Suomen Vapaakirkon historia

Suomen Vapaakirkon historia alkaa vuodesta 1879, jolloin lordi Radstock eli Granville Waldegrave vieraili Suomessa. Sitä ennen Suomen vapaakirkolliset olivat melko pieni ja hajallaan oleva uskovien joukko. Toimintaa oli kuitenkin ollut Vaasassa, Pietarsaaressa, Sipoossa 1873–1874 sekä Porvoossa.

Helsingin Vapaaseurakunnan kokoontumispaikka Allianssitalo, Korkeavuorenkatu 22.
C. J. Hildenin rukoushuone Tampereella.
C. J. Hildenin rukoushuoneen sisäkuva.

Toiminnan alkuvaiheetMuokkaa

Vapaakirkolliset olivat melko pieni ja hajallaan oleva uskovien joukko ennen lordi Radstockin vierailua. Toimintaa oli kuitenkin Vaasassa, Pietarsaaressa, Sipoossa 1873-1874 sekä Porvoossa.

Pohjanmaan vapaakirkollisuusMuokkaa

Pohjanmaan vapaakirkollisuus viittasi alkuaikoina uskonnolliseen uudistukseen kansankirkon sisällä. Pohjanmaan vapaakirkollisuutta luonnehti elävä usko. Vapaakirkollista herätysliike oli myös reaktio luterilaista yhtenäiskirkkoa vastaan. Vapaakirkollisuus syntyi erityisesti ruotsalaisten Carl Orestin ja A. F. Tiseliuksen julistustyön avulla ja vapaakirkollisuuden 1870-luvulla käynnistynyt irtautuminen baptismista tapahtui vuonna 1883.[1]

Vapaakirkollisuus sai jalansijaa muun muassa vöyriläisen Mårten Granbergin toiminnassa Närpiössä. Granberg työskenteli 1874 Ruotsisssa Gävlen seudulla ja osallistui P. P. Waldenströmin herätykseen. Granberg palasi Suomeen 1877 ja aloitti saarnaamisen Ylimarkussa vapaakirkollisten näkemysten mukaisesti. Myöhemmin Granbergia auttoivat Lars Öhman ja myöhemmin baptisti Erik Jansson.[1]

Granbergin liike herätti hämmennystä uusilla toimintatavoillaan ja yleiseen pappeuteen viitaten kastekäytännöt vaihtelivat. Närpiöläinen Josef Mattsson Spelman kastoi ensimmäisenä vapaakirkollisuuden nimissä lokakuussa 1881 ja hänestä tuli myös vapaakirkollisuuden ensimmäinen saarnaaja. Närpiössä vieraili myös useita ruotsalaisia matkasaarnaajia. Mattsson Spelmanin serkku ja Frank Mangsin setä Matts Josefsson liittyi Närpiön vapaaherätykseen vuonna 1879. Josefsson yhdisti raittiusajatuksen evankeliointiin ja perusti Närpiön raittiusyhdistyksen. Josefssonista tuli myöhemmin lähetysyhdistyksen johtaja.[1]

Pietarsaaressa vapaakirkollista toimintaa pitivät yllä Heikelin sisarukset aikaisemmin baptistisessa liikkeessä vaikuttaneet Anna Heikel ja Netta Heikel. Ensimmäinen vapaakirkollinen saarnahuone perustettiin Pietarsaareen 1871 ja vuonna 1877 Heikelin sisarukset peurstivat raittiusyhdistyksen. Netta Heikel kuvasi Pietarsaaren vapaaseurakuntaa "pieneksi, mutta kaiken mahdollisen vapauden toisilleen jättäväksi".[2][3]

Vapaakirkollisia liikkeitä syntyi myös Korsnäsissä, Koivulahdessa ja Maksamaalla. Erityisen vilkasta herätystä oli Koivulahden Vassorin kylässä, jossa syntyi krokforsilainen herätys saarnaaja Fredrik Nyrénin ja opettaja Karl Krokforsin toimesta. Myös saarnaaja Adolf Hector teki Oulusta käsin matkoja Kokkolaan, Pietarsaareen ja Uuteenkaarlepyyhyn.[1]

Vaasa vapaakirkollisuuden keskusMuokkaa

Baptistista pyhäkoulua pitäneen Alba Hellmanin ja tämän siskon Hildan kodista tuli Vaasassa vapaakirkollisuuden keskus, mikä johtui pitkälti Hellmanin kirjeenvaihdosta mm. Grattan Guinnessin kanssa. Ruotsalaisen eversti K. A. Broadyn Vaasassa pitämä raittiusesitelmä teki vaikutuksen Hellmanin sisaruksiin, mikä johti Vaasan ehdottoman raittiuden seuran perustamiseen vuonna 1877.[4]

Vuonna 1878 Orisbergin kartanon isäntä Edvard Björkenheim liittyi raittiusseuraan vuonna 1878 ja hänen pitämät raittiuspuheet Vaasassa ja Orismalassa keräsivät runsaasti yleisöä. Björkenheimistä tuli Vapaa Lähetyksen yksi merkittävimmistä työntekijöistä toiminnan alkuvaiheessa.[5][6][7][1] Syksyllä 1883 Björkenheimilla oli mahdollisuus kuunnella puolen vuoden ajan Boardmania, Moodya ja Sankeyta sekä anglo-amerikkalaisen pyhityksen johtajia kuten Hudson Tayloria, Grattan Guinesia ja Reginald Radcliffea.[1]

Hellmanin kodin ja Edvard Björkenheimin välinen yhteisö jätti jälkensä Vaasan ja sen lähiseutujen vapaakirkolliseen toimintaan. Hellmanin sisarukset hoitivat Raamattuseurojen myymälää ja Alba Hellman harjoitti merimieslähetystä. Lordi Radstockin vierailu Suomessa vaikutti myös Hellmaniin ja Radstockin tulkki A. F. Tiselius vieraili elokuussa 1879. Tiseliuksen saarnatoiminnan kautta vapaakirkolliset ystäväpiirit tulivat yhteen ja vähitellen heitä alettiin kutsumaan vapaaseurakunnaksi. Muodollinen siirtymä baptistikirkosta vapaaseurakunnalisuuteen tapahtui Vaasassa vuonna 1883, kun kymmenen vapaampaa ehtoolliskäytäntöä suosinutta saarnaaja A. W. Backmanin johdolla erosi seurakunnasta. Alkujaan vapaaseurakunta kokoontui Hellmanien kotona, mutta syyskuussa 1884 vihittiin käyttöön seurakunnan oma lähetystalo.[5][8][9][1]

Satakunnan ja Hämeen vapaakirkollisuusMuokkaa

Porissa vapaakirkollinen toiminta oli alkuvaiheissaan Netta Heikelin perustaman ns. työväen keittiön ympärillä. Siellä pidettiin pienempiä kokouksia ja julistettiin evankeliumia, keskusteltiin raamatusta ja pidettiin rukouskokouksia. Syksyllä 1893 lokakuun alussa otettiin käyttöön ns. Uotilan sali, tämä oli vapaakirkollisen liikkeen säännöllisen toiminnan alku. Saarnaajana oli K. W. Wikki. Kasteita toimitettiin Kokemäenjoessa. Tuolloin monet ihmiset eivät tienneet juurikaan mitään vapaakirkollisuudesta, joten toisinaan keskusteluissa sotkettiin keskenään vapaa-ajattelijat ja vapaakirkolliset.[10]

Jalmari Raitio, porilainen mies josta tuli myöhemmin tunnettu saarnaaja ja kirjailija, tuli uskoon 15-vuotiaana kuullessaan erään merimiehen todistuksen uskostaan. 1895 Jalmari Raitio lähti Porista ja toimi kiertelevänä evankelistana pitämässä seuroja ja kokouksia 6 vuoden ajan. Sen jälkeen Tampereen piirilähetys kutsui Raition lähetikseen. Raition työalueena olivat Satakunnan ja Hämeen kylät kahdenkymmenen vuoden ajan. Sen jälkeen Jalmari Raitio toimi Vapaakirkon päämajan lähettinä, kierrellen vapaaseurakunnissa ja ystäväpiireissä opettamassa.[11]

