Nationalismi Euroopassa
Nationalismi on modernin kansallisvaltion kehityksen ideologinen perusta. Leon Baradatin mukaan nationalismi ”vetoaa ihmisiä samaistumaan oman kansallisryhmänsä intresseihin ja tukemaan valtion – kansallisvaltion – luomista niiden intressien puoltamiseksi.” Nationalismi oli tärkeä tekijä Euroopan kehityksessä. 1800-luvulla romanttisen nationalismin aalto pyyhälsi Euroopan halki muuttaen sen valtioita. Jotkut uusista valtioista, kuten Saksa ja Italia, muodostettiin yhdistämällä useita yhteisen ”kansallisidentiteetin” omaavia alueellisia valtioita. Toiset, kuten Kreikka, Serbia, Puola, Romania ja Bulgaria muodostuivat kansannousujen tuloksena Osmanien valtakuntaa ja Venäjää vastaan. Nationalismi oli se ideologinen sysäys, joka muutti Euroopan vuosisadan kuluessa. Monarkioiden ja ulkomaiden hallinta alueista korvattiin itsemääräämisoikeudella ja vastikään luoduilla kansallishallituksilla.
Ranskan suuri vallankumous
muokkaaVuoden 1789 vallankumous Ranskassa oli merkittävä eurooppalaisen nationalismin lähtölaukaus, jonka jälkeen Napoleonin armeijat levittivät kansallisuusaatetta ympäri Euroopan. Kansojen itsemääräämisoikeuden lisäksi levisi muualle Eurooppaan kansanarmeijan ajatus, mikä muutti tapaa käydä sotaa, sekä ajatus äidinkielen ratkaisevasta merkityksestä opetuksessa ja opiskelussa. Kansanarmeija osoittautui motivoituneemmaksi ja tehokkaammaksi kuin ammattiarmeija ja äidinkieli paremmaksi opetuskieleksi kuin toisten kulttuurien aiemmin luomat kielet (latina, kirkkoslaavi). 1700-luvun lopulla alkoi Euroopassa kehitys, joka muutti koululaitokset ja valtiot kansallisuuteen perustuviksi.[1]
Vallankumouksenjälkeistä Ranskaa on pidetty ensimmäisenä kansallisvaltiona.[2]
1800-luku
muokkaaKulttuuri
muokkaaRunoilijat ja tutkijat olivat ensimmäisiä, jotka alkoivat korostaa kansallisen kulttuurin ja historian merkitystä. He alkoivat kehittää kansallisia kieliä yleiskielen tasolle, mikä vähensi alueellisia murre-eroja. Samalla he loivat perustaa kansallisvaltioon tähtääville poliittisille vaatimuksille.[1][3] Pitkä maantieteellinen etäisyys viivytti vaikutteiden leviämistä. Hengeltään kansallisromanttinen kirjallinen suuntaus, joka sai usein ilmiasunsa runoudessa, oli valtavirtaa läntisessä Euroopassa 1800-luvun ensimmäisellä neljänneksellä. Virossa ja Latviassa, missä kanta-asukkaiden itse tuottama kirjallisuus syntyi vasta 1800-luvun puolivälin tienoilla, kansallisromanttinen tyyli tuli tuolloin vallitsevaksi. Kullekin Baltian kansalle luotiin 1900-luvun alkuun mennessä omat standardoidut kirjakielet, minkä jälkeen virolla, latvialla ja liettualla oli mahdollista ilmaista itseään kaikissa asioissa.[4]
Serbia
muokkaaAutonominen Serbian ruhtinaskunta perustettiin Osmanien valtakuntaan vuonna 1817 kahden kansannousun lopputuloksena. Kapinajohtajia olivat vapaustaistelijat Karađorđe ja Miloš Obrenović. Kansainvälinen yhteisö tunnusti Serbian ruhtinaskunnan itsenäisyyden vuonna 1878. Ruhtinaskunnasta muodostettiin kuningaskunta vuonna 1882, ja ruhtinas Milan Obrenovićista kruunattiin kuningas, joka otti nimen Milan I. Nationalismi oli Serbiassa ensisijassa keskiluokan aate.[5]
