Avaa päävalikko

Aitosuomalaisuus

suomalaisuusliike
Mielenosoitus J. V. Snellmanin patsaalla Helsingin yliopiston suomenkielisyyden puolesta maaliskuussa 1935. Mielenosoittajien kylteissä oli muun muassa tekstejä: "irti alusmaa-ajattelusta", "yksi mieli, yksi kieli, yliopistossakin!", "kansallisuuskysymys ei ole kauppatavaraa".[1]

Aitosuomalaisuus oli Suomen itsenäistymisen jälkeen syntynyt suomalaisuusliike, joka pyrki vaalimaan Suomen kansallista sivistystä, suomen kieltä, aitoa kansallisylpeyttä sekä kansallista eheyttä.[2]

Kielikysymys oli aitosuomalaisuudelle tärkeä. Liikkeen vaatimuksiin kuuluivat esimerkiksi Helsingin yliopiston suomalaistaminen, suomenkielisten oppikoulujen määrän nostaminen väestösuhteita vastaavaksi ja ruotsinkielisten alueiden suomalaiskoulujen tukeminen, ruotsin opetuksen korvaaminen muilla kielillä, virastojen kielisuhteiden korjaaminen sekä armeijan suomalaistaminen. Aitosuomalaiset olivat myös huolissaan oikeuslaitoksen, ulkoasiainhallinnon ja Suomen edustajistojen ruotsinkielisyydestä sekä niiden käyttämisestä jopa suomalaisen kulttuurin vähättelyyn. Liike sanoitui kuitenkin muodollisesti irti ruotsalaisvastaisuudesta ja oli valmis tunnustamaan ruotsinkielisten oikeudet vähemmistökansallisuutena.[2]

Aitosuomalaisuuden nousun taustaMuokkaa

Suomalainen nationalismi voimistui 1920-luvulla monestakin syystä. Nationalismin katsottiin pelastaneen maan bolshevismilta, ja itsenäisyys nosti kansallista ylpeyttä. Nationalistit olivat kuitenkin tyytymättömiä Suomen rajoihin, joiden sisälle ei ollut saatu esimerkiksi Itä-Karjalaa. He eivät myöskään pitäneet suomenruotsalaisten puheista suomalaisten rodullisesta ja sivistyksellisestä huonommuudesta, eivätkä kielilainsäädännön takaamasta ruotsin kielen vahvasta asemasta Suomessa. Suhdetta Ruotsiin ja suomenruotsalaisiin heikensi myös se, että Ruotsi ei ollut kiinnostunut puolustusyhteistyöstä Suomen kanssa.[3]

Suomen ja ruotsin kielten asemasta väännettiin kättä itsenäistymisen jälkeen. Suomen presidentti allekirjoitti kesäkuussa 1922 kielilakien paketin, joka esimerkiksi määräsi kaikille virkamiehille ruotsin kielen osaamisvaatimuksen jopa suomenkielisten kuntien virkoihin. Ruotsinkieliset olivatkin tyytyväisiä näihin kielilakeihin eivätkä enää vaatineet niihin parannuksia.[4]

Ruotsinkielisillä oli edelleen suomenkielisiä vahvemmat asemat muun muassa tieteellisten ja ammatillisten yhdistysten sekä sivistystä ja koulutusta edistävien säätiöiden suhteen. Koska suomenruotsalaiset olivat liike-elämän ja teollisuuden alojen johdossa, heidän valvonnassaan oli suuri osa Suomen varallisuudesta. Ruotsilla ja ruotsinkielisillä oli luja asema myös kaksikielisessä Helsingin yliopistossa, ja 1920- ja 1930-luvun kielitaistelut keskittyivätkin juuri Helsingin yliopiston kielioloihin.[5] Suomenkieliset usein paheksuivat ruotsin vahvaa asemaa valtion yliopistossa, ja vuoden 1922 yliopistolaissa ruotsinkielisten yliedustusta yliopiston opettajistossa jo vähennettiinkin.[6]

Aitosuomalainen ideologia ja tavoitteetMuokkaa

1920-luvulla syntynyttä uutta suomalaista kansallisuusliikettä alettiin kutsua aitosuomalaisuudeksi.[7]