Tampereella vapaakirkollista toimintaa ylläpiti C. J. Hilden, joka oli tullut uskoon kylpylämatkallaan Ruotsissa 1869. Hän oli saanut vaikutteita Ruotsin vapaakirkolliselta P. P. Waldenströmiltä. Hän rakensi Tampereelle rukoushuoneen ja lahjoitti tontin.[5]

Fredrik Fransonin vierailu 1889Muokkaa

Fredrik Franson vieraili Hämeenlinnassa v. 1889, jolloin häntä kuulemassa oli myös eräs nuori koulupoika Akseli Skutnabb, joka myöhemmin sai aikaan merkittävää hajaannusta vapaakirkollisessa liikkeessä. Hän kuvasi Fransonia näin: Mies varreltansa vähäinen, sukkela kuin kärppä. Silmät, niin juuri silmät, ne vetivät suurimman huomion puoleensa, jonnekkin kaukaisuuteen tähtäävät, suuret ja ilmeikkäät.[12] Fransonin evankelistakurssille osallistuivat mm. Agnes Mayer, Anna Massinen ja Mia Sahlberg, Mathilda Wrede ja Louise af Forselles.[13]

Varsinais-Suomen ja Etelä-Suomen vapaakirkollisuusMuokkaa

Turussa vapaakirkollinen toiminta alkoi Mimmi Lindvallin uskoontulemisesta, kun hän lähetysoppilas E. Hedenströmin kokouksessa oli tullut synnintuntoon ja pastori Dahlbergin kautta johdatetuksi Kristuksen luo. Hän alkoi pitämään pyhäkoulua Julia Carlingin kanssa. Oppilaita oli n. 150 ja täysi-ikäisikin niin paljon kuin huoneeseen mahtui. Myöhemmin Lindvall perusti lastenkodin Turkuun ja Carling Tammisaareen.[2][14]

Myllynvuokraaja J. A. Nygren piti Oulussa kokouksia ja herätyksiä oli mm. lyseolaisten keskuudessa.[5]

Porvoossa herätys alkoi 1877. Porvoossa piti kokouksia opettaja J. Forsberg. Porvoon Vehkakoskelle rakennettiin v. (1871) 1877. Vapaan Lähetyksen järjestyksessään toinen rukoushuone. Konstantin Boije af Gennäs (s. 15.4.1854, k. 1934) oli tullut uskoon 16-vuotiaana ja oli siitä lähtien toiminut kotiseudullaan evankelistana ja oli 19-vuotiaana opiskellut Ruotsissa Fosterlandsstiftelsenin lähetyskoulussa, tehden tuolloin työtä yhdessä Jakob Forsbergin kanssa.[15][16]

Sipoossa ja sen ympäristössä kokouksia pitivät 1873-1874 Konstantin Boije ja Jakob Forsberg (s.1852). He perustivat Den Fria inre missionen i Finland eli Suomen vapaan sisälähetyksen. Boijen välityksellä he saivat vähäistä taloudellista avustusta Ruotsista. Kannatuksen puutteen tähden toiminta keskeytettiin, ja Boije aloitti työn Brittiläisen ja Ulkomaan raamattuseuran palveluksessa. Boijen vaikutuksesta vapaakirkollisten keskuudessa vahvistui raamatullinen näkemys ehtoollisesta, jonka katsottiin kuuluvan vain uskoville.[17]

Lordi Radstockin vierailu 1879Muokkaa

 
Granville Augustus William Waldegrave.

Englantilainen Plymouth Veljiin kuuluva lordi Radstock (Granville Augustus William Waldegrave) vieraili Suomessa 1879. Radstock oli pitänyt kokouksia Ruotsissa. Konstantin Boije oli pyytänyt Radstockia tulemaan Suomeen.[18][19][20]

Radstock piti Helsingin Saksalaisessa seurakunnassa kaksi ensimmäistä kokousta ranskan kielellä. Sitten Radstock saarnasi Helsingin Vanhassa kirkossa, hänen mukanansa tulleen saarnaaja Fredrik Tiseliuksen tulkitessa kokouksen ruotsiksi.

Seuraavana päivänä kokoukset jatkuivat ja useita ihmisiä tuli uskoon. Tuolloin tulivat uskoon muun muassa Mia Sahlberg (1849-1931), Emma Åhman (Mäkinen) (1849-1915), Elin Weclman ja Tekla Mömmö (Renfors).[21]

 
Emma Mäkinen

Eräänä iltana kokouksen lopussa Radstock kehotti niitä ihmisiä, jotka tahtoivat saada syntinsä anteeksi ja pelastua, jäämään rukoilemaan ja muita hän kehotti poistumaan. Siitä syntyi suuttumista ja hämmästymistä. Tämän johdosta muutamat kuulijat menivät valittamaan luterilaisen kirkon papille, että tuollaisen julistajan, joka ”tahtoi erottaa lampaat vuohista” annettiin kirkossa saarnata.[22][23] Radstock vieraili myös Turussa ja Viipurissa noin kaksi viikkoa kestäneen matkansa aikana. Helsingissä Radstock oli 11 päivää.[21][24]

Suomen ensimmäisen diakonissalaitoksen perustaja Aurora Karamzin (1808–1902) osallistui seurueineen kokouksiin. Hän oli tutustunut Radstockiin Pariisissa, hänen luonaan Radstock piti ensimmäisen salonkikokouksen tulopäivänsä iltana 19. syyskuuta 1879 tai seuraavana päivänä lauantaina. Karamzinin kodista tuli yksi vapaakirkollisten ja muiden uskovien kokoontumispaikka.[25]

Tiseliuksen toimintaMuokkaa

 
Fredrik Tiselius

Radstockin ollessa eräänä iltana sairaana, Tiselius puhui hänen puolestaan ja hänen saarnansa tekivät kuulijoihin hyvän vaikutuksen, sillä seurauksella että Radstockin lähdettyä, hän jatkoi kahden viikon ajan kokouksien pitämistä. Pysyväksi kokouspaikaksi saatiin Mia Sahlbergin Kruununhaassa ollut yksityinen tyttökoulu, jonka saleissa kokouksia pidettiin useita vuosia. Tuolloin tuli uskoon Antti Mäkinen. Sen jälkeen Tiselius meni käymään Ruotsissa, palaten joulun edellä.[26][27][28]

Joulupyhinä Tiselius piti kokouksia Sipoon Vehkakoskella. Tammikuun alussa Tiselius matkusti Vaasaan ja Orisbergiin pitämään kokouksia.[27] Pohjanmaalta tultuaan Helsinkiin, Tiselius sairastui ja palasi Ruotsiin. Sen jälkeen Tiselius oli useita vuosia poissa saarnatehtävistä, mutta tervehdyttyään sittemmin hän kävi useita kertoja Suomessa.[29]

Kurjien kappeliMuokkaa

Helsingissä kokouksia piti Konstantin Boije. Helsingissä Simonkadun varrelta vuokrattiin entinen kapakkahuoneisto, suuremmaksi kokoustilaksi, näihin tiloihin mahtui 450 ihmistä. Kokoustila nimettiin Kurjien kappeliksi. Tuohon aikaan kristityt tahtoivat auttaa kaikista kurjimmassa asemassa olevia ihmisiä kuten alkoholisteja, orpoja, rikollisia ja asunnottomia.[30][31][32]

Kokouksia pidettiin joka ilta, sunnuntaisin pyhäkoulua. Kokouksissa laulettiin paljon ja todistettiin yksinkertaisesti ja sydämellisesti Jumalan ihmeitä tekevästä, pelastavasta armosta ja rakkaudesta, joka on ilmestynyt Kristuksessa.[25][33]