Kreikka
muokkaaKreikan itsenäisyyttä ajamaan perustettiin vuonna 1814 Odessassa Venäjällä seura nimeltä Filikí Etaireía. Myös filhelleenit tukivat Kreikan itsenäistymistä. Kreikka irtautui Osmanien valtakunnasta vuosina 1821–1829 käydyn vapaussodan lopputuloksena. Vuonna 1832 Euroopan suurvallat tunnustivat Lontoon konferenssissa Kreikan itsenäisyyden.[6] Kreikan kuningaskunnassa asui kreikkalaisia alle kolmasosa Lähi-idän alueen kaikista kreikkalaisista. Uuden baijerilaisen kuninkaan Oton takia Kreikan armeija koostui baijerilaisista.[7]
Pääministeri Ioánnis Koléttis esitteli perustuslain uudistamista koskeneen neuvottelun yhteydessä vuonna 1844 kuninkaalle ajatuksen (Megáli idéa) kaikkien kreikkalaisten asuttamien alueiden yhdistämisestä yhdeksi valtioksi. Se oli suurisuuntainen nationalistinen pyrkimys, josta jatkossa tuli osa Kreikan ulkopolitiikkaa.[7]
Belgia
muokkaaRanskan heinäkuun vallankumouksen seurauksena Belgiassa puhkesi levottomuuksia. Tyytymättömyyden taustalla oli etnisten ryhmien välinen epäsuhta vallanjaossa: belgialaisia oli enemmistö väestöstä, mutta parlamentissa heillä oli vain sama määrä edustajapaikkoja kuin hollantilaisilla. Mellakat alkoivat Brysselissä elokuussa 1830. Seuraavana vuonna Belgia erosi Alankomaista ja itsenäistyi omaksi kuningaskunnakseen.[6][8] Alankomaat tunnusti Belgian eron vuonna 1839.
Monikansallisessa Itävallan keisarikunnassa nationalismin nousu synnytti kapinaliikkeitä vuonna 1848. Kapinat leimahtivat liekkeihin Prahassa, Wienissä ja Milanossa. Unkarissa puhkesi vallankumous. Ne kaikki kuitenkin tukahdutettiin. Valakian ruhtinaskunnassa vallankumoukselliset perustivat väliaikaisen hallituksen panemaan toimeen uudistuksia, mutta Venäjän armeija esti uudistukset miehittämällä syyskuussa Bukarestin[9]. Frankfurtissa järjestettiin kansalliskokous, jossa keskusteltiin yhtenäisen Saksan valtion muodostamisesta.
Romania
muokkaaVuonna 1859 Moldavian ja Valakian kansalliskokoukset valitsivat kasvavan kansallistunteen siivittämänä Alexandru Ioan Cuzan molempien ruhtinaskuntien yhteiseksi hallitsijaksi, mikä johti seuraavien vuosien aikana Romanian kuningaskunnan syntyyn.[9]
Italia
muokkaaApenniinien niemimaalla sijaitseva Italia yhdistyi kansallisvaltioksi pitkän ja vaiheikkaan kehityksen tuloksena. Salaseura Carbonari oli perustettu jo vuonna 1807. Merkittävän sysäyksen italian yhdistymisliikkeelle antoivat ranskalaiset suuren vallankumouksen ja Napoleonin sotien aikana. Italian ensimmäinen kansallinen parlamentti kokoontui 18. helmikuuta 1861, ja se julisti Italian kuningaskunnaksi. Viktor Emanuel valittiin Italian kuninkaaksi maaliskuun 17. päivänä. Vuonna 1866 Venetsia liitettiin Italian kuningaskuntaan Itävaltaa vastaan käydyn sodan jälkeen.[10][11] Sodan italialaisia sankareita oli Giuseppe Garibaldi.
Osa italiankielisistä alueista jäi Itävalta-Unkarin haltuun. Noita alueita alettiin Italiassa kutsua nimellä L'Italia irredenta ("vapauttamaton Italia") Niitä olivat erityisesti Etelä-Tiroli ja Istrian niemimaa, jotka ensimmäisen maailmansodan jälkeen liitettiinkin Italiaan. Toisen maailmansodan jälkeen suurin osa Istriaa annettiin Jugoslavialle.