Aitosuomalaiset ottivat tavoitteekseen hyvin kehittyneen ja riippumattoman suomalaisen kansalliskulttuurin ja voimakkaan kansallisen valtion luominen. Heidän mukaansa Suomesta saattoi tulla elinvoimainen vain terveen kansallisen sivistyksen, itsetunnon ja ylpeyden elähdyttävän vaikutuksen avulla ja jos kansa arvosti itseään ja samasti itsensä kansallisen valtion kanssa. Aitosuomalaisten mukaan Suomessa vallinnut eheyden puute johtui kansallistunteen heikkoudesta, joka erotti toisistaan suuret joukot ja sivistyneistön. Heidän mielestään vahva kansallistunne olisi yhdistänyt kaikki suomalaiset, myös sosialistit, itsenäisyyden aatteen taakse, ja sisällissodalta olisi vältytty.[8] Liike kertoi tavoitteekseen myös Suomen ulkoisen aseman lujittamisen.[2]

Aitosuomalaiset syyttivät porvaristoa siitä, etteivät nämä olleet ryhtyneet hankkimaan maalle itsenäisyyttä ennen kuin Venäjän yhteiskunnallinen mullistus oli uhannut heidän etuoikeuksiaan. Vanhemmassa porvaristossa aitosuomalaiset aiheuttivatkin ärtymystä, ja moni vanhemman sukupolven johtava poliitikko ei koskaan voinut hyväksyä aitosuomalaisuutta.[9]

Aitosuomalaiset pitivät suomenruotsalaisen väestön vahvaa asemaa yhtenä suurimmista esteistä aidon suomalaisen kulttuurin ja todella kansallisen valtion tulevaisuuden tiellä. Siksi he ottivatkin päätavoitteekseen suomenruotsalaisten vaikutuksen rajoittamisen kansallisessa elämässä. He halusivat suomalaistaa armeijan, yliopiston ja virkamiehistön. Erityisesti he osoittivat syyttävällä sormellaan Helsingin yliopistoa, jossa ruotsinkieliset professorit pitivät hallussaan oppituoleja, joiden haltijan oletettiin luennoivan suomeksi.[10]

Koska kielilakeja oli vaikea muuttaa, aitosuomalaiset keskittyivät suurimmaksi osaksi koulu- ja nimityspolitiikan muuttamiseen. He tavoittelivat puhtaasti suomalaisen kansallisen valtionyliopiston perustamista. He kiinnittivät huomiota siihen, että oppikouluja kävi ruotsinkielisestä nuorisosta paljon suurempi osa kuin suomenkielisestä: esimerkiksi vuosina 1920–1921 ruotsinkielisten oppilaiden kokonaisosuus oli peräti 28 prosenttia, paljon suurempi kuin ruotsinkielisten osuus maan väestöstä. Ruotsinkielisten ylisuuri osuus koulutuksessa piti aitosuomalaisten mukaan yllä ruotsinkielisten asemaa virkamiehistössä ja vahvisti Suomen kaksikielisyyttä. Aitosuomalaiset halusivat korjata asian lopettamalla valtionavun joiltain ruotsinkielisiltä kouluilta ja lisäksi supistamalla ruotsin opiskelua ja tekemällä ruotsista vapaaehtoisen. Kun Suomeen olisi tämän myötä syntynyt ruotsia osaamaton sivistyneistö, kielilakejakin olisi pakko jossain vaiheessa muuttaa ja ruotsin kielen osaamisen vaatimus poistaa virkamiehiltä. Aitosuomalaiset halusivat myös taata suomenkielisen opetuksen suomalaisvähemmistön lapsille ruotsinkielisillä alueilla.[11]

Aitosuomalaiset halusivat suomalaistaa virkakoneiston. Heidän mukaansa vain suomenkieliset olisivat sopivia palvelemaan suomalaisseuduilla virkamiehinä ja opettajina. Aitosuomalaiset halusivat myös korvata puolustusvoimien ja diplomaattiedustustojen tärkeitä paikkoja hallitsevat ruotsinkieliset suomenkielisillä, sillä he epäilivät ruotsinkielisten uskollisuutta koko valtiokansalle. He vaativat että suomenkielisissä armeijan yksiköissä saisi olla vain suomenkielisiä upseereita ja että upseeriston kieliosuudet olisi pikaisesti tasattava väestösuhteiden mukaiseksi suosimalla suomenkielisiä hakijoita upseerikouluissa.[12]

Aitosuomalaisten tavoitteena oli kielilainsäädännön uudistaminen siten, että suomen kielestä tulisi ainoa pääkieli ja ruotsi alennettaisiin paikallisen vähemmistökielen asemaan. Ruotsinkielisen vähemmistökansallisuuden oikeus olemassa oloon kuitenkin tunnustettiin ja sen kansallisia ja sivistyksellisiä päämääriä kohtaan esitettiin myötätuntoa.[13]

Kansainvälisyyden aitosuomalaiset näkivät herkästi kansallisten pyrkimysten vastaisena. Euroopan kansojen välistä yhteistyötä ei vastustettu kunhan se ei kieltäisi eri kansojen omaa olemusta.[2]