Langenneiden naisten kotiMuokkaa

Emma Åhman kävi 1880 Mia Sahlbergin kanssa Tukholman Vita Bergetissä tutustumassa Elsa Borgin johtamaan turvakotiin. Joulukuussa 1880 Emma Åhman perusti Siltasaareen Helsinkiin kodin langenneille naisille. Vuonna 1882 hän vuokrasi suuremmat tilat merisatamasta. 1883 perustettiin lastenkoti. Suomen Lähetysseura oli yksi useista turvakodin avustajista. Vuonna 1885 Emma Åhman avioitui saarnaaja Antti Mäkisen kanssa, jolloin turvakodista muodostui yksi Helsingin vapaakirkollisten keskuksista. Emma Mäkisen Säätiön Turvakoti toimi 35 vuotta, Emma Mäkisen kuolemaan asti vuoteen 1915. Sen jälkeen Helsingin valkonauha aloitti turvakotityön.[34][35]

Kesällä 1880 vuokrattiin Fredrikinkatu 22:sta isompi huoneisto kokouksien pitämistä varten, Kurjien kappelin käytyä ahtaaksi.[36] Kirkosta erillistä Herran ehtoollista vietettiin Sipoossa 1880 ja Helsingissä 1881.[37]

Helsingin Vapaaseurakuntaan kuului 158 jäsentä vuonna 1882.[38] Lähetyssaarnaaja E. Hedenström tuli v.1882 raittiuspuhujaksi Helsinkiin, perusti Ehdottoman raittiuden seuran, tätä toimintaa laajennettiin muualle Uudellemaalle. Boijen ja Hedenströmin vaikutuksesta herätys laajeni myös maaseudulle.[39] Lähetyssaarnaaja E. Hedenström siirtyi Turkuun vuoden 1882 aikana, pitäen sielläkin raittiusesitelmiä, joiden seurauksena syntyi Suomen raittiusseura[39]

Tammisaaressa, Luterilaisessa kirkossa, Jumalan sanaa saarnasi Hjalmar Braxén vuonna 1882. Tämä oli hänen ensimmäinen saarnamatkansa. Samana vuonna Waldemar Lönnbeck piti paikkakunnalla raittiusesitelmän, sellaista siellä ei oltu vielä tätä ennen kuultu. Lönnbeck piti myös hengellisiä puheita. Syksyllä Lönnbeck palasi takaisin Englantiin ja J. A. Falk jatkoi hänen työtään.[40]

Konstantin Boije matkusti 1883 Kuruun erään entisen valtiomiehen luokse. Siellä hän opiskeli Suomen kieltä sekä piti kokouksia Antti Mäkisen (s. 1857) kanssa Riuttasten ja Aureen seuduilla.[41] Mäkinen oli Helsingissä opiskellessaan v.1882 tutustunut Vapaan Lähetyksen toimintaan.[34] Kurussa ollessaan Boije valmisti ensimmäisen Harpunsäveliä laulukirjan, jossa oli 38 laulua. Ira Sankeyn laulukirjaa, Lauluja karitsan kiitokseksi käytettiin myös tuohon aikaan.[42]

Henry Grattan Guinessin vierailu 1883Muokkaa

Kesällä 1883 kävi Englantilainen tohtori Henry Grattan Guiness Helsingissä pitäen esitelmiä. Sen seurauksena Edward Björkenheim ja ylioppilas Antti Mäkinen matkustivat samana vuonna, syksyllä Itä-Lontooseen Harley Housessa olevaan Guinessin Mission Gollege:en lähetyslaitokseen. Matkan tarkoituksena oli tutustua lähestystyöhön. Tuolloin amerikkalainen evankelista D. L. Moody ja laulaja Ira Sankey olivat Lontoossa, joten he tutustuivat heidänkin toimintaansa, sekä osallistuivat J. Hudson Taylorin lauantai-iltojen rukouskokouksiin.[28][43]

5.11.1883 pidettiin Helsingissä J W. Lönnbeckin 26.3.1854 johdolla ensimmäinen allianssikokous, johon kutsuttiin osanottajia eri suunnista. Seuraava kokous pidettiin 3.12.1883 ja siitä lähtien kerran kuukaudessa.[44] Vuonna 1883 Konstantin Boije muodosti seurakunnan Helsingissä ja jakoi jäsenkortit ehtoollisvieraille.[37] Boije kävi pitämässä kokouksia Oulussa v. 1883.[45] Siihen aikaan uskovat olivat hyvin innokkaita toimimaan ja menivät kaduille ja kujille sekä kapakkoihin levittämään lehtisiä ja julistamaan evankeliumia.[44] Marraskuussa 1883 perustettiin Helsinkiin työkoti ja yömajayhdistys, joka avattiin 20.12.1883 ja jossa vuoteen 1888 mennessä oli ollut yli 11 000 vierasta.[39][46]

Hjalmar Braxén kutsuttiin Tampereelle saarnaajaksi v. 1884, jonne hän perusti Vapaaseurakunnan ja oli sen saarnaajana n. 20 vuotta. Samalla Braxén oli Vapaan Lähetyksen matka-asiamiehenä tehden pitkiä saarnamatkoja kaikkialla maassa. Braxén oli rakennusosuuskunta Bethelin perustajia, toimien monen vuoden ajan puheenjohtajana.[47] Edward Björkenheim piti kokouksia Turussa Akatemiasalissa v. 1884. Aamupäivisin hän otti vastaan ihmisiä Humalistonkadun rukoushuoneessa.[39]

Reginald Radcliffen vierailu Suomessa 1884Muokkaa

Lordi Radstockin työtoveri, saarnaaja Reginald Radcliffe vieraili Helsingissä v. 1884, pitäen herätyskokouksia seurahuoneella. Hän matkusti sitten Pietariin ja sieltä palattuaan piti Viipurissa Björkenheimin kanssa kokouksia Ruotsalaisessa kirkossa ja Raatihuoneen salissa, sekä jälkikokouksia merikoululla. Kirkossa kokouksien pitäminen kiellettiin, sen jälkeen kun oli levinnyt valheellinen huhu, että Björkenheim olisi baptisti. Viipurista Radcliffe matkusti uudelleen Helsinkiin, Porvooseen ja Turkuun ja sitten Tampereelle.[48]

Tampereella Radcliffen tulkkina oli Antti Mäkinen, joka oli kutsuttu sähkösanomalla Englannista. Tampereella pidettiin kokouksia Vanhassa kirkossa, sekä Puuvillatehtaan kirkossa. Kirkot olivat täynnä kansaa.[48] Hämeenlinnassa pidettiin kokouksia normaalilyseon salissa, sekä kasarmilla. Kuopiossa Radcliffe piti kokouksia Tuomiokirkossa, kunnallistalolla ja Väinölän niemellä. Hänen vaimonsa ja tytär pitivät kokouksia tyttökoulussa. Kuopiosta matkustettiin laivalla Iisalmeen, josta hevoskyydillä Ouluun.

