman. Espanjalaiset onnistuivat kuitenkin tunkeutumaan Puerto Cabellon linnakkeeseen, Venezuela pakotettiin aselepoon Espanjan kanssa ja Miranda vangittiin loppuelämäkseen Espanjaan. Bolívar pakeni Uuden-Granadan (1810–1816) Cartagenaan, missä hän julkaisi ensimmäisen monista tärkeistä poliittisista julistuksistaan, Cartagenan manifestin. Siinä hän syytti Venezuelan ensimmäisen tasavallan tappiosta vahvan hallinnon puutetta ja peräsi yhdistynyttä vallankumousliikettä suistamaan Espanja vallasta Latinalaisessa Amerikassa.[2]

Kerättyään tukea isänmaanystäviltä Bolívar palasi Venezuelaan tavoitteenaan vallata maa takaisin. Sotaretki oli menestyksellinen, ja Bolívarin joukot marssivat pääkaupunki Caracasiin 6. elokuuta 1813. Bolívar sai vapauttajan arvonimen ja nousi Venezuelan diktaattoriksi. Venezuelan asukkaiden enemmistö kuitenkin vastusti vallankumouksellisia, joten Bolívarin valtaannousua seurasi pitkä sisällissota. Espanjalaiset voittivat sodan, ja vuonna 1814 Bolívar pakeni jälleen Uuteen-Granadaan. Siellä hän sai tehtäväkseen kukistaa paikalliset separatistit. Epäonnistuttuaan yhdistämään vallankumoukselliset Uudessa-Granadassa hän pakeni Jamaikaan.[2]

Jamaikassa Bolívar pyrki saamaan Britannian tuekseen ja kirjoitti kuuluisan ”kirjeen Jamaikalta”, jossa hän hahmotteli koko Latinalaisen Amerikan tulevaisuuden vapaana Espanjasta mutta samanaikaisesti osaksi eurooppalaisina ja osaksi intiaaneina. Bolívar ehdotti maanosaan perustuslaillisia tasavaltoja ja Uuteen-Granadaan brittiläistyyppistä hallintoa. Kun Britannia ja Yhdysvallat jättivät lupaamatta Bolívarille apua, hän kääntyi vasta itsenäistyneen Haitin puoleen, mistä hän saikin rahaa ja aseita.[2]

Bolívar perusti vuonna 1817 tukikohtansa Orinocojoen alueelle. Hänen joukkoihinsa kuului tuhansia ulkomaalaisia sotilaita ja upseereita. Bolívar liittoutui muiden vallankumouksellisten kanssa, ja keväällä 1819 hän kehitti suunnitelman hyökätä Uuteen-Granadaan. Bolívarin joukoissa oli vain 2 500 miestä, mutta vaivalloisen marssin jälkeen Bolívar yllätti espanjalaiset ja löi heidät Boyacán taistelussa 7. elokuuta 1819. Kolme päivää myöhemmin Bolívar marssi pääkaupunki Bogotaan.[2]

Bolívarista tehtiin uuden Suur-Kolumbian tasavallan presidentti ja sotilasdiktaattori. Suur-Kolumbiaan kuuluivat paperilla uudet Kolumbian ja Panaman valtiot, Venezuela ja Quito (Ecuador). Suuri osa alueesta oli kuitenkin edelleen rojalistien hallussa. Espanjan vallankumouksen 1820 jälkeen Bolívar sopi espanjalaisjoukkojen kanssa aselevon kuudeksi kuukaudeksi. Aselevon jälkeen Bolívar löi espanjalaisjoukot Venezuelassa ja vapautti maan. Bolívar ei ollut tyytyväinen Suur-Kolumbian uuteen perustuslakiin, ja hän jätti maan hallinnon Francisco de Paula Santanderin käsiin ja lähti jatkamaan sotaretkiään.[2]

Bolívar vapautti Ecuadorin vuoden kestäneessä sodassa 24. toukokuuta 1822. Viimeiseksi Bolívar lähti vapauttamaan Perua ja Ylä-Perua yhdessä argentiinalaisen José de San Martínin kanssa. San Martín jättäytyi lopulta jostain syystä syrjään ja antoi Bolívarin johtaa vallankumoussotaa yksin. Bolívar marssi Perun pääkaupunki Limaan syyskuussa 1823. Espanjalaiset olivat linoittautuneet vuorille ja antautuivat Bolívarille taistelujen jälkeen joulukuussa 1824. Näin Bolívar oli myös Perun diktaattori. Ylä-Peru valloitettiin keväällä 1825 ja nimettiin Bolívarin mukaan Boliviaksi.[2]