Saksan keisarikunta
muokkaaSaksan yhdistyminen liitti nykyisen Saksan alueen valtiot Preussin johdolla yhdeksi valtioksi nimeltä Saksan keisarikunta. Tärkeä yhdistävä tekijä oli saksan kieli. Virallisesti yhdistyminen tapahtui 18. tammikuuta 1871 Ranskassa Versailles’n palatsin Peilisalissa, minne Saksan ruhtinaat olivat kokoontuneet julistamaan Preussin kuninkaan Vilhelm I:n Saksan keisariksi sen jälkeen, kun Ranska oli kärsinyt tappion Ranskan–Preussin sodassa. Merkittävin henkilö päätöksen taustalla oli Preussin pääministeri Otto von Bismarck.
Uudessa keisarikunnassa aloitettiin vähemmistökansallisuuksien saksalaistaminen. Saksalaistamispolitiikka oli suunnattu erityisesti Länsi-Preussin, Sleesian ja Posenin puolalaisvähemmistöjä vastaan.
Bulgaria
muokkaaKoulutus näytteli suurta osaa bulgarialaisten kansallisessa heräämisessä. Vuonna 1835 perustettiin Gabrovossa ensimmäinen koulu, joka antoi opetusta bulgarian kielellä. Lähetystyöntekijöiden ansiosta perustettiin Samokovissa vuonna 1856 amerikkalainen lukio. Vuoteen 1870 mennessä kouluja, joihin usein oli liitetty kirjasto, oli perustettu parisen tuhatta.[12]
Kansallisuusliike kohdistui aluksi ensisijaisesti kreikkalaisia ja ortodoksista kirkkoa vastaan, toissijaisesti turkkilaisia vastaan. Nationalistit halusivat itsenäisen bulgarialaisen kirkon, mikä johti skismaan Konstantinopolin patriarkaatin kanssa. Vuonna 1876 puhkesi kapina Osmanien valtakuntaa vastaan. Turkkilaiset kukistivat kapinan verisesti, mikä herätti kansainvälistä huomiota. Turkin sodan jälkeen pidetyssä Berliinin kongressissa suurvallat sopivat Bulgarian autonomisen ruhtinaskunnan perustamisesta.[12]
Baltia
muokkaaKansallinen herääminen Venäjän keisarikunnan läntisissä osissa törmäsi 1880-luvulta alkaen toimeenpantuun venäläistämispolitiikkaan. Baltiassa keskusvallan asenne kansallisuusliikkeisiin muuttui selvästi Aleksanteri III:n valtaannousun myötä. Sensuuria kiristettiin, ja Viron ja Latvian kansallisten liikkeiden toimintaa ryhdyttiin vaikeuttamaan lakkauttamalla sanomalehtiä ja rajoittamalla yhdistysten perustamista. Myös koululaitoksia venäläistettiin. Venäläistämisen seurauksena Viron ja Latvian kansalliset liikkeet lamautuivat 1880-luvun jälkipuolella ja 1890-luvun alkupuolella, mutta 1890-luvun jälkipuolella Baltian kansallisten liikkeiden johtoon astui uusi sukupolvi, minkä jälkeen kansallismielistä toimintaa alettiin harjoittaa entistä määrätietoisemmin. Kansallisuusliikkeet hyökkäsivät saksalaista ja puolalaista yläluokkaa vastaan sillä perusteella, että vieraskielinen etninen vähemmistö ei ollut oikeutettu hallitsemaan enemmistön muodostavaa kantaväestöä. Vuosisadan vaihteen jälkeen Baltian kansallisuusliikkeissä painottuivat aiempaa enemmän sosiaaliset kysymykset.[13]
Suomi
muokkaaSuomen suuriruhtinaskunnassa helmikuun manifesti käynnisti ensimmäisen sortokauden.
1900-luku
muokkaa.jpg)
Irlanti
muokkaaVuonna 1905 perustettiin Irlannissa kansallismielinen Sinn Féin -puolue ajamaan Yhdistyneeseen kuningaskuntaan kuuluneen Irlannin itsenäisyyttä. Irlantilaisnationalistit perustivat vuonna 1913 puolisotilaallisen järjestön, joka kuitenkin hajosi ensimmäisen maailmansodan puhjettua. Vuonna 1919 perustettiin separatistinen terroristijärjestö nimeltä Irlannin tasavaltalaisarmeija. Irlannin vapaussota käytiin Yhdistyneen kuningaskunnan ja IRA:n välillä vuosina 1919–21. Sen lopputuloksena syntyi Irlannin vapaavaltio ja myöhemmin itsenäinen Irlannin tasavalta, mutta Pohjois-Irlanti jäi Yhdistyneelle kuningaskunnalle.