Oulussa kokouksia pidettiin Lyseon salissa ja Ruotsalaisessa tyttökoulussa. Myöhemmin saman vuoden syksyllä Karl Orest kävi Oulussa saarnaten mm. Suomalaisen tyttökoulun salissa. Radcliffen kesän 1884 kokoukset tulkittiin suomeksi, joka käytännössä merkitsi sitä, että siitä lähtien Vapaakirkollinen toiminta, vaikutti yhä laajempiin ihmisjoukkoihin.[49] Oulusta matkustettiin laivalla Vaasaan, jossa kokoukset pidettiin kirkossa ja lyseon voimistelusalissa sekä vankilassa. Vaasasta matka kulki Tampereelle, Poriin ja Turkuun, josta Radcliffet matkustivat kotimaahansa.[50]

Ensimmäisen esitelmän Kiinan lähetyksestä piti ylioppilas Antti Mäkinen v. 1885 kevättalvella Helsingissä. Kesti kuitenkin vielä vuosia, ennen kuin Suomen Vapaan Lähetyksen ystävät innostuivat Kiinan lähetyksestä.[51]

Fredrik Fransonin vierailu 1888Muokkaa

Vuonna 1888 ruotsalaisamerikkalainen evankelista Fredrik Franson vieraili Helsingissä pitäen Allianssitalossa kolme viikkoa kestäneen raamattukoulun evankelistoille, johon osallistui 50-60 miestä ja naista. Puheet tulkittiin suomeksi. Iltaisin pidettiin yleisiä kokouksia ja osallistujia oli runsaasti. Kurssilaiset todistivat uskostansa ja lauloivat.[51][52][12]

Näiden kokouksien jälkeen yksityiskoulun johtaja Mia Sahlberg päätti lähteä lähetystyöhön Kiinaan. Hän aikoi matkustaa Saksaan kautta Englantiin ja tuolla matkalla ollessaan hän tuli vakuutetuksi, ettei hänen ole mahdollista ikänsä vuoksi oppia riittävän hyvin kiinan kieltä, joten harkittuaan asiaa hän päätti palata Suomeen ja toimia lähetystyön hyväksi muulla tavoin.[53]

Helmikuussa 1888 paloi C. J. Hildenin rakennuttama rukoushuone Tampereella. 16.9.1888 vihittiin sen tilalle Hildenin rakennuttama uusi rukoushuone käyttöön. Tilaisuudessa olivat mukana mm. Edvar Björkenheim, Antti Mäkinen ja Fredrik Franson.

Evankelista ja turkulaisen tyttökoulun opettaja Klaara Herz (1863-1920) siirtyi 1891 opettajaksi Helsinkiin Lydia Stenbäckin valmistavaan kouluun. Hän oli ystävänsä Lydia Stenbäckin (1861-1894) kanssa evankelistoina loma-aikoinaan vuoteen 1893 asti, jolloin Klaara Herz alkoi pimeiden paikkakuntien evankelistaksi. Lydian kuoleman jälkeen, hän toimi yhdessä saarnaaja Anna Massisen (1868-1908) kanssa. Vuonna 1896 hän matkusti lähetystyöntekijäksi Himalajalle.[54]

Palvelijatar Anna Massinen oli ahkera vapaakirkollinen evankelista, hänen ollessaan Heinolassa, Luterilaisen kirkon pappi kierteli talosta taloon kieltämässä ihmisiä menemästä kokouksiin. Hänen ollessaan puhumassa rehtori Grenmanin kodissa, pappi tuli sinne pitämään vastapuhetta. Kokouksen loppupuolella viskattiin kivi ikkunasta sisälle.[55]

Vuoden 1888 saarnaaja päivillä keskustelujen pääaiheena oli naisten toimiminen saarnaajan tehtävissä. Keskusteluissa todettiin naisten osuus merkittäväksi.[56]

Allianssitalon rakentaminenMuokkaa

Fredrikinkadulta siirryttiin Yrjönkadulle ja sieltä Metsästäjänkadulle, jossa oli pienemmät tilat, jonka vuoksi seurakunta siirtyi Korkeavuorenkadulle, jonne rakennettiin Allianssitalo v. 1886.[57]

Suomen Wiikkolehti ilmestyi v.1887 alusta lähtien Antti Mäkisen toimittamana ja Finska Weckobladet Anna Edelheimin toimittamana. Mäkinen toimitti lehteä vuoteen 1900 asti, jonka jälkeen päätoimittajana toimi Eskil Renfors. Finska Weckobladet ilmestyi vain vuoden ajan.[58][59]

Pyhäkoulutoiminnan alkaminenMuokkaa

Tiseliuksen kehotuksesta alettiin pian pitämään pyhäkouluja lapsille ja palvelijattarille. Nuoria neitejä, ylioppilaita ja opettajattaria kaupungin kouluista ilmoittautui pyhäkoulun pitäjiksi, heitä koulutettiin tehtävään Mia Sahlbergin koulussa lauantaisin. Keskiviikkoilloin koululla kokoontui uskovain ylioppilaiden ja nuorten sivistyneiden naisten joukko rukoilemaan ja tutkimaan Raamattua.[25][60]

Pääsiäisen ajalla 1880 Tiselius palasi Helsinkiin ja silloin myös Edvard Björkenheim (1856–1934) kävi tapaamassa Helsingin uskovia. Keväällä 1880 nuori uskova ylioppilaskokelas Hjalmar Braxén (1860–1909) tuli Oulusta ja suoritti ylioppilastutkintonsa ja liittyi näihin Vapaan Lähetyksen uskoviin. Hän oli opiskellut jumaluusoppia täyden jakson ja suorittanut erotutkinnon, mutta ei ollut antanut vihkiä itseänsä papiksi.[61][62][34]

Vapaakirkollisten ohjelmaMuokkaa

1889 julkaistiin Vapaakirkollisten ohjelma, jonka oli koonnut W. J. Lönnbeck.[63] Eriuskolaislain tultua voimaan 1889 Vapaa Lähetys julkaisi ohjelmansa ja järjestäytyi säännönmukaiseksi lähetystoiminnaksi.[64][65]

Tammisaaressa pidettiin lähetyskokous 20-21.4.1890. Kokouksessa kerättiin 1000 markkaa pakanalähetykselle. Mukana ollut Agnes Meyer (1861-1897) päätti tuolloin, että hänen pitää päästä lähetystyöhön. Saman kesän aikana, 30.6.1890, hänet siunattiin Turun vuosikokouksessa lähetystyöhön Kiinaan. Hän oli ensimmäinen vapaakirkon lähetti. Hän lähti 4.10.1890 Englantiin, jossa hän oli Kiinan Sisämaanlähetyksen nais-lähettien kasvatuskodissa Lontoossa kaksi kuukautta, sitten hän lähti 9.1.1891 Kiinaan. Hän toimi Kiinan Sisämaanlähetyksen työyhteydessä Jang Cheossa lastenkodin opettajana ja johtajana.[65][66]

Viipurissa pidettiin 1890 lähetyskokous, siellä Wilhelmiina Arpiainen (1859-1922), joka oli kaupungissa opiskelemassa Englannin kieltä, tapasi tuossa kokouksessa Kiinan Lähetyksestä esitelmiä pitävän Agnes Mayerin ja he keskustelivat. Siitä seurasi se, että myös Wilhelmiina tahtoi Kiinaan. Helsingin lähetyskokouksessa 8.3.1891 hänet siunattiin lähetystyöntekijäksi Kiinaan.[67][68]

Tampereen vuosikokouksessa 22.6.1891 siunattiin Kiinaan kätilö ja opettaja Verna Hammaren (1863-1909). Viipurin vuosikokouksessa 13.6.1897 siunattiin Kiinan lähetystyöntekijöiksi opettaja Elli Cajander (1863-1930) ja sairaanhoitaja Sofia Lagerstam (1862-1940) sekä Vilho Arvid Grönlund (s. 1872). Oulun vuosikokouksessa 12.6.1899 siunattiin Kiinan lähetystyöntekijäksi opettaja Anna Ehrström (1862-1942).[69][70]

Wilhelmiina Arpiainen ja Verna Hammaren matkustivat Kiinaan 4.1.1893, olivat ensin kuukauden Shanghaissa, sitten siirtyivät Jang Cheohon, jossa Agnes Mayer otti heidät vastaan. Wilhelmiina Arpiainen ja Verna Hammaren olivat Thin Tiagissa v. 1895, jonne myös Agnes Mayer siirrettiin marraskuussa.[71]

Oulun vuosikokouksessa Antti Mäkinen nimitettiin lähetyssihteeriksi ja valittiin Vapaan Lähetyksen keskuskomiteaan 1889. Seuraavan vuoden hän vietti Englannissa.[72][73]

Vapaakirkon historia 1888-1899Muokkaa

Jessie Penn-Lewis vieraili Suomessa 1888 pitäen lähellä Joensuuta lyhytkestoisen raamattukurssin, puhuen myös Vapaan Lähetyksen vuosikokouksessa.[74]