Vuoden 1930 jälkeen aitosuomalaiset alkoivat puhua heimoaatteesta ja Suur-Suomesta. Aitosuomalainen-lehti julisti, että Itä-Karjala kuuluu Suomelle ja julkaisi vuonna 1932 kartan, jossa Suomea ympäröivät ”suomalaisalueet” oli korostettu omalla värillään.[2]

Liikkeen historiaMuokkaa

JärjestäytyminenMuokkaa

 
Helsingin aitosuomalaisen kerhon 10-vuotisjuhla 14.11.1933.[14]

Aitosuomalaisuuden organisoituminen tapahtui vuonna 1923, kun Helsinkiin perustettiin Aitosuomalainen kerho. Sen julkaisemassa ohjelmakirjasessa vuodelta 1925 aitosuomalaisuus määriteltiin Snellmanin ja Yrjö-Koskisen ajatusten pohjalta nousevaksi suomalaisuusliikkeeksi.[2]

Liikkeen aktiivisuus kasvoi, ja vuonna 1926 perustettiin Aitosuomalaisten Liitto siihen mennessä syntyneitä aitosuomalaisia kerhoja varten. Liittoon kuului vuoden 1928 lopussa 49 kerhoa, joiden yhteinen jäsenmäärä oli arviolta 3000–4000. Liikkeenä aitosuomalaisuuden kannatus oli kerhojen jäsenmäärää selvästi laajempi. Sanalla ”aitosuomalainen” oli tuolloin yleisessä kielenkäytössä jo alettu viittaamaan keneen tahansa kielikysymyksessä ehdottomaan henkilöön, ei vain aitosuomalaisten kerhojen jäseniin.[2]

Aitosuomalaisuuden äänenkannattaja Aitosuomalainen-lehti alkoi ilmestyä vuonna 1924.[2]

Kannattajat ja toiminta järjestöissäMuokkaa

Aitosuomalaisuus sai kannatusta erityisesti nuorelta suomenkieliseltä sivistyneistöltä.[15] Suomen ylioppilasnuoriso alkoi 1920-luvun puolivälistä alkaen omaksua aitosuomalaisuutta.[2] Aitosuomalaiset yrittivät vetää piiriinsä myös työväenluokan, mutta työläiset eivät koskaan kiinnostuneet aitosuomalaisten sosiaalisista ohjelmista vaan pysyivät uskollisina sosiaalidemokraateille.[16]

Aitosuomalaisuus soluttautui myös poliittisiin järjestöihin ja sivistysjärjestöihin. Vuonna 1922 perustettu Suur-Suomea havitteleva ylioppilasyhdistys Akateeminen Karjala-Seura (AKS) omaksui vuoden 1924 ohjelmassaan aitosuomalaisuuden ja ruotsalaisvastaisuuden. AKS alkoi noudattaa koko ajan jyrkempää linjaa ja vaati jopa jäseniltään suomalaiset sukunimet. Seura levitti aitosuomalaisuuden aatetta luennoin, kirjoin ja lentolehtisin. Kun AKS:läisiä valittiin ylioppilaskuntien johtoon, myös suomenkielisistä ylioppilasjulkaisuista tuli aitosuomalaisuuden äänenkannattajia.[17] Aitosuomalaisuudella oli läheinen suhde myös Suomalaisuuden liittoon.[2]

Toiminta puolueissa ja eduskunnassa 1920-luvullaMuokkaa

Aitosuomalaiset pyrkivät työskentelemään asiansa hyväksi suomenkielisten puolueiden politiikkaan vaikuttamalla, kansallismielisiä poliitikkoja kannattamalla sekä propagandaa harjoittamalla. Omaa puoluettaan he eivät koskaan perustaneet.[18]

Suomen puolueista aitosuomalaisin oli maalaisliitto, vaikka hallituksessa puolue ei juurikaan aitosuomalaisuutta toteuttanut. Kokoomuksessa oli vuoden 1927 vaalien aikaan niin aitosuomalaisiin myönteisesti kuin siihen negatiivisestikin suhtautuvia. Puoluekentän paineesta kokoomuksen linja muuttui sen jälkeen myönteisemmäksi aitosuomalaisuutta kohtaan, ja vuotta myöhemmin puolue hyväksyi uuden aitosuomalaisen ohjelman. Edistyspuolue ei koskaan ollut erityisen aitosuomalainen kuten ei sosiaalidemokraattinen puoluekaan.[2] Kommunistinen puolue kehotti kannattajiaan taistelemaan aitosuomalaisuutta vastaan.[19] Porvarillinen ruotsalainen kansanpuolue vastusti aitosuomalaisia ja liittoutui vastahakoisesti sosiaalidemokraattien kanssa eduskunnassa saadakseen äänestettyä aitosuomalaisten vaatimukset nurin.[20]