Ober Ost
muokkaaLatviaan, Liettuaan ja Valko-Venäjälle ensimmäisen maailmansodan aikana muodostetulla saksalaisten sotilashallintoalueella, jonka nimi oli Ober Ost, ryhdyttiin valmistelemaan tulevaa saksalaistamista määräämällä saksa ainoaksi sallituksi kieleksi. Saksalaisten siirtolaisten asuttamista alueelle suunniteltiin, mutta suunnitelmia ei ehditty toteuttaa ennen sodan päättymistä. Liettuan yhteiskunnallisen elämän johtavat henkilöt vakuuttuivat vuoden 1915 kuluessa siitä, että oli pyrittävä maan itsenäisyyden palauttamiseen heti sopivan tilaisuuden tullen. Latviassa itsenäisyysajatuksia alkoi herätä vasta vuoden 1917 aikana.[14] Riika antautui saksalaisille 22. elokuuta 1917.[15]
Liettuan maaneuvosto antoi 16. helmikuuta 1918 julistuksen Liettuan täydellisestä itsenäisyydestä. Saksalaiset miehittäjät torjuivat sen aluksi, mutta maaliskuussa he kuitenkin tunnustivat Liettuan valtion luopumatta sen hallinnasta.[15]
Separatismi Venäjällä
muokkaaVenäjällä vuoden 1917 maaliskuussa tapahtunut vallankumous käynnisti aktiivisen poliittisen toiminnan Virossa, Latviassa, Liettuassa ja Suomessa. Venäjän väliaikaiselta hallitukselta vaadittiin toisaalta virolaisten, toisaalta latvialaisten asuttamien alueiden yhdistämistä omiksi kansallisiksi hallintoyksiköikseen, joilla olisi autonominen asema osana Venäjää. 40 000 virolaista osallistui painostusmarssiin Petrogradissa, minkä jälkeen Venäjän väliaikainen hallitus suostui vaatimuksiin Viron osalta 30. maaliskuuta. Liivinmaan pohjoisosa yhdistettiin Vironmaan provinssiin, jolloin syntyi yhtenäinen hallinnollinen alue Viron kuvernementti, joka vastasi etnisten virolaisten asuttamaa aluetta. Latvian osalta Latgallian kysymys oli esteenä: hallitus kieltäytyi yhdistämästä venäläisten osin asuttamaa maakuntaa Latvian yhteyteen. Myös Liettuan poliittisten johtajien vetoomukset itsehallinnon puolesta, jotka saksalaiset miehittäjät olivat sallineet tehtävän, Venäjän väliaikainen hallitus torjui.[14][15] Suomessa itsenäisyyttä lähdettiin tavoittelemaan P. E. Svinhufvudin johdolla.
Lokakuun vallankumous ja täysimittaisen saksalaismiehityksen uhka antoivat virolaisille ja latvialaisille sysäyksen tavoitella täyttä itsenäisyyttä. Viron maapäivät julistautui Viron ylimmäksi käskynhaltijaksi 15. marraskuuta 1917. Muutamaa päivää myöhemmin Latvian väliaikainen kansalliskomitea julistautui Valgassa Latvian kansan ainoaksi lailliseksi edustajaksi. Samaan aikaan saksalaisten miehittämässä Riiassa kokoontui demokraattinen ryhmittymä, joka hahmotteli Latvian itsemääräämisoikeuden periaatteita.[15] Suomen eduskunta antoi itsenäisyysjulistuksen 6. joulukuuta.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen
muokkaaKansallisuusaate vaikutti voimakkaasti ihmisiin Itä- ja Keski-Euroopassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Puolan kysymys oli yksi tärkeimmistä Pariisin rauhankonferenssin asioista. Kansallismieliset puolalaiset olivat kapinoineet useita kertoja vieraita vallanpitäjiä vastaan vuodesta 1806 lähtien. Woodrow Wilson kannatti kansojen itsemääräämisoikeutta. Hänen neljäntoista kohdan ohjelmaansa sisältyi vaatimus, jonka mukaan Puolasta oli tehtävä itsenäinen valtio niin, että siihen kuuluisivat puolalaisen väestön kiistattomasti asuttamat alueet. Habsburgien ja Romanovien sukujen hallitsemien imperiumien tilalle syntyi Puolan lisäksi joukko muita uusia kansallisvaltioita: Suomi, Viro, Latvia, Liettua, Jugoslavia, Itävallan tasavalta, Unkari ja Tšekkoslovakia.[3][16] Kantaväestön osuus tosin vaihteli. Baltian maat olivat selkeitä kansallisvaltioita, mutta Tšekkoslovakiassa ja Jugoslaviassa mikään etninen ryhmä ei yltänyt 50 prosentin osuuteen koko väestöstä. Puolassa taas puolalaisten osuus oli selvästi pienempi kuin kantaväestön Baltian maissa.[17]
Puolasta tuli seuraavina vuosina sen käymien kuuden sodan myötä esimerkki etnisyyden pohjalle perustettujen uusien valtioiden rakentamisen vaikeudesta. Uuden valtion lopulliset rajat määriteltiin sotimalla. Yksi kiistanalaisimmista alueista oli Galitsia, missä asui puolalaisten lisäksi muitakin etnisiä ryhmiä (mm. ruteeneja, ukrainalaisia ja juutalaisia).[18] Liettuan kanssa puhjennut kiista Vilnan kaupungista, missä asui paljon puolalaisia ja juutalaisia mutta vain vähän liettualaisia, oli pitkäaikainen. Puolan kannalta kysymystä Vilnan omistuksesta hankaloitti se, että kaupunkia ympäröivällä maaseudulla asui enemmän liettualaisia kuin puolalaisia.[17]
Virossa hyväksyttiin vuonna 1925 ainutlaatuinen etnisten vähemmistöjen kulttuuriautonomialaki, joka salli kaikille vähintään 3000 hengen kokoisten vähemmistöjen perustaa itselleen kulttuuriset itsehallintoelimet.[17]
Italiassa oli Benito Mussolinin vuonna 1919 perustaman järjestön myötä syntynyt uusi aate, joka sisälsi militarismiin sekoitettuja äärinationalistisia aineksia: fasismi. Saksassa Mussolinin hengenheimolainen oli Adolf Hitler, joka nousi kansallissosialistisen puolueen johtoon. Kansallissosialistit käyttivät vaalipropagandassaan iskulausetta ”Ein Volk, ein Reich, ein Führer” (”Yksi kansa, yksi valtakunta, yksi johtaja”). Heidän ideologiaansa vaikuttivat pangermanismi ja ajatus Suur-Saksan luomisesta.
Fasismivaikutteinen äärikansallismielisyys nousi suosioon 1930-luvulla eri puolilla Eurooppaa. Kannatusta saivat puolueet, jotka vakuuttivat paremman tulevaisuuden koittavan kansalliseen yhtenäisyyteen siirtymisen ja vallankeskityksen avulla.[17]
Toisen maailmansodan jälkeen
muokkaaNationalismi painui aatteena Euroopassa taka-alalle toisen maailmansodan jälkeen, kun uuden sodan pelossa ryhdyttiin perustamaan voimakkaita ylikansallisia järjestöjä (YK, Nato, Varsovan liitto, EEC). Neuvostoliitossa ja itäblokin maissa nationalismi pyrittiin kitkemään pois. Tuolloisista Euroopan valtionpäämiehistä Ranskan presidentti Charles de Gaulle edusti kuitenkin edelleen nationalisteja.[19] De Gaullen päätöksellä Ranska vetäytyi Naton sotilaallisesta toiminnasta helmikuussa 1966. Hän myös vastusti Yhdistyneen kuningaskunnan jäsenyyttä EEC:ssä.
Vuonna 1959 baskit perustivat Espanjassa järjestön nimeltä Euskadi Ta Askatasuna. Se ajoi Baskimaan itsenäisyyttä Espanjasta terroristisin keinoin.
Jugoslavian hajoamissodat
muokkaaJyrkkä nationalismi aiheutti monista etnisistä ryhmistä koostuneen Jugoslavian hajoamiseen liittyneet sodat Balkanilla 1990-luvulla.