 
Jessie Penn-Lewis

Vapaanlähetyksen vuosijuhla v. 1895 pidettiin Tampereella, puhujina olivat Waldemar Lönnbäck, Hjalmar Braxén, Akseli Skutnabb ja Laine, sekä sisaret Ilma Mansner. Tekla Renfors ja Anna Massinen.[75] Ikaalisissa pidettiin lähetysjuhlat v. 1895, puhumassa oli Hjalmar Braxén. Hänen tapanansa oli saarnata Jumalan sanaa ilman kertomuksia ja esimerkkejä. Braxén saarnasi raamattua kokonaisuudessaan eikä hänellä ollut mitään erityisiä oman mielen mukaisia painotuksia.[76]

Hjalmar Braxén piti seuroja Hämeenkoskella kirkonkylässä Mylläri Kelanderin pirtissä. Siellä laulettiin lauluja Harpunsävelistä. Kesken kokouksen talon ovi aukaistiin ja sisään astuivat kruununpalvelijat, jotka esittivät kysymyksen "Kenenkä luvalla ja missä tarkoituksessa tällaisia menoja paikkakunnalla pystytetään?" . He olivat saaneet pappilasta käskyn lähteä väärää oppia tukahduttamaan ja viettelijöistä paikkakuntaa puhdistamaan. He kuulustelivat Braxénia tiuskien, tiedustelivat hänen kotipaikkaansa, yhteiskunnallista asemaa, hänen virkatitteliään, sekä erityisesti saarnalupa-valtakirjaa. Eräs kruununpalvelijoista sanoi "Koetelkaa sen taskut ja kaivelkaa, kenties siellä on ampuma-aseita tai muita terä-aseita." Sitten hänet vietiin ulos ja käskettiin istumaan hevosrattaille. Sen jälkeen he lähtivät nimismiehen luokse, Lammin kirkonkylään. Perille he saapuivat yömyöhään. Saatuaan kuulla miksi Hjalma Braxén oli tuotu kesken yötä hänen luoksensa, vihainen nimismies käski poliiseja viemään hänet saman tien takaisin samaan paikkaan mistä hänet oli tuotu.[77]

1890-luvun alkuvuosina Hjalmar Braxén ja Fredrik Nyren olivat Turun tuomiokapitulin istuntosalissa kuulusteltavina. Arkipiispan ollessa poissa, kuulustelua johti Loimaan kirkkoherra, tuomiokapitulin asessori Varelius. Heiltä kysyttiin, mikä heidät ajaa liikkumaan ja mikä panee heidät toimimaan. He vastasivat, että Kristuksen rakkaus. Sitten heille näytettiin Luterilaisten tunnustuskirjat ja sanottiin että heidän opetuksena poikkeaa niistä. He vastasivat asian olevan niin. He vetosivat tunnustuskirjojen sanoihin Raamattu on korkein opin ja elämän ohje. Tästä tahdomme kiinni pitää. Heitä syytettiin lahkolaisuudesta. He totesivat, että Jeesus ja apostolit ja Lutherkin olivat lahkolaisia. Tutkivan istunnon loppupuolella astui asessori Vareliuksen rouva yllättäen istuntohuoneeseen ja hän meni ystävällisenä ja hymyilevänä heidän luoksensa ja sanoi "Saarnatkaa te pojat vaan, pappien kateudesta teidät on tänne laahattu." Asessori Varelius yritti hieman hätääntyneenä hiljentää vaimoansa, mutta vaimo sanoi vielä lopuksi "Kun täältä pääsette, niin tulkaa meille päivälliselle." Niin tuo istunto päättyi Hjalmar Braxénin ja Fredrik Nyrenin kannalta myönteisellä tavalla.[78]

1891 Hämeenlinnassa ja Ikaalisissa vapaakirkollinen toiminta sai aikaan herätyksiä, mutta herätti myös vastustusta, joka ilmeni siten, että kirkkoherra Bäck kierteli saarnatuoleissa nuhtelemassa vapaakirkollisia, sanoen "Häpeä, sinä ylpeä kasteenkertoja!" .[79]

Vapaan Lähetyksen ensimmäisen saarnaajakoulun perustivat vuonna 1897 Turun ruotsalaisen vapaaseurakunnan saarnaaja Joh. Svensson ja S. Sundholm (Salmensaari). Koulun opetus tapahtui ruotsiksi, ja oppilaita oli 3–4. Lukuvuoden 1897-1898 koulu toimi Turussa. Seuraavan vuoden oppilaat harjoittivat taitojaan saarnaajan työssä. Koulua jatkettiin keväällä 1899 kahdeksan oppilaan vahvuudella. Tuolloin koulua pidettiin Paraisten saaristossa Kemiön saaressa Rauhala-nimisellä huvilalla, jonka oli luovuttanut maksutta käytettäväksi tehtailija Palmu. Opettajana toimi S. Sundholm, ja hänen vaimonsa hoiti emännöitsijän tehtävät. Sundholm opetti kirkkohistoriaa ja suomen kieltä, Svensson opetti raamattua, äidinkieltä ja saarnataitoa. Opiskelua jatkettiin syksyyn 1899 saakka. Kesällä 1900 opetusta jatkettiin Rauhalassa.[80]

Antti Mäkinen aloitti suomalaisen saarnaajakoulun Helsingissä Allianssitalossa marraskuun puolivälissä 1898. Koulun toiminta päättyi keväällä 1899. Antti Mäkinen opetti raamattua ja saarnaoppia. Oppilaita oli vuosikertomuksen mukaan 13, joista vain 8 oli koko ajan mukana. Oppilaina olivat muun muassa F. O. Möller ja Otto Kaipainen. Koulun päätyttyä oppilaat siunattiin julkisesti työhön.[81]

SynnittömyysliikeMuokkaa

Fredrik Franson julisti ehdotonta ja melko ankaraa pyhitystä. Fransonin ja myöhemmin Suomeen tulleiden ruotsalaisten Pyhitysliiton Helgelseförbundetin evankelistojen Nelly Hallin ja Ida Nihlenin kautta levisi epäraamatullinen opetus pyhityksestä, joka myöhemmin sai aikaan synnittömyysliikkeen, jota kutsuttiin nuorten ryhmäksi. Siihen kuuluivat mm. Lydia Stenbäck ja Klaara Herz, sekä Joensuun lyseon latinan kielen opettaja ja Vapaan Lähetyksen komitean jäsen Erik Herz.[13][82]

Akseli Skutnabb ja PyhitysliikeMuokkaa

Pyhitysliikkeellä oli vahva jalansijansa Englannissa, Yhdysvalloissa ja Ruotsissa. Suomen vapaakirkollisten kristittyjen yhteyksien vaikutuksesta pyhitysliike rantautui myös Suomeen. Tosin pyhitysintoilijoiden käsissä oppi vääristyi synnittömyysopiksi. Väinö Stenbäck johti synnittömiä, mutta ilmeisesti hän ei ollut riittävän synnitön, sillä hänet syrjäytti nuori ylioppilas Akseli Skutnabb (1875-1929). Skutnabb oli löytänyt vieläkin yksinkertaisemman yltiöevankelisen opin: kaikki oli kerta kaikkiaan maksettu, ei ollut enää mitään kadottavaa syntiä, eikä mitään kadotustuomiota.[83] Skutnabbin toiminta sammutti myös herätysintoa, sillä Skutnabb sanoi pelastuneiden luvun olevan täynnä, eikä siten kukaan enää voisi kääntyä.[84]

Skutnabb toimi muun muassa Viipurin suomalaisen seurakunnan saarnaajana. Viipurin ruotsinkielinen seurakunta ei sallinut hänen saarnata ja lähetyskomitea suositteli muitakin seurakuntia toimimaan samoin. Useimmat suomalaiset seurakunnat eivät ottaneet lähetyskomitean suositusta vakavasti ja niin Skutnabb sai toimia vapaasti. Skutnabb vastusti myös vapaakirkollisen liikkeen järjestäytymistä.[85]

Axel Skutnabb näkyi Suomen Viikkolehden sivuilla mainostamassa kirjoittamiaan tai kääntämiään omakustanteisia kirjoja. Lehdestä löytyy esimerkiksi seuraava ilmoitus: ”Ijankaikkinen lunastus - kirjoitti ja kustansi Axel Skutnabb, hinta 15 p”.[86] Muutoin hänestä ei lehdessä näy juurikaan mainintoja, sillä Antti Mäkinen päätoimittajana pystyi tarkoin kontrolloimaan lehden sisältöä.