Eduskunnassa maalaisliiton aitosuomalaiset alkoivat nostaa kieliasioita esille 1920-luvun puolivälistä alkaen.[21] Aitosuomalaisiksi katsottuja aloitteita tehtiin vuosina 1925–1929 parisenkymmentä. Ne keskittyivät yliopiston suomalaistamiseen, hallitusmuodon ja kielilain muuttamiseen, oppikoulujen kielikysymykseen sekä ruotsinkielisillä seuduilla sijainneiden suomenkielisten kansakoulujen asemaan. Koska nämä aloitteet eivät yleensä johtaneet tuloksiin, niitä uusittiin aina seuraavien valtiopäivien alussa.[22]

Aitosuomalaisten toiminta toi kielikysymyksen myös yleiseen tietoisuuteen, ja jotkut suomenkieliset alkoivatkin esimerkiksi suosia suomalaisia pankkeja. Suomenruotsalaisissa aitosuomalaisten esiinmarssi aiheutti paljon suuttumusta ja vastaesityksiä eduskunnassa. Ruotsinkieliset lehdet kirjoittivat hyvin kielteisesti aitosuomalaisista ja joskus myös suomalaisesta kulttuurista. Tällaiset ylemmyydentunnon osoitukset kasvattivat edelleen suomalaisten vihamielisyyttä.[23]

Toiminta 1930-luvullaMuokkaa

Kansallisuustaistelu oli kommunismin vastustamiseen keskittyneen Lapuan liikkeen vilkkaimmassa toimintavaiheessa 1930-luvun taitteessa siirtynyt väliaikaisesti taka-alalle. Hetken aikaa lehtikeskustelu kieliasiasta oli molemmin puolin sovinnollista, eikä eduskunnassakaan tehty vuoden 1930 istuntokaudella mitään aloitteita kielitilanteen muuttamiseksi. Suomalaiset kieliaktivistit heräsivät jälleen syksyn eduskuntavaalien jälkeen ja kielitaistelu leimahti uudelleen. Suomalaiset ylioppilaat tarttuivat erään ruotsinkielisen yliopistonopettajan suomalaisia väheksyvään haastattelulausuntoon ja alkoivat järjestää mielenosoituksia. Myös suomenkielinen lehdistö alkoi jälleen lietsoa kansallisuustaistelua.[24]

Nationalistien painostus levisi eduskuntaan, missä suomalaisuusmiehet alkoivat jälleen vaatia kielilainsäädännöllisiä toimenpiteitä, kuten pienten suomalaisvähemmistöjen lasten oikeuksien parantamista ruotsinkielisissä kunnissa. Maalaisliitto jatkoi ehdottelua Helsingin yliopiston suomalaistamiseksi. Usein maalaisliittolaisten esitysten tueksi tuli kokoomuslaisia, harvemmin edistysmielisiä tai sosiaalidemokraatteja, joten kieliesitykset eivät onnistuneet saamaan enemmistöä taakseen. Kansallismielisten tueksi eduskuntaan nousi vuoden 1933 vaaleissa myös isänmaallinen kansanliike (IKL).[25]

Aitosuomalaisten toimintaan 1930-luvun alkuvuosina kuului myös muun muassa erilaisia suomalaistamisvaatimuksia sisältäneen suomalaisuusadressin luovutus eduskunnalle helmikuussa 1932, hakkapeliittojen muistojuhlan järjestäminen marraskuussa 1932 sekä aitosuomalaisten kansanedustajien poistuminen eduskunnan istuntosalista protestiksi aina kun joku alkoi puhua ruotsia.[2][26]

Hallituksen tekemät esitykset kielilainsäädännön ja yliopistolain muutoksista aiheuttivat vuonna 1934 paljon kiistelyä eduskunnassa, ja ruotsalaisille tehtyjen myönnytysten suututtamat suomalaisuusintoilijat järjestivät jopa jarrutuspuheita. Ruotsalaisuuden päivänä nuorten suomalaisten ja ruotsalaisten välillä sattui jo katumellakoitakin.[27]

Kielitaistelut ja nationalistien vaatimukset kielilain uudistamisesta huipentuivat eduskunnassa vuosina 1934–1935. Kansalliskiihkoiset ylioppilaat ryhtyivät tahollaan protesteihin, marsseihin, lakkoiluun ja suurten joukkokokousten järjestämiseen eri paikkakunnilla. Maltilliset suomalaiset sekä ruotsalaiset tuomitsivat ylioppilaiden protestit mutta muutamat aitosuomalaiset kansanedustajat ja maalaisliiton eduskuntaryhmä tukivat niitä.[28]