Vallankumouksen jälkeen muokkaa

Uusien valtioiden itsenäistymisten jälkeen Bolívar halusi varmistaa sen, että ne onnistuisivat muuntumaan siirtomaista kansakunniksi. Hän kirjoitti paljon poliittista kirjallisuutta ja laati Bolivian perustuslain. Bolívar ei uskonut, että Etelä-Amerikka olisi vielä valmis demokratiaan, joten hän kannatti siirtymäkautta, jonka aikana kansalaiset koulutettaisiin demokraattisiksi. Hän hyväksyi vain rajoitetun äänioikeuden ja kannatti epäsuoria vaaleja ja perinnöllisiin paikkoihin perustuvaa senaattia. Bolivian perustuslakiin Bolívar kirjoitti presidentille oikeuden elinikäiseen valtakauteen ja oikeuteen valita seuraajansa. Suur-Kolumbia ei suostunut ottamaan Bolivian perustuslakia omaksi perustuslaikseen, joten Bolívar alkoi hallita maata diktaattorina.[1]

Bolívar ei uskonut uusien valtioiden pystyvän puolustautumaan Euroopasta mahdollisesti tulevaa hyökkäystä vastaan yksin, joten hän yritti perustaa ”hispaano-amerikkalaisten” maiden puolustusliiton miehitystä estämään. Panamassa järjestetty kongressi jäi kuitenkin vajaaksi, eikä liittoa syntynyt.[1]

Poliittisen uran loppu ja kuolema muokkaa

Venezuela ja Uusi-Granada ajautuivat sotaan vuonna 1826, ja myös Peru havitteli eroon Kolumbian vallasta. Bolívar lupasi maalle uuden perustuslain, joka tyydyttäisi myös Venezuelaa. Seurasi sekaannuksen aika, ja lopulta Venezuela itsenäistyi syksyllä 1829.[2] Bolívar joutui jättämään Kolumbian presidentinvirkansa sen jälkeen, kun paljastui, että hänen hallituksena oli suunnitellut Bolívarin seuraajaksi Euroopasta valittua monarkkia. Vaikka Bolívar ei itse tiennytkään suunnitelmasta, hän erosi vuonna 1830.[1]

Bolívar jätti Bogotán toukokuussa 1830 ja suunnitteli pakenevansa Eurooppaan. Hän jäi kuitenkin tilalleen Santa Mariaan, missä hän kuoli pian tuberkuloosiin.[2]

Jälkimaine muokkaa

 
Bolívarin rintakuva Torontossa Kanadassa.

Bolívaria pidetään nykyisin sankarina laajalti koko Etelä-Amerikassa. Hänen patsaitaan löytyy ympäri maailmaa, esimerkiksi Washingtonista ja Helsingistä.[3] Sekä Venezuelan että Bolivian valuutat (Venezuelan bolivar ja Bolivian boliviano) on nimetty Bolívarin mukaan.[4]

Venezuelan sosialistipresidentti Hugo Chávez (k. 2013) nimesi panamerikkalaisiin, sosialistisiin ja demokraattisiin ihanteisiin perustuvat vallankumoukselliset poliittiset ja taloudelliset uudistuksensa ”bolivarianismiksi” ja maansakin ”Venezuelan bolivariaaniseksi tasavallaksi”.[5]

Lähteet muokkaa

  1. ↑ a b c d e f g h Wells, Allen (toim. Powell, John): ”Simón Bolívar”, Great Lives From History: the 19th Century, Volume 1, s. 267–271. Salem Press. ISBN 978-1-58765-293-6.
  2. ↑ a b c d e f g h i j k l m Masur, Gerhard Straussmann: Simón Bolívar Encyclopædia Britannica. Viitattu 28.3.2022 ja 13.4.2023. (englanniksi)
  3. ↑ Koistinen, Olavi: HS selvitti: Näin luotettava Wikipedia on (XLS) hs.fi. 30.11.2013. Helsinki: Sanoma Media Finland Oy. Arkistoitu 7.12.2013. ”Eipä myöskään mainita, että Bolívarin patsas löytyy Washingtonin lisäksi (!) myös Helsingistä, Unioninkatu 38 B, 2. krs. aula... (Olin itse 2007 paljastamassa patsasta HYn johdon ja tullin pääjohtajan kanssa).” Viitattu 18.3.2017.
  4. ↑ Simon Bolivar Day National Geographic Society. 8.7.2021. Viitattu 28.4.2022. (englanniksi)
  5. ↑ Old Writer: Bolivarianism: A Fanfare for the Common Man? Berkeley Political Review. 16.1.2017. Viitattu 17.5.2023.

Aiheesta muualla muokkaa


 
Perun presidentit
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Simón_Bolívar&oldid=22218822”