Skutnabb lopulta irtautui Vapaasta Sisälähetyksestä v. 1900 Tampereen vuosikokouksessa ovet paukkuen. Hjalmar Braxén, joka oli koko ajan vastustanut Skutnabbin toimintaa saamatta riittävästi tukea puolelleen, johti kyseistä kokousta. Kun erään saarnan jälkeen Skutnabb oli noussut puhumaan, Braxén ilmoitti kokouksen jo päättyneen. Kun Skutnabb kuitenkin yritti puhua, Braxén istui harmonin ääreen ja johti kokousväen lauluun. Siihen Skutnabb oli kiihtyneenä huudahtanut: ”Tässä näette mitä on vapaakirkollinen vapaus. Tästä lähtien minä en ole vapaakirkollinen”. Salmensaari tosin epäilee, oliko Skutnabb koskaan edes ollut vapaakirkollisen liikkeen jäsen.[87] Skutnabb ainakin halusi olla vapaakirkollisen liikkeen keskiössä, siihen viittaa läsnäolo muun muassa vuoden 1898 vuosikokouksessa Helsingissä.[88]

Vapaakirkon historia vuosina 1900-1923Muokkaa

v. 1901 perustettiin Vapaanlähetyksen Naislähetysliitto.[89]

Kiinan Sisämaanlähetyksen sihteeri Mr. Wood kävi Suomessa vuoden 1900 alussa ja piti useita lähetysesitelmiä. Myös KSML johtaja Mr. Sloan on käynyt Suomessa kolme tai neljä kertaa.

Tammisaaren vuosikokouksessa 15.6.1902 opettajatar Edit Ingman siunattiin lähetystyöntekijäksi Kiinaan. Hän saapui Shanghaihin 10.2.1903.[90]

Seuraava Vapaan Lähetyksen saarnaajakoulu perustettiin syksyllä 1905 Tampereelle, jossa opettajina olivat Hjalmar Braxén ja Eskil Renfors.[91]

Pelastusarmeijan luutnantti P. W. Lindahl saapui Ruotsista 1906 Porvooseen ja liittyi Vapaaseen Lähetykseen. Hän toimi Kotkan ruotsinkielisessä vapaaseurakunnassa saarnaajana neljä vuotta ja muutti 1910 Vaasaan, jossa hän toimi yli 25 vuotta saarnaajana, sekä v. 1921 lähtien lähetysyhdistyksen keskuskomiteassa.[92]

Vapaakirkolla oli Christian Endeavor ('kristillinen kilvoitus') -nimikkeen alla toimintaa, joka käytännössä oli Kristuksen seuraamista ja hänen työnsä edistämistä. CE:n sihteerinä toimi A. Johansson. (1909).[93]

Tampereella vietettiin Tampereen Piirilähetyksen 7:ttä vuosijuhlaa v. 1909. Juhlaan saapui osallistujia Kangasalta, Pälkäneeltä, Hämeenlinnasta, Pirkkalasta, Huittisista ym. Juhlissa pidettiin myös nuorisokokous, jossa oli paljon kuulijoita. Kaarlo Waismaa piti hyvin vaikuttavan havainto-opetuksen. Puhujina olivat W. Seppälä, W. Grönlund, Penttilä, Möller ja Eskil Renfors.[94]

Emil Saraoja toimi Vapaan Lähetyksen sihteerinä ja Ossian Gauffin Kiinan Lähetyksen sihteerinä v. 1909. Saarnaajaliiton rahastonhoitajana toimi Joh. Swensson.[95]

Neiti Anges Hedengren joka oli Porin vapaaseurakunnan jäsen, matkusti 13.x.1909 Lontooseen, aikomuksenaan matkustaa Kiinan sisämaanlähetyksen työhön, Jongsinin tai Jongsongin lähetysasemalle.[96]

Joukkoherätysten aika 1911-1921Muokkaa

 
Eeli Jokinen

v. 1911 alkoi kaupunkiherätyksen aikakausi. Veljekset, Eeli ja William Jokinen pitivät useita viikkoja kestäviä kokouksia Oulussa, Kuopioissa ja Mikkelissä. Saman vuoden aikana oli Helsingissä kokoussarja, joka kesti 12 viikkoa. Hämeenlinna, Lahti ja Viipuri sekä Jyväskylä olivat v. 1912 Jokisten veljesten toiminnan kohteina. Ihmisiä tuli runsaasti uskoon, heidät ohjattiin CE-liikkeen (Christian Endeavour) jäsenyyteen. Turun kokouksissa v. 1914 tuli uskoon 10 viikon aikana useita satoja, joista 300 liittyi CE-yhdistykseen. Tampereen kokouksissa v. 1915, jotka kestivät kokonaiset 10 viikkoa, tuli uskoon ainakin 400 ihmistä.[97]

Lahdessa pidettiin v. 1915 ensimmäiset koko maan käsittävät nuorisojuhlat. Nuorten liitto sai oman lehtensä v. 1916, kun Nuorten Todistus-lehti perustettiin.[98]

Mikkelissä pidettiin Vapaan Lähetyksen vuosikokous 8-11.6.1916, mukana oli osallistujia 53 seurakunnasta, yhteensä 96 edustajaa. Kokouksessa valittiin piirijohtajiksi suomalaisiin piireihin. Vaismaa, M. Saarinen ja P. R. Viitanen ja ruotsalaisiin piireihin E. Landell ja Aug. Dahlbäck. Vapaan Lähetyksen yhteyteen otettiin vastaperustettu Ilmajoen seurakunta. Keskuskomitean puheenjohtajaksi valittiin Emil Sarjaoja, varapuheenjohtajaksi Sulo Salmensaari ja sihteeriksi P. R. Viitanen.[99]

Vuonna 1916 Vapaan Lähetyksen työ menestyi Karhulassa, Kotkassa, Kuopiossa, Mikkelissä ja Kokonvaarassa niin hyvin, että puhuttiin jo herätyksestä. Nuoria oli tullut uskoon runsaasti Sortavalassa, Joensuussa ja Suistamolla. Varsinais-Suomessa toimintaa oli hidastanut työntekijöiden vähyys. Raumaan ja Riihimäelle oli perustettu CE-yhdistykset. Oulussa työ oli menestynyt hyvin, puhuttiin herätyksestä. Porvooseen ja Sipooseen saatiin vakituiset saarnaajat.[100]

Tampereen Saarnaajakoulun johtajana toimi Eskil Renfors, joka opetti raamattua, pastroraaliteologiaa, laulua ja soittoa. Muina opettajina toimivat neidit H. Sutinen, T. Lindberg sekä kirkko ja lähetyshistoriaa opettanut Kaarlo Vaismaa. Koulua pidettiin Puutarhakadun rukoushuoneella ja neiti A. Renforssin huvilassa.[101]

Vuonna 1916 Vapaan Lähetyksen jäsenmäärä oli 2207 jäsentä ja seurakuntia oli 68. Suurimmat seurakunnat olivat Koivulahti 82 jäsentä, Tampere 141 jäsentä, Lammi 75 jäsentä, Turku 146 jäsentä, Helsinki 244 jäsentä, Sipoo 84 jäsentä.[102]

Vuoden 1921 vuosikokouksessa Kuopiossa 9-14.6.1921 ruotsalainen kieliryhmä esitti kielellistä jakoa Vapaassa Lähetyksessä, mutta äänestyksessä ehdotus hylättiin, jonka jälkeen ruotsalainen kieliryhmä ilmoitti eroavansa Vapaasta Lähetyksestä. Keskuskomitean ehdottama yhteinen ulkolähetysseura pakanalähetystyötä varten hyväksyttiin. Joensuun seurakunta liitettiin Vapaaseen Lähetykseen. Piirijohtajaksi valittiin M. Saarinen ja A. Terävä ja V. Tuominen. Keskuskomitean puheenjohtajaksi valittiin Sulo Salmensaari ja Kaarlo Vaismaa varapuheenjohtajaksi.[103][104]