Liikkeen hiipuminenMuokkaa

Aitosuomalaisuuden kannatus ja vaikutus oli noussut huippuunsa 1930-luvun puolivälissä, minkä jälkeen se alkoi vähetä. Kansallisuustaistelu menetti merkityksensä ensiarvoisena poliittisena ongelmana 1930-luvun lopussa Suomen ulkopolitiikan skandinavisen suuntauksen sekä maalaisliittolaisten ja sosiaalidemokraattien lähentymisenä syntyneen uuden yliopistolainsäädännön seurauksena. Euroopan poliittisten jännitteiden vuoksi Suomi pyrki nyt lähentymään Skandinavian maita, mitä jyrkimmät ruotsalaisvastaiset suomalaiset vastustivat. Vuoden 1936 eduskuntavaalit olivat nationalisteille pettymys. Uusi hallitus kuitenkin teki suomen kielestä Helsingin yliopiston ainoan hallintokielen. Samalla tosin perustettiin 15 ruotsinkielistä täyttä professuuria, mikä oli kiihkeimmille aitosuomalaisille pettymys.[29]

Sotaa edeltäneet koulutusaiheiset ristiriidat hälvenivät 1940-luvulta alkaen, kun suomenkielisiä oppikouluja syntyi yhä tihenevässä tahdissa. Myös liike-elämässä ruotsinkielisten korkea suhteellinen osuus väheni, kun uudet teollisuuden alat tulivat julkiseen tai valtion hallintaan. Kiihkeä nationalismi ei maailmansodan seurauksena myöskään enää ollut suuressa huudossa. Moni suomenkielinen alkoikin nähdä kaksikielisyyden ja ruotsinkielisen vähemmistön olemassaolon aiempaa myönteisempänä asiana.[30]

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  • Hämäläinen, Pekka Kalevi: Kielitaistelu Suomessa 1917–1939. WSOY, 1968.
  • Tommila, Päiviö (päätoim.) & Pohls, Maritta (toim.): Herää Suomi: suomalaisuusliikkeen historia. Kustannuskiila, 1989. ISBN 9516572804.

ViitteetMuokkaa

  1. kuvaaja Aarne Pietinen Oy: mielenosoitus Snellmanin patsaalla yliopiston suomenkielisyyden johdosta www.finna.fi. Viitattu 29.11.2019.
  2. a b c d e f g h i j k l Valtonen, Pekka: Kosmopoliitteja ja kansallismielisiä, s. 234–249. Gaudeamus, 2018. ISBN 978-952-495-491-4.
  3. Hämäläinen 1968, 98–102.
  4. Hämäläinen 1968, 82–83.
  5. Hämäläinen 1968, 87–90.
  6. Hämäläinen 1968, 90–93.
  7. Hämäläinen 1968, 102.
  8. Hämäläinen 1968, 102–103.
  9. Hämäläinen 1968, 103–104.
  10. Hämäläinen 1968, 105–106.
  11. Hämäläinen 1968, 107–109.
  12. Hämäläinen 1968, 109–111.
  13. Hämäläinen 1968, 111–112.
  14. kuvaaja Kuusisto Jukka: Helsingin aitosuomalaisen kerhon 10-vuotisjuhla www.finna.fi. Viitattu 29.11.2019.
  15. Hämäläinen 1968, 102.
  16. Hämäläinen 1968, 104.
  17. Hämäläinen 1968, 116–118.
  18. Hämäläinen 1968, 102.
  19. Hämäläinen 1968, 143–144.
  20. Hämäläinen 1968, 155–159.
  21. Hämäläinen 1968, 148.
  22. Uino, Ari (Herää Suomi, 1989), s. 204.
  23. Hämäläinen 1968, 161–163.
  24. Hämäläinen 1968, s. 194–195.
  25. Hämäläinen 1968, s. 195–212.
  26. Johannes Ijäs: ”Koskaan eduskunnassa ei ole puhuttu niin loukkaavasti kuin silloin” – asiantuntija avasi eduskunnan kirjoittamattomat säännöt ja ruoti puhekulttuuria Demokraatti. 30.10.2019. Viitattu 29.11.2019.
  27. Hämäläinen 1968, s. 218–223.
  28. Hämäläinen 1968, 221–230.
  29. Hämäläinen 1968, s. 250–264.
  30. Hämäläinen 1968, s. 265–266.