Neuvostoliiton perintö
muokkaaBaltian maihin syntyi Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen uudet kansallisvaltiot, joissa asui edelleen satojatuhansia venäläisiä. Kantaväestön ja neuvostoajan siirtolaisten etujen ja oikeuksien yhteensovittaminen oli monimutkainen ja tunteita herättänyt ongelma. Edesmenneen imperiumin hallitseva etninen ryhmä olikin yhtäkkiä uusien kansallisvaltioiden syrjäytetty vähemmistö. Suuri osa Viron ja Latvian venäläisistä jäi ilman kansalaisoikeuksia, koska heidän olisi pitänyt anoa niitä. Baltian nationalistit yrittivät vahvistaa omaa asemaansa suhteessa yksikieliseen venäläisyhteisöön kansalaisuuslakien lisäksi myös kielilaeilla. Vuonna 1999 Latvian parlamentti hyväksyi lain, jossa säädettiin, että julkisten virastojen ja laitosten sekä tietyillä aloilla toimineiden yksityisten yritysten tulisi hoitaa tehtävänsä ja liiketoimensa latviaksi. Uusi laki tuomittiin kansainvälisesti, ja Latvian presidentti esti lain voimaantulon veto-oikeudellaan.[20]
200o-luku
muokkaaKataloniassa käynnistyi taloudellista riippumattomuutta ajanut itsenäisyysliike vuonna 2013.[21] Vuoden 2015 alueparlamenttivaaleja varten muodostettiin vaaliliitto Junts pel Sí, joka kannatti Katalonian itsenäistymistä Espanjasta. Katalonian parlamentti äänesti alueen itsenäisyydestä 27. lokakuuta 2017 ja julisti Katalonian tasavallan perustetuksi. Espanjan keskushallinto mitätöi Katalonian itsenäisyysjulistuksen ja otti itsehallintoalueen suoraan hallintaansa. Espanjan senaatti päätti itsehallintoelinten siirtämisestä väliaikaisesti keskushallinnosta riippuvaisiksi.
Radikaali oikeisto
muokkaaRadikaalit oikeistolaiset puolueet ja liikkeet tavoittelevat usein kansakunnan vahvistamista etnisen yhdenmukaisuuden ja perinteisiin arvoihin palaamisen kautta. Nykypäivän Ranskassa radikaalia oikeistoa edustaa Kansallinen liittouma -niminen puolue, Saksassa puolestaan Vaihtoehto Saksalle. Molemmat puolueet ovat menestyneet parlamenttivaaleissa.
Lähteet
muokkaa- ↑ a b Nationalism - European Identity, Unity, Patriotism britannica.com.
- ↑ Nation-state britannica.com.
- ↑ a b Nationalism britannica.com.
- ↑ Alenius, Kari: Viron, Latvian ja Liettuan historia, s. 193, 195. Atena Kustannus Oy, 2000. ISBN 951-796-216-9.
- ↑ History of Serbia britannica.com.
- ↑ a b Revolutions of 1830 britannica.com.
- ↑ a b Greece - Unification, Modernization, Revolution britannica.com.
- ↑ History of Belgium britannica.com.
- ↑ a b Romania - Transylvania, Romanians, History britannica.com.
- ↑ Svanström, Ragnar: Kansojen historia. Osa 19. Kansallisuusliikkeet, s. 298-307. WSOY, 1984. ISBN 951-0-09747-0.
- ↑ Risorgimento britannica.com.
- ↑ a b History of Bulgaria britannica.com.
- ↑ Alenius, Kari: Viron, Latvian ja Liettuan historia, s. 183-188. Atena Kustannus Oy, 2000. ISBN 951-796-216-9.
- ↑ a b Alenius, Kari: Viron, Latvian ja Liettuan historia, s. 200-201. Atena Kustannus Oy, 2000. ISBN 951-796-216-9.
- ↑ a b c d Kasekamp, Andres: Baltian historia, s. 138-141. Vastapaino, 2013. ISBN 978-951-768-411-8.
- ↑ History of Poland britannica.com.
- ↑ a b c d Alenius, Kari: Viron, Latvian ja Liettuan historia, s. 208-215. Atena Kustannus Oy, 2000. ISBN 951-796-216-9.
- ↑ Roselius, Aapo & Silvennoinen, Oula: Villi itä. Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros 1918-1921, s. 74. Tammi, 2019. ISBN 978-951-31-7549-8.
- ↑ European nationalism britannica.com.
- ↑ Kasekamp, Andres: Baltian historia, s. 257-258. Vastapaino, 2013. ISBN 978-951-768-411-8.
- ↑ Catalonia britannica.com.