Vapaan Lähetyksen Tampereella sijaitsevassa lastenkoti Toivontuvassa oli 13 lasta. Sandössä pidettiin kolme kuukautta kestänyt raamattukurssi, johon osallistui 12 veljeä. Kurssien johtajana toimi Kaarlo Vaismaa, opettajina ja taloudenhoitajina lähetyssaarnaajat Eeli ja Sonja Ollila. Naisevankelista kurssit pidettiin Sandössä kevät-talvella 1921, opettajina toimivat Ida Hagan ja Kati Pelkonen.[105]

Vapaan Lähetyksen jäsenmäärä vuonna 1921 oli 1 202, seurakuntia oli 43, saarnaajia oli 16 ja CE-yhdistykseen kuului 1030 jäsentä.[106]

 
William Jokinen

Jokisten veljekset kävivät Virossa 1920 ja Amerikassa 1922.[97]

Vapaakirkon historia vuosina 1923-1949Muokkaa

Vuonna 1923 voimaan tulleen uskonnonvapauslain nojalla rekisteröitiin 1.2.1923 Suomen Vapaakirkko, ensimmäisenä uskonnollisena yhdyskuntana Suomessa. Suomen Vapaakirkon ensimmäiseksi esimieheksi valittiin Sulo Santeri Salmensaari. Rekisteröimisvuotena Vapaakirkon jäsenmäärä oli melko pieni, varsinaisia jäseniä oli 46, alaikäisiä 163, ulkojäseniä 11 ja kannattavia jäseniä 954, yhteensä 1474 jäsentä.[107][108]

Eeli ja William Jokinen pitivät Helsingissä kokoussarjan vuonna 1926, jonka seurauksena CE-yhdistykseen liitettiin 300 uutta jäsentä.[97] Jokisten veljesten toiminta on saanut osakseen kiitosta, mutta myös kritiikkiä. Vaikka ihmisiä tuli runsaasti uskoon, Vapaa Lähetys ei kuitenkaan kasvanut sen mukaisesti. Uskoon tulleet liitettiin CE-yhdistyksiin, joista he usein puuttuvan opetuksen ja jälkihoidon tähden ajautuivat takaisin maailmaan. CE-yhdistys ei voinut korvata raamatullista seurakuntaa. Vapaan Lähetyksen jäsenmäärän hidas kasvaminen, vuoden 1911 lukumäärästä 1038, vuoden 1921 lukumäärään 1202, osoittaa kokouksien vaikutuksen jääneen odotettua pienemmiksi.[97]

Helsingissä pidetyssä Vapaa Kirkon vuosikokouksessa v. 1932 käytiin opillista keskustelua lapsikasteen ja uskovien kasteen välillä. Asiasta äänestettäessä voitti vapaampi kanta, joka hyväksyi sekä lapsikasteen, että uskovien kasteen.[109]

Vuonna 1932 Vapaakirkon jäsenmäärä ylitti 5000 rajan. Vuonna 1940 ehtoolliselle osallistuvia oli n. 4000 henkeä. Santalaan perustettiin kansanopisto v. 1946, jossa pidettiin myös saarnaajakoulua. Opiston johtajana toimi Kultimo Salmensaari ja hänen jälkeensä Väinö A. Hyvönen. CE-liitto lakkautettiin 1947, jolloin liiton jäsenet siirtyivät Suomen Vapaakirkon Nuoret järjestöön.[110]

Toisen maailmansodan jälkeenMuokkaa

Vapaa Kirkon jäsenmäärä oli v. 1944 yhteensä 6422 henkeä, joista varsinaisia jäseniä oli 2155, alaikäisiä 1709, ulkojäseniä 942 ja kannattavia jäseniä 1616.[111] Kaarlo Waismaa haki v. 1944 lastenhoitajaa Suomen Viikkolehden ilmoituksen kautta, Tampereella Pispalassa toimivaan Toivontupa orpokotiin, jossa oli 15-20 lasta.[112]

Jyväskylän vuosikokouksessa 1947 lakkautettiin C. E.-liitto ja Varhaisnuorisoliitto. Näiden liittojen tilalle perustettiin Suomen Vapaakirkon Nuoret liitto. Tämän liiton toiminta kohdistui lapsiin, varhaisnuoriin ja varsinaiseen nuorisotyöhän.[113]

1950-luvulla Vapaakirkossa oli hiljaisemman kasvun aika, kunnes 1960-luvulla kasvu miltei pysähtyi. 1970-luvun alusta alkoi parempi aika, vuoteen 1976 tullessa Vapaakirkon jäsenmäärä n. 10.000.[114]

Tampereen vuosikokouksessa 1951 muutettiin yhdyskuntajärjestyksen kastepykälä toiseen muotoon: ’’Kristillinen kaste toimitetaan Kristuksen Jeesuksen asetuksen ja apostolisen esimerkin mukaisesti. Seurakunnan jäsenellä olkoon oikeus noudattaa sitä käytäntöä, jonka hän on Jumalan sanasta vakaumuksekseen saanut.’’[115]

Vapaakirkon jäsenmäärä oli kohonnut 8789 jäseneen v. 1954 mennessä. Turun vuosikokouksessa 1954 Vapaakirkon esimiehenä 31 vuoden ajan toiminut Sulo S. Salmensaari luopui tehtävästään ja hänen tilalleen valittiin yksimielisesti varatuomari Usko Waismaa.[116]

Hauhon Mustilaan perustettiin v. 1969 Naislähetysliiton toimintakeskus. NLL järjesti leirejä ja kursseja. Syksyisin pidettiin Opinto ja virkistyspäiviä ja keväisin pidettiin NLL:n vuosikokouksia.[117]

Vapaakirkon kirkkokunnanjohtajaksi tuli vuonna 2008 Hannu Vuorinen. Hänen edeltäjänsä oli Olavi Rintala.[118]

Tunnetuimmat Vapaan lähetyksen alkuajan saarnaajatMuokkaa

  • August Fredrik Tiselius (1837–1907)
  • Konstantin Boije af Gennäs
  • Adolf Edvard Björkenheim
  • Antti Mäkinen
  • Erik Emil Hedenström
  • Johan Alfred Falk (noin 1845–1915)
  • Carl Otto Orest (s. 1854)
  • Hjalmar Braxén
  • Johannes Svensson (s. 1859)
  • F. W. Lönnbeck (1854–1885)
  • Antti Tarkkanen
  • Nils Fredrik Nyreen (1859–23.11.1908)
  • J. Forsberg
  • J. A. Karlberg
  • Nils Tuveson (1852–1890)
  • Erik Landell (1858–1917)
  • Adolf Hector (noin 1851–28.1.1920) [119]

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  • Mäkinen, Antti: Vapaakirkollinen liike Suomessa. Helsinki: Vapaa Lähetys, 1911
  • Mäkinen, Antti: Ebenezer eli lyhyt silmäys Suomen Vapaan Kiinan Lähetyksen syntyyn ja kehitykseen. Helsinki: Suomen Vapaa Kiinan Lähetys, 1906
  • Näsman, Nils: Svenska Österbottens historia. Osa 2. Vasa: Svenska Österbottens landskapsförbund, 1979. ISBN 951-99097-5-3. (ruotsiksi)
  • Toimituskunta: Muistelmia 1889-1919. Turku: Vapaa Lähetys, 1920
  • Salmensaari, S. S.: Suomen vapaakirkko. Tampere: Päivä, 1957
  • Hämelin, Eila, Rautamäki, Vappu: Tienraivaajat: Vapaakirkon naiset ilosanoman viejinä. Hämeenlinna: Päivä, 2001. ISBN 951-622-880-1 (sidottu)
  • Svanljung, Albert Fr.: Hilda Hellman: elämäkerrallisia piirteitä. Kuopio: Raittiuden ystävät, 1902. NBN-FI f415238
  • Raitio, Jalmari: Palvelijan polulta. Helsinki: Päivä, 1937
  • Toim. Eronen, Maarit: Yhdessä - Vapaakirkko tänään. Hämeenlinna: Päivä, 2005
  • Kuosmanen, Juhani: Herätyksen historia. Tikkurila: Ristin Voitto, 1979. ISBN 951-605-542-7 (sidottu)
  • Saraoja, Emil: Suomen Vapaan Lähetyksen vuosikertomus 1916. Turku: Vapaan lähetyksen toimisto, 1917
  • Saraoja, Emil: Suomen Vapaan Lähetyksen vuosikertomus 1921. Tampere: Suomen Vapaa Lähetys, 1922
  • Lehto, Juho, Salmensaari Kultimo, toimituskunta: Tehkää tie erämaahan: Suomen vapaakirkkoa sanoin ja kuvin alkuajoista nykypäiviin esittelevä juhlajulkaisu. Helsinki: Suomen vapaakirkko, 1954. NBN-FI f548393

ViitteetMuokkaa

  1. a b c d e f g Näsman 1979, s. 90–93
  2. a b Suomen Vapaakirkko, s. 40
  3. Tienraivaajat, s. 20-21, 23
  4. Hilda Hellman Elämänkerrallisia piirteitä, s. 45-46
  5. a b c d Suomen Vapaakirkko, s. 41
  6. Tienraivaajat, s. 25-26
  7. Hilda Hellman Elämänkerrallisia piirteitä, s. 17
  8. Tienraivaajat, s. 23, 25
  9. Hilda Hellman Elämänkerrallisia piirteitä, s. 17-19, 49
  10. Palvelijan poluilta, s. 12-13
  11. Palvelijan poluilta, s. 15, 17-21
  12. a b Tienraivaajat, s. 36-37
  13. a b Tienraivaajat, s. 39
  14. Tienraivaajat, s. 27
  15. Muistelmia 1889-1919, s. 33-34
  16. Suomen Vapaakirkko, s. 37-38, 40
  17. Suomen Vapaakirkko, s. 38-39
  18. Suomen Vapaakirkko, s. 36, 42, 46
  19. Tienraivaajat, s. 13-14
  20. Ebenezer, s. 2
  21. a b Tienraivaajat, s. 16
  22. Mäkinen, Vapaakirkollinen, s. 35
  23. Tienraivaajat, s. 15-14
  24. Suomen Vapaakirkko, s. 50,55
  25. a b c Tienraivaajat, s. 17
  26. Mäkinen, Vapaakirkollinen, s. 36
  27. a b Suomen Vapaakirkko, s. 55
  28. a b Ebenezer, s. 2-3
  29. Suomen Vapaakirkko, s. 56
  30. Mäkinen, Vapaakirkollinen, s. 37-38
  31. Tienraivaajat, s. 16-17
  32. Suomen Vapaakirkko, s. 59
  33. Mäkinen, Vapaakirkollinen, s. 38
  34. a b c Suomen Vapaakirkko, s. 60
  35. Tienraivaajat, s. 29-31
  36. Mäkinen, Vapaakirkollinen, s. 43
  37. a b Suomen Vapaakirkko, s. 39
  38. Muistelmia 1889-1919, s. 83
  39. a b c d Suomen Vapaakirkko, s. 61
  40. Suomen Vapaakirkko, s. 61-62
  41. Muistelmia 1889-1919, s. 40-41
  42. Mäkinen, Vapaakirkollinen, s. 50-52
  43. Mäkinen, Vapaakirkollinen, s. 52
  44. a b Mäkinen, Vapaakirkollinen, s. 54
  45. Suomen Vapaakirkko, s. 57
  46. Mäkinen, Vapaakirkollinen, s. 58
  47. Muistelmia 1889-1919, s. 37-38
  48. a b Tienraivaajat, s. 32-33
  49. Tienraivaajat, s. 32
  50. Suomen Vapaakirkko, s. 57-58
  51. a b Ebenezer, s. 4
  52. Mäkinen, Vapaakirkollinen, s. 302
  53. Ebenezer, s. 4-5
  54. Tienraivaajat, s. 34-35, 43
  55. Tienraivaajat, s. 44
  56. Tienraivaajat, s. 41
  57. Mäkinen, Vapaakirkollinen, s. 291
  58. Mäkinen, Vapaakirkollinen, s. 294
  59. Tienraivaajat, s. 30
  60. Mäkinen, Vapaakirkollinen, s. 39–40
  61. Mäkinen, Vapaakirkollinen, s. 41
  62. Muistelmia 1889–1919, s. 37-39
  63. Mäkinen, Vapaakirkollinen, s. 327-328
  64. Muistelmia 1889-1919, s. 7
  65. a b Tienraivaajat, s. 48
  66. Ebenezer, s. 5-8
  67. Tienraivaajat, s. 49
  68. Ebenezer, s. 10
  69. Tienraivaajat, s. 49-50
  70. Ebenezer, s. 9, 15-18, 26
  71. Ebenezer, s. 11, 14
  72. Muistelmia 1889-1919, s. 41
  73. Palvelijan poluilta, s.39
  74. Tienraivaajat, s. 41-42
  75. Tienraivaajat, s. 47
  76. Palvelijan poluilta, s. 21, 23
  77. Palvelijan poluilta, s. 28-31
  78. Palvelijan poluilta, s.33-34
  79. Palvelijan poluilta, s. 34-35
  80. Tehkää tie erämaahan, s. 167
  81. Tehkää tie erämaahan, s. 167-168
  82. Palvelijan poluilta, s.41
  83. Suomen Vapaakirkko, s. 169
  84. Suomen Vapaakirkko, s. 322
  85. Suomen Vapaakirkko, s. 325-327
  86. "Suomen Viikkolehti.", numero 11. 1900
  87. Suomen Vapaakirkko, s. 327
  88. "Suomen Viikkolehti.", numero 26. 1898
  89. Tienraivaajat, s. 21
  90. Ebenezer, s. 35
  91. Muistelmia 1889-1919, s. 59
  92. Suomen Viikkolehti 1944 nro 7, s. 44-45
  93. Suomen Wiikkolehti 1909 nro 1, s. 12
  94. Suomen Wiikkolehti 1909 nro 2, s. 30
  95. Suomen Wiikkolehti 1909 nro 2, s. 36-37 ja nro 3, s. 40
  96. Suomen Wiikkolehti 1909 nro 3, s. 40
  97. a b c d Kuosmanen, s. 314-315
  98. Tehkää tie erämaahan, s. 43
  99. Vuosikertomus 1916, s. 4-5
  100. Vuosikertomus 1916, s. 6-8
  101. Vuosikertomus 1916, s. 8-9
  102. Vuosikertomus 1916, s. 11, 34-35
  103. Vuosikertomus 1921, s. 3-4
  104. Tehkää tie erämaahan, s. 45
  105. Vuosikertomus 1921, s. 5-10
  106. Vuosikertomus 1921, s. 30-31
  107. Tienraivaajat, s. 19
  108. Tehkää tie erämaahan, s. 46
  109. Tehkää tie erämaahan, s. 48
  110. Kuosmanen, s. 315-316
  111. Tehkää tie erämaahan, s. 54
  112. Suomen Viikkolehti 1944 nro2, s.12
  113. Tehkää tie erämaahan, s. 53
  114. Kuosmanen, s. 317
  115. Tehkää tie erämaahan, s. 48-52
  116. Tehkää tie erämaahan, s. 54-55
  117. Tienraivaajat, s. 10
  118. Hannu Vuorisesta uusi kirkkokunnanjohtaja
  119. Muistelmia 1889–1919, s. 1–43, 46–48, 52–53

Aiheesta muuallaMuokkaa